Part 12

Jane katsoi häntä silmiin ja hymyili surullisesti. "Niinkö, poika?" sanoi hän. "Minä olen saanut niistä kalliisti maksaa. -- Minä työnsin luotani hänet, joka minua rakasti, ja sanoin tarvitsevani kaksitoista tuntia asiaa tyynesti harkitakseni. Hän oli niin varma kaikesta -- varma minusta ja varma itsestään -- että hän ilman muuta suostui siihen. Pyynnöstäni hän jätti minut heti yksin. En voi kuvata, miten hän meni, en edes teille, Dicky. Lupasin seuraavana aamuna tulla häntä tapaamaan kirkkoon ja antaa vastaukseni. Hänen piti siellä kello yhdeltätoista koetella uusia urkuja. Tiesimme siellä saavamme olla kenenkään häiritsemättä. Minä menin. Hän lähetti pois polkijan. Sitten hän viittasi minua luoksensa kuoriin. Ympäristö oli niin tunnelmallinen. Hänen taiteilijasielunsa oli riemukasta odotusta tulvillaan. Hänen loistavista silmistään kuvastui täydellinen varmuus, mutta muuten hän oli kovin hillitty. Hän ei edes koskettanut minuun pyytäessään vastaustani. Sitten -- minä aivan ilman muuta hylkäsin hänet, syyn sanoin semmoisen, ettei hän voinut sitä kumota. Hän kääntyi ja lähti pois kirkosta. Emmekä me siitä päivästä tähän hetkeen ole sanaakaan vaihtaneet."

Pitkä vaitiolo tohtorin vastaanottohuoneessa. Miehen sydän tunnestautui toisen sydämen tuskaan ja koetti hillitä suuttumustaan, kun ei vielä ollut kuullut asiaa loppuun saakka.

Jane oli taas samassa mielentilassa kuin tuona kohtalokkaana hetkenäkin, ja taaskin hän uskoi sittenkin tehneensä oikein.

Viimein tohtori keskeytti vaitiolon. Hän tarkasti Janea eikä irroittanut katsettaan hänen silmistänsä.

"Ja miksi te hylkäsitte hänet, Jane?" Tavallisesti niin ystävällinen ääni oli nyt melkein tyly.

Jane ojensi ymmärtämystä anoen käsiään. "Voi, hyvä ystävä, minun täytyy saada teidät ymmärtämään! Mitenkä olisin toisinkaan voinut tehdä, vaikka kyllä tiesin, että siten luovuin elämäni suurimmasta onnesta? Deryck, itsehän tunnette Garthin kyllin hyvin tietääksenne, kuinka hän on kauneudesta riippuvainen; aina pitää kaiken olla kaunista hänen ympärillänsä. Ennen kun meissä ilmeni tuo selittämätön toistemme kaipuu, hän puhui minulle tästä aivan avoimesti, sanoen muun muassa eräästä rumanpuoleisesta henkilöstä, jonka luonnetta ja lahjoja hän suuresti ihaili, mutta jonka kasvoista hän vasta samassa suhteessa oppi pitämään: 'Mutta eivät ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä.' Voi, Deryck! Kuinka minä olisin saattanut kahlita Garthia rumiin kasvoihini? Olisinko minä voinut ruveta jokapäiväiseksi, jokahetkiseksi koetukseksi tuolle päivänpaisteiselle, kauneutta rakastavalle sielulle? Tiedän kyllä sanottavan: 'Rakkaus on sokea!' Mutta se pitää paikkansa vain niin kauan kuin rakkaus ei vielä ole astunut hallitsijana valtakuntaansa. Kaihoava rakkaus näkee rakastetusta vain sen, mikä herätti kaihoamisen. Mutta kun rakkaus on päässyt toiveittensa perille, saa se näkönsä jälleen, ja jokapäiväisen, jokahetkisen harjoituksen kautta se tarkentuu ja käy ajan kuluessa -- suurennuslasia ja kaukoputkea tarkemmaksi. Naimisissa oleva rakkaus ei ole sokea. Pyh! Kun näin ulkopuolinen oleilee pariskuntien luona, saa hän kyllä kuulla, mitä rakkaus näkee, molemmin puolin, ja varmasti karisevat uskottelut sen sokeudesta. Garth oli sokea noina ihanina päivinä, sen minä kyllä tiedän, eikä nähnyt, että minulta puuttui kaikki ulkonainen viehätys, sillä hän tahtoi yleensä vain minut. Mutta kun minä olisin ollut hänen omansa ja hän olisi mielin määrin saanut ammentaa sitä kauneutta, jota minun henkeni ja sieluni saattoi hänelle tarjota, kun olisi alkanut elämän yksitoikkoinen arki, joka sekin kaikkineen päivineen on elettävä, kun olisimme istuneet aamiaispöydässä ja minä olisin nähnyt hänen vilkaisevan minuun ja sitten kääntävän kasvonsa poispäin minusta, kun minä olisin siinä kahvikannun takana istuessani tuntenut olevani jotakuinkin ruma ja siis myös tiennyt että oman ystäväni kärsimys oli alkanut -- olisinko minä voinut kestää sitä? Eikö tuo onneton tunne, että ihan syyttäni alituisesti kiusasin häntä, olisi vähitellen tehnyt minua rumaa rumemmaksi, kunnes katkeruus ja pettymys ja, kukaties, mustasukkaisuus, kaikki yhdessä olisivat tehneet minut vallan jolsaksi? Sanokaa, Deryck, olisinko minä voinut kestää sitä?"

Tohtori tarkasteli Janea kuin potilasta.

"Mutta osuinpa minä diagnoosissani oikeaan, kun määräsin teidät lähtemään ulkomaille", virkkoi hän miettiväisenä. "Tosiaan, vaikka minulla oli niin vähän tietoja taudin oikeasta laadusta ja --"

"Oih, poika", huudahti Jane tehden kärsimättömän kädenliikkeen, "älkää puhuko minulle kuin millekin potilaalle. Pitäkää toki minua ihmisenä ja sanokaa minulle suoraan -- niinkuin mies miehelle -- olisinko minä voinut kiinnittää Garth Dalmainia rumiin kasvoihini? Tiedättehän, etteivät ne ole minkään näköiset."

Tohtori nauroi. Häntä huvitti se, että sai Janen suutahtamaan. "Mutta, hyvä tyttöni", sanoi hän, "jos puhuisin kuin mies miehelle, käyttäisin yhdestä ja toisesta koko ankaria sanoja. Mutta nyt puhuu mies naiselle -- ja vielä mies, joka kauan on kunnioittanut ja ihaillut todella ihailtavaa ja jaloa naista -- ja hän vastaa suoraan teidän kysymykseenne. Sanan tavallisessa merkityksessä te ette ole kaunis, eikä kukaan, joka teistä todella pitää, teille toisin sanoisi, sillä ei kenenkään, joka teidät tuntee ja teistä pitää, juolahda mieleenkään puhua kierosti teille. Me voimme myöntää, jos niin tahdotte, että te olette rumakin, vaikka minä tunnen puolen tusinaa nuoria miehiä, jotka heittäisivät minut ulos niistä sanoista, ja minun täytyisi puolustuksekseni selittää, että he kuulivat väärin ja että minä sanoin vain: 'Te olette _Jane_', ja siihen he olisivat täysin tyytyväisiä. Niin kauan kuin te olette oma itsenne, ovat ystävänne tyytyväisiä. Ja koska nyt kerran on puhe näistä rakkaista kasvoista, voin minä lisätä, että muistan aikoja, jolloin olisin voinut taivaltaa monia penikulmia saadakseni nähdä ne; kun ne olivat kaukana, kaipasin niitä lähelleni, kun ne olivat lähelläni, en koskaan toivonut niitä loitommalle."

"Niin, mutta, Deryck, teidän ei tarvinnut niitä aina nähdä vastapäätänne pöydässä", intti Jane vakavana vastaan.

"Valitettavasti ei. Mutta sitä enemmän nautin ateriasta, kun onnellinen sattuma toisinaan johti ne minua vastapäätä."

"Mutta, Deryck -- _teidän ei tarvinnut suudella niitä_."

Tohtori heitti päänsä taaksepäin ja purskahti nauramaan, niin että Flower portaita noustessaan ihmetteli, mihin heidän puheensa oli mahtanutkaan kääntyä.

Mutta Jane oli aivan totinen eikä nähnyt asiassa mitään nauramista.

"Ei, rakas ystävä", sanoi tohtori vähän tyynnyttyänsä, "minun ansioluettelooni kannattaa todella merkitä, etten kertaakaan näin moneen vuoteen ole suudellut niitä."

"Dicky, älkää ärsyttäkö! Tämä on minulle elinkysymys, ja ellette nyt anna minulle viisaita ja harkituita neuvoja, meni koko minun vaikea tunnustukseni hukkaan."

Tohtori muuttui heti vakavaksi. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui Janen ristissä oleviin käsiin.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "antakaa anteeksi, jos tunnuin kovin välinpitämättömältä. Ajattelen vakavasti asiaanne ja olen altis kaikin tavoin teitä palvelemaan. Sallikaa minun tehdä muutamia kysymyksiä. Mitenkä te saitte Dalmainin uskomaan, että tämmöinen seikka voittamattomasti esti teitä menemästä naimisiin?"

"En minä sitä syyksi sanonutkaan."

"Millä perusteella te sitten hylkäsitte hänet?"

"Minä kysyin, kuinka vanha hän oli?"

"Jane! seisoessanne siinä hänen vieressään kuorissa, jonne hän oli tullut saamaan teidän vastaustanne?"

"Niin. Se tuntui kauhealta, kun sitä perästäpäin ajattelin. Mutta se vaikutti."

"Sitä minä en epäile. Entä sitten?"

"Hän sanoi olevansa kahdenkymmenenseitsemän. Minä sanoin olevani kolmenkymmenen, näyttäväni kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tuntevani olevani neljänkymmenen. Sanoin vielä lisäksi, että vaikka hän oli kahdenkymmenenseitsemän, hän näytti yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunsi ihan varmasti usein olevansa vain yhdeksänvuotias."

"No, ja --?"

"Sitten minä sanoin, etten voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."

"Ja hän tyytyi siihen?"

"Ensin hän näytti aivan tyrmistyneeltä. Sitten hän sanoi olevan vallan luonnollista, etten voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, kun kerran hänestä niin ajattelin. Hän sanoi nyt ensi kerran tulleensa ajatelleeksi itseään tässä asiassa. Hän sanoi myös alistuvansa minun päätökseeni, ja niin hän lähti kirkosta emmekä me ole sen jälkeen tavanneet."

"Jane", sanoi tohtori, "minä ihmettelen, ettei hän ollut tarkkasilmäisempi sillä kertaa. Te olette niin tottumaton käyttämään valhetta, että minä en usko teidän aivan alttarin juurella kyenneen kovinkaan vakuuttavasti valehtelemaan miehelle, jota rakastitte."

Hieno puna kohosi Janen kasvoille.

"Voi, Deryck, ei se ollut pelkkää valhetta. Se oli noita kauheita valheita, joissa on 'siteeksi totta' --."

"'Ja täysivalhetta vastaan voi aina voittoisasti taistella, mutta vaikeaksi käy voittaa valhetta, joka osaksi on totta', sanoo Tennyson jossakin", lausui tohtori väliin.

"Niin", vastasi Jane. "Hän ei voinut kumota sitä, sillä se oli osaksi totta. Hän _on_ iältään minua kolmea vuotta nuorempi ja mieleltään vielä sitäkin nuorempi. Ja osaksi minä juuri hänen miellyttävän nuorekkuutensa vuoksi pelkäsin omaa kypsyneisyyttäni ja vakaantuneisuuttani. Voi, Deryck, se oli kyllä osaksi totta, mutta suurimmaksi osaksi petosta. Ja peräti valheellista oli minun sanoa häntä 'nuoreksi pojaksi' -- miestä, jonka herruutta olin niin perin pohjin saanut tuntea edellisenä iltana. Siksi hän ei kyennyt panemaan vastaankaan, kun oli niin lopen hämmästynyt. Hän ei ollut koko aikana ensinkään ajatellut itseään, jota vastoin minä taas aivan sairaalloisesti tarkkasin omaa itseäni. Hän ajatteli vain minua. Minä ajattelin häntä ja -- itseäni."

"Jane", virkkoi tohtori, "kaiken, mitä olette siitä asti kärsinyt, olette tinkimättä ansainnut."

Jane painoi päänsä alas. "Minä tiedän sen."

"Te petitte itseänne ettekä ollut suora hänellekään, joka rakasti teitä. Te riistitte jotakin kummaltakin, olitte vilpillinen kummallekin. Ettekö huomaa erehdystänne? Asia on hyvin yksinkertainen. Dalmain, kauneudenpalvoja, oli saanut tarpeekseen kauniista kasvoista. Hän oli leipurinpojan kaltainen, jolle ensin palvelukseen tullessa luvattiin torttuja ja muita leivoksia niin paljon kuin häntä vain halutti ja joka söikin niitä ensi viikolla niin paljon, että hänestä sittemmin aina tavallinen voileipä maistui paljon paremmalta: Te olitte Dalin voileipä. Olen pahoillani, jos vertaus ei miellytä teitä."

Jane hymähti. "Päinvastoin vertaus miellyttää minua", sanoi hän.

"Mutta te olitte paljon muutakin hänelle. Te olitte hänen naisihanteensa. Hän luotti teidän voimaanne ja hellyyteenne, teidän armauteenne ja vilpittömyyteenne. Särjitte hänen ihanteensa, petitte hänen luottamuksensa. Tämä haaveellinen ja valikoiva taiteilijaluonne, joka kuluttamattomin voimin kykeni uskollisesti ja hellästi rakastamaan, oli löytänyt sataman teidän rakkaudestanne, mutta kahdentoista tunnin kuluttua te ajoitte hänet jälleen tuuliajolle. Jane -- te teitte rikoksen. Sen miehen suurenmoinen henkinen tarmo näkyy siitä, millä tavoin hän sen kesti. Hänen taiteellinen kehityksensä ei pysähtynyt. Hänen parhaat teoksensa valmistuivat sen jälkeen. Ei hän kiihdyksissään, omaa tuskaansa ilkkuaksensa, tehnyt mitään kevytmielistä liittoa, eikä myös, vain teitä uhmataksensa, nainut rikkautta ja etuja, rakkautta kun puuttui. Hän olisi voinut tehdä kummatkin -- toisen tai toisen, tarkoitan. Ja kun minulle nyt selviää, mitä kaikkea tuo eilen näkemäni mies parka on jo saanut kestää teidän tähtenne! Hän taistelee niin uljaasti pimeydessänsä ja, päätänsä tyynyllä käännellen, riutuneilla kasvoilla heikko toivon kajastus, itseänsä lohduttelee: 'Sun ohjaukses' turvan tuo'. -- Jane, jos olisitte mies, niin totisesti minä teitä suomisin."

Jane nytkähdytti olkapäitään ja kohotti päätään, hän sai hiukkasen takaisin entistä mielenlujuuttaan.

"Hyvä ystävä, olette jo pehmittänyt minua kelpo lailla. Niin pehmittävät vain rehellisen suuttumuksen sanat. Ja nyt tuntuu helpommalta: -- Minun on kai vielä kerrottava, että yhtäkkiä, seisoessani suuren pyramidin huipulla, näin asiat toisessa valossa. Muistatteko sitä näköalaa selvine rajaviivoineen? Toisella puolella virta ja vihannuus, kasvillisuus ja hedelmällisyys, todellinen 'yrttitarha'; toisella puolella laajaa tasamaata silmän kantamattomiin, kultainen, taivaanrannalle ulottuva vapaus, mutta ei kasvillisuuden merkkiäkään, ei viljelyksen toivoa, ainoastaan karu, hedelmätön erämaa. Se oli mielestäni oiva kuva omasta nykyisestä elämästäni. Garthin rakkaus kun olisi virran tavoin sitä kostuttanut, olisi se muuttanut sen oikeaksi 'Herran yrttitarhaksi'. Vähemmän olisi ollut vapautta, mutta poissa myös yksinäisyys. Ja lopultakin, vapaus, joka merkitsee yksinomaan itseänsä varten elämistä, käy ajan mittaan taakaksi. Sitten selvisi minulle myös, että olin tuominnut hänetkin samanlaiseen erämaanelämään. Menin vanhan sfinksin luo ja kysyin neuvoa. Sen rauhalliset, viisaat silmät, jotka näkevät tulevaisuuteen, olivat sanovinaan, 'Se vain elää, joka rakastaa.' Samana iltana päätin jättää sikseen koko Niilin matkani, palata kotiin, lähettää sanan Garthille, tunnustaa kaiken hänelle ja pyytää, että aloittaisimme elämän uudelleen juuri siitä, mihin kolme vuotta sitten kuutamoiltana sen Shenstonen pengermällä keskeytimme. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin tehnyt päätökseni, kuulin hänen onnettomuudestansa."

Tohtori varjosti kädellään kasvojansa. "Ajan pyörä", virkkoi hän hiljaa, "pyörii aina eteenpäin, taaksepäin ei milloinkaan."

"Kyllä, Deryck, kyllä joskus", huudahti Jane. "Te ja Flower tiedätte, että se joskus pyörii niinkinpäin."

Tohtori hymyili surumielisesti, mutta hellästi. "Tiedän kyllä", vastasi hän, "mutta poikkeus vain vahvistaa säännön." Sitten hän äkkiä jatkoi: "Mutta teihin nähden parantaa asiaa epäilemättä paljon se, että te jo ennen kuin kuulitte Dalmainin sokeudesta itsellenne tunnustitte olleenne väärässä ja myös päätitte luottaa häneen."

"En tiedä, oliko minulle niinkään selvänä, että olin tehnyt väärin, mutta varmasti tiesin, etten voinut kauemmin elää ilman häntä ja siksi olin valmis uskaltamaan mitä tahansa. Ja nyt tietysti, kun poika raukkaani on kohdannut tällainen onnettomuus, on kaikki epäileminen ja empiminen mennyttä, asia on siltä kohdalta nyt aivan yksinkertainen."

Tohtori katsoi Janeen kohottaen äkkiä tasaisia kulmakarvojaan. "Aivan yksinkertainen?" sanoi hän.

Kun Jane näytti olevan tyytyväinen sanoihinsa eikä edes yrittänyt sen paremmin selittää niitä, nousi tohtori ja kohensi valkeata, jääden mietteisiinsä seisomaan sen eteen. Kun hän jälleen istuutui, oli hänen äänensä hyvin rauhallinen, mutta hänen sanontansa niin eloisaa, että Jane sen erikoisesti huomasi. Hän tunsi, että heidän keskustelunsa nyt oli tullut taitteeseen.

"Sanokaahan minulle, rakas Jeanette", lausui tohtori, "mitä nyt aiotte tehdä."

"Tehdäkö?" vastasi Jane. "Lähden tietysti suoraapäätä Garthin luo. Pyydän ainoastaan, että te neuvoisitte minulle, kuinka olisi parasta ilmoittaa hänelle minun tulostani, ja sanoisitte, voiko sen aiheuttamasta mielenliikutuksesta olla vaaraa hänelle. En sitä paitsi halua, että lääkäri tai sairaanhoitajatar kukaties estää minut pääsemästä hänen luoksensa. Minun paikkani on hänen luonansa. En pyydä elämältä muuta kuin saada olla hänen luonansa. Mutta sairaanhoitajattaret saattavat olla itsepintaisia, ja kiista sellaisissa olosuhteissa olisi sietämätöntä. Teidän sähkösanomanne päästäisi kaikesta."

"Niin kyllä", sanoi tohtori hitaasti. "Minun sähkösanomani avaisi epäilemättä teille Garth Dalmainin sairashuoneen oven. Ja kun olisitte siellä, mitä sitten?"

Kuvaamattoman hellä hymy ilmestyi Janen huulille. Tohtori näki sen, mutta käänsi pois katseensa. Ei hän eikä kukaan muukaan mies saanut nähdä sitä. Silmät, joiden olisi pitänyt se nähdä, olivat ainiaaksi sokeat.

"Mitä sitten, Deryck? Sen sanoo rakkaus sitten. Kaikki esteet häviävät, ja Garth ja minä saamme olla yhdessä."

Tohtori järjesti sormenpäänsä vastatusten perin täsmällisesti, ennen kuin hän mitään virkkoi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä hyvin tyyni ja ystävällinen.

"Voi, Jane", sanoi hän, "sellainen on naisen näkökanta. Se on varmasti yksinkertaisin ja kukaties oikeinkin. Mutta Garthin sairasvuoteen ääressä joudutte miehen näkökannan kanssa vastakkain, ja minä pettäisin luottamuksenne, ellen sitä nyt jo selvittäisi. Miehen kannalta teidän oma järjetön menettelynne kolme vuotta sitten on saattanut teidät melkein mahdottomaan asemaan. Jos te nyt menette Garthin luo ja ilman muuta tarjoatte rakkautenne hänelle -- saman aarteen, mitä hän turhaan pyysi kolme vuotta sitten -- otaksuu hän tietenkin, että nyt tarjoamanne rakkaus on pääasiallisesti sääliä, ja Garth Dalmain ei ole mies, joka tyytyy sääliin toivomansa rakkauden sijaan. Eikä hän liioin sallisi kenenkään naisen -- kaikkein vähimmän juuri naisihanteensa -- liittyvän häneen, nyt sokeana, ellei hän olisi varma, että tämä liittyminen on naisen suurin ilo. Kuinka saattaisitte otaksua, että hän voisi uskoa näin olevan, kun hylkäsitte hänet, lähetitte luotanne silloin, kun hän täytti kaiken, mitä naissydän saattoi toivoa. Jos te taas selitätte hänelle, kuten epäilemättä aiotte tehdä, hylkäämisenne syyn, on hänen vastauksensa oleva: 'Ette voinut luottaa rakkauteeni, kun olin näkevä. Nyt, kun olen sokea enkä enää kykene todistamaan uskollisuuttani, nyt te tulette luokseni. Ei pakko ole hyveen todiste. En voi milloinkaan tuntea omistavani teidän täyttä luottamustanne, sillä tehän tulitte luokseni vasta sitten, kun onnettomuuteni vuoksi ei enää ollut omassa vallassani joko tehdä kuten pelkäsitte tai sitten todistaa olevani parempi kuin luulitte.' Rakas tyttö, sellaisilta näyttävät asiat miehestä, omani mukaan päätän Garthin kannan, enkä erehtyne, sillä, minun täytyy se tunnustaa, hän on voimakkaampi mies kuin minä. Jos minä olisin ollut hänen sijassansa kirkossa silloin, olisin heittäytynyt jalkoihinne ja koettanut hellyttää teitä. Garth Dalmainin mielenlujuus oli vallan yletön, kun hän noin sanallakaan vastustamatta kääntyi ja meni sen tähden, että nainen, joka edellisenä iltana oli tavallaan jo tunnustanut hänet omaksensa, seuraavana aamuna hylkäsi hänet vähäpätöisen ikäeron vuoksi. Pelkään, ettei voi otaksua hänen ajattelevan toisin nykyisestä tilanteesta."

Janen kalpeiden kasvojen säikähtynyt ilme koski Deryckin sydämeen.

"Mutta, Deryck -- hän rakastaa --"

"Juuri _siksi_, että hän rakastaa, rakas tyttö, vaatii hän teiltä kaikkein parasta, eikä hän vähempään voi tyytyä."

"Voi, rakas ystävä, auttakaa minua! Keksikää jokin neuvo! Sanokaa, mitä minun pitää tehdä!" Epätoivo kuvasti hänen silmistään.

Tohtori istui pitkän aikaa ääneti mietteissään. Vihdoin hän puhui: "Näen yhden ainoan mahdollisuuden. Jos saataisiin Dal jollakin keinoin ymmärtämään teidän silloinen näkökantanne edes mahdolliseksi ja myös lausumaan siitä omat ajatuksensa jollekulle -- minulle esimerkiksi -- niin että ne tulisivat teidän tietoonne, vaikkei niitä teidän tietoonne tarkoitettukaan, olisi teidän paljon helpompi tietää, miten menetellä. Mutta se on vaikeata. Jos voisitte olla niin sanoakseni kosketuksissa hänen henkensä kanssa, alituisesti häntä lähellä -- poika parka, onhan se nyt helppoa -- tarkoitan tietysti hänen sitä aavistamatta. Jos te esimerkiksi voisitte olla sairaanhoitajatar-seuralaisen tilalla, jonka aion sinne lähettää, ja saisitte tietää Garthin ajatukset asiasta, niin että hänen ei tarvitsisi epäillä, ettette te niitä tunne, kun sittemmin kaiken tunnustaisitte hänelle."

Jane nytkähti tuolillansa. "Deryck, nyt minä tiedän! Voi, lähettäkää minut hänen sairaanhoitajatar-seuralaiseksensa! Ei hän ikinä voi aavistaa minua siksi. Hän ei _ole_ kolmeen vuoteen kuullut ääntäni ja luulee minun olevan Egyptissä. Muutamia viikkoja sitten kerrottiin kaikkien lehtien perheuutisissa, että minä vietän talvea Egyptissä ja Syyriassa ja viivyn poissa kotimaasta toukokuuhun asti. Ei yksikään ihminen tiedä, että olen palannut. Te tiedätte parhaiten, minkä verran minulla on kokemusta ja kuinka kykenevä olen sairaanhoitajattareksi. Koko sodan ajan oli meidän työmme yhtä paljon hengen ja sielun vaalimista kuin ruumiin hoitamista. Muuten ei työmme olisi ollut paljon mistään kotoisin. Voi, Dicky, kyllä te voitte minua huoleti suositella, minulla on vielä pukunikin tallessa tarpeen varalta. Minä voin olla lähtövalmiina vuorokauden kuluessa ja voin lähteä minä sisarena tahansa ja syödä vaikka keittiössä, jos niikseen tulee."