Part 11

Nyt juuri hän ei katsonut Janeen päin. Hän oli tarkalleen selostanut käyntinsä Castle Gleneeshissa, josta oli palannut vasta edellisenä iltana. Hän oli ollut viisi tuntia Garthin luona. Tuntui sydämellisimmältä kertoa kaikki Janelle. Mutta hän katseli suoraan eteensä puhuessansa, sillä hän tiesi, ettei mikään lopulta pidättänyt Janen kyyneliä, ja hän tahtoi, ettei tämä luulisi hänen niitä huomanneenkaan.

"Ymmärrättehän siis, rakas ystävä", puhui hän, "että ulkonaiset vammat ovat tyydyttävästi paranemaan päin. Omituista kyllä, aivot eivät vioittuneet lainkaan, ja vaikka kummankin silmän verkkokalvo on puhki ja näkö ehdottomasti mennyttä, ei kasvoissa muuten ole juuri mitään vikaa. Nykyinen vaara aiheutuu hermotärähdyksestä ja niistä äärettömistä sieluntuskista, joita hän tunsi, kun hänelle selvisi hänen koko onnettomuutensa. Ruumiilliset tuskat ovat ensi päivinä ja öinä olleet kauheita. Poika parka, hän on vallan murtuneen näköinen. Mutta hänen ruumiinrakenteensa on erinomainen, ja hänen elämänsä on ollut niin puhdasta, tervettä ja kohtuullista, että hänellä, jos kellään, olisi ollut hyvät parantumisen toiveet, ellei olisi käynyt niin, että sitä mukaa kuin kivut vähenivät ja hän joutui alituisesti mielessään hautomaan sokeuttaan, hänen henkiset kärsimyksensä kävivät ylenmääräisiksi. Näkö merkitsi hänelle niin äärettömän paljon -- muotojen kauneutta, värien kauneutta. Taiteilija oli vallalla hänessä. Sanottiin hänen puhuvan kovin vähän. Hän on uljas mies ja voimakas. Mutta hänen mielentilansa vaihteli huolestuttavasti. Hänessä näkyi henkisen häiriön merkkejä, joitten yksityiskohtia en rupea teille kertomaan, ja hermolääkäri tuntui hänelle silmälääkäriä tarpeellisemmalta. Sen tähden on hän nyt minun hoidossani."

Tohtori vaikeni, korjaili muutamia pöydällä olevia kirjoja paikoilleen ja veti pienen orvokkimaljakon lähemmäksi. Hän tarkasteli vähän aikaa kukkia, työnsi ne sitten siihen, mihin hänen vaimonsa oli ne asettanut, ja jatkoi puhettaan.

"Suurin piirtein minä olen tyytyväinen. Hän tarvitsi ystävän ääntä pimeyteensä. Hän tarvitsi kättä, jonka puserruksessa tuntui luotettavaa ymmärtämystä. Hän ei tarvinnut sääliä, ja ne, jotka puhuivat hänen surkeudestaan ymmärtämättä sitä, kykenemättä sen äärettömyyttä mittaamaan, olivat saattamaisillaan hänet hulluksi. Hän tarvitsi veljellistä ystävää, joka tuli ja sanoi: 'Edessäsi on taistelu -- hirveä, epätoivoinen taistelu. Mutta Jumalan avulla pääset voitolle. Paljon helpompaa olisi kuolla; mutta kuoleminen olisi häviölle joutumista; sinun täytyy elää voittaaksesi. Ihmisvoimat eivät siihen riitä; mutta Jumalan avulla pääset voittajana taistelusta.' Kaiken tämän minä sanoin hänelle ja vielä paljon muutakin, ja sitten tapahtui jotakin ihmeellisen kaunista. Teille voin kertoa sen ja tietysti Flowerille, mutta en kenellekään muulle maailmassa ilmaisisi sitä. Oli ollut vaikeata saada minkäänmoista vastausta häneltä. Tuntui siltä kuin hän ei olisi kyennyt seuraamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta nuo sanat 'Jumalan avulla' näyttivät pystyneen häneen ja saaneen vastakaikua hänen sielussansa. Minä kuulin hänen toistavan niitä parisen kertaa ja sitten vaihtavan ne sanoihin 'Ah armollasi virvoita'. Sitten hän verkkaan käänsi päätänsä tyynyllä ja, sen verran kuin hänen kasvojansa näki, hänen ilmeensä oli vallan muuttunut. Hän sanoi: 'Nyt minä sen muistan, ja sävel on tämmöinen', ja hän liikutti käsiänsä peitolla, niinkuin olisi soittanut sointuja. Sitten hän hyräili 'Veni Creator Spirituksen' toista säkeistöä hiljaa, mutta aivan selvästi. Minäkin tunnen sen, olin kuorossa laulamassa sitä kotona isäni kirkossa. Muistatteko?

"'Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima, ah, armollasi virvoita, pois kateet poista, rauha suo, sun ohjaukses turvan tuo.'

"En ole koskaan kuullut mitään niin liikuttavaa."

Tohtori vaikeni, sillä Jane oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti vavahdellen. Kun hänen nyyhkytyksensä hiukan laantui, jatkoi tohtori tyynesti: "Ymmärrättehän, että minä tästä sain jonkinlaista johtoa. Kun tällainen isku kohtaa ihmistä, jää uskonto hänen ainoaksi turvaksensa. Ruumis kestää henkisen kehityksen mukaan. Dalmainissa on paljon enemmän elämän vakavuutta kuin se, joka tuntee hänet vain pintapuolisesti, saattaisi luulla. No niin, sen jälkeen me keskustelimme vallan harkitsevasti, ja minä sain hänelle vakuutetuksi muutamain toimenpiteiden tarpeellisuuden. Tehän tiedätte, ettei hänellä ole omaisia paitsi joitakuita serkkuja, jotka eivät ole milloinkaan olleet erittäin ystävällisiä. Hän on vallan yksin siellä. Ystäviä hänellä on tosin joukoittain, mutta nykyisin voi vain hyvin läheinen ystävä päästä hänen luokseen. Ja vaikka hän tuntui niin poikamaiselta ja jokainen luuli helposti hänet tuntevansa, niin olen alkanut epäillä, mahtoiko kukaan meistä tuntea oikeata Garthia -- hänen syvällä olevaa miehen sieluansa."

Jane kohotti päätään. "Minä tunsin", sanoi hän lyhyesti.

"Niinkö", sanoi tohtori, "vai niin. No, kuten sanottu, tavallisia ystäviä ei voi päästää sisälle. Lady Ingleby, herttaiseen, välittömään tapaansa, oli tullut sinne ilmoittamatta mitään tulostansa. Ilman kamarineitsyttä hän oli lähtenyt matkaan, vain pieni matkalaukku mukanaan, ja ajaa tupsahti portaiden eteen. Robert Mackenzie, paikkakunnan lääkäri, joka on karaistunut naisvihaaja, pelästyi ensin, että hän oli joku Dalin salaa vihitty vaimo. Hän näkyi uskovan, että kaikkien naisten, jotka noin vain ilman muuta saapuvat vuokravaunuissa, täytyy väenväkisin olla senlaatuisia rouvia, joita sangen vähän kaivataan. Minä otaksun, että siellä mahtoi olla hauska kohtaus. Mutta pianhan lady Ingleby vanhan Bobbien hellytti, vähältä piti, ettei tämä hullaantunut -- kukapa ei häneen ihastuisi? Mutta eivät he tietysti uskaltaneet päästää häntä Dalin huoneeseen, niin että hänen lohduttajatoimensa lienee supistunut siihen, että hän salli Dalin vanhan emännöitsijän itkeä kauniin olkapäänsä nojassa. Oli melko hullunkurista kuulla kerrottavan siitä, kun tuntee heidät kaikki ja vieläpä paremmin kuin he itse tuntevat toisiansa. Mutta palatkaamme asiaan. Hänellä oli oikein taitava miehinen hoitaja, ja myöskin hänen oma palvelijansa osasi vaalia häntä. Hän ei millään ehdolla huolinut ketään meidän lontoolaisista tutkinnonsuorittaneista sairaanhoitajattaristamme, jotka olisivat tuoneet mukanaan hiukan kodikkuutta ja naisellista hellyyttä hänen sairashuoneeseensa. Hän sanoi, ettei hän kestä naisen kosketusta, ja niin asia jäi. Saatiin kumminkin taitava mieshoitaja. Mutta nyt tultaisiin toimeen ilmankin, ja minä olen pakottanut Garthin suostumaan siihen, että lähetän täältä sairaanhoitajattaren, oman valintani mukaisen. Ei siellä tarvitsisi niin paljon vaalia häntä eikä tehdä muutenkaan tavallisia hoitotöitä -- hänen oma palvelijansa pitää kyllä niistä huolen, ja hän tuntuikin olevan huolellinen nuorukainen -- mutta hoitajattaren pitäisi olla hänen kanssansa, lukea hänelle, hoitaa hänen kirjeenvaihtonsa -- siellä on kokonaisia avaamattomia kirjekasoja, joita pitäisi lukea hänelle -- toisin sanoen auttaa häntä jälleen elämään sokeanakin. Tähän tarvitaan sekä taitoa että hienotunteisuutta, ja tänään iltapäivällä minä tein sopimuksen erään mielestäni erittäin sopivan henkilön kanssa. Hän on syntyään säätyläisnainen, on ennenkin hoitanut minun potilaitani ja on hyvin selvillä tällaisten hermosairaitten erikoisista hoitotavoista. Hän on sitä paitsi soma, miellyttävä pikku olento, sellainen hieno nainen, jommoisen Garth varmasti pitäisi mielellään lähellänsä, jos olisi näkevä. Hän oli sitten vasta tarkkasilmäinen ulkonaiseen olemukseen nähden ja kauniiden kasvojen oikea asiantuntija. Minä kirjoitin tohtori Mackenzielle kuvauksen tästä hoitajattaresta, jotta hän tietäisi valmistaa potilastansa tätä vastaanottamaan. Hän lähtee sinne ylihuomenna. Saamme olla kiitollisia, että saimme hänet, sillä hän on ihan ensiluokkainen ja on aivan vastikään päässyt hoitamasta erästä keuhkotautista, joka on paranemaan päin ja määrätty matkustamaan ulkomaille. Kuten huomaatte, Jeanette, kaikki on hyvin päin. -- Ja nyt, hyvä tyttöseni, teidän on kerrottava itsestänne minulle, kuuntelen alttiisti. Mutta ensin minä soitan teetä meille, juomme sitä kahden kesken rauhassa täällä. Suottehan anteeksi, että poistun muutamaksi hetkeksi yläkertaan vähän asioimaan Flowerille."

* * * * *

Janesta oli ihan luonnollista, että hän kaatoi teetä tohtorille ja katseli, kuinka kosolta tämä riputti suolaa ohuelle voileivälle ja taittoi sen kaksinkerroin, hyvin säntillisesti, kuten hänellä oli tapana tehdä vähäpätöisinkin työnsä. Hän oli ylimalkaan sangen vähän muuttunut niistä ajoista, jolloin hän parikymmenvuotiaana nuorukaisena, viettäessään loma-aikojaan pappilassa, kävi kartanossa ja usein ilahdutti yksinäistä tyttöä tulemalla teelle hänen kouluhuoneeseensa, jossa heillä sitten tavallisesti, jos he vain jollakin keinoin saivat kotiopettajattaren tiehensä ja voivat jäädä kahden, oli kovin rattoisaa istuessaan tulennoksen edessä roihumatolla paistaen kastanjoita ja keskustellen kaikenmoisista asioista, jotka kumpaakin huvittivat. Jane muisti vielä, miten kirpeätä iloa hän tunsi käännellessään sormin kuumia kastanjoita pesän suussa, ja miten hän kuitenkin aina kiirehti toimittamaan sen työn itse, jottei hänen vieraansa itseään polttaisi. Hän oli aina pitänyt tämän käsistä ja ihaillut niitä. Sormet olivat ruskeat ja hoikat, pehmeästi koskettavat, mutta sentään herkän voimakkaat. Mielellään hän katseli niitä Deryckin teroittaessa hänen kyniään tai piirustellessa merkillisiä kuvioita hänen vihkoihinsa, ja ajatteli usein samalla, miten vastedes, kun tämä toimittaisi vaarallisia leikkauksia, moni ihmiselämä oli niiden taidon ja näppäryyden varassa. Siihen aikaan Deryck oli tuntunut niin paljon häntä vanhemmalta. Ja sitten tuli aika, jolloin hän itse nopeasti kehittyi nuoreksi naiseksi ja he olivat mieleltään samalla tasolla ja tuntuivat samanikäisiltä. Vähitellen, vuosien vieriessä, Jane alkoi pitää itseänsä ystäväänsä vanhempana ja rupesi sanomaan tätä "pojaksi" ikään kuin asiaa tähdentääksensä. Ja sitten tuli -- Flower; -- ja sekaannuksia. Ja Janen täytyi nähdä hänen kasvojensa laihtuvan ja riutuvan, hänen hiuksiensa ohimoilta harmaantuvan. Ja hän murehti hänen kanssansa, mutta ei uskaltanut näyttää osanottoansa. Viimein kääntyivät tohtorin asiat parhain päin, ja kaikki hyvä näytti koituvan hänen osalleen sekä hänen toimessaan ja suhteissaan ihmisiin että, ennen kaikkea, sydämenasioissansa, joiden johtolangat olivat aina olleet Flowerin somissa käsissä. Ja Jane iloitsi, mutta tunsi olevansa entistä yksinäisempi, kun ei ollut enää toveria yksinäisyydessä. Ja heidän ystävyytensä kesti yhä, Flower otettiin siihen kolmanneksi -- vaiteliaaksi, kiitolliseksi kolmanneksi, joka ponnisti kaikkensa oppiakseen siltä naiselta, jonka ystävyys oli hänen miehellensä niin kallisarvoinen, miten onnistua siinäkin, missä hän siihen asti oli ollut puuttuvainen. Ja Janen jalo sydän oli rehellinen ja uskollinen molemmille, vaikka hänen oma yksinäisyytensä vain kasvoi heidän eheän onnensa näkemisestä.

Ja nyt hänen tuskanhetkellänsä oli Deryck hänen ainoa turvansa; ja tohtori tiesi sen ja järjesti asiat sen mukaan, sillä vihdoinkin oli hänen suotu maksaa vastavuoroa elinkautisesta uskollisesta ystävyydestä. Tämäniltainen keskustelu oli oleva heidän ystävyytensä vaikein tulikoe. Mitä jokapäiväisimpien ulkonaisten pikkuseikkain vaikutuksen henkisiin asioihin hän näiden erikoistuntijana hyvin oivalsi. Siksi oli hän käskenyt tuomaan lehikäisiä ja panemaan kasarin tulelle sekä pyytänyt Janea laittamaan teetä.

Kasarin kiehuessa he muistelivat kastanjoitansa ja nauroivat vanhan "Fräuleinin" vastuksia hänen yrittäessään pitää heitä kurissa ja omia juoniansa päästäkseen hänen silmälläpidostansa. Ja vuodet vierivät taaksepäin, ja Jane oli kuin kotonaan lapsuudentoverinsa luona.

Siitä huolimatta syntyi jännittävä hetki, kun tohtori nosti teepöydän syrjään ja he istuivat aivan vastatusten nojatuoleissaan molemmin puolin tulennosta. Kumpikin tarkasti toisen luonteenomaista asentoa.

Jane istui etukumarassa, jalat lujasti roihumatolla, kyynärpäät polvilla ja kädet ristissä edessä.

Tohtori istui takakenossa, toinen jalka heitettynä toiselle, kyynärpäät tuolin käsinojalla, sormenpäät vastatusten, aivan hiiskahtamatta, kooten pontevasti ajatuksiansa.

Heidän välisensä vaitiolo muistutti pientä, tyyntä, syvää sisäjärveä.

Jane hyppäsi ensiksi veteen.

"Deryck, minä kerron teille kaikki. Minä puhun teille sydämestäni, mielestäni, tunteistani, ihan niinkuin ne olisivat luita, jänteitä tai keuhkoja. Toivon, että olette samalla sekä lääkäri että rippi-isä."

Tohtori oli tarkastellut sormenpäitään. Nyt hän vilkaisi Janeen ja nyökkäsi päätään; sitten hän kääntyi katsomaan tulennokseen.

"Deryck, minun elämäni on ollut kokolailla yksinäistä. Minä en ole milloinkaan ollut kenellekään kaikki kaikessa, eikä kukaan liioin ole milloinkaan ylettynyt minun syvimpiin kätköihini. Tiesin, että niitä minussa oli, mutta myös, että ne olivat muilta piilossa, vielä pohjaamatta."

Tohtori avasi huulensa ikään kuin jotakin sanoakseen, pusersi ne heti jälleen yhteen entistä tiukempaan ja nyökkäsi vain äänetönnä.

"Minua ei kukaan ollut milloinkaan rakastanut sillä rakkaudella, joka tekee toisen ihmisen toiselle ehdottomasti ylimmäiseksi, enkä minä itse ollut milloinkaan niin rakastanut. Minä olen tosin kyllä -- pitänyt hyvin monesta, mutta pitäminen ei ole rakastamista. -- Voi, rakas poika, nyt minäkin sen tiedän!"

Tohtorin kasvot näyttivät kovin kalpeilta hänen tuolinsa tummanvihreää taustaa vasten; mutta hän hymyili vastatessaan: "Ei, hyvä ystävä, se on varma. Suuri ero niillä on."

"Minulla oli paljon ystäviä, niiden joukossa monta kelpo nuorta miestä, useimmat minua nuorempia, jotka puhuttelivat minua 'neiti Championiksi', mutta selkäni takana 'vanhaksi kunnon Janeksi'."

Tohtori hymyili. Hän oli usein kuullut nimityksen, ja hänen korvissaan soi vieläkin sanojain sydämellistä ihailua ja kiintymystä ilmaiseva äänensävy.

"Miesten kanssa sovin yleensä paremmin kuin naisten", jatkoi Jane. "Kun olen näin suuri ja roteva ja kun tavallisesti sanon lapiota lapioksi enkä 'työkaluksi, jota puutarhassa tarvitaan', niin naiset pitävät minua kovin järkevänä ja vähin arastelevat minua. Nuoret miehet tietävät, että he voivat luottaa minuun. Minä olen heidän uskottunsa, ja he pitävät minua jonkunlaisena hauskana vanhempana siskona, joka tietää heistä enemmän yhtä ja toista kuin oikea sisar ja joka luultavasti myöskin alttiimmin kuuntelee, mitä he kulloinkin suvaitsevat kertoa. Mies-ystäviäni oli myös Garth Dalmain, Deryck."

Jane vaikeni, mutta sanaa virkkamatta tohtori odotti, että hän jatkaisi.

"Olin aina pitänyt hänestä, osittain sen tähden, että hän oli niin itsenäinen ja eloisa puheissaan, osittain sen tähden, että" -- heleä puna nousi hänen ruskettuneille poskilleen -- "no niin, sen tähden, että hänen tavaton kauneutensa viehätti minua, luullakseni, vaikken minä sitä silloin älynnyt. Sitä paitsi meidän olosuhteemme olivat muutenkin monissa kohdin niin samanlaiset -- molemmat olimme orpoja ja varakkaita; emme kumpikaan kenellekään vastuussa teoistamme; meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja vierailimme alituisesti samoissa perheissä. Näin kehittyi välillemme läheinen ystävyys. Ja miehenä ja veljenä, niin sanoakseni, oli hän yläpuolella muiden ystävieni. Me puhelimme monen monista naisista, kaikista hänen ihastuksistaan vuoron perään, ja mitenkä kunkin kauneus tehosi häneen, ja minä olin kovin utelias näkemään, mistä hänen harhaileva mielikuvituksensa lopultakin löytäisi tyyssijansa. Mutta eräänä kohtalokkaana iltana kaikki muuttui puolessa tunnissa. Olimme silloin molemmat Overdenessa. Siellä oli paljon vieraita, ja Georgina-täti oli järjestänyt konsertin, mihin puolen lähiseutua piti tulla. Rouva Velma peruutti tulonsa viime tingassa. Gina-täti joutui suunniltaan ja lainasi sanoja papukaijalta. Kyllähän te ne tunnette. Hän sanoo aina vain matkivansa 'lintu kultaa'. Jotakin oli tehtävä. Minä tarjouduin laulamaan Velman sijasta; ja minä lauloin."

"Ah", sanoi tohtori.

"Minä lauloin 'Rukousnauhan' -- sen, jota Flower pyysi minua viimeksi täällä ollessani laulamaan. Muistatteko?"

Tohtori nyökkäsi. "Kyllä."

"Sen jälkeen oli kaikki muuttunut Garthin ja minun välillä. En sitä ensin oikein ymmärtänyt. Huomasin kyllä, että laulu oli syvästi liikuttanut häntä, sävelten kauneus kun vaikuttaa häneen jokseenkin yhtä paljon kuin värienkin. Mutta minä otaksuin laulun vaikutuksen yön mittaan haihtuvan. Mutta päivät kuluivat ja yhä minä tunsin saman suloisen eron entisestä. Muut eivät sitä huomanneet, mutta yhtäkkiä minä tunsin, ensi kerran elämässäni, toisen ihmisen todella välittävän minusta. Astuessani huoneeseen tunsin, että hän heti huomasi läsnäoloni, lähtiessäni sieltä tunsin, että hän heti huomasi poistumiseni ja kaipasi minua. Tulollani ja läsnäolollani ikään kuin täydensin kaikkea, poistuessani jätin jälkeeni tyhjyyden, jota ei voinut täyttää. Tiesin tämän, enkä sentään ymmärtänyt -- niin uskomattomalta kuin saattaa tuntuakin -- että tämä kaikki oli _rakkautta_. Minä pidin sitä harvinaisen herkkänä ystävyyssuhteena, harvinaisena toinen toisensa ymmärtämisenä, mikä johtui etupäässä siitä, että nautimme toistemme soitannollisista lahjoista. Me vietimme tuntikausia musiikkisalissa. Ja niin minä todellakin uskoin, mitä kerroin, vaikka hän ei silmillänsä ainoastaan katsellut minua, vaan kosketti minuun, ja se kosketus oli ylen hellää ja ihmeellistä. Enkä minä koko aikana sentään ajatellutkaan rakkautta. Minähän en ollut minkään näköinen ja olin jo melkein keski-ikäinen; hän sitä vastoin niin säteilevän kaunis nuori mies. Hän oli kuin nuori auringonjumala, jonka läheisyys lämmitti ja elähdytti minua. Melkein aina hän olikin lähelläni. Näin, totta puhuen, _minä_ katselin asioita konsertin jälkeisinä päivinä. Mutta _hän!_ Deryck, hän kertoi minulle jälkeenpäin, että kuullessaan minun laulavan 'Rukousnauhaa' hänelle yhtäkkiä valkeni jotakin, sekä lauluun että myös _minuun_ nähden. Hän sanoi aina pitäneensä minua hyvänä toverina, mutta silloin kohotettiin jotakin verhoa, siltä tuntui, ja hän näki, älysi ja tunsi minut naiseksi. Ja hän sanoi -- tämä tuntuu teistä epäilemättä vallan mahdottomalta, ja niin se minustakin tuntui -- mutta hän sanoi, että tämä hänen löytämänsä nainen oli hänen naisihanteensa ja ettei hän ikinä ollut mitään niin halunnut kuin nyt siitä pitäen minua omaksensa."

Jane vaikeni ja katsoi hehkuvaan tulennokseen. Tohtori kääntyi hitaasti ja katseli Janeen. Hän oli itse kokenut, mikä valtava tenho hänen naisellisuudessaan piili -- ja miten vastustamattomaksi se kävi, jos kerran sen perille pääsi, se kun ei ollut pinnalla. Hän oli itse tuntenut, mikä äidillinen hellyys hänessä uinui. Hän oli tajunnut, millainen turvapaikka oli hänen sylinsä, miten virkistävää lepo hänen povellansa ja mikä selittämätön lohtu hänen rakkaudessansa. Ennen, yksinäisyyden ja vastoinkäymisten päivinä, oli tohtorin täytynyt paeta tätä Janen kätkettyä olemusta - tätä kallista aarretta, joka olisi ollut niin helposti otettavissa, sillä hän itse ei tiennyt sen arvoa. Mutta se oli aarre, josta hänellä ei ollut oikeutta ammentaa. Sen vuoksi hän täysin ymmärsi, kuinka suuri valta tällä kaikella oli mieheen, joka sen oli oppinut tuntemaan ja jota ei mikään estänyt voittamasta sitä omakseen.

Mutta ääneensä hän sanoi vain: "En minä sitä ensinkään mahdottomana pidä."

Jane oli tykkänään unohtanut tohtorin. Hän siirsi äkkiä katseensa pois tulennoksesta.

"Tuntuu hyvältä, ettette pidä", sanoi hän, "mutta kyllä minä pidin. No niin, me lähdimme molemmat Overdenesta samana päivänä. Minä tulin teille, hän meni Shenstoneen. Silloin oli tiistai. Perjantaina minä saavuin Shenstoneen, ja me tapasimme taas toisemme. Tällaisesta lyhytaikaisesta erosta meidän 'yhteistunteemme' oli käynyt entistä syvemmäksi ja vienommaksi. Eräs kaunis amerikatar, Pauline Lister, oli Shenstonen vieraiden joukossa. Garth oli aivan haltioissaan hänen kauneudestaan ja kovin innostunut häntä maalaamaan. Kaikki olivat vallan varmoja, että Garth kosisi häntä. Niin minäkin luulin, ja vielä päälle päätteeksi kehoitin häntä siihen. Minä olin siitä niin mielissäni ja seurasin sydämestäni iloiten asiain kehitystä, vaikka hänen katseensa kyllä yhä viipyi minussa ja minä tiesin, että hänen päivänsä alkoi vasta meidän tavattuamme ja päättyi, kun olimme toisillemme toivottaneet hyvää yötä. Tunsin, että hän ensimmäiseksi ja viimeiseksi muisti minua, ja tämä tunne kultasi kaiken, teki elämän niin rikkaaksi, ja sittenkin minä pidin sitä vain harvinaisen kauniina ystävyytenä. Mutta samana iltana, jolloin saavuin Shenstoneen, pyysi hän minua päivällisen jälkeen kanssansa pengermälle, hänellä oli jotakin tähdellistä puhuttavaa minulle. Minä luulin hänen vanhaan tapaan uskovan minulle jonkin salaisuuden, ja varsinkin luulin saavani kuulla lähempiä tietoja hänen aikeistansa neiti Listeriin nähden. Siinä uskossa minä aivan levollisena lähdin hänen kanssaan. Oli kirkas kuutamo, minä istuin kaidepuulle odottamaan, että hän alkaisi puhua. Silloin -- voi, Deryck! Silloin se tapahtui!"

Jane nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja kätki kasvonsa ristiin pantuihin käsiinsä.

"Minä en voi kertoa -- yksityiskohtia. Hänen rakkautensa vuoti ylitseni kuin juokseva kulta. Se kirvoitti minun sulkeutuneisuuteni, se mursi minun vakaumusteni jääkuoren, se tempasi minut myötänsä kuin ihmeellinen tulivirta. En tiennyt maasta enkä maailmasta, tiesin vain, että tämä rakkaus oli minun, minua varten. Ja sitten -- voi, Deryck! minä en voi sitä selittää -- en tiedä itsekään, miten kaikki tapahtui -- mutta tämä kuohuva tunnevirta tyyntyi minun povellani. Hän polvistui eteeni, kiersi kätensä ympärilleni, ja niin olimme ääneti sylityksin. Sillä hetkellä olin kokonaan hänen, ja hän tunsi sen. Siinä hän olisi saanut levätä vaikka tuntikausia, ellei olisi liikahtanut ja puhunut, mutta hän nosti päätään ja tarkasti minua. Sitten hän sanoi pari sanaa. En saata kerrata niitä, mutta ne saivat minut jälleen älyihini ja minulle valkeni, mitä kaikki tämä tarkoitti. Garth Dalmain pyysi minua vaimoksensa."

Jane vaikeni odottaen, että tohtori jotenkin ilmaisisi hämmästystään.

"Mitä muuta hän olisi voinut tarkoittaa?" sanoi Deryck Brand aivan tyynesti. Hän nosti kätensä huuliensa varjoksi tuntien niiden hieman värähtelevän. Janen tunnustus kävi häneen kovemmin kuin hän oli luullutkaan. "No, hyvä ystävä, mitä te sitten --?"

"Minä nousin", sanoi Jane, "sillä niin kauan kuin hän oli siinä edessäni polvillaan, oli hän minun herrani, niin sieluni kuin ruumiinikin. Vaistoni sanoi, että jos hän suostuttaisi minut puolisoksensa, niin järkeni oli siihen myöntyvä ennen kuin koko muu olemukseni. Sanassa sanotaan 'henki, sielu ja ruumis', eikä 'ruumis, sielu ja henki', kuten ne usein käännetään, ja minä uskon, että tuo innoituksen sanelema järjestys on oikea."

Tohtori teki nopean ymmärtämystä osoittavan liikkeen, "Hyvä Jumala, Jane!" sanoi hän. "Teille on valjennut totuus ja te ilmaisitte sen juuri niinkuin minä olisin tahtonut monesti ilmaista, mutta en ole kyennyt löytämään oikeita sanoja. Te löysitte ne, Jeanette."