Part 17

"Ei, ei minulla ole tuolia", virkkoi tohtori Rob, "sillä minä aion oikein perinpohjin nauttia omasta kaunopuheisuudestani, ja silloin minulla on tapana seisoa. Sisar Graylla ei ole tuolia, sillä hän seisoo ikkunan edessä hartaana maisemaa ihailemassa. Hän on aivan ilmeisesti unohtanut sekä teidät että minut. Sangen harvoinhan te tapaatte naisen, joka kiinnostuneena kuuntelee toisesta naisesta kerrottavan. Mutta nojatkaa tuolinne selkämystään, poikaseni, ja sytyttäkää savuke. On ihan ihmeellistä nähdä, kuinka se teiltä jo käy, ja onhan se paljon hauskempaakin kuin teidän seinänkourimisenne. Eikö vain? Mistä kaikesta meidän onkaan kiittäminen erästä neitiä, joka nyt ei välitä meistä vähääkään, tarkastelee mieluummin näköaloja! No, eihän minussa, herra paratkoon, paljon katsottavaa olekaan, ja teitä hän saa katsella pitkin päivää. Mutta näitä kannattaa polttaa! Mitä nämä ovat? 'Zenithiä'? Ahaa, ja 'Marcovitchiä'. Jaa, jaa, parempia ette juuri saa, poltatte niitä sitten seurusteluhuoneessa tai puutarhassa. Haju ei erotu kukkain tuoksusta. Nojatkaa taaksepäin ja nauttikaa, sillä aikaa kuin minä haistelen ruudinsavua. Sillä tahdon kertoa, missä ensi kerran näin jalosukuisen Janen. Kaukana Etelä-Afrikassa, keskellä buurisodan tuoksinaa. Minä olin vapaaehtoisena haavainhoitoa oppimassa. Hän oli siellä sairaanhoitajattarena ja olikin vasta hoitaja, voitte uskoa. Eikä niitä semmoisia, jotka pitsinenäliinoja hajuvedessä viruttelivat, kauniita naamoja pesivät, kun käskyläiset ne ensin olivat puhdistaneet, keskustelivat viehkeästi miesten kanssa, jotka olivat jo paranemaisillaan, mutta pakenivat kauhuissaan kuolemaisillaan olevien luota. Ei, hän ei ollut sitä lajia, eikä hän semmoisia suvainnut osastollaankaan; sillä neiti Champion oli osastonhoitaja, ja minä voin vakuuttaa, että hänen alaisensa olivat työssä kiinni. Hän teki työtä kymmenen edestä ja tahtoi muita tekemään samoin. Sekä lääkärit että käskyläiset jumaloivat häntä. Häntä nimitettiin yleisesti 'jalosukuiseksi Janeksi'. Entä ne haavoittuneet sotilaat sitten! Monen moni nuorukainen siellä, kaukana kodista ja ystävistä, kuoli hymy huulilla, tuntien äidin ja kodin läheisyyttä, kun jalosukuisen Janen käsivarsi oli kiertyneenä hänen ympärilleen ja hänen kuoleva päänsä sai levätä tämän naisellista rintaa vasten. Ja hänen äänensä, kun hän puhui heille? En, -- sitä en ikinä unohda. Kuulla, kuinka hän pani kiirettä naisille ja jakeli käskyjä miehille ja kääntyi samassa puhelemaan jollekulle sairaalle Tommylle, niinkuin tämän äiti tai morsian varmaan toivoi puhuttavan hänelle, kas se oli sellaista ripeyden opetusta, että minulle on siitä hyötyä vielä tänä päivänä. Ja kyllä hänen voimakas, rakastava sydämensä mahtoi sentään usein olla tuskasta pakahtumaisillaan; mutta aina hän oli uljas ja iloinen. Kerran hän sentään murtui. Hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen erään nuorukaisen -- lienee ollut nuorin kaikista. Hän oli pidellyt kiinni häntä leikattaessa, sillä leikkaus oli ollut ainoa pelastuksen toive, ja kun ei siitä ollut mitään apua ja sairas makasi tajuttomana nojaten häneen, lannistui hän ja sanoi: 'Voi, tohtori, tohtori, hänhän on vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin ja kuolla tällä tavalla!' ja hän sulki hänet kiinteämmin syliinsä ja itki häntä, niinkuin äitikin varmaan olisi itkenyt. Lääkäri itse kertoi minulle siitä. Hän sanoi, että kovettuneimmatkin mielet teltassa pehmenivät ja tulivat liikuttuneiksi. Mutta se olikin ainoa kerta, jolloin jalosukuinen Jane masentui."

Garth varjosti kasvojansa kädellään. Hänen puoliksipoltettu savukkeensa putosi hänen huomaamattaan lattialle. Käsi, jossa se oli ollut, tarrasi tiukasti polveen kiinni. Tohtori Rob noukkasi savukkeen lattialta ja hankasi huolellisesti kärventynyttä maton kohtaa jalallaan. Hän katsahti ikkunaan päin. Sisar Rosemary oli kääntynyt ja nojasi ikkunapieleen. Hän ei katsonut tohtoriin, vaan piti tuskallisen hätäisenä silmällä Garthia.

"Satuin usein ja eri tilaisuuksissa hänen tielleen", jatkoi tohtori Rob, "mutta emme olleet samassa osastossa, niin että hän ainoastaan kerran puhui minulle. Olin ratsastanut kaupunkiin hakemaan pääsairaalasta lisää kloroformia sinne, missä väliaikaisesti annoimme ensi apua suoraan taistelukentältä tuoduille pahimmin haavoittuneille. Sillä aikaa kuin sitä haettiin, kiersin ympäri salia ja näin eräässä nurkassa neiti Championin polvillaan erään miehen vieressä, jonka viime hetki näytti olevan sangen lähellä, puhellen hänelle lempeästi ja koettaen samalla lievittää hänen kärsimyksiänsä. Yhtäkkiä kuului rysähdys -- korviasärkevä rysähdys -- ja vielä toinen rysähdys, ja neiti Champion sekä hänen potilaansa joutuivat tomun ja pirstaleiden peittoon. Buurien kranaatti puhkaisi katon juuri heidän päänsä päältä. Mies nousi istumaan huutaen henkensä takaa. Mies parka, eihän häntä sovi moittia, hän oli kuolemaisillaan ja morfiinista höperryksissä. Mutta jalosukuinen Jane ei hievahtanutkaan. 'Pankaa maata, hyvä ystävä', sanoi hän, 'ja pysykää aivan hiljaa.' 'Ei täällä', vaikeroi mies. 'Kuinka vain', sanoi jalosukuinen Jane, 'me muutamme teidät sitten heti.' Hän kääntyi ja näki minut. Minulla oli mitä kurjin khaki, semmoinen lyhyt likaisenharmaa kersantinnuttu, jonka olin siepannut ylleni teltasta lähtiessäni, ja surkeannäköisiksi olivat käyneet sodassa muutkin vaatteeni. Olin myös tullut aikalailla pölyiseksi ratsastaessani. 'Kuulkaahan kersantti', sanoi hän, 'tulkaa kanssani nostamaan tätä miesrukkaa. En minä voi jättää häntä nyt tänne. Sen enempää ei Jane virkkanut, vaikka kranaatti oli vastikään lentänyt hänen päänsä päällitse vain muutaman jalan päästä. Ihmettelettekö sitten, että miehet häntä jumaloivat? Hän asetti kätensä hartioitten alle ja viittasi minua kietomaan käteni polvien alitse, ja yhdessä me kannoimme miehen salista pois pieneen käytävään, sitten tulimme pieneen, rauhalliseen huoneeseen, jossa oli mukava vuode ja valokuvia ja kirjoja eräällä pöydäntapaisella. Jane sanoi: 'Tänne, olkaa hyvä', ja me panimme miehen vuoteelle. 'Kenen se on?' kysyin. Hän katsoi minuun pitkään, mutta kun huomasi, että olin outo, vastasi hän ystävällisesti: 'Minun.' Ja huomattuaan, että mies kantaessamme oli mennyt tainnoksiin, lisäsi hän: 'Ei hän enää, poika rukka, vuodetta kaipaa, kun minä puolestani tarvitsen.' Ne vasta hermot olivat! -- Se olikin ainoa kerta, jolloin siellä puhuin jalosukuisen Janen kanssa. Pian sen jälkeen sain kylikseni ja palasin kotiin!"

Garth kohotti päätään. "Ettekö tavannut häntä milloinkaan kotimaassa?" kysyi hän.

"Tapasin", vastasi tohtori Rob. "Mutta ei hän muistanut minua. Ei rahtustakaan. Enkä sitä voinut toivoakaan. Siellä minulla oli parta, ei ollut aikaa ajella; ja nuttuni ilmoitti minut kersantiksi eikä miksikään lääkäriksi. Ei ollut hänen syynsä, ettei hän otaksunut tapaavansa rintamatoveria keskellä -- Lontoon sydäntä", lopetti tohtori Rob välinpitämättömästi lauseensa. "Kas niin, minä olenkin jo venyttänyt juttua niin pitkälle, että täytyy lähteä teidän puutarhurinne tuvalle katsomaan hänen kelpo vaimoansa, joka sai tässä, kuten hän liikuttavasti sanoo, 'vähän perheen lisää'. Minun mielestäni 'vähennys' olisi sopinut paremmin sen talon oloihin. Mutta ensin minun on mentävä puhuttelemaan Margery emäntää ruokasaliin. Hän on kovin huolissaan, 'kun ei saa alas liikkiötä!' Hän sanoo, että se karkaa hartioitten väliin. Niin suuri harha liikkiön tavalliselta tieltä vaatii epäilemättä tarkkaa tutkimista. Teidän luvallanne soitan siis tuota kelpo rouvaa."

"Älkää ihan vielä, tohtori", virkkoi rauhallinen ääni ikkunan luota. "Haluaisin puhella kanssanne ruokasalissa ja tulen heti sinne. Ja sillä aikaa kun te tutkitte Margeryä, juoksen hakemaan hattuni ja tulen kanssanne vähän matkaa metsän halki, jos herra Dalmain suostuu olemaan tunnin verran yksinään."

Kun Jane tuli ruokasaliin, seisoi tohtori Robert Mackenzie roihumatolla napoleonimaisessa asennossaan, aivan samoin kuin silloin aamulla heidän siellä ensi kertaa tavatessaankin. Hän katsahti epävarmana ylöspäin, kun jalosukuinen Jane astui sisään.

"No?" virkkoi hän. "Nyt kai saan kuulla kunniani?" Jane meni suoraan hänen luokseen, molemmat kädet ojennettuina. "Voi, kersantti!" virkkoi hän. "Te vanha, kultainen, uskollinen kersantti! Katsokaa, semmoista se on, kun käy toisen miehen vaatteissa. Ja minä olen pulassa, kun käytän toisen naisen nimeä. Te siis tiesitte koko ajan, kuka minä olin, heti ensi hetkestä, kun astuin huoneeseen?"

"Ensi hetkestä, kun astuitte huoneeseen", myönsi tohtori Rob.

"Miksette sanonut sitä?" kysyi Jane.

"No, sen tähden, että ajattelin teillä olevan omat syynne esiintyä 'sisar Rosemary Grayna', eikä sitä paitsi kuulunut minun tehtäviini ottaa selkoa, oliko teillä oikea nimi."

"Voi teitä, rakas tohtori!" sanoi Jane. "Onkohan ikinä ketään niin terävää, niin viisasta ja hämmästyttävän kaukonäköistä miestä seisonut kahdella jalalla roihumatolla kuin te olette! Ja kun minä muistan, kuinka te sanoitte: 'Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray?' ja te olisitte voinut sanoa: 'Hyvää päivää, neiti Champion. Mikä teidät tänne tuo ja vielä vierasta nimeä käyttäen?'"

"Olisinhan minä voinut niin sanoa", myönteli tohtori Rob miettiväisenä, "mutta onneksi en niin tehnyt."

"Mutta sanokaa", sanoi Jane, "miksi nyt puhuitte?"

Tohtori Rob laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Ystäväni, olen vanha mies ja ikäni kaiken olen koettanut päästä asioista tolkulle kenenkään niitä kertomatta minulle. Te olette elänyt jännityksessä, pitkäaikaisessa jännityksessä, milloin kovemmassa, milloin lievemmässä, mutta ei se milloinkaan ole ollut lauenneena -- sellaista ei moni nainen olisi kestänyt. Teidänhän oli näyteltävä meille kaikille, ei ainoastaan hänelle. Minä käsitän, että jos tätä jatkuisi, teidän täytyi saada helpotusta uskomalla salaisuutenne jollekulle -- jollekulle, jonka seurassa aina silloin tällöin saisitte olla oma itsenne. Ja kun sain selville, että olitte kirjoittanut hänelle täältä, lähettäen kirjeen Kairoon postiin pantavaksi (kuinka naisten tapaista: siivilöidä hyttysiä, vaikka on niellyt moisen kamelin) päivä päivältä odottaen sen paluuta, ja kun teidän sitten oli pakko itse lukea se hänelle, hänen sanelunsa mukaan kirjoittaa vastaus, jonka minä teidän kummankin ilmeestä luin sisältäneen kiellon teidän pyyntöönne saada tulla katsomaan häntä, niin minusta oli jo aika, jolloin teidät oli saatava huomaamaan, että kyllä vallan hyvin voitte luottaa vanhaan jöröjukkaan, joka, samoin kuin kaikki muutkin miehet, jotka Etelä-Afrikassa oppivat tuntemaan teidät, ilomielin antaisi oikean kätensä jalosukuisen Janen puolesta."

Jane katsoi häneen silmät tulvillaan kiitollisuutta. Sinä hetkenä hän ei kyennyt puhumaan.

"Mutta, ystäväni, sanokaa minulle", virkkoi tohtori, "sanokaa minulle, jos voitte, miksi poika noin ehdottomasti työntää luotaan sellaisen hyvän, joka, jos hän sen saisi, merkitsisi hänelle jotakin niin suurta, ihanaa ja lohdullista?"

"Voi, tohtori", sanoi Jane, "syynä on surullinen tarina epäilystä ja erehdyksestä, ja epäilyyn ja erehdykseen olin minä, onneton, syypää. Mutta sillä aikaa kun te tutkitte Margerya, laitan itseni kuntoon ja sitten metsän läpi kulkiessamme koetan kertoa teille, mikä se surullinen asia oli, joka tuli meidän välillemme ja erotti meidät niin kauaksi toisistamme. Teidän viisaat neuvonne ehkä auttavat minua, ja tarkkana ihmisten ja ihmissydänten tuntijana löydätte kenties jonkinlaisen pelastustien, sillä me olemme todellakin ahdistettuina Migdolin ja meren väliin."

Kun Jane meni hallin läpi ja oli juuri nousemaisillaan portaita, vilkaisi hän kirjaston suljettuun oveen. Hänet valtasi äkkiä pelko, että tohtori Robin kertomuksen kuunteleminen oli ollut liikaa Garthille. Kukaan muu ei voinut tietää, mitä muistoja hänessä heräsi, kun niin elävästi kerrottiin kuolevista sotureista, joitten päät lepäsivät hänen povellansa, ja kun sanat niin oudosti sattuivat olemaan samat: "Vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin." Hän ei voinut lähteä saamatta varmasti tietää, että Garth voi hyvin ja oli rauhallinen. Ja kuitenkin hän vaistomaisesti pelkäsi häiritsevänsä, jos menisi sisälle nyt, kun Garth otaksui tunnin ajaksi jääneensä yksikseen.

Silloin Jane ahdistuksissaan teki, mitä ei ollut ennen tehnyt. Hän avasi hiljaa pääoven, kiersi rakennuksen ympäri pengermälle ja kun tuli lähelle avonaista kirjaston ikkunaa, astui nurmikolle ja niin aivan kuulumattomasti ikkunan taakse. Hän ei ollut milloinkaan ennen yllättänyt Garthia, sillä hän tiesi, että jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku siten voisi tunkeutua hänen asioihinsa, suututti ja peloitti Garthia.

Mutta nyt -- vain tämän kerran.

Jane kurkisti sisään ikkunasta.

Garth istui sivuittain tuolilla, kyynärpäät pöydällä ja kasvot käsiin painuneina. Hän voihki niinkuin Jane oli joskus kuullut sotilasten tekevän tuskallisten leikkausten jälkeen, jotka he äännähtämättä kestivät, kunnes pahin oli ohi. Garth valitti tuskissansa: _"Oi, minun vaimoni -- vaimoni -- minun vaimoni!"_

Jane hiipi tiehensä. Miten se tapahtui, ei hän ikinä itsekään tajunnut. Jokin vaisto sanoi hänelle, että jos hän nyt, Garthin heikkona hetkenä, kun tohtori Robin kertomus oli järkyttänyt ja masentanut häntä, ilmaisisi itsensä, olisi kaikki hukassa. "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa", soivat alati varoittavina hänen korvissaan Deryckin sanat. Tyynten, vakavien ajatusten saadessa sijaa tämän myrskyn jälkeen oli Garthissa lopulta kaipuu pääsevä voitolle. Kirje, jota ei vielä ollut pantu postiin, kirjoitettaisiin uudestansa. Garth sanoisi: 'Tulkaa! ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäisi hän Garthin sylissä.

Siksi riensi Jane hiljaa pois.

Kun hän tunnin päästä palasi, oltuaan kävelyllä tohtori Robin kanssa, sydän täynnä iloista odotusta, seisoi Garth ikkunan edessä kuunnellen lukemattomia ääniä, joita opetteli erottamaan. Hän näytti niin sorjalta ja kookkaalta ja suoralta valkeassa puvussaan, molemmat kädet pistettyinä syvälle takin taskuihin, että Janesta tuntui, kun Garth hänen lähelle tullessansa kääntyi, ikään kuin säteilevien silmäin olisi _täytynyt_ olla ennallaan.

"Oliko kaunista metsässä?" kysyi Garth. "Simpson saa viedä minut sinne sitten, kun olemme syöneet. Mutta onkohan meillä vielä sitä ennen aikaa lopettaa aamullinen työmme, ellette te ole väsynyt, neiti Gray?"

Kirjoitettiin viisi kirjettä ja yksi pankkiosoitus. Sitten Jane huomasi, että hänen kirjeensä Garthille oli hävinnyt muiden joukosta. Mutta Garthin kirje hänelle oli pöydällä odottamassa postimerkkiä. Hän empi.

"Kuinka sen neiti Championille menevän kirjeen laita on?" virkkoi hän. "Haluatteko lähettää sen semmoisenaan, herra Dalmain?"

"Kyllä, totta kai", vastasi Garth. "Emmekö jo lopettaneet sitä?"

"Minä vain ajattelin", sanoi Jane hermostuneesti ja katsoi toisaanne, "minä vain ajattelin, että -- sen jälkeen, mitä tohtori kertoi -- kenties -- halusitte --"

"Tohtori Robin puhe ei voinut mitenkään vaikuttaa hänen tulemiseensa tai tulemattomuuteensa", sanoi Garth kovin painokkaasti. Sitten hän lisäsi lauhkeammin: "Se vain sai minut ajattelemaan --"

"Mitä?" kysyi Jane painaen kätensä sydämelleen.

"Miten ihana nainen hän on", sanoi Garth Dalmain ja puhalsi pitkän, sakean savutuprun kesäiseen ilmaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

AINOA KEINO.

Kun Deryck Brand astui junasta pohjoisen sivuradan pienellä asemalla, tähysteli hän pitkin hiekoitettua välisiltaa odottaen jokseenkin varmasti näkevänsä siellä Janen. Oli tosin sangen varhaista, mutta Janen tapana oli sanoa: 'sitä parempi' aina, kun oli kysymyksessä jokin suunnitelma, joka vaati nousemaan tavallista aikaisemmin. Mutta muuta hän ei erottanut kuin matkan päässä olevan matkalaukkunsa -- näytti siltä kuin olisi se siihen yksinäiseen paikkaansa, mihin oli heitetty, juuttunut iäksi -- ja vitkallisen asemamiehen, jota tieto siitä, että oli yksin vastaanottamassa ja lähettämässä junaa, näytti kovasti paisuttavan.

Muita matkustajia ei ollut jäänytkään asemalle, eikä muuta matkatavaraa ollut näkyvissä. Junailija hyppäsi vaunuunsa, kun juna lähti liikkeelle.

Vanha asemamies, varjostaen silmiään vielä sangen alhaalla olevan auringon säteiltä, katseli, kuinka juna vieri käänteestä ja hävisi näkyvistä; kääntyi sitten vitkalleen ja katseli vastakkaiselle suunnalle -- ikään kuin varmistuakseen, ettei toista junaa ollut tulossa -- huomasi matkalaukun ja tallusteli sitä kohden. Hän seisoi ja katseli sitä miettiväisenä, käänteli sitä ja tutki nähtävästi niiden mannermaan eri hotellien nimiä ja tiedonantoja, joissa matkalaukku oli hiljattain ollut omistajansa mukana.

Tohtori Brand ei milloinkaan hoputtanut ihmisiä. Hän sanoi aina: "Ajan pitkään on parasta antaa heidän ottaa oma aikansa. Hoputtamalla voitettu minuutti ei lopulta itse asiassa koidu eduksi." Mutta tämä koski pääasiallisesti potilaita vastaanottohuoneessa, levottomia nuoria lääkärikokelaita sairashuoneissa tai sairaanhoitajattaria, jotka aluksi olivat liian elävästi tietoisia siitä, että hän puhui heille, niin etteivät täysin älynneet, mitä hän heille sanoi. Hänen tapansa vielä viime tingassa antaa ihmisille niin paljon aikaa kuin halusivat oli kerran maksanut hänelle päällystakin, toisen kerran hän oli vähällä jäädä junasta, mutta oli hän sillä myös voittanut, mitä eniten oli toivonut maailmassa. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.

Joka tapauksessa hän kaipasi aamiaista tänä raikkaana kevätaamuna. Ja hän kaipasi päästä tapaamaan Janea. Sen tähden, kun ei asemamies eikä matkalaukku tulleet hänen luokseen, asteli tohtori niitä kohden.

"No, kuulkaa, hyvä mies!" huusi hän.

"Mitä herra tahtoo?" sanoi skottilainen asemamies.

"Minä tahtoisin matkalaukkuni."

"Olisikohan tämä teidän?" kysyi asemamies epäillen.

"On se", sanoi tohtori. "Ja me lähtisimme yhdessä kiireimmän kaupalla Castle Gleneeshiin, jos te vain olisitte niin hyvä ja kantaisitte sen tuonne autoon, joka näkyy odottavan tuolla edustalla."

"Minä käyn vain hakemassa kärryt", sanoi mies. Mutta kun hän palasi varovaisesti vetäen kärryjä perässään, olivat sekä tohtori, matkalaukku että auto jo tiessään.

Asemamies varjosti silmiään ja tähysti tielle päin. "Tottahan se nyt vain mahtoi olla hänen laukkunsa", sanoi hän ja meni kotiin puurovadin ääreen.

Tohtori kiiti sillä välin ylös mäkeä innokkaasti haluten mitä pikimmin tavata Janea ja kuulla, miten asiat olivat viime päivinä kehittyneet. Hän oli kumman levoton, kun ei tätä näkynyt asemalla. Olisi ollut hyvin Janen tapaista olla siellä, jotta he olisivat saaneet puhella kahden ennen perille saapumista. Hän oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Janen odottamassa välisillalla -- iloisena, vilkkaana, reippaana, täynnä raikasta, tervettä voimaa, mikä todistaa hyvästä yölevosta, miellyttävästä, aikaisesta heräämisestä aamulla ja vastikään otetun kylmän kylvyn tuottamasta nautinnosta -- ja tuntemansa pettymys, kun ei häntä siellä nähnytkään, täytti hänet oudoin aavistuksin. Mitähän, jos hänen hermonsa eivät olleetkaan kestäneet jännitystä?

He kääntyivät eräässä tien mutkassa, ja Gleneeshin harmaat tornit tulivat näkyviin korkealta toiselta puolen laaksoa nummen ulottuessa kauaksi sen taakse ja yläpuolelle. Kun he laaksosta nousivat nummitielle, saattoi tohtori kirkkaassa aamuvalossa erottaa Gleneeshin laajan nurmikon ja pengermän iloisine kukkaryhmineen, sen tasaiset hiekkakäytävät ja leveän kivikaiteen melkein äkkijyrkän syvyyden partaalla.

Simpson oli häntä vastassa hallin ovella ja hädintuskin ennätti tohtori ajoissa suoria sanansa, sillä vähältä piti, ettei hän kysynyt neiti Championia. Tästä onnettoman erehdyksen mahdollisuudesta hän huomasi, kuinka erinomaisen varovainen hänen täytyi olla sekä sanoissaan että teoissaan siinä talossa, missä Jane oli onnellisesti välttänyt kaikki salakarit. Hän ei olisi ikinä antanut itsellensä anteeksi, jos nyt olisi tuottanut Janelle harmia.

"Herra Dalmain on kirjastossa, herra tohtori", sanoi Simpson. Ja perin valpas ja tarkka-ajatuksinen oli se tohtori, joka seurasi palvelijaa hallin läpi.

Garth nousi tuoliltaan ja astui häntä vastaan käsi ojennettuna, hymy huulilla, ja niin suoraan ja haparoimatta, että tohtorin täytyi oikein tarkastaa hänen sokeita kasvojansa ollakseen varma, että tämä vilkas olento, joka liikkui niin vapaasti ja luontevasti, todellakin oli sama sokea mies, jota hän oli tullut katsomaan. Samassa hän huomasi pitkän ruskean silkkirihman kulkevan Garthin tuolin käsinojasta oveen. Garthin vasen käsi oli hänen kävellessään keveästi liukunut sitä myöten.

Tohtori tarttui ojennettuun käteen ja pusersi sitä sydämellisesti.

"Rakas ystävä! Mikä muutos!"

"Eikö olekin?" vastasi Garth tyytyväisenä. "Ja kaiken tämän, ihan kaiken, on saanut aikaan se verraton pikku neiti, jonka lähetitte tänne. Minun täytyy kertoa teille, kuinka verraton hän on." Hän palasi takaisin tuolilleen ja löysi ja veti tohtorille sen tuolin, jolla Jane tavallisesti istui. "Tämä on hänen keksintöään." Hän irroitti rihman ja antoi sen pudota lattialle, hieno säie jäi yhdistämään rihmaa tuoliin, niin että hän voi nostaa sen, kun halusi. "Tällä puolella on toinen, pianon luo johtava ja tuossa kolmas ikkunan luo. Sanokaa, kuinka te ne erotatte?"

"Ne ovat ruskea, punainen ja oranssinvärinen", vastasi tohtori.

"Niin", sanoi Garth. "Te tunnette ne väristä, mutta minä erotan ne hienosta vahvuuden ja punonnan erosta, jota te ette näe, mutta jonka minä tunnen. Ja minä nautin myös värien kuvittelemisesta. Toisinaan minä käytän kaulaliinoja ynnä muita, jotka sopivat niihin. Katsokaa, minä tiedän ihan tarkalleen, minkä näköiset ne ovat. Tavallinen hoitajatar olisi pannut punaista, viheriäistä ja sinistä, ja minä olisin istunut ja kiusaantunut ajatellessani, kuinka huonosti ne sopivat persialaiseen mattooni. Mutta hän ymmärtää, miten suuri merkitys väreillä on minulle, vaikka en voi nähdä niitä."

"Otaksun, että te 'hänellä' tarkoitatte sisar Rosemarya", sanoi tohtori. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen häneen."

"Tyytyväinen!" huudahti Garth. "No, mutta hänhän auttoi minut jälleen elämään! Minua vallan hävettää, kun ajattelen, minkämoinen minä olin, kun te viimeksi olitte täällä, tohtori -- makasin vain ja kourin seinää, kuten vanha Robbie sanoo. Te mahdoitte pitää minua tuiki hulluna ja raukkamaisena."

"En kumpaakaan, hyvä ystävä. Teillä oli ankarampi taistelu kuin on ollut kenenkään meidän muiden osalla. Jumalan kiitos, että olette voittanut."

"Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, tohtori Brand, mutta vielä suuremmassa neiti Graylle. Olisin suonut hänen olevan täällä, jotta olisitte tavannut hänet. Mutta hän matkusti pois loppuviikoksi."

"Pois? J-juuri nyt?" huudahti tohtori niin hämmästyksissään, että oli toisen kerran puhua varomattomia.

"Niin, hän lähti eilen illalla. Hän viipyy loppuviikon jossakin täällä naapuritalossa. Ei hän sanonut menevänsä kauaksi ja lupasi olla täällä varhain maanantai-aamuna. Hän tuntui haluavan hiukan vaihtelua ja piti nyt tilaisuutta sopivana, kun te olette luonani suurimman osan aikaa. Minun täytyy sanoa, Brand, että te olette aivan liian hyvä, kun tulitte tänne näin kauaksi katsomaan minua. Teidän kaltaisenne miehen teoksi se on melkein masentavaa minulle."

"Ei kannata masentua, poikaseni, ja vaikka minä oikeastaan tulin katsomaan teitä, on minulla täällä lähellä hoidossani toinenkin vanha ystävä, johon olen hyvin kiintynyt. Mainitsen tämän vain ollakseni täysin rehellinen ja lievittääkseni teiltä sen ajatuksen painoa, että olisitte ainoa potilaani."

"No niin, kiitos!" sanoi Garth. "Se lievittää omaatuntoani, mutta ei vähennä kiitollisuuttani. Ja nyt te varmaan haluatte sekä hiukan puhdistaa itseänne että myös aamiaista, ja minä sangen itsekkäästi pidätän teitä molemmista. Ja hyvä Brand --" Garth lehahti punaiseksi ja epäröi -- "olen pahoillani, ettei teillä ole seuraa ateriain aikana, kun neiti Gray on poissa. Ei minusta ensinkään ole mieluista ajatella teidän istuvan yksinänne pöydässä, mutta minä -- minä syön aina yksin. Simpson ainoastaan on tarjoamassa."