Part 13

"Mutta, tyttö kulta", virkkoi tohtori levollisesti, "ettehän te voi 'minä sisarena tahansa' _lähteä_, paha kyllä. Voitte lähteä ainoastaan sisar Rosemary Grayna, sillä minä tein välipuheen hänen kanssaan tänä aamuna ja lähetin aivan yksityiskohtaisen kuvauksen hänestä tohtori Mackenzielle, joka ihan varmaan lukee sen potilaallensa. En milloinkaan vaihda potilaan hoitajatarta, ellei taitamattomuus siihen pakota. Ja sisar Rosemary Gray taitaisi helpommin kyetä lentämään kuin suorittamaan tehtäväänsä kelvottomasti. Ei hänen tarvitse keittiössä syödä. Hän on säätyläisnainen ja tietysti hänelle siellä kaikki järjestetään sen mukaan. Olisin tosiaankin sydämestäni suonut, että te olisitte ollut hänen sijassaan, vaikka vähän epäilenkin, kuinka olisitte osassanne onnistunut. -- Ja nyt on minulla teille vähän kerrottavaa. Juuri ennen lähtöäni kysyi Dalmain teitä. Varovasti hän pujahdutti teidät herttuattaren ja Flowerin väliin, mutta ei voinut estää verta nousemasta laihtuneille poskillensa, ja lujasti hän pusersi peitettä koettaessaan puhua niin luonnollisella äänellä kuin mahdollista. Hän kysyi, missä te olitte. Sanoin, että luulin teidän olevan Egyptissä. Ja koska teidän piti tulla kotiin? Kerroin kuulleeni, että aioitte palata Jerusalemiin pääsiäiseksi sekä että otaksuin teidän tulevan kotiin joko huhtikuun lopulla tai aivan toukokuun alussa. Hän kysyi, kuinka te jaksoitte. Vastasin, että olitte hitaanlainen kirjeitä kirjoittamaan, mutta että sattumalta näkemistäni sähkösanomista ja postikorteista päättäen voitte sangen hyvin ja myös nautitte matkastanne. Sitten vielä lisäsin, että minä lähetin teidät ulkomaille, koska olitte aivan menehtymäisillänne. Hän teki nopean kädenliikkeen, melkein kuin olisi tahtonut lyödä minua, kun uskalsin käyttää moista sanaa. 'Menehtymäisillään? Hän!' Hänen äänensä ilmaisi sanomatonta ylenkatsetta sekä minua että minun otaksumisiani kohtaan. Sitten hän rupesi kiireesti tarkkaan kyselemään uutisia Flowerista. Hän oli jo ennen kysellyt herttuattaresta kaiken, mitä oikeastaan aikoi kysyä teistä. Saatuaan kuulla, että Flower oli kotona ja voi hyvin sekä oli lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä, pyysi hän minua selailemaan lävitse kirjeet, joita oli tavaton määrä odottamassa, että hän voimistuisi niin paljon, että ne voitiin lukea hänelle, ja sanomaan hänelle, mitä tuttuja käsialoja niissä oli. Kaikki ihmiset näkyivät lähettäneen hänelle osanottokirjeitä, poika paralle. Mainitsin hänelle toistakymmentä nimeä -- siellä oli erään kuninkaallisenkin käsialaa joukossa. Hän tahtoi tietää, oliko jokin ulkomailta. Oli kaksi tai kolme. Tunsin niiden kirjoittajat ja mainitsin nimet. Hän ei jaksanut kuulla niitä luettavan. Kuninkaallinen kirje jäi avaamatta, vaikka hän pyysi sitä käteensä ja hypisteli pientä punaista kruunua. Sitten hän sanoi: 'Eikö siellä ole mitään herttuattarelta?' Oli kyllä. Sen hän halusi kuulla, niin että minä avasin sen ja luin. Se oli hyvin hänen armonsa luonteen mukainen, osaaottava ja sydämellinen ja samalla hienotunteinen. Mutta kesken kaiken hän kirjoitti: 'Mutta Janeen tämä koskee. Minä kirjoitan tästä hänelle niin pian kuin vain saan häneltä taas osoitteen. Tällä haavaa en edes aavista, missä maailman kolkassa minun rakas sisarentyttäreni oleilee. Viimeksi kuullessani hänestä oli hän menossa naimisiin erään pienen japanilaisen kanssa ja aikoi asettua asumaan Japaniin. Vaikka, jos Japanissa kaikki on osapuilleenkaan sikäläisten paperivarjostimien mukaista, en ymmärrä, mistä sieltä kääpiöiden maasta löytäisi talon tai miehen tai -- miksi niitä nyt sanotaan, joissa ne ajelevat, joka olisi kyllin vankka Janelle.' Ihan vaistomaisesti minä hyppäsin yli koko japanilaisen naimisjutun. Kun lopetin lukemisen, kysyi hän ihan suoraan, eikö teiltä ollut kirjettä. Vastasin, ettei ollut, mutta että oli myös hyvin luultavaa, ettei uutinen ollut vielä ennättänyt teidän tietoonne, sillä siinä tapauksessa olisitte jo aivan varmasti kirjoittanut. Niin toivon teidän tekevänkin ja sisar Rosemary Grayn on määrä lukea hänelle kaikki hänen kirjeensä."

"Voi, Deryck", sanoi Jane murtuneena, "en kestä tätä! Minun täytyy mennä hänen luokseen!"

Puhelin soi kiivaasti tohtorin kirjoituspöydällä. Hän meni sinne ja otti kuulotorven.

"Halloo!... On, juuri tohtori Brand... Kuka puhuu? Sallikaa minun kysyä, kuka puhuu?... Vai niin, tekö, ylihoitajatar?" -- Janesta oli vallan ikävää, ettei ylihoitajatar nähnyt, kuinka ystävällisesti tohtori hymyili. -- "Kyllä? Minkä nimen te sanoitte? -- -- -- Epäilemättä. Tänä aamuna, se oli valmiiksi sovittu asia. Hyvin vaikea tapaus. Hänen pitäisi tulla minun luokseni nyt illalla. -- -- -- Mitä? -- -- --. Erehdys työjärjestyksessä? Jaha, minä ymmärrän. -- -- -- lähtenyt, minne? Minne?... Olkaa hyvä, avatkaa se. -- -- -- Austraaliaan! Ja on jo lähtenyt! -- -- -- Niin, minä kuulin, että lääkäri on määrännyt hänet sinne -- -- -- No, mutta hyväinen aika, eihän se teidän syynne ole -- -- --. Kiitoksia, mutta ei nyt tällä kertaa. Minulla on eräs toinen tiedossa -- -- --. Kyllä -- -- -- Kyllä -- -- --. Epäilemättä hän sopisi. Kyllä minä ilmoitan teille, jos tarvitsen häntä -- -- --. Hyvästi ja hyvin paljon kiitoksia."

Tohtori laski kuulotorven paikoilleen. Sitten hän kääntyi Janeen; hieno, hiukan kahdenvaiheinen hymy kareili hänen suupielissään.

"Jeannette", virkkoi hän, "en luota onnensattumiin. Mutta uskon korkeimpaan johtoon, joka aikeitamme joko auttaa tai tekee ne tyhjiksi. Teidän on mentävä."

Kuudestoista luku

TOHTORI KEKSII KEINON.

"Ja nyt miettimään, miten on meneteltävä", virkkoi tohtori, kun Jane oli vähän tointunut. "Teidän täytyy lähteä ylihuomenna, yöjunalla Eustonin asemalta. Ennätättekö valmiiksi siihen mennessä?"

"Minä olen heti valmis", vastasi Jane. "Teidän on lähdettävä sisar Rosemary Grayna."

"Se ei minua miellytä", keskeytti Jane. "Ottaisin mieluummin tekaistun nimen. Kuvitelkaapa, että oikea Rosemary Gray ilmestyisi sinne tai joku, joka hänet tuntee."

"Rakas ystävä, hänhän on nyt jo puolimatkassa Austraaliaan, ettekä te muutenkaan siellä muita näe kuin tohtorin ja palvelusväen. Mahdollisempaa olisi, että joku matkoillaan osuisi poikkeamaan sinne ja tuntisi teidät. Mutta siihen vaaraan meidän täytyy alistua. Siltä varalta, että syntyisi jonkinlaisia sekaannuksia, annan mukaanne kirjeen, jonka tarpeen vaatiessa voitte näyttää ja jossa selitän, että samalla kun lupauduitte sisar Rosemary Grayn sijaiseksi suostuitte myös pyynnöstäni käyttämään hänen nimeänsä, jotta ei tarvitsisi antaa mitään selityksiä sairaalle, ne kun vain olisivat haitaksi hänen säännölliselle toipumisellensa. Näin voin vallan omatunto hyvänä vakuuttaa, sillä asiassa on enemmän perää kuin päältäpäin otaksuisikaan. Niin että teidän on nyt mukauduttava osaanne ja näyteltävä se niin luontevasti kuin vain teidän viisi jalkaanne yksitoista tuumaanne suinkin myöntää. Teidän on näet muistettava, että kuvasin teidät tohtori Mackenzielle pieneksi sieväksi olennoksi, hienoksi ja miellyttäväksi ja melkoista pystyvämmäksi kuin miltä näyttää."

"Dicky! Hetihän hän huomaa, etten minä ole kirjeessä kuvattu henkilö."

"Älkää hätääntykö! Muistakaa, että olemme tekemisissä skottilaisen kanssa, eikä skottilainen niin vain 'heti' pääse asiain perille. Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Ja kun hän on vähän aikaa tarkastellut teitä, on hänestä oleva perin selvää, että minä olen 'vasta vaivainen naistentuntija' sekä että sisar Gray on kaikin tavoin paljon hienompi, kuin miksi minä hänet kuvasin. Mutta siihen mennessä on hän jo ennättänyt Dalmainille kuvata hoitajattaren minun kirjeeni mukaan, ja sehän juuri tärkeätä onkin. Meidän täytyy toivoa, että kaitselmus antaa apua, niin ettei vanha Robbie rupea täydentämään kuvausta omien havaintojensa mukaan. Koettakaa estää sitä. Jos kunnon tohtori näyttää epäilevän teitä, viekää hänet syrjään, näyttäkää kirje ja sanokaa suora totuus. Vaikka en sittenkään luule, että teidän tarvitsee näin tehdä. Mutta sairaaseen nähden teidän tulee muistaa, että sokeiden kuulo on äärettömän herkkä. Kulkekaa keveästi. Älkää päästäkö häntä arvioimaan kokoanne. Koettakaa muistaa, ettei teidän otaksuta ylettyvän viiden jalan korkuisen kirjakaapin ylimmälle hyllylle ilman tuolia tai tikapuita. Ja kun potilas pääsee nousemaan ja kävelemään, on teidän varottava, ettei hän huomaa hoitajattarensa olevan rahtusen häntä itseänsä pitempi. Sen ei pitäisi ollakaan vaikeata, hänen päähänpistonsahan on, ettei kukaan nainen saa koskettaa häneen, sokeaan. Hänen palvelijansa taluttaa häntä. Ja tiedättekö, Jane, en uskokaan, ettei jokainen, joka kerran on pitänyt teidän kättänne omassaan, tuntisi sitä toisella kerralla. Sen tähden neuvoisin teitä välttämään kädenantamista. Mutta kaikki tämä varominen ei päästä vaarallisimmasta ilmiantajasta -- teidän äänestänne. Voitteko otaksuakaan, ettei hän sitä tunne?"

"Siinä tapauksessa minun on rohkeasti katsottava vaaraa silmästä silmään", sanoi Jane, "ja teidän täytyy auttaa minua. Selittäkää nyt minulle asiat ihan niinkuin selittäisitte ne, jos olisin oikea sisar Rosemary Gray ja ääneni muistuttaisi kovasti omaa ääntäni."

Tohtori hymähti. "Hyvä sisar Rosemary", virkkoi hän, "älkää suinkaan hämmästykö, jos potilas teille huomauttaa, että äänenne aivan merkillisesti muistuttaa erään yhteisen ystävämme ääntä. Alituisesti minäkin sen huomaan."

"Niinkö, herra tohtori", sanoi Jane. "Sallitteko minun kysyä, kenen ääntä minun ääneni sitten niin muistuttaa?"

"Jalosukuisen neiti Jane Championin", vastasi tohtori hymyillen ystävällisesti kuten aina sairaanhoitajattarille puhuessaan. "Tunnetteko hänet?"

"Jonkin verran", vastasi Jane, "ja toivon vuosien kuluessa oppivani häntä yhä paremmin tuntemaan."

He nauroivat molemmin. "Kiitoksia, Dicky. Nyt tiedän, mitä sanon potilaalle. -- Mutta oi voi, kyllä se on vaikeata! Käyköhän lopultakaan mahdolliseksi näin pettää Garthia -- älykästä, terävää Garthia! Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?"

"Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa, rakas ystävä. Ja nyt minun täytyy lähettää teidät kiireesti Portland Placeen, muuten tulette liian myöhään päivälliselle, ja, kuten hyvin tiedätte, sitä ei herttuatar siedä, ei vaikka myöhästynyt palaisi matkalta maan ympäri. Jos otatte minun neuvostani vaarin, kerrotte koko jutun vanhalle, järkevälle tädillenne, jättäen tietysti pois kaikki kuutamojutut, ja kysytte hänen mieltänsä meidän suunnitelmistamme. Hänen viisaat neuvonsa ovat suuriarvoisia, ja tuonnempana olette iloinen, että voitte saada häneltä apua."

He nousivat ja katselivat toisiansa seisten roihumatolla pesän edessä.

"Rakas poika", virkkoi Jane liikutettuna, "te olette ollut niin hyvä minulle, niin uskollinen. Mitä tapahtuneekin, ainian olen teille kiitollinen."

"Joutavia!" sanoi tohtori. "Älkää silloin, puhuko kiitollisuudesta, kun minä maksan vanhoja velkojani. -- Huomenna minulla ei ole hetkeäkään aikaa, ja yhtä kiinni olen työssä, nähdäkseni, myös ylihuomenna. Mutta syödään yhdessä päivällistä Eustonin asemalla kello seitsemältä, ja niin minä olen teitä saattamassa samalla. Juna lähtee kahdeksalta, Aberdeenissa olette heti seitsemän jäljestä seuraavana aamuna ja Gleneeshiin ennätätte parhaiksi aamiaiselle. Saattepa nähdä, kuinka nautitte ajaessanne aamuvalaistuksessa ja miten nummituulet virkistävät vallan ihmeellisesti. -- Kiitoksia, Stoddart. Neiti Champion on valmis lähtemään. Halloo, Flower! Katsokaa ylöspäin, Jane! Flower ja Dicky ja Blossom seisovat ylimmällä porrastaitteella ja heittävät teille kokonaisia suukkoskuuroja. Niin, niin, mainitsemanne virta voi tosiaan saada aikaan oikean 'Herran yrttitarhan'. Kas niin, nojatkaa nyt taaksepäin ja laskekaa harso silmillenne. Ah, niin, enhän minä muistanut, että te ette sellaisia käytä. Viisas tyttö! Jos kaikki naiset seuraisivat esimerkkiänne, kävisi silmälääkärien leipä sangen niukaksi. Mutta nojatkaa taaksepäin, eihän teitä saa kukaan nähdä, kun teidän kerran pitää yhä olla Kairossa, hankkeissa Niilinmatkalle. Ja kuulkaa, -- tohtori pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta -- muistakaa: hyvin vaatimattomasti matkakapineita mukaan! Ainoastaan pieni sairaanhoitajattarien matkalaukku ja siinä selvät kirjaimet R.G.!"

"Kiitoksia, rakas poika", kuiskasi Jane. "Kaikkea te ajattelettekin!"

"Minähän ajattelen teitä", sanoi tohtori. Monina raskaina hetkinä Jane sittemmin lohdutuksekseen muisteli näitä viimeisiä sanoja.

Seitsemästoista luku.

SISAR ROSEMARY GRAY.

Sisar Rosemary Gray saapui Gleneeshiin. Kun hän matkalaukkuineen oli jäänyt erään sivuradan välisillalle, tuntui hänestä, kuin olisi hän siihen pilvistä pudonnut, jättänyt oman maailmansa ja oman itsensäkin jonnekin kaukaiseen kiertotähteen.

Auto odotti aseman edessä, ja hetkisen hän pelkäsi, että ohjaaja kunnioittavasti tervehtimällä ilmaisisi tunteneensa hänet. Mutta tämä mies oli yhtä jämeä ja turta kuin mikä muu auton osa ainakin eikä kiinnittänyt huomiota enemmän häneen kuin hänen matkalaukkuunsakaan. Sairaanhoitajatar ja tämän matkalaukku, molemmat vain matkatavaroita, jotka hänen oli määrä toimittaa Gleneeshiin. Sfinksin kaltaisena hän tuijotti nahkaisen lakinlippansa alta suoraan eteensä, hitaan ja juhlallisen asemamiehen auttaessa Janea ja hänen matkalaukkuansa autoon. Kun Jane oli antanut kantajalle kolme penceä, koettaen tunnollisesti suorittaa maksunsakin matkalaukun mukaisesti, teki ohjaaja, sanaa virkkamatta, toisella jalallaan ja käsillään aivan koneellisen liikkeen ja auto kiiti asemalta vuoristoon päin.

Kohti tuoksuvia kanervikkoja ja harmaita kallioita, penikulmanlaajuisia nummia, taivasta ja yksinäisyyttä. Voimakkaammin kuin milloinkaan ennen tunsi Jane siirtyneensä toiseen maailmaan. Ja niin mitätön pikkuseikka kuin se, että joku palvelija ei tavalliseen tapaan hyvin kunnioittavasti tervehtinyt häntä, herätti hänessä onnistumisen toiveita, luottamustakin onnistumiseen.

Hän oli usein kuullut puhuttavan Garthin vanhasta linnasta, joka oli perintöä äidin puolelta, mutta ei hän sittenkään ollut odottanut tämän veroista ihanuutta, ei näin juhlallista linnatietä eikä porttiholvia. Kun he vinhasti nousivat ylämäkeä ja harmaat tornit tulivat näkyviin, taustana ylhäällä ja alhaalla laajat, uhkeat havumetsät, soi Janen korvissa Garthin poikamainen, elämäniloa uhkuva ääni, kun hän puhui Overdenessa setripuun alla: "Toivoisin teidän näkevän Castle Gleneeshin. Te nauttisitte pengermän näköalasta ja metsästä ja nummista." Ja sitten hän oli nauraen selittänyt kutsuvansa luoksensa "hienoja vieraita" hänkin ja herttuattaren suojin. Silloin oli Janekin luvannut tulla sinne. Ja nyt oli hän, kaiken tämän ihanuuden omistaja, sokea ja avuton, ja Jane itse ajoi hänelle ja kaikille muillekin tuntemattomana Gleneeshin komeasta porttiholvista sisään jonkinmoisena sairaanhoitajatar-yksityiskirjurina. Jane oli sanonut Overdenessa: "Niin, kutsukaa, ja saadaan nähdä kuinka käy." Näin oli käynyt. Mutta miten oli käyvä vastedes?

Simpson, Garthin palvelija, oli vastassa ovella, ja taas oli yksi mahdollinen vaara onnellisesti ohi. Kolme vuotta sitten ei hän vielä ollut Garthin palveluksessa eikä nähtävästi tuntenut Janea ulkonäöltä. Jane katseli ympärilleen vanhassa hallissa, pitämättä kiirettä, aivan maalaisherraskartanoon ensi kertaa saapuneen talon ystävä tapaan. Hän tarkasteli suurta, erikoista tulisijaa ja komeita hirvensarvia, joita oli korkealla seinillä. Mutta sitten hän huomasi, että Simpson, itse jo puolivälissä leveitä tammiportaita, odotti, että sairaanhoitajatar hieman kiirehtisi. Niin tämä tekikin, ja portaiden yläpäässä tuli vanha Margery vastaanottamaan. Ilman batistimyssyä, mustaa satiiniesiliinaa ja lavendelinvärisiä nauhojakin Jane olisi tuntenut Garthin hoitajan, emännöitsijän ja äidillisen ystävän. Silmäys vakaviin, ystävällisiin kasvoihin, ryppyisiin mutta ruusuisiin -- vanhuuden ja täydellisen terveyden kauniiseen yhtymään -- riitti. Ei voinut erehtyä älykkäistä kirkkaista, pinnan allekin helposti näkevistä silmistä. Hän vei Janen tämän omaan huoneeseen koko ajan ystävällisesti ja arvokkaasti puhellen ja koettaen kaikin tavoin toivottaa hänet tervetulleeksi ja saada hänet tuntemaan, että hän voi siellä olla aivan kuin kotonaan silti unohtamatta synkkää surua, mikä lepäsi talon yllä ja teki tulijankin siellä tarpeelliseksi. Joka lauseen lopussa hän mainitsi häntä 'sisar Grayksi', äänen hieman kohotessa ja r:n sorahtaessa, mikä ihan liikutti Janea. Hänen teki mielensä sanoa: "Rakas vanha ystävä! Kuinka onnellista saada olla teidän kanssanne samassa talossa!" Mutta samassa hän muisti, että niin olisi jalosukuisen neiti Jane Championin käynyt sanominen, sehän olisi ollut vain Margerya imartelevaa alentumista hänen puoleltaan, mutta sisar Rosemary Grayn suusta se olisi tuntunut aivan liian tungettelevalta. Sen tähden hän meni vallan nöyrästi Margeryn perässä häntä varten järjestettyyn somaan huoneeseen, ihaili huonekalukangasta, vastaili kyselyihin yöllisestä matkastansa ja selitti, että hän olisi sangen kiitollinen aamiaisesta, mutta vielä kiitollisempi, jos hänen sopisi sitä ennen kylpeä.

Ja nyt Jane oli sekä kylpenyt että syönyt aamiaisenkin. Hän seisoi ikkunansa ääressä katselemassa suurenmoista näköalaa ja odotellen lääkäriä, jonka sitten piti viedä hänet Garthin huoneeseen.

Hän oli pukenut yllensä uusimman ja ohjesääntöjen mukaisimman ammattipukunsa, sinisen pumpulihameen, jossa oli valkoinen kaulus ja valkoiset kalvosimet, ja suuren valkoisen olkanauhallisen esiliinan. Hänellä oli myös pukeva päähine, jota siinä laitoksessa käytettiin, missä hän aikoinaan oli harjoitellut. Ei hän tosin aikonut sittemmin päähinettä käyttää, mutta tohtori Mackenzien varalta hän tahtoi tänä aamuna olla yksityiskohtia myöten niin asianmukainen kuin suinkin. Hänellä oli muuten kiusallinen vaisto siitä, että hän tässä perin vakaanyksinkertaisessa puvussa näytti tavallista pitemmältä huolimatta kumipohjaisten kenkiensä matalista koroista. Hänen täytyi vain toivoa, että Deryckin otaksumat tohtori Mackenzien huomionteoista osoittautuisivat oikeiksi. Kaukana, laaksosta valkeana nauhana kiemurtelevalla tiellä hän näki korkeiden gig-kärryjen ajavan aika vauhtia. Joku herra istui niillä, takana kyytipoika. Nyt oli hetki tullut.

Jane polvistui ikkunan ääreen ja rukoili voimaa, viisautta ja rohkeutta. Hän ei saanut selvää näkemystä mistään. Hän oli ajatellut niin paljon ja niin herkeämättä, että hänen henkinen näkönsä oli aivan sumentunut. Garthinkin rakkaiden kasvojen piirteet olivat häipyneet hänen mielestänsä, hän ei saanut niitä selviksi, vaikka kiihkeästi ponnisti. Selvää oli hänelle sillä hetkellä ainoastaan, että muutaman minuutin kuluttua hänen oli mentävä huoneeseen, missä Garth makasi. Hän saisi nähdä kasvot, joita ei ollut nähnyt sen jälkeen kuin he olivat yhdessä seisoneet alttariaitauksessa -- kasvot, joilta katosi iloinen luottamus ja sijaan tuli hyytävä pettymys. "Ah, armollasi virvoita." Pian hän saisi nähdä nuo rakkaat kasvot, mutta Garth, sokea, ei näkisi hänen kasvojaan, ja hänen oli siis helppoa uskotella hänelle olevansa kuka tahansa.

Kärryt olivat ennättäneet viimeiseen tienmutkaan, eikä ikkunasta voinut nähdä niiden saapumista pääportaiden eteen.

Jane nousi ja seisoi odottaen. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaksi lausetta hänen ja Deryckin keskustelusta. Hän oli sanonut: "Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?" Ja Deryck oli vakavana vastannut: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa."

Oveen koputettiin. Jane astui huoneen poikki ja avasi.

Simpson seisoi kynnyksellä.

"Tohtori Mackenzie odottaa kirjastossa."

"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne", sanoi sisar Rosemary Gray.

Kahdeksastoista luku.

NUMMIEN NAPOLEON.

Uunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert Mackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin "tohtori Robiksi" tai "vanhaksi Robbieksi" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja oli.

Janen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä hylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä, ja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin hänenmoisellensa, asento napoleonimainen -- lyhyet lenkosääret harallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla -- niin että olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon, roomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta luki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat ja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja punakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät huomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein tykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän ne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä valopilkkuina.

Tuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle jo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan tarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia tekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat huomauttaneet: "Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia, sillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista reseptiä."

Janen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan vaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä siitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan silminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen, ja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka kohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia. Tohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen tutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai oikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.

Jane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen levottomia ajatuksiansa. "Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen vaivainen naistentuntija."

Vihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin -- ja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!

"Sisar --? Sairaanhoitajatar --?" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat silmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin sirpaleilta.

"Rosemary Gray", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä niiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa jonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut kepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava niin saamattomia. "Jaha", sanoi tohtori Mackenzie, "aivan oikein." Hän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja noukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin uuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään hampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.

Jane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa, kun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin tekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta tuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina ensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: "Hyvä sisar se ja se, istukaahan, olkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon, täytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on mahdollista."

Mutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin Jane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti ylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi, puhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.

"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray", sanoi hän.

"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti", ajatteli Jane, mutta oli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi hänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle kummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.