Part 1

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

RUKOUSNAUHA

Romaani

Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

I luku. Herttuatar astuu näyttämölle. II luku. Jalosukuinen Jane neiti esitetään. III luku. "Yllätys". IV luku. Jane tarjoutuu sijaiseksi. V luku. Uskoutumista. VI luku. Verho kohoaa. VII luku. Garth löytää rukousnauhansa. VIII luku. Lisää helmiä. IX luku. Lady Inglebyn luona. X luku. Ihmeellisiä hetkiä. XI luku. Garth löytää ristinsä. XII luku. Lääkärin määräys. XIII luku. Sfinksin vastaus. XIV luku. Deryckin luotettavassa hoidossa. XV luku. Tohtori tutkii. XVI luku. Tohtori keksii keinon. XVII luku. Sisar Rosemary Gray. XVIII luku. Nummien Napoleon. XIX luku. Pimeydestä kuuluva ääni. XX luku. Janen selonteko. XXI luku. Kirjuri on kovilla. XXII luku. Tohtori Robista on apua. XXIII luku. Ainoa keino. XXIV luku. Miehen näkökanta. XXV luku. Tohtori antaa lausuntonsa. XXVI luku. Pimeyden maassa sydämet kohtaavat toisensa. XXVII luku. Silmät, joita Garth uskoi. XXVIII luku. Taiteilijan työhuoneessa. XXIX luku. Jane katselee itseänsä rakkauden kuvastimesta. XXX luku. Nainen, jota taulut kuvasivat. XXXI luku. Hiukan myötäistä. XXXII luku. Välisoitto. XXXIII luku. "Tänään tapahtuu jotakin". XXXIV luku. "Rakkaus ei koskaan häviä". XXXV luku. Sisar Rosemary saa palkkansa. XXXVI luku. "Rukousnauha" selvittää. XXXVII luku. "Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa". XXXVIII luku. Ikuista valoa.

Ensimmäinen luku.

HERTTUATAR ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.

Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.

Vanha kivirakennus, jykevä ja koristeeton, ilmaisi sisältävänsä rajatonta tilavuutta ja kaikenlaista mukavuutta. Sen ulkonaista eittämätöntä rumuutta hälvensivät hienolehtinen muratti, magnoliapuut ja vuosia vanha vistaria, joka kiipeili sen sileätä julkipuolta, peittäen sen suurin valkokukin ja punaisin kukkarykelmin koristellulla vihreällä verholla.

Pengermä ulottui koko rakennuksen pituudelle, päättyen toisessa päässä kasvihuoneeseen, toisessa lintulaan. Leveät kiviportaat johtivat muutamista kohdin pengermältä pehmeälle, vilvakkaalle nurmikolle. Taempana oli avara puisto, vanhoja puuryhmiä, joiden alla oleskelivat vauhkot saksanhirvet, ja puitten lomitse vilkahteli joki, kapea hopeavyö, joka sirosti mutkaili pitkässä ruohossa voikukkien ja päivänkakkaroiden keskitse.

Tiimapatsas osoitti neljää.

Linnuilla oli hiljainen hetkensä. Ei ainoatakaan liverrystä kuulunut hiljaa liikkuvasta lehvistöstä, ei piipitystä, ei sirkutusta. Hiljaisuus tuntui melkein ahdistavalta. Maiseman ainoa loistava värikohta oli iso tulipunainen amerikkalainen papukaija, joka nukkui orrellansa setripuun alla.

Vihdoin kuului oven avautuminen. Omituinen vanha olento astui pengermälle, kulki sen päähän vasemmalle ja katosi ruusutarhaan. Meldrumin herttuatar meni poimimaan ruusujansa.

Hänellä oli vanhanaikainen olkihattu, "tattihattu", Victoria kuningattaren hallituksen alkuajan kuosia, mustilla silkkinauhoilla sidottu hänen voimakkaan leukansa alle, väljä hollannin-palttinainen mekko, lyhyt neliniitinen hame, sveitsiläiset, paksupohjaiset jalkineet ja käsissä hyvin vanhat ratsastushansikkaat. Hän kantoi lastu vasua ja suuria oksia.

Joku pilkkakirves oli kerran huomauttanut, että jos kuka hyvänsä tapaisi Meldrumin armon tämän palatessa puutarhatöistä tai siipikarjan ruokinnasta, ja sattuisi olemaan armeliaalla tuulella, niin hän ihan varmaan antaisi hänelle kymmenpennisen. Mutta kun hän näin olisi kiinnittänyt herttuattaren huomion itseensä ja joutunut hänen silmäiltäväkseen, niin väkisinkin hänen tekisi mieli sir Walter Raleigh'n tapaan riisua takkinsa hänen astinlaudakseen. Tai kenties hän itse heittäytyisi lokaan herttuallisten jalkain tallattavaksi. Vallan nautinnokseen herttuatar häntä myöten astuisikin, kuuntelisi sitten suopeasti hänen puolusteluansa ja pitäisi kymmenpennisen, näytelläkseen sitä, kun juttua sittemmin kertoisi.

Herttuatar asui yksinään; toisin sanoen hän ei halunnut kenenkään omaisen alituista seuraa eikä liioin palkatun seuralaisen ainaista hymyilyä ja imartelua. Hänen kalpeahko tyttärensä, jota hän aivan järjestelmällisesti oli aina nolannut, oli mennyt naimisiin; hänen kaunis poikansa, jota hän oli ihaillut ja hemmotellut, oli ennen aikojaan kuollut; se tapahtui muutamia vuosia sitten, ennen Thomas'n, Meldrumin viidennen herttuan kuolemaa. Tälle tuli äkkinäinen ja, kuten herttuatar monesti huomautti, aika sopiva loppu, sillä kuudentenakymmenentenätoisena syntymäpäivänään, kun hän, pukeutuneena komeaan metsästysasuun: helakanpunaiseen hännystakkiin, säämiskäkaatioihin ja korkeaan hattuun, säälimättömästi kannusti tammaansa mahdottoman esteen yli, teki hevonen äkkiä tenän, ja Thomas, Meldrumin herttua, suistui kuin ammuttu päälleen pystyyn naurismaahan eikä sen koommin enää virkkanut mitään.

Tämä hänen meluisan ja kiihkeän elämänsä äkillinen päättyminen vaikutti täydellisen muutoksen herttuattaren ympäristöön. Siihen asti hänen oli täytynyt kärsiä miehensä mieleisiä vieraita, joita tämä oli aina halunnut talon täydeltä, tai oli hänen ollut kutsuttava niitä omia ystäviään, jotka hiukkasen saattoivat ymmärtää Thomas'ta tai jotka joko hänen ystävyytensä tai ihanan Overdenen huvitusten vuoksi iloisina sietivät isäntääkin. Mutta ei herttuattarella silloinkaan ollut iloa seurastaan, sillä niin hiomattomalta jalokiveltä kuinhan saattoi näyttääkin, virtasi sinistä sinisempi veri hänen suonissaan; ja vaikka hänen käytöksessään olikin useille vanhanpuoleisille ylhäisönaisille ominaista ujostelematonta tylyyttä ja ylenkatsetta muiden ihmisten tunteita kohtaan, oli hän sydämeltään oikea jalosukuinen, joka, siitä sai olla varma, aina ratkaisevina hetkinä puhui ja teki oikein. Herttua-vainajan puhetapa oli tullut tulikiveltä ja tavat olivat olleet hillittömien Yrjö-kuningasten aikaisia, ja kun hänet oli laskettu sukuholvin lepoon -- "ystävä-paralle niin outoon", huomautti herttuatar, "että on vallan lohduttavaa tietää, ettei hän todella ole siellä" -- hänen armonsa alkoi silmäillä ympärilleen, ja Overdenen kauneudet ja mahdollisuudet alkoivat selvitä hänelle.

Aluksi hän tyytyi puutarhatyöhön, teetti lintulan ja keräsi ympärilleen kaikenkaltaisia harvinaisia lintuja ja nelijalkaisia eläimiä. Niille hän tuhlasi kaiken sen hellyyden, jolle ei ollut viime vuosina ollut inhimillistä purkauspaikkaa.

Mutta jonkin ajan kuluttua hänen luontainen vieraanvaraisuutensa, hänen mieltymyksensä humoristiseen, muiden heikkouksien aiheuttamaan pilaan ja omituinen huvinsa paljastaa omat heikkoutensa muille aiheuttivat oikean herkeämättömän kutsujen sarjan Overdeneen, jota pian mainittiin kaikenmoisten huvitusten luvattuna maana, missä kukin aina tapasi henkilöt, joita halusi tavata, kullekin tarjoutui tilaisuus mitä mieluisimpaan ajanviettoon, missä jokainen ruokittiin ja majoitettiin parhaan mukaan, ja kaikki viettivät muutamia ihanteellisia päiviä kesällä ja kodikkaan hauskoja talvella, mutta pitkäveteisiä, tyhjiä ei milloinkaan, missä kukin oli vapaa tulemaan ja menemään mieltänsä myöten ja missä kaikkea tätä mausti "sauce piquante", s.o. ei kukaan koskaan tiennyt, mitä herttuatar kulloinkin seuraavassa tuokiossa sanoisi tai tekisi.

Mielessään hän luokitteli seuransa kolmeen ryhmään, "kirjaviin", "mukiinmeneviin" ja "hienoihin".

"Hienoa seuraa" oli talossa juuri sinä kauniina kesäkuun päivänä, jolloin herttuatar, nautittuaan tavallista pitempään päivällislepoa, puki ylleen "tarhuritamineet", kuten hänen oli tapana sanoa, ja lähti ruusuja leikkaamaan.

Hän asteli pitkin pengermää ja oli menossa ruusutarhan pienestä rautaveräjästä, kun Tommy, äsken mainittu punainen papukaija, avasi toisen silmänsä ja tarkasteli häntä sekä suudella moiskahutti, kun emäntä pääsi veräjälle ja katosi näkyvistä, sitten se nauroi itsekseen ja nukahti uudelleen.

Lukuisista suosikeista oli Tommy ylin, muuten ainoa olento, jolle herttuatar teki hentomielisiä myönnytyksiä. Herttuan kuoleman jälkeen oli hänestä tuntunut painostavalta, että jokainen miehinen ääni, jonka hän kuuli, poikkeuksetta oli niin sulavan alistuvainen. Jos hovimestari olisi päristellyt tai kirkkoherra päästänyt suustaan epäkohteliaan laatusanan, olisi herttuatar ilostunut. Asiain näin ollen vaivasi häntä hellittämätön alakuloisuus, kunnes hän luki erään kauppiaan ilmoituksen palkinnonsaaneesta papukaijasta, jonka suuri puhetaito, vähän enemmän kuin viisisataa sanaa, taattiin.

Herttuatar lähti heti kaupunkiin, meni kauppiaan luo, kuuli muutamia papukaijan sanoja ja sen äänensävyn, millä ne lausuttiin, osti sen paikalla ja vei mukaansa Overdeneen.

Ensimmäisen illan lintu istui nyreänä uuden, avaran kojunsa orrella, kieltäytyen lausumasta ainoatakaan viidestäsadasta sanasta, vaikka herttuatar vietti iltansa eteishuoneessa istuen jokaisella mahdollisella paikalla, ensin ihan lähellä, sitten perimmäisessä sopessa, sen jälkeen verhon takana nojatuolissa lukien, selin siihen, ikään kuin ei olisi ollut sitä huomaavinaankaan, ja lopulta katsellen sitä suoraan silmiin kiinteän tarkkaavasti. Tommy vain maiskutti hänelle kieltänsä joka kerta, kun hän ilmestyi piilopaikastaan; tai jos koko lailla harmistunut hovimestari taikka hermostunut palvelija kulki kiireesti salin läpi, se lähetti koko suukkoskuuron heidän peräänsä ja sai sitten mahanaurukohtauksen. Epätoivoissaan koetti herttuatar sille kuiskaten muistuttaa niitä sutkauksia, joita se oli myymälässä lasketellut, mutta Tommy vain vilkutti silmää ja nosti varpaat nokalleen. Herttuatar nautti kumminkin sen koreasta punaisesta asusta ja vetäytyi toiveikkaana levolle, mitenkään katumatta kauppojaan.

Seuraavana aamuna selvisi heti sisäkölle, joka lakaisi salia, ja palvelijalle, joka järjesti kirjeitä, sekä hovimestarille, joka kumahutteli ruokarumpua, että yöllinen lepo oli Tommylle palauttanut sen koko sanaston käyttökyvyn.

Ja kun herttuatar kymmenisen minuutin kuluttua ruokakumahduksen kaikumisesta asteli alas portaita ja Tommy kirkui hänelle, kiivaasti siipiänsä räpyttäen: "Kas niin, piikaseni, käy tänne vain!" meni hän aamiaiselle parempituulisena kuin moniin kuukausiin.

Toinen luku.

JALOSUKUINEN JANE NEITI ESITETÄÄN.

Ainoa herttuattaren sukulaisista, joka todella oleili kotonansa hänen luonaan, oli hänen veljentyttärensä ja entinen holhokkinsa, jalosukuinen Jane Champion; tämä tarkoitti jotakuinkin sitä, että jalosukuinen Jane oli ainoa, joka saattoi itse kutsua itsensä vieraaksi Overdeneen tai Portland Placeen, viipyä niin kauan kuin viihtyi, ja lähteä, kun hänestä oli sopivinta. Isänsä kuoltua, kun hänen yksinäinen kasvinaikansa kotona Norfolkissa päättyi, hän olisi mielellään asettunut tyttären asemaan herttuattaren luo. Mutta herttuatar ei kaivannut tytärtä. Ja tytär, jolla oli varmat mielipiteet ja melkoisesti omaa selkärankaa ja joka oli kaunisvartaloinen, mutta kasvoiltaan arkipäiväinen, ei tuntunut Meldrumin armosta erityisen toivottavalta. Niin sai Jane hienon vihjauksen, että saattoi tulla milloin halutti, viipyä niin kauan kuin halutti, mutta samoin oikeuksin kuin muutkin. Hänellä ei liioin ollut mitään velvollisuuksia tädin vieraita kohtaan. Herttuatar piti parhaana hoitaa omat kutsunsa omalla tavallaan.

Jane Champion oli nyt kolmannellakymmentä. Hänet oli kerran joku, joka näki pintaa syvemmälle, kuvaillut täydellisen kauniiksi naiseksi, -- kuori vain oli mitä arkipäiväisin. Eikä kukaan mies siihen saakka ollut katsonut kuoren läpi eikä nähnyt naista täydellisyydessään. Hän olisi muuttanut maan taivaaksi sokealle rakastajalle, joka, huomaamatta hänen kasvojensa rumuutta tai vartalonsa rotevuutta, olisi lähentynyt ja tajunnut, millainen naisellisuuden ihme hän oli, kokenut, mihin hellyyden yltäkylläisyyteen hän kykeni, mikä siunattu lohtu oli hänen rakkautensa hoivissa, miten laaja ja täydellinen oli hänen ymmärtämyksensä, ja kuinka ihmeellinen ilo olisi hänen voittamisestaan ja puolisoksi ottamisestaan. Mutta siihen asti ei kukaan sokea, sisäisesti kaukonäköinen mies ollut osunut hänen tielleen, ja sen vuoksi näytti hänen osansa olevan, että hän sai olla toisena siellä, missä hän erinomaisesti olisi ollut paikallaan ensimmäisenä.

Hän oli ollut morsiustyttönä häissä, joissa suloiset morsiamet, vaikka olivatkin näöltään viehättäviä, omasivat vain harvoja vaimon avuja, joita hänelle oli niin runsaasti suotu.

Hän oli ystävättäriensä pienokaisten kummi, hän, jonka äidillisyys olisi herättänyt ihmetystä ja ihailua.

Hänellä oli ihana ääni, mutta kasvot kun eivät olleet sen veroiset, niin harva sen kauneutta edes aavisti; ja kun hän soitti erinomaisesti, pyydettiin häntä tavallisesti säestämään muiden laulua.

Lyhyesti, koko ikänsä Jane oli ollut toisella sijalla, ja vallan tyytyväisenä. Hän ei ollut koskaan tuntenut, mitä merkitsi olla ehdottomasti ensi sijalla jonkun sydämessä. Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, niin että hänellä ei ollut hämärintäkään muistoa äidinrakkaudesta eikä hellyydestä, joita hän toisinaan yritti kuvailla mielessään, vaikkei ollutkaan koskaan saanut niitä kokea.

Hänen äitinsä kamarineitsyt, uskollinen ja altis nainen, oli muuttanut pian emäntänsä kuoleman jälkeen. Mutta tultuaan kaksitoista vuotta myöhemmin sattumalta paikkakunnalle hän pistäytyi kartanoon, toivoen tapaavansa talossa jonkun, joka hänet muisti.

Teen jälkeen, kun "Fräulein" ja miss Jebb olivat tieltä poissa, rohkaisi hän mielensä ja meni kouluhuoneeseen katsomaan Jane neitiä, sydän täynnä muistoja "pikku murusesta", jolle hän ja hänen rakas emäntänsä olivat tuhlanneet niin paljon rakkautta ja huolta.

Häntä vastassa oli pitkä, ruma tyttö, ujostelematon ja poikamainen, joka perin typerryttävällä tavalla "mittasi katseellaan toista kiireestä kantapäähän", ehkäisten alkuunsa Sarah'n muistelotulvan, joka niin kerkeänä oli vuotanut alhaalla emännöitsijän huoneessa. Kyynelsilmin tämä vain katseli ympäri huonetta huomauttaen, miten hän vielä muisti, kuinka he rouva-vainajan kanssa olivat valikoineet seinäpapereita ja miten tämän ilo oli ollut suuri, kun lapsonen ensi kerran huomasi ruusut ja kurotti kätensä niitä kohti. "Ja jos haluatte, minä voin teille näyttää, neiti, mikä kimppukin se oli."

Mutta Sarah'n käynnin aikana Jane kuuli asioita, joita ei ollut edes uneksinut; muun muassa, että hänen äidillään oli tapana suudella hänen pikku käsiään, "voi, kuinka usein hän niin teki, neiti, sanoi niitä pieniksi ruusunlehdiksi ja peitti ne suudelmin."

Hellyyden osoituksiin perin tottumaton lapsi katseli hontelolta, ruskettuneita käsiään ja hymyili, aivan yksinkertaisesti siksi, että hävetti, kun kurkkua kuristi niin oudosti ja luomien alla kirvelivät kyynelet. Sarah lähti ja oli sitä mieltä, että neidistä oli varttunut jotensakin kalseasydäminen nuori neito. Mutta "Fräuleinille" ja Jebbille ei koskaan selvinnyt, miksi kädet, joista heillä oli ollut usein kiusaa, siitä päivin olivat huolehditun siistit. Syntymäpäivänään, yön hiljaisuudessa kehdaten, tyttönen suuteli peiton alla omia käsiään koettaen siten saada tuntemusta äiti-vainajan huulten hellyydestä.

Ja vuosien kuluttua, kun hänestä tuli oma herransa, hän kuulusteli ensi töikseen Sarah Mathew'ta ja pestasi hänet kamarineitsyekseen luvaten sellaisen palkan, että tämä kelpo nainen saattoi ostaa itselleen kunnollisen elinkoron.

Jane näki harvoin isäänsä, jonka oli ollut vaikea antaa anteeksi ensinnäkin, että lapsi oli tyttö, vaikka isä oli toivonut poikaa, toiseksi että tämä, kun kerran oli tyttö, oli perinyt hänen arkipäiväisen muotonsa eikä äitinsä kauneutta.

Vanhemmat eivät usein näe mitään vääryyttä siinä, että he kantavat kaunaa jälkeläisilleen niiden henkisten tai ruumiillisten ominaisuuksien vuoksi, joita itse ovat heille perinnöksi jättäneet.

Janen lapsuusajan sankari, kehitysajan kisatoveri ja varttuneen iän uskottu ystävä oli Deryck Brand, seurakunnan kirkkoherran ainoa poika, lähes kymmentä vuotta häntä vanhempi. Mutta heidän ystävyydessänsä, niin kiinteä kuin se olikin, ei Jane ollut milloinkaan tuntenut olevansa Deryckille kaikki kaikessa. Kun tämä lääketieteen ylioppilaana vietti loma-aikoja kotonaan, ei tuo yksinäinen lapsi, jonka ystävyys miellytti häntä ja jonka luja luonne ja itsenäinen henkinen kehitys kiinnittivät hänen mieltään, saattanut sentään anastaa hänen huomaavaisuuttaan enemmän kuin äiti ja lukutehtävät. Sittemmin hän nai herttaisen tytön, niin Janen vastakohdan kuin toinen nainen suinkin voi toiselle olla. Mutta heidän ystävyytensä kesti ja syveni; ja nyt, kun hän oli nopeasti kohoamassa ammattikuntansa ensi riviin, tämän ystävättären arvonanto hänen töilleen ja hänen ponnistustensa ja tarkoitusperiensä herkkä ymmärtäminen olivat hänelle suuriarvoisemmat kuin huomattavat kuninkaalliset suosionosoitukset, joita hän viime aikoina oli saanut vastaanottaa.

Jane Championilla ei ollut ketään uskottua naisystävää vertaistensa parissa. Yksinäinen kasvinaika oli kehittänyt hänet ehdottoman suoraksi itselleen ja muille, niin että hänen oli vaikea ymmärtää tai sietää seuraelämän teennäisyyksiä tai oman sukupuolensa pikkumaisia heikkouksia. Naiset, joille hän oli osoittanut erikoista ystävällisyyttä -- ja niitä oli paljon -- olivat hänen läsnäollessaan raukkamaisen vaiteliaita, kun puhe sattui häneen.

Mutta miesystäviä hänellä oli paljon, etenkin juuri lukiosta päässeitä nuorukaisia, jotka hän otti oikein tosiystävikseen. Hauskoja poikia, jotka kirjoittelivat hänelle yliopisto- ja pöytäkuntajuttuja, jommoisia heidän ei olisi koskaan pälkähtänyt päähänsä kirjoittaa äidilleen. Hän tiesi varsin hyvin, että he keskenään nimittivät häntä "vanhaksi Janeksi", "kauniiksi Janeksi" ja "Jane kullaksi", mutta hän luotti leikinlaskun hyvänsuopuuteen ja heidän ystävyytensä vilpittömyyteen ja maksoi runsain mitoin takaisin.

Jane Champion oli juuri nyt eräällä pitkistä vierailuistaan Overdenessä, ja tänä kesäpäivänä, herttuattaren mennessä puutarhaansa ruusuja leikkaamaan, hän parhaillaan pelasi golfia erään nuorukaisen kanssa, jota hän mieli vähän entisistä höyhentää. Mutta kuten Jane huomasi, ei ole niinkään helppo läksyttää toista, jos itse on innostunut golfpeliin ja jos tuo toinen on siihen yhtä innostunut ja vielä lisäksi tarkkaan selittää, miksi hän on pelannut niin ja niin, sekä jäljestäpäin aivan yksityiskohtaisesti, kuinka kummankin olisi ollut pelattava.

Sen vuoksi katsoi Jane, tarkemmin miettiessään, iltapäivänsä menneen piloille. Mutta nuori Cathwart selitti tupakkahuoneessa samana iltana muutamille valituille uudelleen koko pelin ja huomautti: "Vanha Jane oli verraton! Löi niin että soi! Ja vaikka hän pelasi suunnattoman paljon paremmin kuin minä, ei hän sitten nimeksikään rehennellyt taidollaan. -- Nyt olen vakavasti päättänyt, etten enää lähetä kukkia Tou-Toulle. Tiedättekö, pojat! Ei voi ajatellakaan istuvansa samppanjaillallisella tanssijattaren seurassa tällaisena kauniina päivänä, kun on pelannut golfia jalosukuisen Janen kanssa. Kuulkaa, pojat! Kyllä vain tuntee, että omantunnon tulee olla koko puhdas, kun tarttuu hänen käteensä."

Kolmas luku.

"YLLÄTYS."

Tiimapatsas osoitti puolta viittä. Hiljaisuus tuntui olevan mennyttä. Linnut alkoivat visertää, ja läheisessä metsässä kukahteli tuon tuostakin käki.

Talokin virkosi äkkiä eloon. Ovia auottiin ja suljettiin. Kaksi livreepukuista palvelijaa, Meldrumien väreissä, tummansinisessä ja hopeassa, kiirehti pengermää alas kantaen saranallista teepöytää jykevien tammipöytien sijalle, jotka muulloin olivat setrin alla.

Toinen palasi heti rakennukseen, toinen jäi levittämään hohtavan valkoisia liinoja pöydille.

Papukaija heräsi, levitti siipensä ja räpytti niitä pari kertaa, liukuili sitten edestakaisin orrellansa tarkaten palvelijaa.

"Katsohan!" huusi se yhtäkkiä hovimestaria matkien, kun huolimattomasti heitetty pöytäliina liukui ruoholle.

"Suus kiinni!" sanoi nuori palvelija ärtyneenä huiskaisten lintua pöytäliinallaan ja vilkaisten salaa ruusutarhaan päin.

"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija väistäen pöytäliinaa ja riippuen pää alaspäin orrellaan.

"Hanki, jos haluttaa!" sanoi palvelija virnaillen.

"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" huomautti Tommy herttuattaren äänellä.

Palvelija säpsähti ja katsoi olkansa yli taakseen, antoi Tommyn sitten nopeasti kuulla, mitä hän siitä ajatteli ja minne sen toivoi, lyödä livahutti sitä ja palasi rakennukseen suuttuneen linnun vuoroin nauraessa, vuoroin varoitellessa ja sadatellessa sekä keikkuessa edestakaisin orrella, kunnes kiusanhenki katosi näkyvistä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin oli pöydällä mitä runsaimmin ja mitä moninaisinta englantilaiseen iltapäiväteehen kuuluvaa syötävää. Raskas hopeinen teekeittiö ja hopeiset teekannut kiilsivät tarjoilupöydällä, jonka takaa vanha hovimestari ohjaili. Monenmoisia leivoksia ja voileipä valmisteita oli tarjolla, ja vastikään poimitut mansikkaröykkiöt antoivat väriä tälle taiteelliselle katteelle, jonka pohjavärinä hohtivat hopea ja valkoinen. Kun kaikki oli kunnossa, kohotti hovimestari kättään ja kumahutti vanhaa kiinalaista ruokarumpua, joka riippui setripuussa. Ennen kuin kumahduksen kaiku oli haipunut, kuului joka suunnalta etäisiä ääniä.

Joen rannalta, tenniskentältä, asuinrakennuksesta ja puutarhasta tuli herttuattaren vieraita, hyvillään virkistävän teen toiveista ja rientäen setrin tervetulleeseen varjoon; viehättäviä valkopukuisia naisia, jotka huolellisesti suojasivat ihoansa leveälierisillä hatuilla ja kuviollisilla päivänvarjoilla; miellyttäviä nuoria tyttöjä, jotka aikoja sitten olivat uhranneet ihonsa mukavuudelle ja kulkivat nyt avopäin pitkin nurmikkoa heilutellen mailojaan ja väitellen viimeisestä jännittävästä ottelusta; flanellipukuisia, ruskettuneita, muhkeita herroja yhtyi puheeseen ja nauruun; he kehuivat tovereitaan näiden ollessa vaatimattomasti vaiti heidän omista saavutuksistaan puhuttaessa.

Kaikin kokoonnuttuaan he muodostivat hauskankirjavan ryhmän puun alle ja painuivat perin tyytyväisinä mataliin korituoleihin tai pehmeälle nurmikolle ottaen pöydältä, mitä kutakin halutti. Kun kaikki olivat saaneet teetä, kahvia tai jäähdytettyjä juomia valintansa mukaan, sai keskustelu uutta vauhtia.

"Herttuattaren konsertti on siis tänä iltana", lausui joku. "Minä toivoisin, että ripustettaisiin tähän puuhun kiinalaisia lyhtyjä ja pidettäisiin se täällä ulkona. On liian kuuma tungoksessa sisällä."

"Aivan oikein", sanoi Garth Dalmain. "Minä olen ohjaaja, kuten tiedätte, ja voin luvata, että kaikki pengermänpuoleiset ikkunaovet pidetään auki. Niin ettei kenenkään, joka mieluummin on ulkona, tarvitse olla konserttisalissa. Asetetaan rivi lepotuoleja pengermälle ikkunain viereen. Eihän sieltä paljon näe, mutta kuulee mainiosti."

"Niin, mutta puolet hupia on näkemisessä", huudahti eräs tennistytöistä. "Ne, jotka jäävät pengermälle, menettävät parhaan, kun herttuatar jälkeenpäin matkii, kuinka kukin esiintyi. Minä en välitä kuumuudesta. Varatkaa minulle paikka ensi rivillä."

"Kuka on illan 'yllätys'?" kysyi lady Ingleby, joka oli saapunut vasta aamiaisen jälkeen.

"Velma", sanoi Mary Strathern. "Hän tulee tänne loppuviikoksi, ja hauskaa on saada hänet tänne. Vain herttuatar saattoi taivuttaa hänet, ja vain Overdene voi häntä houkutella. Hän laulaa ainoastaan yhden laulun konsertissa, mutta ihan varmaan hän myöhemmällä ratkeaa ja antaa auliistikin. Meidän täytyy saada Jane menemään, ikään kuin sattumalta, pianon ääreen ja soittamaan jonkin Velman parhaan kappaleen alkusäveltä, niin varmasti saamme kuulla hänen hurmaavan äänensä. Hän ei voi milloinkaan vastustaa oikein hyvää säestystä."