Part 16

Sittenkin minä olen sangen toiveikas, niin, enemmänkin kuin toiveikas -- luottavainen. Usein olen viime aikoina ajatuksissani sovitellut Teihin lupausta, joka sanoo, että kaikki vaikuttaa parhaaksemme. Kuka tahansa voi saada hyvät asiat vaikuttamaan parhaaksemme, mutta taivaallinen Isä ainoastaan voi kääntää pahankin hyväksi, ja kaikki erehdyksemme, rikoksemme ja mielettömyytemme Hän kääntää parhaaksemme. Mitä monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi tämä inhimillisen elämän arvoitus käy, sitä tarpeellisempi on meille tämä selvä elämänohje: 'Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, äläkä nojaa omaan ymmärrykseesi. Kaikilla teilläsi katso Häneen, ja hän on tasoittava polkusi.' Vanha, kulunut ja yksinkertainen ohje, mutta tosi ja siksi myös ikuinen.

Olen iloinen, että sisar Rosemary niin erinomaisesti menestyy toimessaan, ja toivon, ettei meille tule uusia odottamattomia vastuksia. Ajatelkaahan, miten kävisi Janen silloin, jos potilaamme rakastuisi somaan pikku sisar Rosemaryhin? Pelkään, että erämaa aukaisisi uumenensa ja nielaisisi hänet. Meidän täytyy koettaa estää sellaista onnettomuutta. Eikö pikku Rosemary mitenkään suostuisi tekemään hiukan virheitä puheessaan ja ääntämisessään tai tunnustamaan olevansa hiukan niinkuin ihastunut Simpsoniin?

Voi, tyttö kulta! En minä näin laskisi leikkiä, ellen aivan pian saapuisi avuksenne.

Kuinka hullua tämä on! Ja itse te olette korvaamaton! Mutta useimmat miehet ovat joko hulluja tai sokeita, yksi on sekä hullu että sokea. Luottakaa siihen, että sen kyllä hänen mieleensä taon -- sekä omaksi tyydytyksekseni että hänen onnekseen -- jos suinkin vain saan tilaisuuden.

Teidän alati uskollinen ystävänne _Deryck Brand_.

Tohtori Deryck Brand tohtori Robert Mackenzielle.

_Hyvä tohtori Mackenzie!_ Pidättekö suotavana, että piakkoin käyn katsomassa potilastamme Gleneeshissä ja annan lausuntoni hänen nykyisestä tilastaan?

Voisin viikon lopulla päästä lähtemään sinne pohjoiseen.

Toivon, että olette tyytyväinen sairaanhoitajattareen, jonka teille lähetin.

Kunnioittaen

_Deryck Brand_.

Tohtori Robert Mackenzie tohtori Deryck Brandille.

_Kunnioitettava tohtori Deryck!_ Kelpo neiti, jonka lähetitte tänne sairaanhoitajattareksi, täyttää potilaan kaikki mahdolliset vaatimukset. Ei minua enää tarvita. Eikä teitäkään -- potilaan vuoksi. Mutta pidän ylen suotavana, että mitä pikimmin käytte katsomassa hoitajatarta, joka käy hoikemmaksi ja ohuemmaksi kuin oikeastaan on sopivaa hänen kokoisellensa neidille.

Jokin salainen huoli sen aivan ymmärrettävän huolen ohella, mitä tuottaa edesvastuu hoidosta tällaisessa tapauksessa, hiuduttaa hänet aivan loppuun. Ehkä hän luottaa Teihin. Hänen on vaikea täydelleen luottaa.

Teidän nöyrään palvelijaanne

_Robert Mackenziehin_.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

KIRJURI ON KOVILLA.

Sisar Rosemary istui potilaansa kanssa Gleneeshin päivänpaisteisessa kirjastossa. Pieni pöytä oli heidän välillänsä, sillä oli kasa kirjeitä, -- potilaan aamuposti -- joita hoitajattaren piti avata, lukea ääneen, ojentaa hänelle, jos niiden joukossa sattui olemaan jokin, jota hän halusi kosketella tai jonka halusi pistää taskuunsa.

He istuivat lähellä ikkunaovea, joka aukeni pengermälle. Vieno tuulenhenki toi kevätkukkien tuoksua, ja aamuinen päivänpaiste tulvi sisään.

Garth, yllään valkea flanellipuku, vihreä kaulanauha ja esikolta napinreiässä, nojasi mukavasti taaksepäin tuolissaan ja nautti nopeasti elpyvin tunnoin kukkien tuoksusta ja auringonsäteiden hyväilystä.

Sisar Rosemary lopetti oman kirjeensä lukemisen, taittoi sen kokoon ja pisti taskuunsa, tuntien kiitollista helpotusta. Deryck tuli. Hän ei ollut turhaan luottanut häneen.

"Kirje joltakulta mieshenkilöltä, eikö niin, neiti Gray?" sanoi Garth aivan odottamatta.

"Aivan oikein", vastasi sisar Rosemary. "Kuinka sen tiesitte?"

"Se oli kirjoitettu ainoastaan yhdelle arkille. Tärkeitä asioita sisältävään naisen kirjeeseen olisi mennyt ainakin kaksi ellei kolmea. Ja tuossa kirjeessä oli tärkeitä asioita."

"Myöskin oikein", sanoi sisar Rosemary hymyillen. "Mutta kuinka senkin tiedätte?"

"Koska huokasitte helpotuksesta luettuanne ensimmäisen rivin ja toistamiseen, kun taitoitte sen ja panitte takaisin kuoreen."

Sisar Rosemary nauroi. "Te edistytte niin nopeaan, herra Dalmain, että kohta ei voi pitää mitään salassa teiltä. Kirje oli --."

"Ei, älkää sanoko", huudahti Garth hätäisesti ja teki torjuvan kädenliikkeen. "En minä tosiaankaan halua näyttää uteliaalta teidän yksityiseen kirjeenvaihtoonne nähden, neiti Gray. On vain niin hauskaa näyttää teille edistystänsä sellaisissa asioissa, joiden perille itse pääsee, ilman toisen huomauttamista."

"Mutta minä aioinkin kertoa sen teille joka tapauksessa", sanoi sisar Rosemary. "Kirje on tohtori Deryckiltä, ja hän sanoo siinä mm. tulevansa katsomaan teitä ensi lauantaina."

"Ah, hyvä!" sanoi Garth. "Ja minkälaisen muutoksen hän saa nähdä! Ja minä saan ilokseni kertoa sairaanhoitajattaresta, kirjurista, ääneenlukijasta ja kuvaamattoman kärsivällisestä opettajasta ja toverista, jonka hän minulle toimitti." Sitten hän äkkiä levottomana lisäsi: "Eihän hän vain tule viemään teitä pois täältä?"

"Ei", sanoi sisar Rosemary, "ei vielä. Mutta, herra Dalmain, tahtoisin kysyä teiltä, ettekö tule neljääkymmentäkahdeksaa tuntia toimeen ilman minua, tohtori Brandin käynti tarjoaa niin sopivan tilaisuuden. Minun olisi helpompi jättää teidät, kun tietäisin hänen olevan teidän seurassanne. Jos saan lähteä loppuviikosta, perjantai-iltana, voisin palata aikaisin maanantaiaamuna, niin että ennättäisin kyllä hyvin avaamaan aamupostin. Tohtori Brand kyllä lukee lauantain ja sunnuntain. -- Tottakin, minä unohdin, eihän sunnuntaina tule mitään postia. Ei minulta siis jäisi kuin yksi posti; ja muuten hän korvaa kyllä joka suhteessa minun poissaoloni."

"No niin", sanoi Garth koettaen estää tyytymättömyyttänsä näkymästä. "Olisin suonut meidän kolmisin yhdessä puhelevan. Mutta eihän ole ihmeellistä, että te haluatte vähän vapautta. Lähdettekö kauaksi?"

"En, tänne lähelle tuttavien luo. Mutta nyt kai haluatte kuulla kirjeenne?"

"Kyllä", vastasi Garth ojentaen kättään. "Odottakaahan hiukan. Siellä on jokin sanomalehti joukossa. Tunnen painomusteen hajun. En minä sitä huoli. Mutta olkaa hyvä ja antakaa kirjeet."

Sisar Rosemary otti sanomalehden erilleen. Sitten hän työnsi kirjekasaa, kunnes se sattui Garthin käteen.

Garth otti sen. "Paljonhan niitä on!" virkkoi hän hymyillen hyvillään jo ennakolta. "Sen minä sanon, neiti Gray, että jos te otatte oppia, niinkuin teidän pitäisi, näin monien, kirjoitustavaltaan sekä mahdollisten että mahdottomien kirjeiden lukemisesta, niin pystytte piakkoin toimittamaan melko ymmärrettävän 'Täydellisen kirjeiden kirjoitusoppaan'. Muistatteko rouva Parker Bangsin osanottokirjettä? Silloin me taisimme ensi kerran oikein makeasti nauraa yhdessä. Hyväntahtoinen olento! Mutta ei hänen olisi pitänyt mainita mitään sokeasta Bartimaeuksesta, joka sukelsi seitsemän kertaa Siloamin lammikkoon. On aina viisainta välttää lainauksia vanhoista kirjoista, eritoten Raamatusta, ellei osaa niitä ihan viidellä sormellaan. Nyt --." Garth vaikeni.

Hän oli koetellut kirjeitä, toista toisensa jälkeen, tarkasti sormeillen jokaista, ennen kuin laski sen pöydälle viereensä. Hän oli juuri ottanut erään, joka oli kirjoitettu ulkomaiselle paperille ja sinetöity. Hän pysähtyi kesken lauseensa, piteli hetkisen ääneti kirjettä ja tunnusteli sitten sinettiä sormillaan.

Sisar Rosemary tarkasti häntä levottomana. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kotvan päästä hän pani pois kirjeen ja otti seuraavan. Mutta kun hän työnsi kirjekasan takaisin sisarelle, pisti hän sinetöidyn kirjeen alimmaiseksi, niin että sisar joutui lukemaan sen viimeiseksi kaikista.

Sitten alkoi tavallinen meno. Garth sytytti savukkeen -- ensimmäisiä asioita, joita hän oli oppinut toimittamaan omin neuvoin -- ja poltteli tyytyväisenä, asetti tuhkakupin huolellisesti paikoilleen ja varisti, melkein erehtymättä, tuhkan oikeaan aikaan ja paikkaan.

Sisar Rosemary otti ensimmäisen kirjeen, luki postileiman ja selitti, minkälaista käsialaa oli kuorella. Garth arvioi, keneltä kirje oli, ja tuli kovin hyvilleen, jos oli arvannut oikein. Tänään niitä oli yhdeksän, 'hyvin erilaisia sisällöltään -- muutamia miesystäviltä, pari herttaisilta naisilta, jotka selittivät mielellään tulevansa häntä tervehtimään niin pian kuin hän vain halusi vieraita, yksi eräästä sokeainlaitoksesta, jolle pyydettiin kannatusta, lyhyt ilmoitus tohtori Deryckiltä hänen tulostansa ja kaulanauhalasku eräästä liikkeestä Bond Streetiltä.

Sisar Rosemary Grayn sormet vapisivat, kun hän pani kahdeksatta kirjettä takaisin koteloon. Kasan viimeinen oli pöydällä. Kun hän otti sen, heitti Garth yhtäkkiä nopeasti savukkeenpätkän ulos ikkunasta ja heittäysi takanojaan, varjostaen käsillä kasvojaan.

"Heitinkö oikeaan, sisar?" kysyi hän.

Tämä kumartui katsomaan ja näki ohuen savuviirun nousevan sannoitukselta.

"Aivan oikeaan", sanoi hän. "Herra Dalmain, tässä kirjeessä on egyptiläinen postimerkki ja se on leimattu Kairossa. Se on suljettu punaisella lakalla ja sinetissä on töyhtökypärä, silmikko suljettuna."

"Entä käsiala?" kysyi Garth välinpitämättömästi ja perin levollisesti.

"Se on jokseenkin varmaa ja hyvin selvää, ilman minkäänlaisia kiemuroita ja koukeroita. Se on kirjoitettu paksulla terällä."

"Olkaa hyvä ja avatkaa se, sisar, ja sanokaa minulle kirjoittajan nimi, ennen kuin luette sen."

Sisar Rosemarylla oli vastusta kurkustansa, joka uhkasi tukahduttaa hänen äänensä. Hän avasi kirjeen, silmäsi viimeiselle sivulle ja löysi nimikirjoituksen.

"Alla on Jane Champion, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

"Olkaa hyvä ja lukekaa se", sanoi Garth tyynesti. Ja sisar Rosemary aloitti:

"_Hyvä Dal!_ Mitä minä _voin_ kirjoittaa? Jos olisin luonanne, olisi minulla paljon puhumista Teille, mutta kirjoittaminen on niin vaikeata, niin, aivan mahdotonta.

Tiedän, että sellainen sallimus on kovempaa Teille kuin kenellekään meistä, mutta Te kestätte sen myös uljaammin kuin ainoakaan meistä olisi kestänyt, ja siksi on elämä Teistä vielä kerran tuntuva ihanaltakin, ja saattepa sen ihanuuden selviämään vielä muillekin. En itsekään sitä ymmärtänyt, ennen kuin vasta silloin kesällä Overdenessä ja Shenstonessa, kun Te opetitte minut kauneutta tajuamaan. Sittemmin sekä auringon noustessa että laskiessa, Atlantin sinivihreillä aalloilla, vuorten purppurahohteessa, Niagaran pärskeissä, kirsikkakukkaisessa Japanissa, Egyptin kultaisilla aavikoilla ajattelin Teitä, ja niiden kauneus selvisi minulle paremmin juuri Teidän avullanne. Voi, Dal, tahtoisin mielelläni tulla kertomaan teille niistä kaikista ja saada Teidät näkemään ne kaikki minun silmäini välityksellä, ja Te avartaisitte minun ahdasta ymmärtämystäni ja näyttäisitte ne minulle uudestaan entistä ihanampina.

Kuulin, ettette ota vastaan vieraita, mutta ettekö voisi tehdä yhtä ainoata poikkeusta ja sallia minun tulla?

Olin suuren pyramidin luona, kun sain tiedon. Istuin pylväskatoksessa päivällisen jälkeen. Kuunvalo herätti muistoja. Olin vastikään päättänyt luopua Niilinmatkasta, palata suoraapäätä kotiin ja kirjoittaa Teille sekä pyytää Teitä käymään luonani, kun kenraali Loraine ilmestyi pylväskatokseen tuoden englantilaisia lehtiä ja kirjeen Myralta -- ja niin sain tietää.

Olisitteko tullut, Garth?

Ja nyt, ystäväni, kun Te ette voi tulla minun luokseni, enkö minä saa tulla Teidän luoksenne? Jos Te vain sanotte: 'Tulkaa!', niin minä tulen, missä maailman ääressä lienenkin, kun viesti minut saavuttaa. Älkää välittäkö tämän egyptiläisestä leimasta. En ole enää siellä, kun tämä Teille luetaan. Lähettäkää vastauksenne tätini Lontoon-asuntoon. Kaikki kirjeeni menevät sinne ja osoitetaan avaamatta minulle.

_Sallikaa minun tulla_. Ja voi, uskokaa, että minä tunnen, kuinka raskasta Teidän on. Mutta Jumala voi 'kirkastaa'. Ja uskokaa, että täydellisemmin kuin sanoin voin ilmaista, olen

Teidän _Jane Champion_."

Garth otti käden kasvoiltansa.

"Ellette ole väsynyt, neiti Gray, kun olette lukenut jo niin monta kirjettä, sanelisin mielelläni heti vastauksen, niin kauan kuin se on vereksenä mielessäni. Onko teillä paperia siinä? Kiitos! Voimmeko aloittaa? -- Hyvä neiti Champion... Tulin syvästi liikuttuneeksi Teidän ystävällisestä, osaaottavasta kirjeestänne... Oli erityisen ystävällistä, että kirjoititte minulle niin kaukaa, vaikka siellä tietysti on paljon kaikenlaista, mikä helposti voisi vieroittaa Teidät kotoisista ystävistänne."

Pitkä pysähdys. Sisar Rosemary odotti, kynä kädessä, ja toivoi, että hänen sydämensä tykintä kuului vain hänen omiin korviinsa eikä toiselle puolelle pientä pöytää.

"Olen iloinen, että Te ette luopunut Niilinmatkasta, mutta --."

Aikainen mehiläinen lensi hyasinttimaasta ja surisi ikkunaruudulla. Muuten oli huoneessa aivan hiljaista.

"-- mutta, jos Te olisitte kutsunut minua, olisin tietysti tullut."

Mehiläinen hyrräsi kiukkuisena ylös ja alas ikkunaa useita minuutteja, sitten se löysi avonaisen ruudun ja lentää surahti iloisena päivänpaisteeseen.

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes Garth sen keskeytti ruveten hiljaisella äänellä jatkamaan sanelua.

"Olette myös ylen ystävällinen, kun tahdotte tulla minua katsomaan, mutta --"

Sisar Rosemaryn kynä putosi. "Herra Dalmain", sanoi hän, "sallikaa hänen tulla."

Garth käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä hämmästystä.

"Minä en tahdo", sanoi hän tinkimättömän ratkaisevasti.

"Mutta ajatelkaa, kuinka kovalta mahtaisi tuntua kenelle tahansa, kun haluaisi olla jonkun -- jonkun kärsivän ystävän luona, eikä tämä sallisi edes hänen tulla."

"Hänen harvinainen hyväsydämisyytensä kehoittaa häntä tulemaan, neiti Gray. Me olemme kauan olleet hyviä ystäviä ja tovereita. Häneen koskisi liiaksi, kun hän näkisi minut tällaisena."

"Ei hän niin ajattele", puolusti sisar Rosemary. "Voi, ettekö te osaa lukea rivien välistä? Vai tarvitaanko naisen sydän ymmärtämään naisen kirjettä? Luinko sen huonosti? Luenko vielä kerran?"

Garthin kasvot kuvastivat todellista suuttumusta. Hän puhui hillityn tuimasti, ja suorat tummat kulmakarvat olivat rypyssä.

"Te luitte sen vallan hyvin", sanoi hän, "mutta ette tee oikein väittäessänne vastaan. Minun täytyy mieltäni myöten saada kirjurilleni sanella kirjeeni, tarvitsematta selitellä niitä."

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi sisar Rosemary nöyrästi.

"Tein pahasti." Garth ojensi kätensä pöydän yli ja piti sitä siinä hetkisen, mutta toista kättä ei laskettu siihen.

"Älkää olko tietävinänne", sanoi hän hymyillen voittavaa hymyänsä, "te minun hyvä pikku holhoojani ja hoivaajani. Te voitte useimmissa tapauksissa ohjata minua, mutta ette tässä. Lopettakaamme nyt siis kirje. Mihin jäimmekään? -- Niin -- tulla minua katsomaan. Panitteko ylen ystävällinen vai kovin ystävällinen?"

"Ylen ystävällinen", vastasi sisar Rosemary murtunein äänin.

"Hyvä on, sillä se on tottakin ylen ystävällistä. Ainoastaan hän ja minä käsitämme, kuinka ylenmäärin ystävällistä. Mutta jatketaan -- --. Mutta en ota vastaan ketään vieraita enkä kaipaakaan niitä, ennen kuin pääsen sen verran uusien olosuhteitteni herraksi, ettei painisillaoloni niiden kanssa tunnu kiusalliselta muista ihmisistä. Täällä Gleneeshissä, aivan eristettynä, opettelen kesän kuluessa vähä vähältä elämään tätä uutta elämääni. Olen varma, että ystäväni pitävät arvossa tätä toivomustani. Minun luonani on nyt eräs, joka yli toiveiden kärsivällisesti auttaa minua -- odottakaa!" huudahti Garth äkkiä. "Ei niin. Hän voisi luulla -- voisi käsittää väärin. Joko aloitte kirjoittaa sitä? Ette? Mikä oli viimeinen sana? 'Toivomustani'! Jaha. Aivan niin. Piste 'toivomustani' sanan jälkeen. Odottakaa, kun vähän mietin."

Garth painoi kasvot käsiinsä ja istut pitkän aikaa mietteisiinsä vaipuneena.

Sisar Rosemary odotti. Oikea käsi piteli kynää paperin kohdalla. Vasemmalla hän painoi sydäntään. Hänen silmänsä tähystivät tummaa, kumartunutta päätä, katseessa sanoin selittämätöntä kaihoa ja kiihkeätä hellyyttä.

Vihdoin Garth kohotti kasvonsa. "Vilpittömästi kunnioittaen Teidän Garth Dalmain", sanoi hän. Ja ääneti sisar Rosemary kirjoitti niin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

TOHTORI ROBISTA ON APUA.

Ahdistavan hiljaisuuden, mikä vallitsi kirjeen sulkemisen ja osoitteen kirjoittamisen jälkeen, keskeytti tohtori Robin iloisa ääni.

"Kumpi on tänään potilaana? Neitikö vai herra? Ahaa, ei kumpikaan, nähdäkseni. Molemmat näyttävät itse terveydeltä ja saavat tohtorin ymmälle. Ulkona kevät, sisällä kesä", jatkoi tohtori iloista puheluaan ihmetellen, miksi kummankin kasvot olivat kalpeat ja hämmennyksissä ja miksi ilmassa oli kärsiväin sydänten tuntua. "Flanellipuku tuo mieleen vene- ja muut huviretket, ja mitä näen, sisar Gray on luopunut merinostansa ja ottanut sievän sinisen pesupukunsa. Onhan se paljon pukevampi, ehdottomasti, mutta älkää kylmetyttäkö itseänne ja pitäkää kaikella muotoa huolta ruokahalustanne. Tässä ilmastossa ihmisen täytyy syödä kovasti, mutta teidän painonne on ilmeisesti vähentynyt viime aikoina. Emme me saa sentään pyrkiä _liiaksi_ keijukaiskevyeen kokoon!"

"Miksi te aina ärsytätte neiti Grayta hänen pienuudellaan, tohtori Rob?" kysyi Garth melkein suuttuneesti. "Ei suinkaan siinä mitään pahaa ole, että on pienikasvuinen."

"Voinhan minä ärsytellä häntä hänen suuruudellaan, jos niin haluatte", sanoi tohtori Rob pikkuviekkaasti vilkuttaen silmää hoitajattarelle, joka todella kookkaana seisoi ikkunan luona ja kylmänmoittivasti katsoi takaisin häneen.

"Soisin, ettei minkäänmoisia vihjauksia tehtäisi hänen ulkomuodostaan", virkkoi Garth lyhyesti, ja lisäsi sitten ystävällisemmin: "Näettehän, minulle hän on ääni -- ystävällinen, ohjaava ääni. Aluksi koetin mielessäni muodostaa kuvaa hänestä, hämärää tietysti, mutta nykyään tyydyn siihen, mitä _tiedän_ hänestä, ja annan olla kuvittelematta, mitä en tiedä. Ettekö ole huomannut -- että hän on ainoa -- lukuunottamatta kamalaa Johnsonia, joka kuuluu siihen painajaisaikaan, mikä jo onneksi on minulta unohtumaisillaan -- niin, hän on ainoa, joka nyt on ollut luonani, mutta jota en ollut nähnyt ennen sokeuttani; ainoa kuulemani ääni, jota en mielessäni ole voinut liittää mihinkään kasvoihin enkä vartaloon. Ajan kuluessa niiden luku tietysti kasvaa. Mutta nyt hän on siinä suhteessa ainoa."

Tämän selityksen aikana tohtori Robin terävät silmät kiertelivät pitkin huonetta etsien jotakin tarkemman tutkimisen arvoista. Yhtäkkiä ne keksivät tuon ulkomaisen kirjeen aivan vierestä pöydältä.

"Kas!" virkkoi hän. "Pyramideja? Egyptiläinen postimerkki? Sepä mielenkiintoista. Onko teillä siellä tuttuja, herra Dalmain?"

"Kirje on Kairosta", vastasi Garth, "mutta luulen, että neiti Champion tällä haavaa on jo lähtenyt Syyriaan."

Tohtori Rob hypisteli viiksiään ja tuijotti kirjeeseen miettiväisenä. "Champion?" kertasi hän. "Champion? Se on harvinainen nimi. Ettehän vain, sattumoisin, ole kirjeenvaihdossa jalosukuisen neiti Janen kanssa?"

"Miksen, kirje on juuri häneltä", vastasi Garth hämmästyneenä. "Tunnetteko hänet?" Hänen äänensä värähteli tuntuvasti.

"Tunnen", vastasi tohtori Rob hitaanmietteliäästi. "Tunnen kasvot ja tunnen äänen; tunnen hyvin muutenkin ulkomuodolta ja koko lailla luonnettakin. Olen tuntenut hänet täällä kotona ja olen tuntenut hänet vieraalla maalla. Olen nähnyt hänet verisen taistelun tuoksinassa, ja siitä näystä kai harva hänen miestuttavansa voi kerskua. Mutta tuntematonta ihan kerrassaan oli minulle hänen käsialansa aina tähän hetkeen saakka. Saanko katsella tätä kuorta?" Hän kääntyi ikkunaan päin -- niin, tuo pieni, piittaamaton skottilainen teki kysymyksensä sisar Rosemarylle. Mutta hänen kysyvä katseensa kohtasi vain leveän sinisen selän. Sisar Rosemary tutki maisemaa. Tohtori kääntyi siis takaisin Garthiin päin, joka kaikesta päättäen oli jo antanut suostumusmerkin ja jonka kasvoista selvästi luki, että hän toivoi saavansa kuulla lisää, mutta myös, että hänestä oli perin vastenmielistä pyytää sitä.

Tohtori Mackenzie otti kirjekuoren ja tarkasti sitä.

"Jaha", virkkoi hän viimein, "se muistuttaa häntä -- on selvää, varmaa ja oikoista; tietää, mitä tahtoo sanoa, ja sanoo sen; ei turhia mutkistele. Voi, hyvä mies, hän on suurenmoinen nainen, ja jos jalosukuinen Jane on ystävänne, vähänpä te muita tarvitsettekaan."

Helakka puna kohosi Garthin painuneille poskille.

Hän oli pimeyteensä kovin kiihkeästi halunnut edes pienintä tietoa Janesta, siitä valoisasta maailmasta, missä hän liikkui. Hänestä oli tuntunut niin toivottomalta, ettei hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta kuulla hänestä mitään. Ja nyt, jos hän vain olisi sen tiennyt, olisi vanha Robbie kaiken aikaa voinut kertoa hänestä. Hänen oli täytynyt kysellä Brandilta varovaisesti, jottei paljastaisi omaansa ja Janen salaisuutta, mutta tohtori Robin ja sisar Grayn suhteen ei sellainen varovaisuus ollut tarpeen. Hän saattoi huoleti säilyttää salaisuutensa ja kuitenkin kuunnella ja puhella.

"Missä -- milloinka?" kysyi Garth.

"Minä kyllä kerron teille missä ja milloin", vastasi tohtori Rob, "jos teitä näin leppoisena kevätaamuna haluttaa kuulla sotatarinoita."

Garth ihan paloi halusta. "Onko teillä tuolia, tohtori?" kysyi hän. "Ja onko neiti Graylla tuolia?"