Ruhtinattaren ritari

Part 18

Chapter 182,862 wordsPublic domain

Kun Bellarion sitten purskahti nauruun, päätti hänen seuralaisensa lähteä etsimään kirjaa, todistaakseen väitteensä. Bellarion taas suuntasi askeleensa ylempänä olevalle penkereelle.

Ruhtinatar näki hänen lähestyvän ja otti hänet hyvin kylmästi vastaan.

"En luule kutsuneeni teitä, herraseni." Bellarion pysyi järkkymättömän rauhallisena.. "Madonna, antaisin paljon, jos saisin teidät vakuutetuksi siitä, että olen palvelijanne."

"Yhä entiset puheet, huomaan ma. Mitäpä muuta voisi odottaakaan?"

"Tahtoisitteko lähettää seuranaisenne pois tuokioksi, jotta saan puhua pari sanaa kanssanne. Messer Corsario palaa pian. Olen lähettänyt hänet asialle mukamas, ja toista tilaisuutta tuskin ilmestyy."

Neito näytti epäröivän, mutta lähetti sitten Dionaran ja Isottan kuulomatkan ulkopuolelle.

Siekailemiseen ei ollut aikaa. Bellarion kävi suoraan asiaan. "Aion varoittaa teitä, vaikka tiedänkin, että te helposti käsitätte minua väärin. Jos onnistun aikeissani, lähetetään veljenne huomenna tai ylihuomenna Facinon hoitoon Alessandriaan."

Ruhtinatar kalpeni. "Jumalani! Mitä nyt? Mitä ihmeessä tarkoitatte?

"Aion siirtää veljenne pois valtionhoitajan läheisyydestä jonnekin, missä hän on turvassa, siksi kunnes hänen aikansa on tullut."

"Tuo on joku sadin. Ansa..." Neito oli pahoin pelästynyt.

"Kertoisinko mitään teille, jos niin olisi? Te ette voi enempää auttaa kuin estääkään minua. Teen tämän teitä palvellakseni. Olen saapunut tänne ehdottamaan Biandraten kreivin ja Montferratin välistä liittoa. Tämä liitto olisi tarpeellinen kahdestakin syystä: Facino on avun tarpeessa ja valtionhoitaja on tuhottava. Jotta veljenne olisi turvassa, aion panna ehdoksi, että hänet lähetetään panttivankina Facinon luo."

"Ah, nyt alan ymmärtää."

"Tarkoitatte, että alatte ymmärtää minut väärin. Olen uskotellut Facinolle, että markiisi otettaisiin panttivangiksi yksinomaan sitä varten, että Theodore saataisiin pitämään sanansa, ja valtionhoitaja puolestaan saadaan kyllä vakuutetuksi siitä, että tämä on ainoa tarkoitus. Todellinen tarkoitus on kuitenkin se, jonka jo teille ilmaisin: veljenne on päästävä turvalliseen paikkaan. Facinon hoteissa saa hän säätynsä mukaisen kasvatuksen ja hännystelijät saavat pitkän nenän. Uskokaa minua mielenrauhanne vuoksi." Hän oli vakava ja painosti jokaista sanaansa.

"Vaaditte, että minun olisi uskottava!" huudahti neito hätääntyneestä "Onko siihen mitään syytä? Valheilla ja temppuilulla olette päässyt nykyiseen asemaanne. Ja minun pitäisi siitä huolimatta uskoa... Miksi te tekisitte kaiken tämän? Miten luulette hyötyvänne?" Bellarion katsoi häntä, tummissa silmissään syvä tuska.

"Jos tahtoisin vahingoittaa veljeänne, puhuisinko aikeistani teille? Kysyn sitä vieläkin?"

"Miksi kerrotte aikeistanne ollenkaan?"

"Säästääkseni teitä pelolta, jos suunnitelmani onnistuisi. Vakuuttaakseni teille, että tahdon teitä auttaa, vaikka yritättekin vaikeuttaa toimintaani kaikin tavoin."

Tällä hetkellä loikki messer Corsario heitä kohti kirja kädessään. Äänettömänä, tietämättä, mitä ajatella, seisoi ruhtinatar kaiteeseen nojaten, toivoen sydämessään, että voisi luottaa Bellarioniin.

"Jos pysyn hengissä, madonna", virkkoi Bellarion ääntään alentaen, "pyydätte vielä kerran anteeksi epäluulojanne."

Hän kääntyi mennäkseen Corsariota vastaan ja myöntääkseen koulumestarille olleensa väärässä.

"Ei varsin niin suuri oppinut kuin väittää olevansa", ilmoitti Corsario neidolle, Bellarionia tarkoittaen. Ja viimemainitulle hän sanoi: "Väitelkää tästälähtien sotilaitten kanssa. Tässä ovat säkeet, katsokaa. Tämä kirja on 'Trimalchionin pidot', katsokaa. Näettekö?"

Bellarion uskoi. Hän teeskenteli hämmästystä. "Valitan, messer Corsario, että aiheutin teille vaivaa. Näppärä temppu, tämä."

Varomaton sana. Valeria luuli Bellarionin tarkoittavan Corsarion karkoittamista äsken.

Neito poistui ja Bellarion sai tyytyä koulumestarin tärkeään seuraan siksi kunnes illallispöytä katettiin. Myöhemmin illalla vei Theodore hänet työhuoneeseensa keskustelemaan Facinon ehdotuksesta ja sen yksityiskohdista.

Hänen korkeutensa oli tehnyt päätöksensä ja valmistautunut väittelemään ehdoista. Hän edellytti kaikinpuolin tyydyttävää korvausta. Mutta Bellarion teki hänen toiveensa tyhjiksi.

"Teidän korkeutenne on kaiketi saanut neuvoston suostumuksen?"

"Neuvoston?" Valtionhoitaja rypisti otsaansa. "Kun asia on näin tärkeä, haluaa kreivi Facino olla varma myös neuvoston kannatuksesta, jottei jälkeenpäin tulisi mitään peruutuksia."

"Siinä tapauksessa", sanoi markiisi viileästi, "olisi teidän ehkä esitettävä asianne henkilökohtaisesti neuvostolle huomenna."

Tätä Bellarion juuri toivoikin, vaikka markiisi luonnollisesti ei voinut aavistaa hänen aivoituksiaan. Hänellä ei enää ollut mitään sanottavaa Theodorelle.

Seuraavana aamuna hän astui reggimenton, viidenneuvoston, eteen. Suuren pöydän päässä istui markiisi Theodore valtaistuimella. Hänen kummallakin puolellaan istuivat sihteerit ja näiden alapuolella neuvoston jäsenet, toisella puolella kaksi, toisella kolme. Kaikki he kuuluivat Montferratin jaloimpaan ylimystöön ja yksi heistä, valkopartainen, arvokas Carreto-suvun päämies, oli kerran riidellyt Palaeologien kanssa Milanon herruudesta.

Kun Bellarionin asia oli tavanmukaisia muotoja noudattaen esitetty, ilmoitettiin lyhyesti, suuriko armeija Montferratilla oli käytettävissään ja pantiin sopimuksen solmiamisen ehdoksi, että Vercelli vallattaisiin ensinnä.

Näin ilmaistiin, että Montferrat halusi neuvotella liitosta ja että oltiin kiitollisia Facinon tekemästä ehdotuksesta. Bellarion nousi nyt paikaltaan ja onnitteli neuvostoa päätöksen johdosta Hän huomautti, ettei suunnitelma suinkaan käsittänyt ainoastaan Vercellin valtausta ja Genovan herruuden palauttamista, vaan että se oli paljon laajempi. Tätänykyä muodosti Montferratin kaksi maakuntaa, jotka erotti toisistaan vieraalle valtiolle kuuluva maakaistale. Tämä maa-alue oli myös vallattava ja maakunnat yhdistettävä. Tämänjälkeen ei mikään estäisi Montferratia laajentamasta aluettaan alppeja kohti ja etelässä aina mereen saakka.

Montferrat voisi ottaa käsiinsä koko Pohjois-Italian herruuden.

Tuo tuollainen nousi neuvoston jäsenten päähän, ja kun Bellarion istuutui, alkoivat he puolestaan kiihkeästi vaatia sopimuksen solmiamista. He eivät enää tiedustelleet, mitä Facino suostuisi tekemään, vaan kerskuivat ja mahtailivat voimillaan ja varoillaan.

Näin muovautui sopimus vähitellen, pykälä pykälältä, ja kirjurien kynät rapisivat pergamentilla. Sekä neuvostosta että markiisista tuntui siltä kuin olisi Montferrat tässä tehnyt paremman kaupan.

Mutta kun asiakirja vihdoin oli valmis, nousi messer Bellarion valamaan kylmää vettä neuvoston niskaan.

"Nyt puuttuu vain takuu, jota Biandraten kreivi vaatii."

"Mikä takuu?" Äänistä saattoi päätellä, että sana oli tehnyt epämiellyttävän vaikutuksen.

"Haluamme varmuutta siitä, että Montferrat omasta puolestaan täyttää sopimuksessa mainitut ehdot."

"Jumalavita, herra! Epäilettekö rehellisyyttämme?"

"Ei ole kysymys siitä. Toivoakseni en ole loukannut teitä. Olemme tehneet kaupan ja käsiraha on pantava pöytään. Teidän korkeutenne itse mainitsi takuun ensiksi."

Neuvosto kohdisti katseensa valtionhoitajaan. Valtionhoitaja muisti ja tunsi olonsa hieman vaikeaksi.

"Teidän korkeutenne tiedusteli eilen minulta, mitä takeita kreivi Facino voisi antaa. Minä en suinkaan pannut pahakseni, vaan sanoin, että Vercellin valtaus olisi meidän takuumme. Miksi siis pahastutte, jos minäkin uskallan vaatia takeita siitä, että todella autatte Facinoa ottamaan Milanon haltuunsa heti kun Vercelli on vallattu?"

"Ja kun Milano on vallattu", tuhahti valtionhoitaja, "mistä me tiedämme, haluaako Facino jatkaa marssia Genovaa kohti?"

"Olisihan teillä ainakin Vercelli hallussanne. Ja mukavuussyistä ehken loppujen lopuksi tyytyisitte siihen."

"Niinkö luulette?" virkkoi Carreton markiisi.

"En, ollakseni rehellinen Eikä Facinokaan luule. Mutta koettaahan voi mitä hyvänsä."

Kaikkia harmitti tämä keskeytys mainiosti sujuneissa neuvotteluissa. Joku lausui: "Eikö meidän pitäisi tiedustella, mitä takeita Biandraten kreivi haluaa?"

Kun Theodore nyökkäsi, kuunneltiin innokkaasti Bellarionin vastausta.

"Kreivi Facino haluaa panttivangin, joka riittää korvaukseksi, sattuipa sitten mitä tahansa. Jos esimerkiksi markiisi Gian Giacomo joutuisi valtaistuimelle ennenkuin sopimuksemme on päättynyt, voisi hän ehkä peruuttaa sen. Yhtä helposti voisi joku muukin selkkaus syntyä. Kaikki tämä saataisiin vältetyksi, jos, sanokaamme, vaikkapa juuri markiisi Gian Giacomo luovutettaisiin kreivi Facinon hoiviin siksi kunnes retki on päättynyt."

Theodore oli raivostuneen näköisenä syöksynyt pystyyn, mutta sitten hän istuutui jälleen hilliten vaivoin suuttumuksensa. Joku toinen olisi hänen asemassaan riehunut ja noitunut ja syytänyt suustaan sanoja, joita jälkeenpäin olisi ollut vaikea peruuttaa, mutta Theodore Palaeologo ei ollut mielijohteittensa orja. Hän harkitsi asiansa moneen kertaan ja joka puolelta, antaen neuvostonsa löpistä.

Ehdotusta tietysti vastustettiin. Sanottiin, ettei ollut mitään ennakkotapausta olemassa. Bellarion poimi silloin esimerkkejä historiasta, nolaten vastustajat pahoin. Nyt he muuttivat äänensävynsä uhmaavaksi ja ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa suostu luovuttamaan nuorta markiisia.

Valtionhoitaja ei puhunut juuri mitään. Hienosti epäluuloisena hän kuunteli neuvosmiesten kiihkeitä vastalauseita ja tuumiskeli, mahtoikohan tuo vastustus jollakin tavoin johtua häneen itseensä kohdistetuista epäluuloista. Olisiko sittenkin, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, kansa aavistanut hänen aikomuksiaan veljenpojan suhteen, ja epäiltiinkö ehkä, että hän salassa oli sopinut Facinon kanssa nuorukaisen poistamisesta näyttämöltä?

Muuan neuvoston jäsenistä kääntyi äkkiä hänen puoleensa:

"Teidän korkeutenne ei sano mitään."

Valtionhoitaja oli vakavan näköinen. "Olen yhtä hämmästynyt kuin te. Olette jo ilmaisseet minunkin käsitykseni ehdotuksesta."

Bellarion veti suutaan hymyyn ja virkkoi salaperäisen näköisenä:

"Sallikaa minun sanoa, että kummastutatte minua. Biandraten kreivi otaksui tämän ehdotuksen miellyttävän teitä."

"Vai miellyttävän?" huudahti Carreto.

"Vieraiden seutujen näkeminen ja opiskelu kotiseudun ulkopuolellakin on, kuten tietänette, tärkeä puoli ruhtinaan kasvatuksessa. Kun markiisi Gian Giacomo nyt saisi siihen tilaisuuden samalla kuin Facinon asettama ehto tulisi täytetyksi, ei ymmärtääkseni teillä olisi mitään syytä panna vastaan."

Tämä yksinkertainen toteaminen tukki heidän suunsa tuokioksi.

"Mutta jos hänelle tapahtuisi jotakin siellä, kaukana kotoa?" äkkäsi lopulta joku.

"Luuletteko, ettei Facino käsitä, minkä vastuun hän ottaa niskoilleen? Luuletteko, ettei hän ryhdy kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin vieraan turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi?"

He olivat hieman epävarman näköisiä.

"Koska teidän näyttää olevan kovin vaikea suostua ehdotukseen, hyvät herrat, niin pyydän teitä esittämään kreivi Facinolle jotakin muuta takuuta." Bellarion huomasi neuvoston huoahtavan helpotuksesta.

"Aika kuluu siinä hukkaan ihan suotta", uskalsi kuitenkin Carreto valittaa.

Neuvoston jäsenet katsoivat toisiaan ja lopulta kysyi valtionhoitaja:

"Eikö Biandraten kreivi itse maininnut mitään vaihtoehtoa?"

"Hän ei osannut aavistaa teidän kieltäytyvän. Sitäpaitsi olisi kaiketi kohteliaampaa, että ehdotus tulisi teidän taholtanne, kun samalla voisitte selittää, miksi ette hyväksy hänen ehdotustaan."

"Syyn te jo tiedätte", vastasi Theodore. "Me emme halua panna tulevaa hallitsijaamme sodan vaaroille alttiiksi."

"Sellaisiin vaaroihin hänen ei tarvitsisi joutua. Mutta olen ehkä liian itsepintainen tässä asiassa. Hyväksyn ilmoittamanne syyn. On turhaa väitellä enempää."

"Aivan turhaa", myönsi Theodore. "Emme voi luovuttaa markiisia."

"Kuitenkin...", aloitti Carreto.

Valtionhoitaja keskeytti kärsimättömästi:

"Ei yhtään mitään."

Neuvoston herrat katsoivat taas toisiaan. He olivat ilmeisesti sangen levottomia. Montferratin loistava tulevaisuus uhkasi haihtua ilmaan.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Bellarion arvasi heidän ajatuksensa ja nousi.

"Pohditte varmaankin takuu-asiaa mieluimmin minun kuulemattani", sanoi hän kumartaen. "Olisi kovin ikävää, jos näin suurenmoinen suunnitelma jonkun mitättömän asian takia ajaisi karille. Palvelijanne, hyvät herrat."

Toinen sihteereistä avasi hänelle oven. Astellessaan huoneesta kuuli hän oikean Baabelin sekamelskan pääsevän alkuun pöydän takana. Hymyillen itsekseen riensi hän huoneeseensa, tyytyväisenä neuvottelun tulokseen. Olipa totta tosiaan onni, ettei hän maininnut panttivangista mitään, ennenkuin neuvoston edessä. Valtionhoitaja olisi heti tehnyt kaikki toiveet tyhjiksi. Nyt oli Theodore joutunut taisteluun, jossa hänen tietoisuutensa omista aikeistaan oli vastustajan tukena. "Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kukaan heitä ajaisi takaa", mutisi Bellarion itsekseen. "Jumalaton Theodore ei taistele tätä taistelua loppuun."

Runsaan tunnin kuluttua kutsuttiin hänet kuulemaan neuvoston päätöstä. Tämä päätös on kerrottu parhaiten Bellarionin omassa kirjeessä, joka on säilynyt meille Vatikaanin kirjastossa. Hän kirjoitti Facinolle samana iltana kuin ratkaisu tapahtui ja kirjeen sisältö on jotakuinkin seuraava.

"Rakas herrani: Nämä rivit tuo teille Wenzel, joka lähtee täältä Alessandriaan huomisaamuna Montferratin nuoren markiisin seurassa ja kymmenen sveitsiläisen saattamana. Jotta saattue olisi kyllin arvokas, liittää markiisi Theodore siihen kymmenen montferratilaista peitsimiestä. Wenzel tuo myös Montferratin kanssa tehdyn sopimuksen, jonka olen solminut teidän nimissänne. Asettamiini ja teille ilmoittamiini ehtoihin suostuttiin. Oli sangen vaikeata saada markiisi Theodoren suostumus Gian Giacomon luovuttamiseen panttivangiksi ja asia ratkesi vasta pitkän, neuvoston kanssa käydyn, taistelun jälkeen. Neuvoston mielestä oli liitosta teidän kanssanne koituva vain hyvää.

"Theodore vaati myös, että pojan opettaja Corsario, suuri lurjus muuten, saisi seurata mukana, samoinkuin kamariherrakin, nuori, mutta jo sangen paatunut Fenestrella. En voinut panna vastaan, koska sopivana pidetään, että tällaista nuorukaista matkalla vaalivat opettaja ja toveri. Pyydän teitä kuitenkin kohtelemaan näitä molempia markiisi Theodoren kätyreinä, joita he itse asiassa ovat, pitämään heitä silmällä ja tuhoamaan heidät säälimättä, jos havaitsette heidän käyvän nuorelle markiisille vaarallisiksi. Tekisitte pojalle suuren palveluksen ja Jumalalle otollisen teon, jos katkaisisitte heidän kaulansa. Epäilemättä joutuisitte kuitenkin senjohdosta selkkauksiin Montferratin valtionhoitajan kanssa.

"Mitä nuoreen markiisiin tulee, olette huomaava, että hän on ruumiiltaan heikko. Sitäpaitsi on hän huonosti kasvatettu ja vaikuttaa typerältä. Huolimatta monista kiireistänne pitäisi teidän jalosukuisuutenne voida uhrata aikaa hänellekin tai ainakin jättää hänet sellaisten henkilöitten kasvatettavaksi, jotka todella voivat häntä kehittää ja opettaa ja pitävät hänestä muutenkin huolta.

"Minun tarvinnee tuskin muistuttaa, että panttivangin turvallisuus on tärkeä asia, enkä rohkenisi tästä mainitakaan, ellen pelkäisi, että häntä uhkaa vaara juuri sieltä, missä hänen pitäisi olla paraiten turvassa. Vielä kuuluu markiisin seurueeseen lääkäri ja kaksi henkivartijaa. Näistä en tiedä mitään, joten heitä on pidettävä yhtä tarkasti silmällä kuin edellä mainitsemianikin henkilöitä.

"Se kunnioitus, jota nautitte Montferratissa, oikeuttaa teidät määräämään omiakin palvelijoitanne markiisin palvelukseen montferratilaisen palvelusväen rinnalla. Lääkärin älköön sallittako antaa markiisille mitään lääkkeitä, joita hän ei itse ensin maista. Näin vapaudutte hänestä kyllä pian.

"Mieltäni pahoittaa, että teille koituu tällaisia hankaluuksia muutenkin kiireisenä aikana. Toivon kuitenkin, ettette pidä tätä hintaa sopimuksesta Montferratin kanssa liian kalliina. Montferrat voi heti lähettää sotanäyttämölle melkein kuusituhatta hyvinvarustettua miestä sekä ratsu- että jalkaväkeä. Olette nyt tarpeeksi voimakas voidaksenne vaatia kunnotonta herttuaa ja hänen riminiläisiä apureitaan tilille.

"Lähettäkää Wenzelin mukana minulle käskynne. Ne saapuvat minulle Luzerniin. Lähden huomenna heti kun markiisi Gian Giacomo on jättänyt Casalen. Lähetän teille pian lisää uutisia.

"Suutelen kunnioittavasti rouva kreivittären kättä. Varjelkoon ja siunatkoon teitä, rakas herrani, hyvä Jumala. Sitä rukoilee poikanne ja palvelijanne

_Bellarion_."

Kolmas kirja.

I luku.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ BELLARION.

Eräänä syyskuun päivänä Herramme vuonna 1409 ratsasti yltäpäältä pölyn peittämä lähetti erään Florensin Kolminaisuussillan läheisyydessä olevan linnan pihaan, hyppäsi satulasta ja ilmoitti tuovansa kirjeitä hänen ylhäisyydelleen, herra Bellarionille.

Vahtisotilas jätti hänet ovenvartijan hoiviin, ovenvartija uskoi hänet kamaripalvelijalle ja kamaripalvelija vuorostaan kutsui nuorta sihteeriä. Tästä voitte päättää, ettei Bellarion enää ollut mikään pikkuritari; hän oli menestynyt hyvin sen vuoden aikana, jonka oli ollut Facino Canesta erossa.

Kokoamansa kondottan etunenässä oli hän jo käynyt kuuden eri hallitsijan asioilla, voittaen loistavasti taistelunsa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Mutta tämä tappiokin — se sattui hänen ollessaan Ferraran Estein palveluksessa — koitui hänelle kunniaksi. Valtava ylivoima oli pakottanut hänet puolustustaisteluun, mutta näppärällä tempulla oli hän tehnyt suuren Pandolfon saartoyrityksen tyhjäksi ja peräytynyt melkein menetyksittä, niin että Pandolfon voitto itse asiassa supistui kovin mitättömäksi.

Bellarionin kondotta oli viirinsä mukaan saanut nimekseen "Valkoisen koiran komppania", ja se oli nopeasti kasvanut kahdeksitoistasadaksi mieheksi. Suurin osa oli jalkaväkeä, niin tehokkaasti toimivaa, että Italian muut suuret sotapäälliköt olivat saaneet miettimisen aihetta. Bellarion kilpaili kuuluisuudessa jo itsensä Piccininon, jopa Sforzankin kanssa. Viimemainittua hän muuten oli avustanut tämän taisteluissa Buonterzoa vastaan. Ja fra Serafino kertoo kronikassaan, että juuri se väijytys, jossa Buonterzo menetti henkensä, oli Bellarionin suunnittelema. Viime aikoina oli Bellarion palvellut Firenzen tasavaltaa, nauttien kuukausipalkkaa, joka asteettain oli noussut, ollen nyt kaksikymmentätuhatta kultafloriinia.

Niinkuin muilla kuuluisuuksilla oli hänelläkin pärjääjänsä. Häntä syytettiin sydämettömyydestä ja säälimättömyydestä, joka loukkasi silloista italialaista sodankäyntitapaa, ja huhuiltiin, ettei hän voinut saada joukkoihinsa muita kuin sveitsiläisiä sotilaita.

Vihdoin kerrottiin, että häneltä puuttui erinäisiä sotapäällikölle välttämättömiä ominaisuuksia kokonaan, ja että hän ei koskaan osoittanut sellaista henkilökohtaista rohkeutta kuin esimerkiksi Carmagnola. Hän ei koskaan itse ollut rohkaisemassa hyökkääviä joukkojaan eikä liioin ottanut osaa kahakoihin. Subrison luona oli hän pysytellyt telttansa läheisyydessä ja noussut satulaan vasta kun taistelu oli ohi.

Näin leimattiin hänet araksi, vaikka toiselta puolen kunnioitettiinkin hänen strateegisia kykyjään.

Huolimatta arvostelusta oli hän kulkenut omia teitään, niittäen laakereita kaikkialla, missä näyttäytyi. Näillä laakereilla hän paraikaa lepäsi Liljojen kaupungissa.

Biandraten kreivin lähetin saapuminen oli hänelle yllätys. Saatuaan Facinon kirjeen ryhtyi hän heti ottamaan selkoa sen vaikeasti luettavasta sisällöstä.

"Rakas poikani", kirjoitti Facino. "Tarvitsen apuasi. Tule luokseni heti ja ota kaikki miehesi mukaan. Herttua on lähettänyt kutsun ranskalaisille. Boucicault on jo Milanossa kuudentuhannen miehen kera ja hänet on nimitetty herttuan holhoojaksi. Ellen iske pian, saan itse kuoliniskun, ja Milanosta tulee ranskalainen lääni. Leini vaivaa minua jälleen, juuri kun paraiten tarvitsisin kaikki voimani. Pane lähettini mukaan vastauksesi ja lupaa tulla ensi tilassa."

Bellarion pani kirjeen syrjään ja tuijotti auringon valaisemaa linnanpihaa. Hänen ruskettuneilla kasvoillaan karehti hymy ja vuoden aikana tavattomasti miehistynyt olemus ikäänkuin sai eloa. Häntä huvitti ja harmitti Gian Marian tuorein tyhmyys. Jopa oli mies joutunut pinteeseen kun oikein piti kutsua ranskalaiset avuksi.

Malatestan herruus ei ollut muodostunut pitkäikäiseksi. Guelfien kotka oli riehunut kaupungissa ennenkuulumattomalla tavalla, iskien kyntensä lopulta herttuaankin, joka nyt liian myöhään huomasi, että hän hylkäämällä Facinon oli tehnyt huonon vaihtokaupan. Vähääkään häpeämättä lähetti hän hädissään sanan Facinolle pyytääkseen tätä palaamaan. Mutta Malatestan urkkijat saivat lähetin käsiinsä ja herttuan oli paettava Porta Giovian linnoitukseen välttääkseen Malatestan koston. Tämänjälkeen lähti Malatesta Bresciaan ja otti kaupungin haltuunsa ja Pandolfo vannoi, että Gian Maria saisi kalliisti maksaa lupauksensa rikkomisen.

Pelko ajoi herttuan rikoksiin, joiden rinnalla hänen aikaisemmat törkeytensä näyttivät vähäisiltä, ja kun hän lopulta uskaltautui Porta Gioviasta palatsiinsa, ympäröi hänet nälän ja kurjuuden näännyttämä kansa.

"Rauhaa!" huudettiin. "Antakaa meille rauha, herra herttua! Antakaa meille Facino ja antakaa meille rauha! Rauhaa, herra herttua!"

Julman näköisenä ja vihaisesti mulkoillen oli herttua ratsastanut eteenpäin, välittämättä huudoista ja rukouksista, ja moni onneton oli jäänyt hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Mutta huudot eivät tauonneet ja äkkiä pysäytti tuo hirvittävä nuorukainen ratsunsa.

"Vai rauhaa te haluatte, koirat! Teette minut kuuroksi helvetillisellä kiljunnallanne. Saanko minä rauhaa teiltä? Häh? Mutta kyllä minä annan teille vielä rauhaa, jotta riittää!" Hän nousi seisomaan jalustimissaan ja huikkasi kapteenilleen: "Hei, sinä!" Pirullisen näköisenä ja punoittavana väänteli hän paksuja huuliaan. Niin peloittava oli hänen muotonsa että della Torre, joka ratsasti hänen vieressään, uskalsi rauhoittaen painaa kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta äristen työnsi herttua käden syrjään ja peräytti hevosensa, kunnes oli aivan kapteeninsa rinnalla.

"Anna heille, mitä he pyytävät", käski hän. "Raivaa minulle tie tuon tunkion läpi. Pane keihäät heilumaan. Anna heille rauha, jota he pyytävät."

Lähinnä seisovat päästivät ilmoille surkean hätähuudon.

"Herra herttua! Herra herttua!" kajahteli joka taholta.

Nuorukainen nauroi pilkallisesti ja odotteli sairaalloisella nautinnolla kohta saavansa nähdä veren vuotavan virtoina.

"Käykää kimppuun!" usutti hän. "Kansa käy kärsimättömäksi."

Kaartin kapteeni, aatelismies Bertino Mantegazza istui hievahtamatta hevosensa selässä, kieltäytyen noudattamasta käskyä.

"Herra herttua..." aloitti hän, mutta ennenkuin hän ehti lisätä sanaakaan, iski herttua, joka oli nähnyt hänen pelokkaan ilmeensä, häntä teräkseen verhotulla kädellään suoraan vasten kasvoja. "Jumalan luut! Aiotko vastustaa minua?"

Mantegazza horjahti, veren pulputessa hänen murskautuneista kasvoistaan, ja olisi pudonnut satulasta, ellei muuan hänen miehistään olisi rientänyt avuksi.

Herttua nauraa hohotti ja ryhtyi itse komentamaan sotilaita. "Eteenpäin mars! Suoraan heidän kimppuunsa!" kiljui hän. Baijerilaiset palkkasoturit laskivat peitsensä ja ryhtyivät hyökkäykseen.

Kaksisataa onnetonta sai syntyneessä kahakassa surmansa ja pyytämänsä rauhan. Toiset pääsivät pakoon ja herttua ratsasti Brolettoon pitkin katuja, jotka kauhu oli tyhjentänyt.

Vielä samana iltana antoi hän julistuksen, jossa kuoleman uhalla kiellettiin "rauha"-sanan lausuminen Milanon alueella.

Ellei väkijoukko olisi rukoillut häntä pyytämään myös Facinoa palaamaan, olisi hän mahdollisesti lähettänyt uudet sanansaattajat tämän luokse. Mutta herttua tahtoi näyttää, että hänellä oli valta ja voima, ja siksi hän Facinon asemesta kutsui Boucicaultin.

Boucicault antoi myöntävän vastauksen ja nyt tuli herttuan alamaisille hätä. He kääntyivät Facinon puoleen itse, ja Facino vuorostaan lähetti heti sanan Bellarionille.