Part 18
Hän ei voinut nähdä tohtorin ymmärryksellistä silmäystä, mutta hänen myötätuntoinen äänensä, kun hän ilman muuta sanoi: "Niin, niin tietysti", sai Garthin lisäämään: "En voi pitää edes neiti Grayta kanssani. Aterioimme aina erikseen. Te ette voi kuvitella, kuinka kauheata on hakea ruokaansa pitkin lautasta, eikä koskaan tiedä varmasti, eikö se loppujen lopuksi sittenkin ole pöydällä tai kaulaliinalla, kun sitä ajaa takaa kaikkialta muualta."
"En, en voi kuvitella", sanoi tohtori. "Eikä kykene kukaan, joka ei ole sitä koettanut. Mutta onko teistä helpompaa syödä Simpsonin kanssa kuin sisar Rosemaryn? Hänhän on, kuten ymmärrätte, tottunut semmoiseen."
Garth punastui jälleen. "Niin kyllä, mutta Simpson ajaa partani, auttaa vaatteet ylleni ja riisuu ne, ja vaikka kaikki tämä aina tulee olemaan kiusallista, totun minä siihen sentään vähitellen. Kuinka selittäisinkään: Simpson on ruumiini silminä, neiti Gray henkeni silminä. Simpson on ainoa, joka koskettaa minuun sokeudessani. Tiedättekö, neiti Gray ei ole milloinkaan koskettanut minuun -- ei edes antanut kättä. Olen kovin iloinen siitä. Saanko sanoa miksi. Sillä tavoin minä tunnen hänet _sieluksi_ ja _ääneksi_, en miksikään muuksi. Mutta ihmeellisen ystävällinen ja avulias ääni se on. Minusta tuntuu, etten voisi elää ilman häntä."
Garth soitti ja Simpson tuli sisään.
"Viekää tohtori Deryck hänen huoneeseensa. Hän sanoo sitten, koska tahtoo aamiaista. Ja kun olette kaiken toimittanut, Simpson, niin minä tahtoisin mennä pienelle kävelylle. Minä tulen siksi takaisin, kun tekin joudatte, Brand. Mutta älkää minulle enää aikaanne uhratko nyt aamupäivällä, jos haluatte levätä tai mennä kävelemään nummelle, rauhaan sekä ihmisiltä että ajatuksilta."
Tohtori pesi ja pukeutui polvihousuihin ja norfolkilaisnuttuunsa. Sitten hän meni ruokasaliin ja söi oivallisen aamiaisen. Hän pohti yhä Janen tilaa ja ihmetteli samalla toisessa aivo-osastossaan, millä kojeilla vanha Margery mahtoi keittää erinomaisen kahvinsa, kun tämä kelpo nainen hyvin salaperäisen näköisenä astui sisään, ja tohtori teki heti kysymyksensä.
"Ruukkupannussa", vastasi vanha Margery. "Mutta tahtoisitteko olla hyvä ja tulla minun kanssani, herra tohtori -- hiljaa -- kun olette syönyt aamiaisenne."
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Margery taas, kun he menivät hallin läpi ja tohtori kookkaana seurasi aivan pyylevän olennon kintereillä. Noustuaan muutaman askelen portaita kääntyi Margery ja kuiskasi tärkeänä: "Ei sillä niin ole väliä, _millä_ sen keittää, vaan _kuinka_ sen keittää." Hän nousi taas muutaman askelen ja kääntyi sitten sanomaan: "Ei mikään saa olla seisonutta. Juuri paahdettua -- juuri jauhettua -- ja kiehauttaa nopeasti --", sanoi vanha Margery, kun koko lailla hengästyneenä pääsi portaiden päähän. Sitten hän kääntyi pitkänpuoleiseen, pimeänlaiseen käytävään, jonka lattialla oli paksu matto ja seinillä vanhoja aseita ja tauluja.
"Minne te minua viette, Margery emäntä?" kysyi tohtori koettaen sovittaa astuntansa hänen mukaansa -- ottaen askelen, kun hän otti kaksi.
"Saatte nähdä, kun päästään perille, tohtori Deryck", virkkoi Margery. "Mutta ei saa koskaan sekoittaa metallilusikalla. Pankaa kahvi ruukkupannuun, kaatakaa kiehuvaa vettä päälle, sekoittakaa sitä puisella lusikalla ja antakaa hautua hellanreunalla kymmenisen minuuttia; poro laskeutuu pohjaan, vaikkette luulisi, ja sitten saa kaataa -- hyvältätulevaa, väkevää ja kirkasta kahvia. Koko salaisuus: juuri paahdettua, juuri jauhettua ja juuri kiehautettua -- eikähän siinä tietysti saa kitsastella papujakaan."
Vanha Margery pysähtyi käytävän päähän erään oven taakse ja koputti hiljaa. Sitten hän katsoi tohtoriin, käsi ovenrivassa ja uskollisissa skottilaisissa silmissä vakavanvaroittava ilme.
"Älkää vain unohtako: puinen lusikka, herra tohtori."
Tohtori katsoi alaspäin vanhoihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hämärässä olivat kääntyneinä häneen päin. "En minä sitä unohda, Margery emäntä", sanoi hän vakavana. Ja raoittaen ovea kuiskasi vanha Margery salaperäisesti sisälle: "Tohtori Deryck, neiti Gray", ja johti tohtorin pieneen, kodikkaaseen huoneeseen.
Iloinen valkea paloi pesässä. Sen edessä, korkeaselkäisessä nojatuolissa istui Jane, jalat ristikolla. Tohtori saattoi nähdä ainoastaan hänen päälakensa ja harmaat polvensa, mutta tunsi hänet hyvin niistäkin.
"Voi Dicky!" huudahti Jane, äänessä suurta kiitollisuutta, "tekö siellä olette? Tulkaa sisään ja pankaa ovi kiinni. Olemmeko kahden? Kiertäkää pian tuolta ja antakaa minulle kätenne, ettei minun tarvitse kopeloida teitä etsimään."
Tuokiossa oli tohtori roihumatolla, laskeutui toiselle polvelleen suuren nojatuolin eteen ja tarttui häntä kohden ojennettuihin, haparoiviin käsiin.
"Jeanette!" virkkoi hän. "Jeanette!" Hämmästykseltä ja liikutukselta hän ei voinut muuta sanoa.
Janen silmät olivat siteissä. Musta, nelinkertainen silkki oli tiukasti sidottuna pään ympäri solmuun pehmeälle nutturalle. Oli jotakin liikuttavan avutonta hänen kookkaassa, voimakkaassa olennossaan, kun hän pienessä, iloisessa huoneessa istui näin yksinään, tekemättä mitään.
"Jeanette!" virkkoi tohtori kolmannen kerran. "Tämäkö on teidän matkustamistanne?"
"Rakas ystävä", sanoi Jane, "minä lähdin sokeain maahan loppuviikoksi. Voi, Deryck, minun täytyi. Tämä oli ainoa keino oppiakseni auttamaan häntä kaikissa tuskastuttavissa pikkuseikoissa. Ei minulla ole milloinkaan ollut paljon mielikuvitusta, mutta sen vähänikin olen jo tyhjentänyt. Eikä hän koskaan valita eikä selitä, mikä on vaikeinta. Siksi ainoa keino on kokeilla itse pari päivää. Vanha Margery ja Simpson tietävät tästä ja ovat minulle vallan erinomaisena apuna. Simpson pitää vaaria, että tie on vapaa, kun menemme joko alakertaan tai ulos, sillä siitähän tulisi koko sekamelska, jos me kaksi sokeata menisimme toisiamme päin. Margery auttaa minua kaikessa, missä olen avuton, ja voi, Dicky, te ette voi ajatella, kuinka paljon semmoista on! Ja tämä kauhea, kauhea pimeys -- se on kuin mustana verhona aina edessä, toisinaan tuntuen kovalta ja lujalta kuin hiilikaivoksen seinä, toisinaan muuttuen pehmeäksi, pohjattomaksi syvyydeksi -- penikulmittain äänetöntä, kauhistuttavaa pimeyttä, kunnes tuntuu siltä kuin täytyisi tupertua siihen, upota ja hukkua. Ja tuosta pimeydestä kuuluu ääniä. Jos ne puhuvat kovaa, sattuvat ne korvaan kuin vasarain kalkatus, ja jos ne kaikuvat hiljaisena epäselvänä muminana, tekevät ne hulluksi, kun ei voi _nähdä_, mikä ne synnyttää. Ei voi nähdä, että puhujilla on neuloja suussa ja he mumisevat sen vuoksi, tai että he ovat puoliksi vuoteen alla etsimässä jotakin sinne kierinyttä, ja ääni tuntuu sen tähden tulevan jostakin maan alta. Ja kun ei näkemällä saa selkoa asioista, kiusaavat nuo moninaiset äänet. -- Voi, ja herätä aamulla samaan pimeyteen, jota koko yön oli kestänyt! Minä olen äsken juuri kokenut, miltä se tuntuu -- aloitin tämän pimeydessä-oloni eilen ennen päivällistä -- ja vakuutan teille, Deryck, että ihan pelkään huomisaamua. Ajatelkaa, mimmoista mahtanee olla, kun herää aina sillä tavoin, ilman vähintäkään toivoa päivän näkemisestä enää milloinkaan! Ja sitten ruoka-ateriat -- --"
"Mitä? Pidättekö te sidettä yhtä mittaa?" Tohtorin ääni kuulosti jännittyneeltä.
"Tietysti", sanoi Jane. "Ja te ette voi kuvitella, mitä nöyryytystä ihminen tuntee, kun hakee ruokaansa pitkin lautasta ja löytää sen sitten pöytäliinalta, tai kun on ihan varma, että oli vielä jäljellä palanen jossakin, mutta lakkaa etsimästä siirtyäkseen toiseen ruokalajiin, ja löytääkin mahdollisesti sen sitten helmastansa. En yhtään ihmettele, ettei poika parka sallinut minun syödä kanssansa. Mutta tämän jälkeen toivon, että hän sallii, ja nyt minä vallan hyvin tiedän, miten minun on tehtävä, jotta hän varsin pian pääsee kaikesta hankaluudesta. Voi, Dicky, minun täytyi tehdä näin! Ei ollut muuta keinoa!"
"Niin kai", sanoi tohtori tyynesti, "teidän täytyi niin tehdä." Jane ei pimeyteensä nähnyt, miten hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän hiljaa lisäsi: "Koska te olitte juuri _te_, rakas ystävä, niin ei ollutkaan muuta keinoa."
"Kuinka minä olen iloinen, että te ymmärrätte tämän välttämättömyyden, Deryck! Minä niin pelkäsin, että te pitäisitte sitä tarpeettomana tai hullutuksena. Ja sen täytyi tapahtua nyt tai ei ensinkään, sillä minä toivon -- jos hän nimittäin antaa anteeksi minulle -- että tämä on ainoa loppuviikko, jona minun täytyy olla erossa hänestä. Hyvä poika, luuletteko, että hän antaa anteeksi minulle?"
Oli onni, että Jane oli sokea. Tohtori nielaisi jonkin sanan ja virkkoi sitten: "No, johan nyt vallan, rakas ystävä! Te saatte minut kaipaamaan herttuattaren papukaijaa! Ja minähän en voi olla miksikään hyödyksi, jos Dalmainin varalta kärsivällisyyteni loppuu. Mutta sanokaapa nyt minulle: ettekö tosiaankaan ota välillä pois tuota sidettä?"
"Silloin vain kun pesen kasvoni", vastasi Jane hymyillen. "Luotan niin paljon itseeni, että pari minuuttia voin olla raoittamatta silmiäni. Ja viime yönä, kun pääni kävi niin kovin kuumaksi, etten voinut nukkua, otin pois sen pariksi tunniksi, mutta sidoin takaisin ennen aamunkoittoa."
"Ja aiotte pitää sen aina huomisaamuun asti?"
Jane hymyili hiukan kahdenvaiheilla. Hän ymmärsi, mitä kysymys sisälsi.
"Aina ylihuomen-iltaan asti, rakas poika", vastasi hän hiljaa.
"Mutta Jeanette", huudahti tohtori närkästyneesti. "Tottahan minä saan nähdä teidät, ennen kuin lähden! Rakas tyttö, etteköhän te kokeiluissanne mene tarpeettoman pitkälle?"
"En, en", sanoi Jane kumartuen tohtorin puoleen silmät niin liikuttavalla tavalla sokeiksi tehtyinä. "Ettekö te ymmärrä, hyvä ystävä, että teidän avullanne juuri saan aavistuksen eräästä hänen kovimmista koetuksistaan, sen, kun sitten myöhemmin hänen rakkaimmat ystävänsä tulevat ja menevät ja hän kuulee heidän äänensä, tuntee heidän kosketuksensa, mutta ei näe heidän kasvojaan, muistaa ne vain hämärästi. Deryck, juuri siksi, että _on_ niin kovaa kuulla teidän ääntänne saamatta nähdä teitä, minulle selviää, miten opettavaista tämä on minulle voidakseni helpottaa hänen vaikeuksiansa. Hän ei saa sanoa: 'Voi, mutta tehän näitte hänet, ennen kuin hän lähti!' Minä tahdon voida sanoa: 'Hän tuli ja meni -- paras ystäväni -- enkä minä nähnyt häntä ensinkään.'"
Tohtori meni ikkunan luo ja seisoi siellä vihellellen hiljakseen. Jane ymmärsi, että hän koetti tukahduttaa suuttumustaan. Jane odotti kärsivällisesti. Viheltely taukosi, ja Jane kuuli hänen naurahtavan. Sitten hän tuli takaisin ja istui Janen viereen.
"Te olette sitten aina ollut itse ihastuttava läpikotaisuus!" sanoi hän. "Ei koskaan mitään puolinaista. Minä pelkään, että minun täytyy taipua."
Jane kurottautui tarttumaan hänen käteensä. "Kas niin, rakas poika", sanoi hän, "nyt te autatte minua. Mutta en minä ikinä aavistanut, että te voitte olla melkein itsekäs."
"Katsokaa, 'se toinen mies' on aina arveluttava pulma", sanoi tohtori. "Me miehet, kesyttömiä otuksia jo luonnostamme, tahdomme aina olla läheisten naistemme ylimpiä valtiaita, ei ainoastaan yhden, vaan kaikkien, joihin katsomme itsellämme olevan jonkinlaista oikeutta, usein perin häikäilemättömän omavaltaista vielä. Sen näette kaikkialla -- semmoisia ovat isät tyttärillensä, veljet sisarillensa, ystävät ystävillensä. Kun 'toinen mies' tulee, saamme hänestä aina karvaan palan purtavaksi. Luontoa se on, luullakseni, mutta turmeltunutta luontoa, ja siksi siitä on päästävä. Mutta antakaa minun nyt mennä hakemaan teidän hattunne ja takkinne ja mennään kävelemään nummelle. Ei? Miks'en? Minä etsin usein Flowerin tavaroita, niin että kyllä minä hakea osaan. No niin, kuten tahdotte! Kyllä minä lähetän Margeryn. Mutta älkää viipykö. Ei teidän tarvitse pelätä, että Dalmain kuulee, sillä minä näin hänen äsken juuri reippaasti kävelevän edestakaisin pengermällä, väliin vain kepillänsä koettaen kivikaidetta. Mitä kaikkea te olette jo aikaansaanut! Me saamme paremmassa rauhassa puhella nummella, ja kun minä talutan teitä, voimme kenties havaita yhtä ja toista, mistä teille sittemmin on hyötyä, kun te vuorostanne talutatte 'toista miestä'. Mutta olkaa varovainen, kun menette alas portaita vanhan Margeryn kanssa! Ajatelkaa, jos te kaatuisitte hänen päällensä, Jane! Hän keittää niin erinomaista kahvia!"
Kahdeskymmenesneljäs luku.
MIEHEN NÄKÖKANTA.
Syvä hiljaisuus vallitsi Gleneeshin kirjastossa. Garth ja Deryck istuivat ja polttelivat yhdessä, nauttien hyvänolontunteesta, mikä aina seuraa oivallista ateriaa ja päiväkautista oleskelua raittiissa nummi-ilmassa.
Jane istui yläkerrassa, vapaaehtoisessa pimeydessä, tekemättä mitään, kuunteli vain ja oli erottavinaan alla olevasta huoneesta äänten hyminää, hiljaista keskustelua, toisinaan yhtäjaksoista, toisinaan katkonaista.
Oli vahinko, ettei hän voinut nähdä heitä näin yhdessä istumassa, sillä kumpikin oli erinomaisesti edukseen -- -- Garth 'smokingissa', mikä sopi niin mainiosti hänen sorjalle vartalollensa, tohtori moitteettomassa, uusimmankuosisessa iltapuvussa, jonka oli ottanut mukaansa tietäen Janen iltapukujen suhteen vaativan herratuttaviltansa tarkkaa huolehtimista. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei Jane, aivan sananmukaisesti, edes nähnyt häntä.
Ja tohtori oli sitä paitsi itse hyvin tarkka vaatteistaan, aina huoliteltu ja ehdottomasti kuosikas, poikkeuksena ainoastaan hänen rakas norfolkilaisnuttunsa. Tämän hän pani yllensä aina, kun aikoi olla "oikein hullu ja hyväntuulinen", kuten itse sanoi, vaikkakin rouva Brand joka kerta uudestaan lempeästi koetti estellä.
Vanha norfolkilaisnuttu oli sinä aamuna päässyt kiertämään nummia Janen seurassa. Jane oli tuntenut sen, kun tohtori otti hänet käsikoukkuunsa, ja he olivat nauraneet yhdessä kaikille sen herättämille muistoille. Mutta nyt kääri Simpson sitä parhaillaan kokoon pannakseen sen matkakorjuuseen, ja perin moitteettomasti pukeutunut tohtori istui nojatuolissa valkean edessä, pitkät jalat ristissä ja leveät hartiat syvällä nojatuolissa.
Garth istui niin, että valkea lämmitti häntä, ja tällaisena kirkasta kevätpäivää seuranneena kylmänä kevätiltana se tuntuikin suloiselta. Hänen tuolinsa oli sivuittain, joten hän voi, jos tahtoi, kädellään varjostaa kasvonsa, niin ettei hänen vieraansa nähnyt niitä.
"Niin", puhui tohtori Brand miettiväisenä, "kyllä minä hyvin ymmärrän, että kaikki, mistä pimeydessänne saatte vaikutelmia, saa todellisuudesta vallan eriävät mittasuhteet ja myös tuntuvasti liioitellun merkityksen. Mutta luulen, että ajan mittaan, kunhan joudutte tekemisiin useampien ihmisten kanssa, tarkistatte vaikutelmanne ja arvostelunne ettekä enää ole niin arka äänille ja muitten ihmisten kosketuksille. Nyt teidän koko hermostonne on liikajännityksessä ja ottaa ylen herkästi vastaan kaikki ulkoapäin tulevat vaikutelmat. Kovin herkkä hermosto liioittelee tavallisesti. Kun ei enää ole silmiä välittämässä yhteyttä ulkomaailmaan, ottavat toiset välittäjäaistit, kuulo ja tunto, niiltä jääneen hermovoiman ja käyvät tuskallisen herkiksi. Vähitellen asia kyllä itsestänsä korjautuu, ja aistimet ovat ainoastaan tarpeellisen tarkat ja terävät. Mitä teidän pitikään sanoa, ettei sisar Rosemary milloinkaan anna teille kättä?"
"Niin", sanoi Garth. "Mutta ensiksi tahtoisin kysyä, onko joissakin hänen säännöissänsä tahi ohjeissansa tai siinä laitoksessa, mihin hän kuuluu, määrätty, etteivät sairaanhoitajattaret saa antaa kättä potilaillensa?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori.
"No, sitten sen täytyy johtua siitä, että neiti Gray vaistomaisesti tuntee, mistä minä pidän, mistä en. Sillä siitä asti kuin hän tuli tänne, ei hän ole antanut minulle kättä eikä ole muutenkaan koskettanut minuun. En edes silloin, kun hän ojentaa minulle kirjeeni tai antaa milloin yhden, milloin toisen esineen, kuten hän tekee lukemattomia kertoja päivässä, ole tuntenut hänen sormiensa koskettavan omiini."
"Ja te olette siitä hyvillänne?" kysyi tohtori puhallellen savurenkaita ilmaan ja tarkaten tutkivasti sokean kasvoja.
"Minä olen niin kiitollinen siitä", sanoi Garth vakavana. "Tiedättekö, Brand, kun te ehdotitte minulle naishoitajaa, joka samalla olisi yksityiskirjurini, tuntui minusta aivan mahdottomalta sietää naisen kosketusta."
"Niin te sanoitte", myönsi tohtori rauhallisesti. "Enhän! Sanoinko minä? Minähän karhuna te oikein mahdoitte pitää minua!"
"En minään", sanoi tohtori, "mutta kyllä tavallista erikoisempana potilaana. Yleensä miehet --"
"Voi, niin kyllä", keskeytti Garth puolittain kärsimättömästi. "Oli aika, jolloin minäkin olisin suonut pienen, hellän käden olevan lähelläni. Ja minun täytyy sanoa, että minä kaiketi olisin ottanut sen omaani, pitänyt sitä siinä, vieläpä suudellutkin -- kuka tietää? Niin saatoin ennen tehdä, ajattelemattomasti kylläkin. Mutta, Brand, kun mies kerran on tuntenut sen yhden naisen kosketuksen, sen ainoan oikean, ja tämä kosketus on jäänyt muistoksi vain, kun hän on sitten joutunut pimeyteen, ja tuo muisto on niitä harvoja asioita, jotka säilyvät mielessä ja joiden säilyminen tuottaa selittämätöntä lohtua, voitteko ihmetellä, että mies pelkää jokaista kosketusta, joka voisi tätä muistoa himmentää, sen karkoittaa tai viedä jotakin sen ihanasta pyhyydestä?"
"Minä ymmärrän", sanoi tohtori hitaasti. "Itse en ole kokenut semmoista, mutta kyllä ymmärrän. Mutta -- hyvä ystävä, saanko puhua suoraan? -- jos tuo 'ainoa oikea' -- todellakin on olemassa -- teihin nähden on epäily luvallista, sillä niitähän on niin monta -- olisi hänen paikkansa ehdottomasti oleva täällä eikä hänen kosketuksensa saisi olla vain säilynyt muisto."
"Voi, sanokaa muuta", vastasi Garth sytyttäen toisen savukkeen. "Minun on niin mieluista kuulla teidän siitä noin puhuvan, mutta itse asiassa voisitte yhtä hyvin sanoa, että jos pengermältä on jonkinmoinen näköala, minun pitäisi voida se nähdä. Aivan oikein, näköala on olemassa, mutta silmäini sokeus estää minut näkemästä sitä."
"Toisin sanoen", virkkoi tohtori kumartuen matolta noukkaisemaan tulitikkua, jota Garth ei tällä kertaa heittänyt yhtä varmasti kuin tavallisesti, niin että se ei osunutkaan uuniin, "toisin sanoen, vaikka hän oli 'ainoa oikea' nainen, te ette ollut 'ainoa oikea' mies."
"Niin", sanoi Garth katkerasti, mutta melkein kuulumattomasti. "Minä olin vain 'nuori poika'."
"Tai te luulottelitte, että te ette ollut", jatkoi tohtori, ikään kuin ei olisi kuullutkaan viimeistä huomautusta: "On aivan selvää, että te olette 'ainoa oikea' mies tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle, ellei joku toinen ole ennättänyt ennen teitä. Mutta tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä osoittamaan hänelle, että niin on asian laita."
Garth suoristautui ja käänsi ylen hämmästyneet kasvonsa tohtoriin päin.
"Sepä on omituinen käsitys! Tarkoitatteko todellakin, mitä puhutte?"
"Ehdottomasti", vastasi tohtori tyynen vakuuttavasti. "Jos erotettaisiin kaikki sellaiset asiat kuin rahat, maaomaisuudet, arvot, tuttavuussuhteet, ulkonaiset viehätykset -- toisin sanoen toisensa pelkkien ulkonaisten etujen ihailu, mikä lopulta oikeastaan onkin vain vertailevaa anatomiaa; jos voitaisiin asettaa mies ja nainen, vapaina kaikista näistä yhteiskunnallisista ja tavanmukaisista rajoituksista, henkiseen Eedeniin näkemään toisensa kasvoista kasvoihin, ilman teennäisyyttä ja sovinnaisuutta, sielu sielua vastaan, alastomina ja vailla turhaa häpeämistä, ja jos nainen sellaisissakin olosuhteissa on miehen mieleinen, niin että kaikki, mitä miehessä on jalointa, yhtyy huutamaan: Hän on 'se ainoa oikea!' silloin, niin silloin, väitän minä, on mies varmasti myös naisen 'ainoa oikea'; mutta miehellä täytyy olla itseluottamusta osoittaakseen sen naiselle. Miehen tämä tietoisuus valtaa ilmestyksen tavoin, naiselle se valkenee vähitellen kuin sarastava päivä."
"Oi, Jumalani", kuiskasi Garth murtuneesti, "juuri niin se oli. Eedenin yrttitarha, sielu sielua vastassa, ilman ehtoja, ei mitään pelkoa, ei mitään salattavaa. Minä tunsin, että hän oli minun _vaimoni_, nimitin häntä siksi. Ja seuraavana aamuna hän sanoi minua 'nuoreksi pojaksi', jota hän ei voinut ajatellakaan ottavansa puolisokseen. Niin että mitä teidän hullu teorianne merkitsee, Brand?"
"Pitää paikkansa", vastasi tohtori tyynesti. "Eeva säikähtyi onnensa suuruutta, epäili itseänsä, peläten pettävänsä miehen ihanteen, pakeni Aatamia ja piiloutui paratiisin puitten sekaan. Älkää puhuko hulluista teorioista, poikaseni. Aatami todella hullu oli, kun ei paikalla lähtenyt tavoittamaan häntä kiinni."
Garth istui etukumarassa, lujasti puristaen käsillään tuolin sivunojia.
Tuo tyyni, tasainen ääni sai hänet epäilemään, mahtoiko hänen käsityksensä asemasta ollakaan oikea. Tämä tapahtui ensi kerran hänen lähdettyänsä Shenstonen kirkosta kolme vuotta takaperin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja kun valo sattui niihin, näki tohtori hikipisaroiden helmeilevän hänen otsallansa.
"Voi, Brand", virkkoi hän, "minä olen sokea. Olkaa armollinen! Kaikki on niin vaikeata näin sokeana."
Tohtori mietti. Jos hänen sairaanhoitajattarensa ja oppilaansa olisivat sillä haavaa nähneet hänen kasvojensa ilmeen, olisivat he sanoneet, että hän oli ryhtymäisillään kovin vaikeaan ja hengenvaaralliseen leikkaukseen, missä pienimmästäkin veitsen luiskahduksesta olisi kuolema seurauksena sairaalle. He olisivat olleetkin oikeassa, sillä kahden ihmisen koko tulevaisuus oli kysymyksessä. Se riippui tänä ratkaisevana hetkenä tykkänään tohtorin käden lujuudesta ja myös hellävaraisuudesta. Noita kalpeita, äärimmäisen tuskan jännittämiä kasvoja, joita nyt tulennos valaisi, noita niin liikuttavasti vetoavia sanoja: 'Brand, minä olen sokea', ei tohtori ollut ottanut lukuun laskelmissansa. Hän ei voinut heltymättä nähdä tätä 'toista miestä'. Mutta ajatellessaan sitä kärsivällistä olentoa, joka silmät siteissä, toivon ja epätoivon vaiheilla istui yläkerrassa, kurottaen rakkaita, avuttomia käsiänsä häntä kohden, terästyivät hänen hermonsa. Hän siirsi katseensa tulennokseen. "Tosin te olette sokea, mutta en soisi teidän olevan hullun", sanoi tohtori tyynesti.
"Olenko minä -- olinko minä -- hullu?" kysyi Garth.
"Mitenkä minä voin sen päättää?" vastasi tohtori. "Kertokaa minulle koko asia sellaisena kuin se teistä näyttää, minä sanon sitten oman mielipiteeni." Hänen puheensa oli niin perin pohjin levollista ja suorasukaista, että se vaikutti tyynnyttävästi Garthiinkin ja herätti hänessä turvallisuutta. Tohtori olisi yhtä hyvin voinut puhua tulehtuneesta kurkusta tai mahdollisesta lonkkaviasta.
Garth nojasi tuolinsa selkämystään, pisti kätensä povitaskuunsa ja koetti erästä kirjettä, joka oli siellä. Uskaltaisikohan hän? Voisikohan hän kerran edes, lohtua saadakseen, puhua surustansa miehelle, johon hän saattoi täysin luottaa, niin ettei tämä, joka tunsi naisen niin läheisesti, mitenkään pääsisi selville, kenestä oli kysymys.
Garth harkitsi tätä aivan kuin shakinpelaaja mahdollisia siirtojansa. Voisiko hän kertoa kyllin selvästi, jotta asia todella valkenisi, eikä kuitenkaan vähinkään viite johtaisi epäilemään Janea siksi 'ainoaksi oikeaksi'.
Jos tohtori olisi sanallakaan kehoittanut tai udellut, olisi Garth päättänyt olla puhumatta. Mutta tohtori oli vaiti. Hän kumartui, otti hiilihangon ja kohensi erityisen huolellisesti ja säännönmukaisesti tulta. Hän pani pihkaisen halon loimuavaan valkeaan ja vihelteli hiljakseen 'Veni Creator Spirituksen' loppusäkeitä.
Garth, taistellen omaa sisäistä taisteluaan, ei tarkannut ulkoapäin tulevia ääniä eikä käsittänyt, miksi nämä sanat näin ratkaisevana hetkenä juuri olivat niin itsepintaisesti tulleet hänen mieleensä:
"Pois kateet poista, rauha suo. Sun ohjaukses' turvan tuo."
Hän piti niitä enteenä. Ne ratkaisivat vaa'assa.
"Brand", sanoi hän, "jos minä nyt teidän ystävällisestä kehoituksestanne huojennan mieltäni uskomalla teille asiani, lupaatteko, että ette koetakaan arvata, kuka on tuo 'ainoa oikea'?"
Tohtori hymyili; ja hymyä oli hänen äänessäänkin kun hän vastasi, ja se yhä lisäsi Garthin turvallisuuden tunnetta.