Part 10

Jane ei ollut koskaan näyttänyt hauskemmalta kuin tuona marraskuunpäivänä seisoessaan suuren pyramidin huipulla. Hän oli terve, päivettynyt ja roteva, terve sielu terveessä ruumiissa. Kasvojen kieltämätön arkipäiväisyys unohtui niiden valppaan ja elämänhaluisen ilmeen vuoksi, hänen avonaisen, miellyttävän hymynsä vuoksi, joka paljasti hänen valkeat hampaansa -- hänen sekä sisäisen että ulkonaisen erinomaisen raittiutensa ja terveytensä todisteet.

"Hyvä gentlemanlady", mumisi Shehati taas. Jos Jane olisi kuullut arvostelun, ei se olisi häntä loukannut, sillä vaikka hänestä miesmäinen nainen oli vain hiukan siedettävämpi kuin naismainen mies, olisi hän pitänyt Shehatin yhdyssanaa vain tunnustuksena siitä, että hän oli hoitanut hyvin asiansa, oli omavarainen ja tahtonsa tietävä, sekä että, hän, kun niikseen tuli, pääsi lyhyimmässä mahdollisessa ajassa minne pyrki, ilman hätää, hoppua ja hermostumista.

Näitä naisellisia ominaisuuksia Jane halveksi, sillä hän tunsi olevansa muuten niin perin naisellinen, että hänellä oli varaa vähäpätöisimmissä asioissa olla rohkean epänaisellinen.

Tohtorin määräys oli tehonnut vallan erinomaisesti. Särkynyt katse ja ennenaikainen vanhettuminen, mitkä olivat koskeneet tohtoriin ja huolestuttaneet häntä, kun hän Janea katseli, olivat tykkänään poissa. Hän näytti rauhalliselta, hauskalta kolmikymmenvuotiaalta, josta vuosien vieriessä kehittyisi yhtä miellyttävä ja sopusointuinen nelikymmenvuotias ja joka ei, ajan tullen, pelännyt viidettäkymmentänsäkään. Rohkeana hän katseli maailmaa, ja hänen raitis mielensä muodosti siitä itselleen terveitä käsityksiä ja antoi suoria arvosteluja, joita miedonsi hänen harvinaisen auliin ja jalon sydämensä hyvänsuopuus.

Hän tarkasteli paraikaa näköalaa ja piti siitä. Sen voimakkaat, vastakohdat kiinnittivät hänen mieltänsä.

Toisella puolella oli hedelmällinen suistomaa huojuvine palmu-, oranssi- ja öljypuulehtoineen, joita oli runsaasti Niilin rannoilla. Toisella puolella erämaa siintävine taivaanrantoineen, silmänkantamattomiin ulottuvine, kullahtavine hiekka-aaltoineen; ei puuta, ei lehteä, ei ruohonkortta, vain rajaton vapaus, luotettava kultahohtoinen meri. Sillä aurinko oli laskemaisillaan ja taivas loimusi väriloistossa.

"Tienhaara", sanoi Jane "valintapaikka. Kuinka vaikeata tietää, minkä valitsisi -- vapauden vai hedelmällisyydenkö. Pitäisi kysyä sfinksiltä, vanhalta, viisaalta vuosisatojen vartialta, aikakausien salaisuuksien mykältä säilyttäjältä, joka silmäilee tulevaisuuteen, niinkuin on aina tehnyt, tulevaisuuden vaihtuessa nykyisyydeksi, nykyisyyden siirtyessä menneisyyteen. -- No niin, Shehati, lähdetäänpä alaspäin. Vai niin, tietysti minä haluan istua kivellä, jolla kuningas on Walesin prinssinä istunut. Kiitoksia, että mainitsitte siitä. Siitä saan sopivan keskustelunaiheen, kun hänen majesteettinsa ensi kerran kunnioittaa minua puhelemalla muutaman minuutin kanssani. Onneksi pääsen siten tekemästä kuluneita huomautuksia ilmasta. -- Ja nyt, viekää minut sfinksin luo, Shehati. Tahtoisin tehdä sille erään kysymyksen, juuri kun aurinko vaipuu taivaanrannan taakse."

Kolmastoista luku.

SFINKSIN VASTAUS.

Kuutamo erämaassa.

Jane tilasi iltapäiväkahvinsa hotellin pylväskatokseen, jotta häneltä ei menisi mitään hukkaan illan salaperäisestä ihanuudesta. Pyramidit näyttivät niin suurilta ja juhlallisilta kirkkaassa, kalpeassa valossa, ja sfinksi tuntui entistä salaperäisemmältä.

Jane oli päättänyt lähteä kävelylle kuutamoon. Paraikaa hän istui matalassa korituolissa mukaviin pehmeisiin tyynyihin nojaten, joi verkkaan kahviansa ja nautti haaveherkästä hyvänolontunteesta, mikä on tavallista terveelle ihmiselle voimakkaiden ruumiillisten ponnistuksien jälkeen.

Hellinä ja levollisina kiitivät hänen ajatuksensa tänä iltana Garthiin, liekö ollut kuutamon vaikutusta.

"Kirkas on yö: -- oi, tällaisna yönä, kun tuuli puita hyväileepi hiljaa ja värähdä ei lehtikään -- --"

Oi, suuri runoilija tiesi, mitä tunteiden muisto vaikuttaa sydämeen.

Ensinnäkin Garthin ääni oli kaikkialla laulavinaan:

"Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus!"

Ja taivaan tummasta sinestä sekä hopeanhohtoisesta valosta olivat Garthin hellät, ihailevat silmät katselevinaan häntä. Jane sulki omansa nähdäkseen ne paremmin. Tänä iltana ei hän arastellut niitä, ne olivat niin täynnä rakkautta.

Ei rahtuakaan mitään arvostelevaa ollut niissä. Voi, oliko hän tehnyt hänelle vääryyttä pelätessään tulevaisuutta? Hänen sydämensä tuntui tänä iltana niin luottavaiselta, uskaliaalta sekä itseensä että Garthiin nähden. Hänestä tuntui, että jos Garth olisi ollut siellä, olisi hän voinut lähteä hänen kanssaan ihanaan kuutamoon, istua jollekin vanhalle kivelle ja sallia hänen polvistua hänen eteensä ja katsoa ja yhä katsoa häneen tutkivalla tavallaan niin tarkoin ja kauan kuin häntä halutti. Kun hän näin hengessään näki nuo rakkaat silmät, ei niissä ollut mitään arastuttavaa. Hän tunsi, miten olisi sanonut: "Garth, sinun minä olen kokonaan, katso niin paljon kuin haluat. Sinun tähtesi olisin suonut kasvojeni olevan kauniit, mutta jos sinä, oma rakkaani, näinkin pidät niistä, niin miksi kätkisin ne sinulta?"

Mikä oli vaikuttanut tämän mielenmuutoksen? Oliko Deryckin määräys tehnyt tehtävänsä? Oliko tämä nyt oikeampi käsityskanta kuin se, joka kieltäymystä ja sieluntuskia vaatimalla oli pakottanut hänet tekemään päätöksensä? Sen sijaan, että lähtisi kulkemaan pitkin Niiliä ja sitten Konstantinopoliin ja Atenaan, astuisiko hän laivaan, joka seuraavana päivänä lähti Aleksandriasta, ennättäisi viikossa Lontooseen, pyytäisi Garthia luoksensa, tunnustaisi kaikki hänelle ja antaisi hänen ratkaista heidän tulevaisuutensa?

Janen ei juolahtanut mieleenkään epäillä, ettei Garth yhä häntä rakastaisi. Vain kun hän ajattelikin, miten kutsuisi Garthin luoksensa ja kertoisi suoran totuuden, oli tämä jälleen olevinaan niin lähellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen kätensä vyötäisillänsä ja hänen päänsä sydämellänsä. Ja nuo rakkaat säteilevät silmät! Oi Garth, Garth!

"Yksi asia on minulle selvinnyt tänä iltana", ajatteli Jane. "Jos hän vielä kaipaa minua, haluaa minut -- niin en voi kauemmin elää kaukana hänestä. Minun täytyy mennä hänen luoksensa." Hän avasi silmänsä ja katsoi sfinksiin. Parissakymmenessä sekunnissa hän kertasi mielessänsä koko syittensä ja vastasyittensä pitkän sarjan, mikä Shenstonessa oli saanut niin ratkaisevan vallan. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen ja risti kätensä povelleen.

"Kyllä uskallan", sanoi hän, ja voimakas ilo syttyi hänen sydämeensä.

Äänekkäästi keskustellen tuli eräs englantilainen matkaseurue ruokailuhuoneesta pylväskatokseen. He olivat saapuneet iltapäivällä ja syöneet muita myöhemmin päivällistä. Tuskin Jane oli heitä edes huomannut. Seurueeseen kuului komea keski-ikäinen rouva ja hänen tyttärensä, kaksi nuorta herraa ja vanhempi, sangen sotilaallisen näköinen herra. Jane ei piitannut mitään heistä, mutta he keskeyttivät sittenkin hänen uneksimisensa, sillä he istuivat viereiseen pöytään ja jatkoivat, perin englantilaiseen tapaan, äänekästä puhettaan, niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Pari, kolme muukalaista, jotka myös olivat tyytyväisinä uneksien juoneet kahviaan ja poltelleet savukkeitansa, nousi ja siirtyi rauhallisemmille istuimille palmujen juurelle. Janen teki mieli tehdä samoin, mutta hän istui todellakin liian mukavasti siirtyäkseen toisaalle ja pelkäsi myös menettävänsä suloisen tuntemuksensa Garthin läheisyydestä. Niin hän jäi paikoilleen. Vanhalla herralla oli kädessä kirje ja vastikään Englannista tullut Morning Post. He keskustelivat kirjeessä olleista tiedoista sekä eräästä uutisesta, jonka hän oli ääneen lukenut sanomalehdestä.

"Mies parka! Kuinka surullista!" sanoi vanhempi nainen. "Minä uskon, että hän olisi mieluummin suonut kuolevansa heti paikalla!" huudahti nuori tyttö. "Minä olisin ihan varmaan."

"Älä nyt", sanoi toinen nuorista herroista kumartuen tytön puoleen. "Elämä on yhtäkaikki ihanaa."

"Niin, mutta sokea!" huudahti nuori tyttö, ääni väristen. "Ihan sokea koko loppuiäksensä! Kauheata!"

"Oliko se hänen oma pyssynsä?" kysyi vanhempi nainen. "Ja kuinka he olivat metsästysretkellä maaliskuussa?"

Jane hymyili kuutamossa melkein kovaa, ankaraa hymyä. Lämmin tunne kaikkea elollista kohtaan, välitön osanotto eläinten, pienimmän sääskenkin elämään oli hänelle samanlaista jumaluudenpalvelusta kuin Garthille kauneudenpalvelus. Hän ei milloinkaan teeskennellyt surua, kun kerrottiin metsästysretkillä tapahtuneista onnettomuuksista. Janesta tapahtui vain oikeudenmukainen rangaistus, kun niihin, jotka menivät kärsimyksiä tuottamaan, sattui, ja kun ne, jotka menivät sykkivää, uutteraa elämää lopettamaan, maksoivat sen omallaan. Hän ei tuntenut sääliä eikä sitä myös teeskennellyt. Niin hän nytkin ankarana hymyili itsekseen, tuumien: "Pari silmää vähemmän tähtäämässä pitkin pyssynpiippua ja estämässä jänöemon hätäistä pyrkimystä kotiin pienokaistensa luo. Kahta kättä vähemmän pudottamassa ilmoihin kohoavaa pientä olentoa verisenä ja kuolemankielissä maahan. Taas pieni pelastuksen mahdollisuus uljaalle kauriille, joka vinhasti kiitää laaksoon toverinsa luo."

Sillä välin sotilaallisen näköinen herra oli asettanut silmälasit nenälleen ja vei tiheään kirjoitetun kirjeen lähelle valoa. "Ei", sanoi hän hetken päästä, "ei enää ole mikään varsinaisten metsästysretkien aika. He olivat vain jäniksiä väijymässä."

"Ampuiko hänkin?" kysyi tyttö.

"Ei", vastasi kirjeen saaja, "ja siksi onnettomuus on vieläkin surullisempi. Hän oli jo vuoden tai pari ollut metsästämättä. Ei hän ollut koskaan siitä oikein pitänyt, sillä hän rakasti niin kovin elämän kauneutta ja kammoksui kuolemaa, oli se sitten minkä tapaista tahansa. Hänellä oli kaunis maatila Pohjois-Skotlannissa ja hän oli siellä maalaamassa. Hän sattui näkemään, kun muutamat miehet ampuivat jäniksiä ja pitelivät erästä haavoittunutta hänen mielestänsä raakamaisesti. Hän hyppäsi aidan yli nuhtelemaan ja myös pelastamaan eläinparkaa sen enemmistä tuskista. Ja silloin se tapahtui. Eräs miehistä, luultavasti säikähdyksissään, laukaisi pyssynsä. Panos osui muutaman jalan päässä olevaan puuhun, mutta osa myös häneen. Mutta ei toki koko panos. Kasvoissa on ainoastaan naarmuja ja aivot ovat vallan vahingoittumattomat. Mutta haulit puhkaisivat verkkokalvon, ja näkö on toivottomasti mennyttä."

"Se oli onneton sattuma", sanoi nuori herra.

"En voi käsittää, ettei joku nuori mies olisi innostunut metsästämiseen", sanoi toinen nuorukaisista, joka tähän saakka oli ollut ääneti.

"Mutta käsittäisit, jos olisit tuntenut hänet", sanoi sotilaallinen herra. "Hän oli pelkkää elämää. Ei voinut ajatella häntä kuolevana tai tuottamassa kuolemaa. Ja hän palveli kauneutta kuin jumaluutta. Minä en voi sitä selittää, mutta hänellä oli erikoinen taito saada toinen ihminen näkemään kauneutta sielläkin, missä ei ollut koskaan ennen sitä huomannut. Ja nyt hän, mies parka, ei näe sitä itsekään."

"Onko hänen äitinsä elossa?" kysyi vanhempi nainen.

"Ei, ei ole. Hän on aivan yksin. Lukemattomia ystäviä tietysti. Hän oli seurapiirin suosituimpia henkilöitä ja tervetullut melkein mihin perheeseen tahansa; ei hänen tarvinnut muuta kuin postikortilla ilmoittaa, koska saapui. Mutta ei mitään sukulaisia, luullakseni, eikä hän tahtonut milloinkaan mennä naimisiin. Poika parka! Soisi kai nyt olleensa vähemmän nirso. Hänellä taisi olla kauneimmat neitoset valittavina, useimpina kausina ainakin. Mutta ei huolinut! Vain sydämellistä ystävyyttä. Taide oli hänen morsiamensa. Ja nyt, kuten lady Ingleby kirjoittaa, hän on pimeydessä yksin ja avutonna."

"Voi, puhukaa jostakin muusta!" huudahti neitonen, nousi ja työnsi tuolin tieltään. "Minä tahdon unohtaa koko asian. Se on niin kauhean surullinen. Kuvitelkaa, miltä tuntunee herätä tietämättä, onko yö vai päivä, maata vain pimeydessä ja ihmetellä. Voi, tulkaa ulos ja puhutaan jotakin hauskaa."

He nousivat kaikin ja toinen nuori mies pisti kätensä neitosen käsikoukkuun iloissaan siitä, että mielenliikutus sangen sopivasti aiheutti heidän poistumisensa.

"Rakas, unohda se", sanoi hän hiljaa. "Mennään katsomaan vanhaa sfinksiä kuutamovalossa."

He lähtivät pylväskatoksesta, samoin muukin seura, mutta vanha herra pani Morning Postin pöydälle ja jäi sytyttämään sikariansa.

Jane nousi ja meni hänen luoksensa.

"Sallitteko minun katsoa lehteänne?" kysyi hän kiihkeästi.

"Olkaa hyvä", vastasi herra kohteliaasti. Katsoen sitten tarkemmin Janeen lisäsi hän: "Mutta totta tosiaan, neiti Champion. Mitä teille kuuluu? En tiennyt teidän olevan näillä main."

"Ah, kenraali Lorraine! Kasvot tuntuivat niin tutuilta, mutta en minäkään sentään tuntenut teitä. Kiitoksia, saanko pitää tämän vähän aikaa? Mutta älkää mitenkään minun vuokseni jääkö seurastanne. Kaiketi pian tapaamme."

Jane odotti, kunnes koko seurue oli päässyt näkyvistä eikä sen puhetta eikä nauruakaan enää erottanut. Sitten hän palasi paikalleen, missä oli tuntenut Garthin olleen niin lähellä häntä. Hän katsahti vielä kuun valaisemaan sfinksiin ja suureen pyramidiin.

Sitten hän otti sanomalehden ja avasi sen.

"Sä anna ikivalkeus tee kirkkaaks' silmän sokeus!"

Oli -- Garth Dalmain se oli -- _hänen_ säteileväsilmäinen Garthinsa --, joka makasi kotonaan kaukana Skotlannissa sokeana, avuttomana ja yksinäisenä.

Neljästoista luku.

DERYCKIN LUOTETTAVASSA HOIDOSSA.

Vähitellen erottuivat Doverin vankat valkoiset kalliot yhä selvemmin, kunnes ne lujana valkoisena muurina kohosivat merestä Englannin eittämättömän kunnon vertauskuvana. "Voimaa ja valkoisuutta", ajatteli Jane kävellessään verkalleen laivan kannella. Kaksivuotisen poissaolon jälkeen hänen sydämensä kaipasi jo synnyinmaata. Sitten hänen silmänsä kiintyivät Doverin linnaan, se oli niin kaunis kevätillan helmenharmaassa valossa. Hänen mielensä läikähti iloiseksi, mutta väleen sen painoi apeaksi kovan iskun veres muisto, ja Jane ummisti silmänsä.

Kaiken kauniin näkeminen kirvelsi hänen sydäntänsä sen jälkeen, kun hän Mena House-hotellin pylväskatoksessa oli lukenut tuon uutisen.

Tunnin kuluttua sen lukemisesta hän ajoi pitkää suoraa tietä Kairoon, astui seuraavana päivänä Aleksandriassa laivaan, laski maihin Brindisissä ja oli näin yötä päivää matkustettuaan saanut Englannin rannikon näkyviinsä. Muutaman minuutin kuluttua hän sai astua sille, ja sitten oli enää vain kaksi pysähdystä matkalla. Sillä aloitettuaan paluunsa Jane ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mikä oli hänen matkansa määränpää -- se huone, jossa hänen rakastamansa miehen siveellinen tarmo, henkinen terveys ja vaistomainen elämässä pysyttäytyminen ankarasti kamppailivat tuskia, pimeyttä ja epätoivoa vastaan.

Janelle oli selvänä, että hänen oli mentävä Garthin luo, mutta hän tunsi olevansa aivan kykenemätön suunnittelemaan, miten se tapahtuisi. Asia oli pulmallinen, sen sanoi hänen selvä ymmärryksensä, vaikka kaipaava syli ja särkevä sydän huusivat: Oi, Jumalani, eikö se ole aivan yksinkertainen? Sokea ja yksin! _Minun_ Garthini!

Mutta hän tunsi, että puolueettoman arvostelun, luotettavamman kuin hänen omansa, oli pulma ratkaistava ja että tie Garthin luo kulki tohtorin vastaanottohuoneen kautta. Niin hän sähkötti Deryckille Pariisista, ja tällä haavaa hänen ajatuksensa pysähtyivät Wimpole Streetille.

Doverissa hän osti sanomalehden ja silmäili sen sivuja kävellessänsä välisillalla odottaen kantajaa, joka oli ottanut huostaansa hänen matka vaippansa ja pienen matkalaukkunsa. Perheuutisten osastosta hän löysi, mitä juuri oli etsinyt.

"Ikävin mielin meidän on ilmoitettava, että taiteilija Garth Dalmainin tila pari viikkoa sitten tapahtuneen vahingonlaukauksen vuoksi yhä vielä on arveluttava. Hän on kotonaan Deesidessä, Aberdeenshiressa. Hänen näkönsä palaamisesta ei ole mitään toiveita, mutta muut vammat ovat paranemaan päin ja minkäänlaisesta aivoviasta ei enää liene pelkoa. Viime päivinä on hänen tilansa kuitenkin huolestuttavassa määrin huonontunut, niin että on katsottu tarpeelliseksi kutsua tohtori Deryck Brand, kuuluisa hermolääkäri, neuvottelemaan silmälääkärin ja paikkakunnan oman lääkärin kanssa. Vilpitöntä surua ja osanottoa tunnetaan seura- ja taiteilijapiireissä, joissa herra Dalmain oli yleisesti tunnettu ja suosittu."

"Ohhoh, suur' kiitost', neiti", sanoi avulias kantaja, kun kouraansa silmättyään huomasi, ettei Janen antama kahdenshillinginraha ollutkaan penninrahoja. Hänellä oli kotona nuori sairas vaimo, jolle oli määrätty vahvistavaa ruokaa ja juuri kun matkustajat alkoivat rynnätä laivasta, oli hän luottavaisesti rukoillut taivaallista Isää, "joka tietää meidän kaikkia näitä tarvitsevan", auttamaan, että jonkun jalomielisen matkustajan silmät osuisivat häneen. Hän tunsi, että häntä todellakin oli "johdettu" tämän vaatimattoman, ruskettuneen ja hartiakkaan neidin luo, joka vain kaukaa nyökkäämällä oli tilannut hänet, kun hän muisti, kuinka vähältä piti, ettei hän totellut erään vähäläntäisen, hätäilevän rouvasihmisen huutoja, jolla oli paljon enemmän kimpsuja ja kampsuja sekä papukaijanhäkki, mutta joka näkyi nyt laskevan ranskalaisia kuparirahoja vaununsa ikkunasta. "Seitsemän ja puoli pencyä kaiken tuon töskän raahaamisesta ei ole paljon, minun mielestäni!" murisi hänen toverinsa, ja Janen nuori kantaja sai kokea kaksinkertaista iloa, hänen uskonsa vahvistui ja hänen altis palvelevaisuutensa palkittiin jalomielisesti.

Sähkösanomapoika kulki junan vieressä tuon tuostakin huutaen: "Jaalosukuinen Jain Champyun." Jane kuuli nimensä ja pisti kätensä ulos ikkunasta.

"Tänne, poikaseni! Se on minulle."

Hän repäisi sen auki. Se oli tohtorilta.

"Tervetuloa kotiin. Palannut juuri Skotlannista. Vastassa Charing Crossilla ja aikaa teitä varten niin paljon kuin haluatte. Juokaa kahvia Doverissa.

Deryck."

Syvä, kyyneletön kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus pääsi Janelta. Hän oli ollut niin yksinäinen.

Sitten hän kääntyi ikkunaan päin. "Hoi! Tänne! Olkaa hyvä ja tuokaa minulle kupillinen kahvia!"

Kahvista hän nyt viimeksi välitti; mutta ei kenenkään mieleen juolahtanut olla tottelematon tohtorille, vaikka hän oli kaukanakin.

Nuori kantaja seisoi kuin vartija yhä Janen vaununosaston ovella ja riensi nyt kiireesti ravintolahuoneeseen sekä ojensi, juuri kun juna lähti liikkeelle, kupillisen höyryävää kahvia ja lautasen, jolla oli voileipiä, ikkunasta sisälle.

"Voi, paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi Jane pannen lautasen istuimelle ja kourien taskuansa. "Tässä on! Te olitte virkku asiamies. Ei, pitäkää vain. Noin väleen toimitetusta kahvista kannattaa maksaa kunnollisesti. Hyvästi!"

Juna lähti ja kantaja katseli sen menoa kyynelsilmin.

Jane istui mukavasti sohvansa nurkassa pidätellen helpotuksen kyyneleitä, jotka pyrkivät puhkeamaan, joi kahviansa ja tunsi siitä suurempaa virkistystä kuin oli pitänyt mahdollisenakaan. Hänkin siis tarvitsi yhtä ja toista. Ei tosin shillinkejä; niitä hänellä oli yllinkyllin. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsi juuri nyt viisasta, voimakasta, avuliasta ystävää, eikä hän ollut pettynyt kääntyessään Deryckin puoleen.

Hän luki sähkösanoman toistamiseen ja hymyili. Kuinka hänen tapaistaan muistaa kahvia, ja voi, kuinka hänen tapaistaan tulla asemalle vastaan.

Hän otti hatun päästään ja nojasi sohvan selkämystään. Hän oli matkustanut yötä ja päivää tulisen kiireisesti ja oli viimein ennättänyt Deryckin käden ulottumiin ja Deryckin luotettaviin hoiviin. Hänen sielunsa kamppailu vaimeni; lieventävä rauha tuli sijalle, ja Jane vaipui rauhalliseen uneen. "Teidän taivaallinen Isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."

* * * * *

Jane oli pessyt ja puhdistanut itsensä ja oli nyt oikein virkeä, kun seisoi vaununosastonsa ikkunan edessä junan vieriessä Charing Crossille.

Tohtori seisoi aivan hänen ovensa edessä, kun juna pysähtyi, pelkän sattuman vuoksi tietysti, mutta sittenkin Janesta tuntui, että hänen asettumisensa täsmälleen oikealle paikalle pitkällä välisillalla oli niin hänen tapaistaan. Eräs ihaileva naispotilas oli kerran sanonut Deryck Brandista sangen sattuvasti, vaikkakin virheellisesti: "Tiedättehän, hän on aina ihan juuri siinä paikalla." Ja tämän ominaisuutensa vuoksi oli tohtori monelle ollut suureksi avuksi juuri avuntarpeen hetkellä.

Hän tunki kantajien ohi ja tarttui Janen ovenripaan. Seisoessaan ikkunassa tämä tarkasti noita tarmokkaita, laihoja kasvoja, joita nyt valaisi jälleennäkemisen ilo, ja luki lapsuudenystävänsä hyväntahtoisista, luotettavista silmistä pelkkää ystävyyttä ja ymmärtämystä. Hänen takanaan hän näki tätinsä lakeijan ja oman kamarineitsyensä, joka oli hänen poissaolonsa ajaksi saanut paikan herttuattaren luona. Seuraavassa tuokiossa hän oli välisillalla, käsi Deryckin kädessä.

"Kas noin, rakas ystävä", sanoi tämä. "Mainiossa kunnossa, näen minä. Antakaa nyt avaimet tänne. Ei suinkaan teillä ole mitään kiellettyä tavaraa, otaksun minä? Soitin herttuattarelle, että hän lähettäisi jonkun ottamaan teidän tavaroitanne, ja sanoin myöskin, ettei hän odottaisi teitä ennen kuin päivälliselle, sillä tehän juotte tietysti meillä teetä. Niinhän teidän ainakin piti, eikö niin? Tätä tietä. Aidakkeen tälle puolelle. Mikä sohina! Ei kukaan välitä vähääkään säännöistä ja määräyksistä, jokainen vain pyrkii ensimmäisenä vuorolleen. Muilla ihmisillä olisi todellakin aikalailla oppimista rautatieläisten kärsivällisyydestä ja säyseydestä."

Näin koko ajan puhellen tohtori raivasi Janelle tietä tungoksen läpi, avasi siron auton oven, auttoi häntä siihen, istui hänen viereensä, ja niin he kiitivät vinhasti Strandille ja kääntyivät sieltä Trafalgar Squarelle.

"No", sanoi tohtori, "Niagara on suurenmoinen, eikö olekin? Kun ihmiset sanovat minulle: 'Ettekö tuntenut pettymystä Niagaran nähdessänne? _Me_ tunsimme!' -- niin minun tekisi mieleni toivottaa, että maa heidän allansa aukenisi ja nielisi heidät, niin minua raivostuttaa. Ihmisten, jotka tuntevat pettymystä Niagaran nähdessään ja vielä puhuvat siitä, ei pitäisi saada tallata tämän maailman kamaraa. Entä, mitä kuuluu 'Pikku äidille'? Maksoi vaivan tutustua häneen, eikö niin? Toivoakseni hän lähetti minulle terveisiä? Entä New Yorkin satama! Sanokaahan, oletteko milloinkaan nähnyt mitään samanveroista kuin näitte sieltä laivalla lähtiessänne auringon laskiessa?"

Jane huoahti äkkiä; sitten hän kääntyi tohtoriin päin silmät kyynelettöminä.

"Eikö ole mitään toivoa, Deryck?"

Tohtori laski kätensä hänen kädelleen. "Hän jää ainaisesti sokeaksi, ystäväni. Mutta elämä ei ole yksinomaan näön vuoksi. Emme saa koskaan sanoa: 'Ei mitään toivoa.'"

"Jääkö hän eloon?"

"Ei ole syytä toisinkaan otaksua. Mutta riippuu suuressa määrin siitä, mitä lähimpinä kuukausina voidaan poikaparan hyväksi tehdä, tuleeko elämä olemaan hänelle elämisen arvoista. Hänen henkensä on sairaampi kuin hänen ruumiinsa."

Jane riisui käsineensä, nielaisi jotakin ja laski kätensä tohtorin polvelle. "Deryck -- minä rakastan häntä."

Tohtori oli ääneti kotvan aikaa, ikään kuin olisi miettinyt tätä oudostuttavaa tunnustusta. Sitten hän nosti hienon, voimakkaan käden polveltansa ja kumartui suutelemaan sitä -- miehen kunnianosoitus naisen ylevälle suoruudelle.

"Siinä tapauksessa, ystäväni", sanoi hän, "tulevaisuudella on niin paljon hyvää Garth Dalmainin varalle, että minä luulen hänen tulevan toimeen näöttäkin. -- Mutta kaiketikin teillä on paljon minulle kerrottavaa ja tietysti olette myös oikeutettu kuulemaan kaiken, vähäpätöisimmänkin, mitä minä asiasta tiedän. Nyt olemme Wimpole Streetillä. Mennään minun vastaanottohuoneeseeni. Stoddardille on sanottu, ettei millään ehdolla saa häiritä meitä."

Viidestoista luku.

TOHTORI TUTKII.

Tohtorin vastaanottohuone oli kaikin puolin rauhallinen. Jane istui hänen nahkapäällyksisessä nojatuolissaan, jalat jakkaralla, kädet pusersivat sivunojia.

Tohtori istui pöytänsä ääressä kiertotuolissa, jota tavallisesti käytti, siinä kun saattoi yhtäkkiä helposti pyörähtää katsomaan potilasta suoraan silmiin tai myös hälinättä kääntyä ja kumartua pöytänsä yli.