Part 15

"Joka tapauksessa minä toivon teidän olevan ystävällinen sisar Rosemary Graylle, herra Dalmain, niin ettei hänen tehtävänsä käy ylenmäärin vaikeaksi. En uskalla lähettää häntä noin vain takaisin. Hän on tohtori Brandin suosittama ja lähettämä. Sitä paitsi -- ajatelkaa, miten loukkaavaa se olisi hänelle sairaanhoitajattarena. Ajatelkaa, hyvä mies! -- ilman muuta saada lähteä tiehensä, kun on ollut muutaman minuutin potilaan huoneessa, vain sen tähden, että, totta tosiaan, hänen äänensä muka vaivaisi tätä! Tyttö parka! Siitäpä tulisi mainio suositus hänen papereihinsa! Ja kuvitelkaa, mimmoista hänen olisi mennä moisine todistuksineen johtajattaren luo! Totta kai teissä on niin paljon jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, että kestätte tuommoisen vähäpätöisen yhtäläisyyden tuottaman ärsytyksen?"

Garth empi. "Tohtori Mackenzie", virkkoi hän viimein, "voitteko vannoa, että kuvauksenne tuosta nuoresta naisesta oli kaikin puolin aivan oikea?"

"Ei sinun pidä vannoman", saneli tohtori Rob tekohartaana. "Minulla oli hurskas äiti, poikaseni. Sitä paitsi voin toisella tavoin tyydyttää teitä paljon paremmin. Kerron teille koko salaisuuden. Minä luin sen tohtori Deryckin kirjeestä. En ole itse mikään naisten tuntija ja olen ikäni pitänytkin hevosia ja koiria hölläpaulaisempana ja hauskempana seurana. Siksi en luottanut omiin silmiini, vaan pidin tohtori Deryckin kuvausta varmempana. Täytyyhän teidän myöntää, että hän pystyy arvostelemaan naisia. Olettehan kai nähnyt tohtorinrouva Brandin?"

"Nähnytkö? Totta kai", sanoi Garth innostuen, vienon punan kohotessa hänen poskilleen, "minähän olen maalannut hänen kuvansa. Ah, sitä kuvaa! -- Hän seisoo pöydän vieressä, auringonpaiste sattuu hänen tukkaansa, ja hän järjestää kullankeltaisia narsisseja vanhaan venetsialaiseen maljakkoon. Näittekö te taulua Uudessa Galleriassa pari vuotta sitten?"

"En", sanoi tohtori Rob. "Ei minua gallerioissa nähdä, ei uusissa eikä vanhoissa. Mutta" -- hän katsoi kysyvästi Janeen, ja tämä nyökkäsi myöntävästi -- "sisar Gray äsken juuri kertoi nähneensä sen."

"Niinkö?" sanoi Garth kiinnostuneena. "Yleensä ei tule ajatelleeksikaan sairaanhoitajattaria ja taulunäyttelyjä toistensa yhteydessä."

"En voi ymmärtää, miksikä ei", sanoi tohtori Rob. "Täytyyhän heidänkin jonnekin mennä lomahetkinään. Eiväthän hekään voi aina vain, oli ilma minkälainen tahansa, seisoa kauppojen ikkunoita tutkimassa. Saattavathan he toki pistäytyä teidän taulujannekin katsomaan? Sitä paitsi neiti Rosemary on lahjakas nuori nainen. Tohtori Deryck sanoo hänen olevan säätyläisperheestä, paljon lukeneen ja älykkään. -- No, poikaseni, kuinka käy?" Garth mietti ääneti.

Jane kääntyi uuniin päin ja tarttui sen reunukseen. Seuraava tuokio toisi ratkaisun.

Vihdoin Garth puhui hitaasti ja empien. "Kunhan minä vain voisin mielessäni erottaa hänen äänensä -- tuosta toisesta henkilöstä. Kun minä saattaisin pitää varmana, ettei hän, vaikka ääni onkin niin omituisesti samanlainen, ettei hän itse ole --", hän vaikeni ja Janen sydän lakkasi sykkimästä. Häntäkö Garth nyt alkaisi kuvata? -- "ole lainkaan niiden kasvojen ja piirteiden ja sen muodon kaltainen, jotka minun muistissani kuuluvat tuohon ääneen."

"No", sanoi tohtori Rob, "siitähän me minun mielestäni helposti selviämme. Sairaanhoitajattaret tietävät kyllä, että potilaita on pidettävä hyvällä tuulella. Käsketään hänet takaisin ja pyydetään häntä polvistumaan vuoteenne viereen -- Herra varjelkoon! mutta olenhan minä tässä kolmantena, niin ettei hän siitä mitään ajattele -- ja te sivelette käsin hänen kasvojansa ja tukkaansa ja hänen hoikkaa uumaansa. Siten itse koskettamalla saatte tuntea, miten hienostunut ja soma olento hän on sinisessä puvussaan ja valkeassa esiliinassaan."

Garth purskahti nauramaan, ja äänessä oli sävy, jota ei siinä ollut ennen. "Se vasta parasta kaikesta olisi!" sanoi hän. "Taivas varjelkoon! Minä olen mahtanut käyttäytyä kuin aasi! Rupean jo uskomaan, että olen niiden yhdenkaltaisuutta liioitellut. Parin päivän päästä en sitä kukaties enää huomaakaan! Ja katsokaa, tohtori, tuolla on, jos se kuva häntä todellakin huvittaa -- mihin te menette?"

"Anteeksi", sanoi tohtori Rob. "Siirsin vain tuolin uunin luo ja join lasillisen vettä. Teidän kuulonne käy vallan luonnottoman tarkaksi. Nyt olen pelkkänä korvana. Mitä aioitte sanoa kuvasta?"

"Niin, aioin vain sanoa, että jos häntä, sairaanhoitajatarta nimittäin, huvittaa rouva Brandista maalaamani taulu, on tuolla ylhäällä työhuoneessani sen harjoitelmat, ehkä hän haluaa katsella niitä. Jos hän tuo ne tänne ja kuvaa niitä minulle, voisin selittää --. Mutta, hyvänen aika, eihän minun -- sovi pyytää sieviä nuoria naisia tänne, kun itse olen makuulla. Mutta jos minä nousisin ja koettaisin sitä teidän uutta tuolianne? Käskekää Simpsonia tuomaan minun ruskea kotitakkini ja oranssinvärinen kaulaliinani. Jumalan kiitos! On onni, että _muistan_ värit ja tiedän, miten ne sopivat. Ajatelkaa niitä raukkoja, jotka ovat _syntyneet_ sokeina. Ja olkaa niin hyvä ja pyytäkää neiti Grayta menemään kävelemään joko männistöön tai kankaalle, tai ajelemaan autolla, tai lepäämään tai tekemään yleensä mitä vain miellyttää. Sanokaa, että hän koettaisi olla kuin kotonaan, mutta hän ei saa millään ehdolla tulla tänne, ennen kuin Simpson ilmoittaa minun olevan kunnossa."

"Olkaa huoleti, sisar Gray on hyvin hienotunteinen", sanoi tohtori Rob, jonka ääni yhtäkkiä kävi sangen särähteleväksi. "Mutta, poikaseni, olkaa varovainen noustessanne. Ei teidän voimanne vielä kaikkia sopivaisuuksia kestä. Mutta muuten katson teidän varsin hyvin voivan nousta, jos teitä vain haluttaa."

"Hyvästi siis, tohtori", sanoi Garth ja hapuili tohtorin kättä. "Minä olen kovin pahoillani, etten ikinä kykene maalaamaan rouva Mackenzietä."

"Silloin saisitte maalata hänelle villakarvaisen pään, neljä käpälää ja maailman lempeimmät ruskeat silmät", sanoi tohtori Rob hiukan heltyen, "ja silmistä kuvastuisi kaikista luoduista uskollisin ja hellin koiransydän. Kaikkina näinä vuosina, joina olemme yhteisesti taloutta pitäneet, on hän aina ollut minua vastassa tervetulleeksi toivottaen; ei ole kertaakaan minua vastustanut, ei milloinkaan tahtonut viimeistä sanaa eikä harmittanut minua millään, ei edes uuden hatun ostolla. Kas, siinä se vasta vaimo on! -- No, niin, näkemiin, poikaseni, Jumala kaikkivaltias siunatkoon teitä. Olkaa varovainen. Älkää hämmästykö, jos vielä palatessani poikkean katsomaan, mitä pidätte tuosta tuolista."

Tohtori Mackenzie avasi oven. Jane hiipi ulos hänen editsensä. Hän viittasi Janea menemään edellänsä alas portaita.

Kirjastossa Jane kääntyi päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tohtori tarjosi Janelle tuolin ja jäi seisomaan hänen eteensä. Tuuheiden kulmakarvain alla kirkkaat siniset silmät olivat kosteina.

"Hyvä sisar", sanoi tohtori, "tunnen olevani oikea vanha hölmö. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi. En ikinä ajatellut teille tällaista tulikoetta. Minä ymmärrän täydellisesti, että teistä tuntui koko uranne olevan vaarassa, kun hän epäili. Te olette itkenyt, näen minä, mutta älkää liiaksi antako käydä sydämellenne, että häntä niin vaivasi teidän äänenne, joka hänestä muistutti neiti Championin ääntä. Päivän, parin päästä hän unohtaa koko asian ja te olette hänelle enemmän arvoinen kuin tusina Championin neitejä. Ajatelkaahan, kuinka hyvää te jo olette tehnyt hänelle! Hän haluaa nyt nousta ja selittää teille taulujansa. Älkää suinkaan pelätkö. Pian te pääsette suosioon, ja minä saan ilmoittaa tohtori Deryckille, kuinka erinomaisesti te menestytte toimessanne. Nyt minun täytyy puhutella palvelijaa ja antaa hänelle tarkat ohjeet. Ja teitä minä neuvoisin tekemään pienen kävelyn nummelle ja niin hankkimaan itsellenne hyvän ruokahalun aamiaiseksi. Mutta pankaa jotakin lämpimämpää yllenne. Ei teille tule mitään sairashuonetöitä, ja johan minä olen selvästi nähnyt, että teillä kaikki on pesunkestävää ja käyttökelpoista, niin että voitte varsin hyvin käyttää jotakin, joka paremmin suojelee ylämaan viimoilta. Onko teillä lämpimämpiä vaatteita mukananne?"

"Meidän laitoksessamme on sääntönä käydä aina ammattipuvussa", sanoi Jane, "mutta on minulla harmaa merinopuku."

"Jaha. No pankaa sitten se harmaa merinonne. Minä tulen takaisin parin tunnin kuluttua katsomaan, kuinka potilas voi tästä muutoksesta. Mutta älkää antako minun viivyttää teitä."

"Tohtori Mackenzie", sanoi Jane tyynesti, "sallikaa minun kysyä, miksi te kuvasitte minut vaaleaksi ja minun karkean, sileäksikammatun tukkani pehmeäksi, silkinhienoksi?"

Tohtori Rob oli juuri painamaisillaan sähkökelloa, mutta jätti Janen kysymyksen vuoksi sen tekemättä ja kääntyi Janeen päin. Tämän vakaa ja hänen oma älykäs sinivälkkeinen katseensa kohtasivat.

"Hyvänen aika, saattehan te kysyä, sisar Rosemary Gray", sanoi hän, "vaikka ihmettelenkin, että pidätte kysymystä tarpeellisena. Minusta oli päivänselvää, että tohtori Deryck, ja siihen hänellä lienee omat syynsä, tahtoi kuvata teidät potilaalle jonkin mielikuvan mukaan, nähtävästi niin paljon kuin suinkin jonkun hänen tietyn ihanteensa kaltaiseksi. Kun kuvaus oli niin perin eroava todellisuudesta, tein sen johtopäätöksen, että niiden kahden pikkupiirteen, joilla minun onnettomuudekseni oli pakko täydentää kuvaa, oli parasta olla yhtä erilaiset siitä, mitä edessäni näin, kuin oli erilaista muukin kuvaus. Ja suonettehan nyt -- --"

Tohtori soitti kiivaasti.

"Mutta kuinka te rohkenitte ehdottaa, että hän koskettamalla tunnustelisi minua?"

"Koska tiesin, että hän on oikea herrasmies", ärähti tohtori Rob tuimasti. -- "Tulkaa sisään, Simpson -- tulkaa sisään, hyvä ystävä -- ja pankaa ovi kiinni! Ja kaikkivaltiaan Jumalan olkoon kiitos, että hän teki teistä ja minusta _miehiä_ eikä naisia!"

Neljännestä myöhemmin Jane näki hänen ajavan pois ja ajatteli: "Deryck oli oikeassa. Mikä hauska sekoitus tarkkanäköisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, mutta vallan ihmeellisesti se vain edisti meidän suunnitelmaamme."

Mutta katsellessaan, kuinka gig-kärryt kiitivät hyvää vauhtia nummen poikki, olisi hän koko lailla hämmästynyt, jos olisi kuullut, mitä mietteitä tohtori Rob mutisi itsekseen kiristäessään ohjaksia ja hoputtaessaan oivaa hevostansa. Kulkiessaan näin sairaan luota toisen luo hänen oli tapana puoliääneen puhella itsekseen kokemuksistaan. Hänen melko vastakohtaisen luonteensa molemmat puolet vaihtoivat nähtävästi mielipiteitä keskenään. Tällä kertaa alkoi keskustelu näin:

"Mikähän on saanut jalosukuisen Janen tänne ylämaahan?" sanoi tohtori Rob.

"Pannahinenko sen tiesi", sanoi tohtori Mackenzie.

"Et saa kirota, poikaseni", sanoi tohtori Rob, "sinulla oli jumalinen äiti."

Kahdeskymmenes luku.

JANEN SELONTEKO.

Jalosukuisen Jane Championin kirje tohtori Deryck Brandille.

Castle Gleneeshissä, Pohjois-Skotlannissa.

_Rakas Deryck!_ Sähkösanomistani ja postikorteistani ette ole juuri muuta saanut tietää, kuin että olen onnellisesti perillä. Kun nyt olen ollut täällä jo pari viikkoa, on mielestäni aika antaa teille tietoja. Muistakaa vain, että minä olen huono kynänkäyttäjä. Lapsuudesta saakka minun on aina ollut vaikeata päästä tuota ainaista alkua pitemmälle: 'Toivon, että voit hyvin', ja vallan ylettömästi on minun nyt ponnistettava ryhtyäkseni kirjoittamaan oikein kirjallista selontekoa Teille. Toivoisin todellakin voivani täksi kerraksi lainata kynän joltakulta taitavalta kirjailijalta, sillä tunnen tosiaankin kokeneeni sellaista, mitä ei usein satu naisen osalle.

Sisar Rosemary Gray menestyy yhä paremmin ja paremmin. Hän käy vähitellen välttämättömäksi potilaalle, jonka täydellisen luottamuksen hän on saavuttanut, niin että hänen sydämensä on pakahtua ammattiylpeydestä.

Jane parka sitä vastoin ei ole päässyt sen pitemmälle, kuin että kuuli potilaan omilta huulilta olevansa viimeinen koko maailmassa, jonka tämä, ollessaan näin sokeana, soisi tulevan luoksensa. Kun vihjaistiin Janen mahdollisesta käynnistä, sanoi hän: 'Voi, hyvä Jumala, ei!' ja hänen kauhistuneet kasvonsa ilmaisivat vastalausetta. Niin että kyllä Jane nyt saa raippansa ja -- viisaan ja harkitsevan tuomarin määräyksen mukaan jaetaan 'kissan' kolmekymmentä iskua kolmeen otteeseen, kymmenen kerrallaan -- niin saa myös Jane rangaistuksensa pienten väliaikojen päästä. Ei kerralla enempää kuin hän kestää, mutta tarpeeksi, jotta sydän on aina verillä ja mieli alituisessa ahdistuksessa. Ja Te, hyvä, viisas tohtori, osuitte aivan oikeaan henkistä tutkimustanne tehdessänne. Hän sanoo, että Janen sääli olisi viimeinen oljenkorsi hänen jo muutenkin raskaalle ristilleen, ja lausetapa on kyllä sattuva, sillä Janen sääli onkin oljenkorren veroista hänelle. Jane säälii vain itseänsä, sillä hän on toivottomasti takertunut oman erehdyksensä verkkoon eikä pääse sen silmuista irti. Mutta miten saada Garth Dalmain tämä uskomaan, siinäpä vaikeus onkin.

Muistatteko, miten israelilaiset jäivät Migdolin ja meren väliin? Tiesin kyllä, että Migdol merkitsee 'tornia', mutta en ollut ymmärtänyt tätä kohtaa, ennen kuin itse seisoin kapealla erämaankaistaleella, Punainenmeri edessäni ja vasemmalla, oikealla Gebel Attikan vuoriharjanne pilviin kohoavine huippuineen kuin mikäkin eriskummainen, valloittamaton linnoitus. Ainoa kulkutie oli se tie, jota he juuri olivat tulleet Egyptistä, mutta jolla nyt Faraon heitä takaa-ajavat vaunut ja ratsumiehet tömistäen kulkivat. Samalla lailla, hyvä poika, vaeltaa Jane erämaantietä, joka päivä päivältä käy kaidemmaksi, niin että hän on menehtymäisillään epätoivoon. Migdol on _Garthin_ vakaumus, että _Janen_ rakkaus voi olla ainoastaan pelkkää sääliä. Punainenmeri on tunnustus, johon hänen ehdottomasti on syöksyttävä, kun ei voi Migdolin yli kiivetä; sen kylmään veteen hukkuu Garthin rakkaus, kun Jane vetää hänet siihen mukanaan, sillä epäilyksen ja epäluulon aallot vyöryvät hänen päänsä yli -- epäilyksen, jota karkottamaan hänellä ei ole enää voimaa, epäluulon, jota hänet on niin vaikea saada huomaamaan vääräksi ja erehdykseksi. Ja takana tulevat Faraon joukot, sattumat, jotka työntävät liikkeelle tapausten pyörän. Minä hetkenä tahansa jokin sattuma saattaa pakottaa tunnustukseen, ja heti paikalla hän kapuaa Migdolin vuorirotkoihin kädet haavoissa, jalat verissä. Ja hän -- Jane parka -- syöksyy Punaisenmeren syvyyksiin. Mistä löytyisi Mooses, taivainen lähetti, joka ojentaisi ymmärtävän rakkauden sauvan ja ohjaisi turvaisesti aaltojen halki, niin että he yhdessä pääsisivät Luvattuun maahan! Rakas, viisas poika, ettekö uskaltaisi ruveta Moosekseksi?

Mutta nyt kirjoitan sivua Baedekeriin ja unohdan kertoa oikeita asioitani.

Hyvin ymmärtänette, että Jane laihtuu ja käy huononnäköiseksi Margeryn puurosta huolimatta -- joka 'pannaan päälle' joka päivä jo heti aamiaisen jälkeen seuraavan päivän aamiaista varten; ja kuka vain kulkee ohi, sekoittaa sitä vähän. Tiesittekö Te, kuinka oikein puuroa keitetään, Deryck? Minä luulin aina, että se on valmista viidessä minuutissa. Margery sanoo, että se mahtaa olla jotakin englantilaista hökötystä, jota julkeasti nimitetään sillä nimellä. (N. B.) Olkaa hyvä ja pankaa merkille, kuinka itsetietoisesti ja halliten minä käytän skottilaisia sanontatapoja, ryhtymättä mihinkään eriskummaiseen merkintätapaan -- vaivaan, joka minusta on vallan tarpeeton. Sillä jos kerran ennestään tiedätte, kuinka vanha Margery lausuu 'puuron', niin kuulette sen myös lukiessanne. Ja ellette sitä ennestään tiedä, ei mikään eriskummainen merkintätapa kykene antamaan muuta kuin irvikuvan siitä somasta skottilaisesta korosta, jota Margery käyttää sanoessansa: 'Sekoittakaa vähän puuroa, sisar Gray'! Olen tosiaankin hyvilläni ja ihmeissäni, että niin helposti ymmärrän syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja että keskustelu heidän kanssaan tuottaa minulle hauskuutta, sillä päästyäni työläästi loppuun pari kolme nykyaikaista romaania, joiden aiheet olivat täältä ylämaasta, otaksuin heidän puheensa olevan jotakin tuiki tuntematonta kieltä. Mutta päinvastoin puhuvat vanha Margery, sisäkkö Maggie, puutarhuri Macdonald, metsänvartija Macalister, kaikki melkein puhtaampaa englantia kuin minä, ääntävät huolellisemmin ja muodostavat r:änsä selvemmin. Murre on omituisempaa kuin ääntäminen.

Mutta näitä kielitieteellisiä sivuhyppyjä! Voi, poika, haava sydämessäni on niin syvä ja kipeä, että pelkään siihen kajoamista, pelkään Teidänkin hellävaraista kajoamistanne. Missä minä olinkaan? Niin, puurostahan jouduin kiertotielle. No, kuten sanoin, Jane käy laihaksi ja huonoksi vanhan Margeryn puurosta huolimatta, mutta sisar Rosemary Gray on kukoistava ja yhä entinen pieni, sievä olento, jolla on pehmeä, silkinhieno tukka -- tohtori Robin omavaltainen lisä ihastuttavaan kuvaan. Sivumennen sanoen, tämä tohtori oli minulle täydellinen yllätys. Opin paljon tohtori Mackenzieltä ja rakastan tohtori Robia, paitsi toisinaan, kun tekee mieleni ottaa häntä ruskean päällystakin kaulurista ja lennättää ulos ikkunasta.

Mitä taasen tulee sisar Rosemary Grayn ulkomuotoon, pidin parhaana puhua siitä suoraan palvelijoille. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista usein oli; esimerkiksi kirjastossa, kun Garth tuli ensi kerran alakertaan; hän käski Simpsonin tuoda tikapuut neiti Graylle ja Simpson avasi jo huulensa huomauttaakseen, että sisar Gray varsin helposti varpailtaan muutenkin ulettuu ihan ylähyllylle asti, sen hän oli äsken juuri nähnyt. Onneksi englantilaisten miespalvelijain erinomainen koulutus pelasti minut tilanteesta, ja hän vastasi vain: 'Kyllä, herra, kyllä minä', ja katsoi minuun, joka seisoin aivan vaiti, kuten ihmiseen, jota selvästi huvittaa vaivata toista turhanpäiten. Jos siellä olisi ollut vanha hyvä Margery, jonka skottilainen kieli rupeaa hitaasti käymään, mutta vauhti lisääntyy käydessä niin, ettei sitä saa pysähtymään ennen kuin koko hänen ajatustulvansa on päässyt purkautumaan, olisi minun ollut pakko ottaa hänet hellään syliini ja viedä ulos.

Sen tähden käskin heti samana iltana Simpsonin ja Margeryn ruokasaliin, kun isäntä taatusti oli niin loitolla, ettei voinut mitään kuulla, ja sanoin heille, että syistä, joita en saattanut täysin selostaa, potilaalle oli annettu vallan kiero kuvaus minun ulkomuodostani. Hän luulee minua lyhyeksi ja hoikaksi, vaaleaksi ja hyvin sieväksi, ja pitkien selitysten välttämiseksi ja jotta ei turhaan häirittäisi hänen mielenrauhaansa, oli välttämätöntä pitää häntä tässä harhaluulossa. Simpsonin tavallinen huomaavainen ilme ei muuttunut, hän ainoastaan vakuutti: 'Aivan niin, neiti. Aivan niin.' Mutta vanhan Margeryn kasvoilla kuvastui monta epäilyksen varjoa minun puhuessani. Onneksi ne sentään olivat minun lopettaessani vaihtuneet hyväksyvään hymyyn. Hän kuitenkin lisäsi omat huomautuksensa: 'Parasta niin onkin, luullakseni. Sillä Garthie herra, poika rukka, halusi nähdä vain kaunista ympärillänsä. Garthie herra, oli minun tapana sanoa hänelle, kun hänelle oli vieraita tulossa, ja kaikki hänen puheensa päivällisestä koskivat vain vanhan hopean kiilloittamista ja Valentine-lasien ja Worstered-posliinin käyttöönottamista, Garthie herra, sanoin, kun oli mielestäni sopiva tilaisuus johtaa mieleen Sanaakin, te puhdistatte juoma-astian ja ruoka-astian ulkonaisesti, mutta ette lainkaan huolehdi siitä hyvästä, mitä ne sisältävät. Siksi on parasta antaa hänen pysyä harhaluulossaan.' Ja kun Simpson huomaavaisesti yski kätensä taakse ja vallan näkyvästi nyhkäisi häntä kylkeen kyynärpäällään, lisäsi hän ystävällisen jälkimietteen: 'Sillä vaikka tavalliset jokapäiväiset kasvot voivat näyttää tavallaan kauniiltakin ystävällisen ilmeensä vuoksi, eihän sitä kumminkaan voi ilmettä tehdä oikein selväksi sokealle.' Niin että tästä Te näette, Deryck, tämä vanha viisas eukko, joka on tuntenut Garthin pienestä pitäen, olisi täydellisesti hyväksynyt kolme vuotta sitten tekemäni ratkaisun.

No niin, palaan varsinaisiin tiedonantoihini. Äänestä meillä oli aluksi vastusta, kuten ennustittekin, ja koko suunnitelma oli muutaman kauhean hetken ihan hiuskarvan varassa. Sillä vaikka hän varsin helposti uskoi selityksen, minkä olimme suunnitelleet, lähetti hän minut pois huoneesta ja sanoi tohtori Mackenzielle, että minun ääneni tekisi hänet hulluksi. Mutta Rob tohtori hallitsi tilannetta ja pääsi voitolle sillä kertaa, ja kun Garth kerran oli mukautunut, ei hän enää lainkaan puuttunut siihen. Toisinaan näen hänen sentään kuuntelevan ja muistelevan jotakin.

Mutta sisar Rosemary Gray viettää ihania hetkiä, kun levoton, kaihoava Jane on unohduksissa. Sillä potilas kiintyy yhä enemmän häneen, kääntyy hänen puoleensa, luottaa häneen ja keskustelee hänen kanssaan, koettaa tunkea hänen sieluunsa, paljastaa omansa ja on yleensä ihmeellinen ja ihana olento, jonka kanssa nyt saan elää ja jota saan oppia tuntemaan. Kulkiessaan ulkona viluissaan ja kuullessaan näiden puhelevan huomaa Jane, kuinka vähän hän ymmärsi sen ihanan lahjan arvoa, joka laskettiin hänen jalkainsa juureen, kuinka vähän hän oli selvillä sen miehen luonteen sisimmästä, jonka "nuorena poikana" oli työntänyt luotaan. Sisar Rosemary oppii kaiken tämän istuessaan tuntikausia hänen seuranaan, ja epätoivon siroccotuulta kokien vaeltaa Jane rauhattomana edestakaisin kapeata erämaanpolkua.

Ja nyt minä tulen kirjeen pääasiaan, ja vaikka olenkin nainen, en pane sitä jälkikirjoitukseen.

Deryck, ettekö voi tulla tänne häntä katsomaan ja keskustelemaan minun kanssani? Minä en luule jaksavani kauempaa, ellen saa tukea joltakulta; ja hän iloitsisi niin saadessaan Teidät tänne ja voidessaan näyttää Teille, kuinka hän on edistynyt ja mitä kaikkea hän on jo oppinut. Voisitte myös samalla puhua hiukkasen Janen puolesta tai ainakin tunnustella hänen mieltään tämän Janen suhteen. Voi, hyvä poika, koettakaa uhrata neljäkymmentäkahdeksan tuntia! Raikas nummi-ilma tekee Teille hyvää. Ja minulla on sitä paitsi oma pieni suunnitelmani, jonka toimeenpano riippuu suuressa määrin Teidän tulostanne. Voi, tulkaa, rakas poika!

Teitä tarvitseva

_Jeanette_.

Tohtori Deryck Brandin kirje Sisar Rosemary Graylle Castle Gleneeshiin, Pohjois-Skotlantiin.

Wimpole Streetillä.

_Rakas Jeanette!_ Tietysti minä tulen. Lähden Eustonin asemalta perjantai-iltana. Voin olla koko lauantain ja suurimman osan sunnuntaita Gleneeshissä, mutta maanantaina minun täytyy olla ajoissa työssä.

Teen parhaani, mutta enhän minä ole mikään Mooses eikä minulla ole hänen ihmeitätekevää sauvaansa. Sitä paitsi osoittavat viimeiset tutkimukset, etteivät israelilaiset voineet kulkea meren yli siltä kohtaa kuin Te mainitsette, vaan pohjoisempaa Suolaisen meren luota; sangen vähäpätöinen sivuseikka muuten, eikä lainkaan vähennä kuvanne sattuvaisuutta, pikemmin päinvastoin, sillä pelkäänpä, että Teille, tyttö parka, on vielä paljon suolaista varalla.