Part 14

"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen", virkkoi hän. Jälleen vaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi jälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.

"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray."

"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä", vastasi Jane vakavasti, melkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään naurahtavan: "Ha ha!" Näytelmä oli jo menossa.

Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin muualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa ne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä hipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori Mackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti r:äänsä.

"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän huolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko selittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi sairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki sopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä ja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa."

Jane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut herttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli aikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui ja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen silmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän irroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen hiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä, kiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja kohtasi tämän raivostuneen katseen.

"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista hoitotavasta, neiti Gray", lausui hän lopuksi tyynesti. "Te olette arvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään. Tärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä ympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että he ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä maailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa -- muuten ainoa maailma todellakin, missä he voivat nähdä."

Jane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen. Ehkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä omituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois mattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! "Niin", sanoi hän. "Kertokaa minulle enemmän siitä."

"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää ihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla luettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette kuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että potilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi haluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa, älkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin teidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on hänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray, on päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään -- niin, sokean miehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla toimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän nousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla. Hän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan taiteilijalahjoja toisinkin käyttää."

Äkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun, koskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:

"Soittaako hän?"

Mutta Jane piti varansa äkkinäisissä yllätyksissäkin.

"Tohtori Deryck ei sattunut mainitsemaan, onko herra Dalmain musikaalinen vai eikö."

"Jaha", sanoi pikku tohtori ja asettui entiseen napoleonimaiseen asentoonsa uuninedusmatolle, "teidän täytyy ottaa selvä siitä. Ja -- näin puheen ollen, soitatteko te itse?"

"Vähäisen", vastasi Jane.

"Jaha", sanoi tohtori Rob. "Otaksun, että te myös laulatte vähäisen."

Jane myönsi.

"Siinä tapauksessa, hyvä neiti, minun täytyy nimenomaan kieltää teitä sekä soittamasta että laulamasta vähäisenkään herra Dalmainille. Me, joilla on näkömme, voimme töintuskin sietää ihmisten, jotka soittavat 'vähäisen', näyttävän meille, kuinka vähäisen he osaavat soittaa, ja mehän saatamme sentään katsella ympärillemme ja ajatella vallan muita asioita. Mutta sokean, varsinkin herkkäsieluisen taiteilijan mahtaisi sellainen kokeilu tehdä hulluksi. Sitä mahdollisuutta emme uskalla ottaa vastuullemme. Olen pahoillani, että voin tuntua teistä sangen epäkohteliaalta, mutta minun on katsottava potilaani parasta ennen kaikkea."

Jane hymyili. Hän rupesi jo pitämään tohtori Robista.

"Koetan kyllä varoa, etten soita enkä laula herra Dalmainin kuullen", sanoi hän.

"Hyvä on", virkkoi tohtori Mackenzie. "Mutta suokaa minun vielä huomauttaa, mitä teidän kuitenkin vähitellen on koetettava tehdä. Ohjatkaa hänet pianon luo. Ahtakaa hänen istua jollekin tuolille, joka on tukeva, eikä kaikenmoisille vaapperoille kiertotuoleille. Pankaa jokin merkki koskettimiin, jotta hän helposti sen avulla löytää yksiviivaisen c:n. Sallikaa hänen lievittää pakahtuvaa sydäntänsä maalaamalla sävelkuvia niin sanoakseni. Saattepa nähdä, tuntikausia hän viettää sillä tavoin onnellisena. Ja jos hänessä ennestään on hiukankin soittotaituria -- mitä kyllä tuo suuri piano, ihan ilman kaikennäköisiä koruja todistaisi -- alkakoon vain heti siten soitella, ennen kuin hänet ikävystytetään Braillen tai muitten sokeainsoittojärjestelmillä. Koettakaa keksiä jokin helppo keino -- esimerkiksi pieni uurros puuhun koskettimen päähän -- jonka avulla hän oitis empimättä ja tuskastumatta löytää yksiviivaisen c:n. Muista koskettimista välittäkää viisi. Se on ainoa, mikä hänen on tarvis _nähdä_, kun hän vain kerran pääsee pianon ääreen. Ha, ha! Ei ole mies hullumpi ollakseen skottilainen, vai mitä, sisar Gray?"

Janea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään kuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä pila oli kaukana -- hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää kumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä, liikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä yksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi kokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn herttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan: "Lennätä ulos! Tuki suus'!"

"Ja nyt", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, "lähin tehtävä on esittää teidät potilaalle."

Jane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän kesti sen ja odotti ääneti.

Tohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.

"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua", käski tohtori Rob.

Simpson poistui.

"Aika elävä!" ajatteli Jane. "Yhdentoista aikaan aamupäivällä!"

Tohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia viiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.

Simpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen ja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi lasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: "Kas niin, sisar, istukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua."

Jane vastusteli. "Mutta, herra tohtori, en minä milloinkaan --."

"En minä epäilekään, että te 'milloinkaan' niin teette", sanoi tohtori Rob, "ette ainakaan yhdentoista aikaan aamupäivällä. Mutta tänään teidän täytyy, niin että älkää turhaan kuluttako aikaa väittelyyn. Te olette matkustanut koko yön ja kohta teidän on mentävä tuonne ylhäälle, missä näky on niin surullinen, että se kyllä kysyy hermoja. Minun kanssani on teillä ollut väsyttävä keskustelu, joten kiitätte Luojaa, että se nyt on päättynyt. Mutta hartaammin vielä kiitätte Luojaa, jos nyt juotte tuon sherryn. Ja sitä paitsi te olette seisonutkin kaksikymmentäkolme ja puoli minuuttia. Minä seison itse aina, kun puhun, ja suon myös mielelläni, että nekin seisovat, jotka sanojani kuuntelevat. Minun on mahdotonta puhua ihmisille, jotka istuvat ja vetelehtivät lähelläni. Mutta nousette paljon vankemmin portaita, sisar Rosemary Gray, jos nyt istutte pöydän ääressä jonkin viitisen minuuttia."

Jane totteli nöyryytettynä ja liikutettuna. Vanhojen hylkeennahkaisten liivien alla taisi loppujen lopuksi sittenkin sykkiä hyvä, osaaottavainen sydän. Omituisen, jonkin verran arveluttavan kuoren alla oli ihmisten ja asioitten terävää ymmärtämystä. Sillä välin kuin Jane joi viiniänsä ja söi korppujansa, hieroi tohtori silkkisellä nenäliinallaan ahkerasti ikkunaa toisella puolen huonetta ja surisi koko ajan kuin ikkunaa vastaan töyttäilevä mehiläinen. Hän näytti tykkänään unohtaneen hoitajattaren, mutta juuri kun tämä laski tyhjää lasia kädestänsä, hän kääntyi ja meni suoraapäätä lattian poikki ja laski kätensä hoitajattaren olalle.

"Kas niin", sanoi hän, "seuratkaa minua nyt yläkertaan ja puhukaa aluksi siellä niin vähän kuin suinkin. Muistakaa, että jokainen pimeyteen tunkeva uusi ääni tuottaa tuskaisaa levottomuutta sairaille. Puhukaa vähän ja hiljaa, ja suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja viisautta."

Arvokkuutta ja itsetietoista voimaa oli pienessä merkillisessä olennossa, joka Janen edellä nousi portaita. Seuratessaan häntä huomasi Jane henkisesti nojaavansa häneen, saavansa häneltä tukea ja vahvistusta. Hänen viimeinen odottamaton lauseensa, niin vanhanaikainen sanonnaltaan, vaikutti melkein rukoukselta ja rohkaisi Janea. "Suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja voimaa", sanoi hän, vähääkään aavistamatta, miten suuresti Jane tunsi niitä ominaisuuksia nyt tarvitsevansa. Ja sitten erottui toinen ääni, joka urkujen säestyksin lauloi: "Sun ohjaukses turvan tuo." Ja varmoin, vaikka äänettömin askelin seurasi Jane tohtori Mackenzietä huoneeseen, jossa Garth makasi avuttomana, sokeana ja muotopuolena.

Yhdeksästoista luku.

PIMEYDESTÄ KUULUVA ÄÄNI.

Tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään, sen vain, ja aurinko paistoi siihen.

Ei hän itsekään ymmärtänyt, miten aina oli kuvitellut tätä huonetta pimeäksi, aivan unohtaen, että Garthille nyt oli sekä valo että pimeys yhdentekevää ja ettei hyödyttänyt mitään estää auringonvalon parantavaa, puhdistavaa ja elähdyttävää vaikutusta pääsemästä sisälle huoneeseen.

Sairas oli siirrättänyt vuoteensa vallan nurkkaan -- siihen nurkkaan, joka oli kauimpana ovesta, uunista ja ikkunoista -- vasen sivu seinäänpäin, niin että hän saattoi käsin tunnustella seinää ja kääntyä niin lähelle sitä, ettei kukaan voinut tarkastaa hänen kasvojaan. Siinä asennossa hän makasi nytkin eikä kääntynyt, kun he astuivat sisään.

Rakas tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään. Näki sitten, miten vuoteessa-olija, yhä vasemmalla kyljellään, yllä sininen silkkinen makuunuttu, ojensi laihaa, valkeata oikeata kättänsä taaksepäin, jättäen sen voimattomana ja avuttomana peitteelle virumaan.

Jane pani kätensä ristiin selkänsä taakse. Hän tunsi voimakasta halua syöstä polvilleen vuoteen viereen, ottaa tuo voimaton käsi omiin voimakkaitansa ja peittää se suudelmin. Oi, varmaankin, ihan varmaan tumma pää silloin kääntyisi häneen päin eikä enää etsisi piiloa kovan, kylmän seinän turvista, vaan sokeat kasvot kätkeytyisivät hänen sylinsä rajattoman hellään suojaan. Mutta varoittavana ja vakaana kaikui Deryckin ääni hänen korvissaan: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa --." Sen vuoksi piti Jane yhä käsiään selkänsä takana.

Tohtori Mackenzie meni vuoteen viereen ja laski kätensä Garthin olalle. Kun hän sitten hitaasti ja rauhallisesti puhui, muuttui hänen luonnostaan melko karkea äänensä uskomattoman pehmeäksi, joten Janen oli kutakuinkin vaikea uskoa häntä samaksi mieheksi, joka vast'ikään kokonaista puolituntia oli pommittanut ja ahdistanut häntä kaikenlaisilla kysymyksillä, huomautuksilla ja määräyksillä.

"Hyvää huomenta, herra Dalmain. Simpson kertoi yön olleen aivan erinomaisen, parhaan tähänastisista. No, sehän on vallan mainiota. Olette varmaankin hyvillänne, kun pääsitte Johnsonista, sillä vaikka hän oli sangen taitava, niin oman palvelijanne apu on teistä sittenkin mieluisampaa. Nuo erikoisesti toimeensa valmistuneet hoitajat eivät milloinkaan tyydy tekemään ainoastaan sitä, mikä on tarpeellista. He haluavat aina tehdä hiukan enemmän, ja tuo 'hiukan enemmän' väsyttää sairasta. -- Mutta tänään tuon kanssani teille erään, joka auliisti tekee kaikki, mitä tarvitsette, mutta ei, siitä olen varma, ikävystytä teitä yrittämällä tehdä enemmän kuin toivotte. Tohtori Deryck Brandin toimesta sisar Rosemary Gray on nyt täällä, ja minun luullakseni saatte hänestä oivallisen seuralaisen, kirjurin, ääneenlukijan ja minkä vain haluatte. Saatte oikeastaan itsellenne, herra Dalmain, uuden silmäparin, jonka takana on teräväjärkiset aivot, joita taas ohjaa ja pitää kurissa hyvä ja lämmin naisen sydän. Sisar Gray saapui tänä aamuna, herra Dalmain."

Vuoteesta ei kuulunut vastausta. Mutta Garthin käsi hapuili seinää, kosketti sitä ja hervahti jälleen alas vuoteelle.

Jane ei kyennyt oikein käsittämään, että _hän_ itse oli "sisar Gray". Hän vain toivoi, ettei hänen poika parkaansa kiusattaisi tuon naisen läsnäololla! Sillä hetkellä hänestä sekä Garth että hän itse olivat aivan syrjäisiä tässä asiassa.

Tohtori Mackenzie virkkoi jälleen: "Sisar Rosemary Gray on täällä huoneessa, herra Dalmain."

Silloin Garthin luontainen kohteliaisuus virkosi. Hän ei kääntänyt päätään, mutta teki oikealla kädellänsä pienen ystävällisen tervehdyseleen ja sanoi hiljaa, mutta selvästi: "Tervetuloa! Olitte kovin ystävällinen, kun tulitte näin kauaksi tänne. Toivon, että teidän matkanne sujui hyvin." Janen huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan lausutuksi.

Tohtori Rob vastasi kiireesti, katsomatta Janeen: "Neiti Grayn matka sujui varsin hyvin, ja hän onkin niin reippaan näköinen, kuin olisi maannut yönsä vuoteessa. Näkee kyllä, että hän on kylmää vettä rakastava nuori nainen."

"Toivon, että emännöitsijäni pitää huolta hänen mukavuudestansa täällä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle siitä", puhui Garth väsyneesti ja painautui entistä lähemmäksi seinää, ikään kuin lopettaakseen keskustelun.

Tohtori Rob veteli viiksiänsä ja katseli hetkisen ääneti sinistä silkkihihaa.

Sitten hän kääntyi ja virkkoi Janelle: "Tulkaa tänne ikkunan luo, sisar Gray. Tahtoisin näyttää teille tätä erikoistuolia, jonka hankimme herra Dalmainille. Siinä hänen on varsin mukava olla, sitten kun hän haluaa nousta istumaan. Näettehän? Tässä on tällainen sovellutettava päännoja; ja kaikki nämä asettimet, nojat ja pienet siirtopöydät voidaan kädenkäänteessä järjestää kuinka vain parhaiten sopii. Minusta se on vallan erinomainen, ja tohtori Deryck piti siitä myöskin. Oletteko nähnyt tämmöisiä ennen, sisar Gray?"

"Meillä oli samanlainen sairashuoneella, mutta ei se ollut vallan noin täydellinen", vastasi Jane.

Aurinkoisen huoneen hiljaisuudessa kuului vuoteesta yht'äkkiä ääni, joka aivan säikähdytti heidät. Se oli pimeään kuiluun syöstyn onnettoman epätoivoista avunhuutoa.

"Kuka täällä huoneessa on?" huusi Garth Dalmain.

Hänen kasvonsa olivat yhä seinään päin, mutta hän oli kohonnut vasemman kyynärpäänsä varaan; asennosta näki, että hän kuunteli jännittyneenä.

Tohtori Mackenzie vastasi: "Ei täällä ketään muita ole kuin minä ja sisar Gray."

"On, täällä _on_ joku muukin!" sanoi Garth kiivaasti. "Kuinka te saatatte valehdella minulle? Kuka puhui äsken?"

Jane astui nopeasti vuoteen luo. Hänen kätensä vapisivat, mutta äänensä hän täydellisesti hillitsi:

"Herra Dalmain, minä äsken puhuin", sanoi hän, "sisar Rosemary Gray. Ja minä luulen tietävänikin, miksi minun ääneni oudostuttaa teitä. Tohtori Brand huomautti minulle, että niin voisi tapahtua. Hän sanoi, etten saisi hämmästyä, jos minun ääneni teistä usein aivan merkillisesti muistuttaisi erään teille molemmille tutun naisen ääntä. Hän sanoi hyvin usein kiinnittäneensä siihen huomiota."

Garth ei liikahtanutkaan, kuunteli ja mietti vain. Vihdoin hän kysyi hitaasti: "Sanoiko hän kenen ääntä?"

"Sanoi, sillä minä kysyin. Hän sanoi sen muistuttavan neiti Championin ääntä."

Garthin pää vaipui takaisin tyynylle. Sitten, yhä kääntymättä, äänessä sävy, josta Jane tiesi rakkailla, häneltä piilotetuilla kasvoilla hymyn väreilevän, hän sanoi Janelle: "Neiti Gray, teidän täytyy antaa anteeksi, että minä noin tyhmästi ja anteeksiantamattomasti kiivastuin. Mutta ymmärrättehän, sokeus on minulle yhä vielä niin uutta, ja jokainen tämän ikuisen yön tumman verhon läpi tunkeva uusi ääni merkitsee minulle äärettömän paljon enemmän kuin puhuja aavistaakaan. Teidän äänenne ja tohtori Deryckin mainitseman neidin ääni ovat niin toistensa kaltaiset, että, vaikka tiedänkin hänen tällä haavaa olevan Egyptissä, olin melkein varma, että hän oli tässä huoneessa. Ja todellakin, tuskin mikään maailmassa olisi niin vähän otaksuttavaa kuin se, että hän olisi tässä huoneessa. Siksi minä pyydän sekä teiltä että tohtori Mackenzieltä sydämestäni anteeksi kiihtymistäni ja epäilemistäni." Hän ojensi oikean kätensä, kämmen ylöspäin, Janea kohti.

Jane pusersi vapisevia käsiään yhteen selkänsä takana.

"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, sisar Gray", virkkoi kesken kaiken tohtori ikkunan luota. "Minulla on vielä yhtä ja toista lähemmin selitettävää teille täällä."

He keskustelivat kotvan aikaa potilaan keskeyttämättä, kunnes tohtori Rob huomautti: "Nyt minun on jo aika lähteä."

Silloin Garth sanoi: "Tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne muutaman minuutin."

"Odotan teitä alhaalla, tohtori", sanoi Jane ja aikoi poistua, mutta tohtori Robin käskevä kädenliike pysähdytti hänet, ja hän kääntyi ja meni ääneti uunin luo. Ei hänestä ollut mitään syytä tällaiseen salakähmäisyyteen eikä hän pitänyt siitä, ja siksi se vaivasi häntä. Mutta ei ollut hyvä olla tottelematon nummimaiden pisamaiselle pikku Napoleonille. Tämä meni ovelle, avasi sen ja pani kiinni jälleen, palasi takaisin vuoteen viereen, veti tuolin siihen ja istuutui sille.

"No, herra Dalmain", sanoi hän.

Garth nousi istumaan ja kääntyi kiihkeästi häneen päin.

Silloin Jane näki ensi kerran hänen kasvonsa.

"Tohtori", sanoi hän, "kertokaa minulle jotakin tästä hoitajattaresta. Kuvatkaa minulle, kummoinen hän on."

Ääni ja asento ilmaisivat ylenmääräistä jännitystä. Hänen kätensä olivat ristissä, oli kuin hän olisi rukoillut saada katsella tohtorin silmillä. Hänen laihat, kalpeat, kärsimysten uurtamat kasvonsa olivat sokeudesta huolimatta ilmeikkäät.

"Kuvatkaa hänet minulle, tohtori", sanoi hän, "tuo sisar Rosemary Gray, joksi te häntä nimitätte."

"Mutta ettehän toki, hyvä herra, luule, että minä olen antanut hänelle moisen hyväilynimen", sanoi tohtori Rob rauhallisesti. "Se on tämän neidin oikea nimi, ja sievä se onkin. Rosemary? Shakespearessa se esiintyy jossakin, eikö niin?"

"Kuvatkaa hänet minulle", pyysi Garth kolmannen kerran.

Tohtori Mackenzie vilkaisi Janeen. Mutta tämä oli kääntynyt selin salatakseen poskille vierineet kyynelensä. Oi, Garth! Oi, kaunis, kirkassilmäinen Garth! Tohtori vetäisi Deryckin kirjeen taskustaan ja tutki sitä.

"No niin", sanoi hän verkalleen, "hän on pieni, sievä olento, juuri sellainen hieno nuori nainen, jommoisen te haluaisitte lähellenne, jos näkisitte hänet."

"Tumma vai vaalea?" kysyi Garth.

Tohtori vilkaisi Janen poskeen, jota ei tosin paljon nähnytkään, ja hänen ruskettuneihin käsiinsä, joilla hän oli tarttunut uuninreunukseen.

"Vaalea", sanoi tohtori hetkeäkään tuumimatta.

Jane hätkähti ja vilkaisi sivulleen. Kuinka tuo pikku mies valehteli ilman muuta?

"Entä tukka?" kysyi tukahtunut ääni.

"Tukkako", sanoi tohtori Rob muka miettien. "Sitä ei paljon näykään pienen, vaatimattoman päähineen alta; mutta taitaa se olla semmoinen pehmeä, silkinhieno tukka, jommoinen sievää ja miellyttävää naista vasta somistaakin."

Garth heittäytyi takaisin pitkälleen raskaasti huokaisten ja painoi kätensä pimenneille silmilleen.

"Tohtori", sanoi hän, "minä olen tuottanut teille niin paljon huolta, ja tänään te kai pidätte minua vallan mielettömänä. Mutta ellette tahdo, että minusta tulee aivan täysihullu, lähettäkää pois tuo neiti. Älkää antako hänen enää tulla tähän huoneeseen."

"No mutta, herra Dalmain, harkitaan vähän tätä asiaa", sanoi tohtori Mackenzie kärsivällisesti. "Eihän teillä ole muuta tätä nuorta naista vastaan, kuin että hänen äänensä sattumalta muistuttaa erään tällä hetkellä varsin kaukana olevan tuttavanne ääntä. Eikö tuo tuttavanne ollut miellyttävä?"

Garth naurahti, mutta katkerasti; siinä naurahduksessa oli nyyhkytystä. "Oli kyllä", virkkoi hän, "hän oli hyvin miellyttävä nainen."

"No niin, ja miksi ei sisar Rosemary Gray saisi elvyttää miellyttäviä muistoja? Minusta hänen äänensä sitä paitsi vaikuttaa ystävälliseltä, herttaiselta ja naiselliselta, ja nykypäivinä saamme siitä olla kiitolliset, sillä nykyään moni nainen puhuu niin, että sitä variksetkin pelkäisivät; kalkattavat, kalkattavat ja kalkattavat kalin, kalin, kalin -- panevat kuin pienet kivet tinarasiassa."

"Mutta, hyvä tohtori, ettekö te sitten voi ymmärtää, että juuri tuota äänten yhtäläisyyttä ja sen herättämiä muistoja en minä näin sokeana voi kestää? Ei minulla hänen ääntänsä vastaan sinänsä mitään ole, sen Jumala tietää! Mutta tietäkää, kun ensin sen kuulin, luulin että -- että -- hän --, se toinen -- oli tullut tänne -- luokseni -- ja --." Garthin ääni katkesi äkkiä.

"Se miellyttävä nainenko?" sanoi tohtori Rob. "Kyllä ymmärrän. No niin, herra Dalmain, tohtori Deryck sanoi, että kaikkein parasta tässä olisi, jos te rupeaisitte haluamaan vieraita. Kaikesta päättäen teillä on paljon ystäviä, jotka mielellään tulisivat pitkiltäkin matkoilta teitä tervehtimään, jos se vain teitä lohduttaisi. Enkö saa lähettää sanaa sille miellyttävälle naiselle? Minä en epäilekään, etteikö hän tulisi? Kun hän sitten istuisi vieressänne ja puhelisi kanssanne, ei sairaanhoitajattaren ääni enää lainkaan kiusaisi teitä."

Garth oli kohonnut istumaan, kasvot ilmaisivat vimmaista vastaanpanoa. Jane kääntyi ja seurasi tarkoin häntä silmillään.

"Ei, tohtori", sanoi Garth. "Hyvä Jumala, ei, ei! Kaikista maailman ihmisistä soisin hänen viimeiseksi astuvan tähän huoneeseen?"

Tohtori kumartui tarkastaakseen erästä tuskin huomattavissa olevaa vikaa paperissa. "No ja minkätähden?" kysyi hän hillityn voittoisesti.

"Sen tähden", sanoi Garth, "että sillä miellyttävällä naisella -- mainitsitte häntä sattuvalla nimellä --, on jalo sydän, joka olisi pakahtumaisillaan säälistä minun sokeuteni tähden; ja hänen sääliänsä minä en kestä. Raskaan ristini painon lisänä se lyyhistäisi minut maahan asti. Minä jaksan kantaa ristini. Ainakin toivon aikaa myöten jaksavani miehuullisesti kantaa sen, kunnes Jumala sallii minun heittää sen harteiltani. Mutta viimeinen oljenkorren lisäys -- hänen saalinsa -- murtaisi minut kokonaan. Vaipuisin pimeyteen, mistä en ikinä pelastuisi."

"Kyllä ymmärrän", sanoi tohtori Rob ystävällisesti. "Poika parka! Ei se miellyttävä nainen saa tulla."

Hän istui vaiti muutamia minuutteja, työnsi sitten tuolinsa taaksepäin ja nousi.