Part 14

Päästyään vihdoin rauhaan lähti hän Facinon huoneustoon. Siellä odotti häntä kreivitär, yksinään. Bellarionin lähestyessä nousi hän nojatuolistaan ja kiiruhti nuorukaista vastaan.

"Bellarion!"

Tumma puna oli kohonnut noille tavallisesti niin kalpeille kasvoille ja uneliaat silmät loistivat.

"Bellarion!" toisti hän, ja hänen äänensä värisi kuin luutun kieli.

Nuori mies kävi levottomaksi. "Madonna!" Hän kumarsi jäykästi, tarttui ojennettuun käteen ja nosti sen kohteliaasti huulilleen. "Nöyrin palvelijanne."

"Bellarion!" Nyt oli äänessä moitetta. Kreivitär tarttui nuorukaisen käsivarteen ja katsoi häntä kasvoihin.

"Tiedättekö, että olen surrut teitä kuin vainajaa ainakin? Luulin sydämeni murtuvan. Elämä ei enää tuntunut elämältä. Ja te — teillä ei ole muuta sanottavaa kuin 'nöyrin palvelijanne!' Oletteko kivestä?"

"Entä te, madonna?" Melkein vihaisesti irroitti Bellarion käsivartensa kreivittären otteesta. Hän oli, harvinaista kyllä, suuttunut oikein todenteolla. "Hyvä Jumala! Eikö maailmassa ole uskollisuutta olemassakaan? Tuolla alhaalla imarteli minua herttua vain Facinoa mustatakseen. Pakenin sieltä kohdatakseni täällä vielä murheellisempaa uskottomuutta."

Kreivitär oli perääntynyt ja kääntyi poispäin. Kalpeana loi hän nopean silmäyksen Bellarioniin. Hänen kapeat silmänsä näyttivät tavallistakin kapeammilta.

"Mitä te oikein otaksutte?" Ääni oli soinnuton. "Onko sota tehnyt teidät heikkojärkiseksi?" Hän nauroi epämiellyttävästi. "Ymmärrän! Luulitte, että...! Voi, te hullu! Te narripoloinen! Kerronkohan Facinolle, niitä luulitte, mitä olette rohjennut vihjata?"

Bellarion tuijotti häntä hämmentyneenä, loukkaantuneena. "Madonna, käytätte sanoja..." aloitti hän kiihkeästi, mutta keskeytti. Hetkistä myöhemmin oli hänen suuttumuksensa kaikonnut. "Olette oikeassa, minä olen narri. Sallitteko minun poistua?"

Hän kääntyi, mutta kreivittärellä oli vielä puhuttavaa.

"Sanoitte minun käyttäneen sanoja. Mitä sanoja? Sanoin surreeni teitä. Äitinnekin olisi surrut teitä. Mutta te luulitte...!" Hän lähti astumaan pylväikköä kohti. "Menkää!"

Bellarion poistui virkkamatta sanaakaan. Facinoa hän ei tavannut ennenkuin seuraavana päivänä.

Vähän myöhemmin päivällä kävi Gabriello Maria Milanon neuvoston pyynnöstä hänen luonaan kutsuen hänet Ragione-palatsiin, missä kansan edustajat halusivat lausua hänelle kiitoksensa.

"En halua mitään kiitoksia." Bellarionin sävy oli melkein töykeä.

"Siitä huolimatta on ne otettava vastaan. Olisi epäkohteliasta lähettää heidät pois ilman muuta."

Ja näin vei Gabriello Maria nimettömän nuorukaisen kansan edustajien luokse vastaanottamaan kaupungin kiitollisuudenilmaukset. Kaupungintalossa piti presidentti hänelle puheen, ilmoittaen samalla kaupungin isien myöntäneen hänelle tunnustukseksi kymmenentuhatta kultafloriinia. He olivat toisin sanoen jakaneet hänen ja Facinon kesken summan, jonka viimemainittu oli otaksunut tarvitsevansa Buonterzon tuhoamiseen.

Neuvoston ehdotuksesta päätettiin tämänjälkeen, että Bellarion lyötäisiin ritariksi. Arrengo-pihalla toimeenpannuissa juhlamenoissa esiintyi nuorukaisemme Boucicaultilta lahjaksi saamassaan mustassa asepuvussa. Pihalla vartosi häntä herttua, yllään punavalkoinen puku, hovin ympäröimänä. Mutta Facinolle suotiin kunnia antaa uskolliselle ja etevälle apulaiselleen ritarilyönti. Ja kun Bellarion tämän tapahduttua nousi, kiinnitti Biandraten kreivitär kultaiset kannukset hänen jalkoihinsa.

Vaakunakseen otti Bellarion muunnoksen Facinon vaakunasta: hopeaisen koiran pään sinisellä pohjalla.

Lopuksi kuulutti airut, että seuraavana aamuna Porta Giovian linnassa toimeenpantavissa turnajaisissa annettaisiin ritari Bellarionille tilaisuus osoittaa, että hän todella oli ansainnut osakseen tulleen kunnian.

Tätä ei Bellarion ollut ottanut laskelmiin. Hän tiesi, ettei pystyisi mainetekoihin aseleikissä, jota oli harjoittanut vain lyhyen aikaa Abbiategrassossa.

Eikä häntä suuresti rohkaissut sekään, että Carmagnola, joka tepasteli hänen luokseen naama muka ystävällisessä hymyn virneessä, pyysi saada taittaa peistä hänen kanssaan juhlassa. Siitä huolimatta hän hymyili yhtä teeskentelevästi kuin Carmagnola itse.

"Olette erittäin ystävällinen, ser Francesco. Yritän parhaani."

Hän pani merkille hehkun Carmagnolan silmissä ja lähti etsimään Stoffelia, uskollista ystäväänsä.

"Sanokaa, Werner, oletteko koskaan nähnyt Carmagnolaa turnauskentällä?"

"Kerran vuosi sitten, Porta Gioviassa."

"Haa! Aika härkä miehekseen."

"Aivan. Hän voitti sinä päivänä kaikki vastustajansa. Muun muassa murskasi hän Genestran herran reiden."

"Niinkö, niinkö!" tuumi Bellarion. "Huomenna hän aikoo taittaa minun niskani. Huomasin sen hänen hymystään."

"Öykkäri", sanoi Stoffel. "Jonakin päivänä hänen vielä käy huonosti."

"Valitettavasti se päivä ei koita vielä huomenna."

"Aiotteko lähteä häntä vastaan?" Stoffelin ääni oli huolestunut.

"Sitä hän odottaa. Aavistan kuitenkin, etten huomenna kykene juuri mihinkään. Minulla on kuumetta; matka Travosta oli rasittava. Luultavasti olen huomenna vuoteen omana."

Stoffel silmäili häntä vakavan näköisenä. "Pelkäättekö?"

"Mitäs muuta?"

"Ja tunnustatte sen?"

"Tuo tuollainen kysyy rohkeutta. Pelkään, mutta en ole raukka. Huomaan, että elämä on täynnä paradokseja." Stoffel nauroi. "Ei teidän tarvitse puhua minulle rohkeudesta tai pelkuruudesta. Travo on tuoreessa muistissa."

"Siellä oli minulla onnistumisen mahdollisuus. Täällä ei. Vain hullu antautuisi näin epätasaiseen peliin. Minä en halua saada luitani murskatuiksi enempää kuin menettää mainettanikaan. Aion pitää, mitä olen saanut. Maine, Stoffel, on hauras kupla, joka särkyy helposti. Sankarin ei sovi suistua satulasta turnauskentällä."

"Jopas harkitsette tarkasti asianne!"

"Siinä suhteessa juuri eroan Carmagnolasta. Jokainen pysytelköön omalla alallaan. Turnajaispaikka ei ole minun paikkani, vaikkapa löisivät minut ritariksi kuinka monta kertaa hyvänsä. Ja senvuoksi makaan huomenna kuumeessa."

Tämä aie oli kuitenkin mennä myttyyn vielä samana iltana. Galeazzon salissa tapahtuneen vastaanoton jälkeen seurasi juhlaillallinen. Kutsuvieraitten joukossa oli myös uusi ritari, Bellarion, joka tilaisuutta varten oli pukeutunut väreihinsä, siniseen ja hopeaan. Hänen yllään oli safiirinsinisestä sametista tehty kärpännahkareunuksinen viitta, jota uumalla kiristi hopeinen vyö. Viitan alta pilkotti hopeanvärinen tunikka, sääret olivat verhotut sini- ja valkoviiruisiin sukkiin. Tukkansakin oli hän koonnut hienoon, safiireilla koristettuun verkkoon.

Pitkänä ja solakkana hän astui saliin, kumartaen syvään herttualle.

Della Torre keskusteli ystävällisesti hänen kanssaan hetkisen, samoin arkkipiispa. Jättäessään heidät joutui Bellarion yhtäkkiä ruhtinatar Valerian kanssa vastakkain. Tähän saakka ei nuori mies ollut tiennyt hänen Milanossa-olostaan mitään.

Ruhtinatar seisoi hieman syrjässä, pitkän salin toisessa päässä, ainoana seuranaan monna Dionara.

Bellarion punastui ensin ja kalpeni sitten. Hänestä tuntui kuin olisi neidon tutkimaton katse paljastanut hänet, riistänyt kunnian seppeleen hänen otsaltaan, leimannut hänet julkeaksi kiipijäksi ja petturiksi.

Mutta hilliten hämmennyksensä hän tovin kuluttua astui neidon luo ja kumarsi sulavasti.

Neidon poskille kohosi puna ja hänen silmänsä säihkyivät. Vetäytyen askelen taaksepäin huudahti hän:

"Olette häikäilemätön!"

"Audax — häikäilemätön, rohkea. Kiitän teitä tuosta sanasta, madonna. Se täydentää sopivasti vaalilauseeni, muistuttaen siitä, että 'audaces fortuna iuvat'."

Neito ei voinut olla vastaamatta.

"Onni on jo ollut myötänne. Te menestytte, herraseni."

"Jumalan armosta, madonna."

"Jumalalla kai siinä on pieni osuus. Teillä on omat keinonne."

"Keinoni?" Nuori mies ei ymmärtänyt.

"Samanlaiset kuin Juudaksella. Muistelkaapa, miten hänen kävi."

Neito aikoi lähteä, mutta Bellarion pidätti häntä. "Madonna, olen käyttänyt keinojani, minkälaisia sitten lienevät olleetkin, teitä palvellakseni. Moite on kehno palkka."

"Minua palvellaksenne!" Ruhtinattaren silmät leimusivat. "Minuako palvellaksenne te vakoilitte minua? Senkövuoksi te murhasitte Enzo Spignon?" Hän hymyili katkerasti. "Kuten kuulette, ei minulla ole mitään harhakuvitelmia palvelustenne tarkoituksesta."

"Vai niin!" Bellarion kävi mietteliääksi. Neito puhui aivan niinkuin hän oli pelännyt tämän puhuvan. "Herra Jumala! Teillä on kuvitelmia; seuraus johtopäätöksistä. Sanoinhan teille, madonna, ettei johtopäätösten teko ole vahvimpia puolianne."

"Te narriparka! Ettekö muka murhannut Spignoa?"

"Tietysti tein sen."

Myöntävä vastaus saattoi ruhtinattaren ymmälle.

"Tunnustatte? Tunnustatte todella?"

"Niin, jotta ei teidän enää tarvitsisi väittää sitä pelkästään epäilyjenne nojalla. Kerronko, mitä tapahtui? Surmasin kreivi Spignon, koska hän oli setänne lähettämä vakooja, jonka piti luovuttaa teidät ja veljenne hänen käsiinsä."

"Spigno!" Ruhtinattaren äänekäs huudahdus sai Dionaran tarttumaan hänen käsivarteensa. "Uskallatte väittää tuollaista Spignosta! Hän oli paras ystävä, mitä minulla on ollut, ja vielä te saatte rangaistuksenne Jumalalta. Jo riittää."

"Ei vielä, madonna. Muistakaa, mitä Casalen podestàkin piti tärkeänä: kaikkien muiden nukkuessa Barbarescon talossa olimme Spigno ja minä täysissä pukimissa ja valveilla. Mihin se viittaa? Podestàlle tietysti valehtelin."

"Pitäisikö minun kuunnella miestä, joka myöntää olevansa murhaaja ja valehtelija?"

"Valitettavasti! Kuulkaa nyt, kerron teille totuuden."

Lyhyesti ja selvästi kertoi hän peittelemättä, mitä todella oli tapahtunut.

"Ja tätäkö pitäisi minun uskoa?" huudahti ruhtinatar pilkallisesti. "Jopa häpäisisin uskollisen, rehdin ystävän muistoa. Vaikkapa puhuisitte tottakin, olette osoittanut kuulumatonta raakuutta. Spigno aikoi pelastaa teidät varmasta kuolemasta ja te palkitsitte hänet upottamalla tikarin hänen rintaansa!"

Bellarion väänteli hädissään käsiään. "Voi, miten vähän harkitsette sanojanne! Syyttäkää vain minua raakuudesta, mutta myöntäkää edes, että vaikuttimeni olivat epäitsekkäät. Surmasin kreivi Spignon pelastaakseni teidät. Ja minä pelastin teidät. Jos olisin ollut petturi, olisin kaiketi puhunut suuni puhtaaksi podestàlle."

"Meidän asemassamme olevat ihmiset tuskin voivat panna suurta merkitystä teidän sanoihinne."

"Senpä vuoksi juuri kreivi Spignon surmasinkin. Hän olisi voinut todistaa sanani. Ymmärrättekö?"

"Ymmärränkö? Sanonpa, mitä ymmärrän. Surmasitte kreivi Spignon, koska hän tiesi, että olette petturi. Ymmärrän sen varsin hyvin. Muistan yhäti valheenne. Vakuutitte olevanne nimetön opiskelija ja päässeenne markiisi Theodoren puheille uskoteltuanne hänelle olevanne Facino Canen poika. Niinhän sanoitte. Vai kiellättekö?"

Bellarion varmuus näytti pettävän. "En kiellä."

"Ehkäpä tahdotte väittää, että uskottelitte Facinolle samaa?" Ja vastausta odottamatta hän musersi nuoren miehen täydellisesti. "Teidän kaltaisestanne kiipijästä voi uskoa mitä hyvänsä. Annoitte kaikkien luulla teidän kaatuneen Travon luona, jotta ylösnousemuksenne tehostaisi urotöittenne vaikutusta."

"Miten häpeällistä!" huudahti Bellarion, suuttuneena moisesta syytöksestä.

"Eikö teitä lyöty ritariksi sen hälinän johdosta, jonka tieto kuolemastanne aiheutti? Huomenna teidän on osoittauduttava saamienne kunnianosoitusten arvoiseksi. Siitä syntyy mielenkiintoista nähtävää."

Näin neito jätti hänet, iskettyään hänen sydämeensä haavoja, joitten parantumiseen tarvittaisiin paljon aikaa. Kun nuori mies vihdoin kääntyi poistuakseen, joutui hän Facinon puolison kanssa vastakkain. Facino itse seisoi hieman taaempana.

"Olette kalpea, Bellarion", virkkoi kreivitär.

"Niinkö madonna? En voi oikein hyvin."

"Ethän vain liene sairas?" Facinon ääni oli vakava.

Bellarion-veitikka havaitsi tilaisuuden tulleen. Hän sipaisi otsaansa. "Ei tämä mitään vaarallista liene. Olen uupunut, siinä kaikki."

"Sinun pitäisi mennä makuulle, poika."

"Olen itse samaa mieltä."

Hän kääntyi lähteäkseen. Myöhemmin levisi juhlavieraitten keskuuteen huhu, että Bellarion oli sairastunut, ja seuraavana aamuna oltiin hiukan ällistyneitä, kun saatiin tietää, että nuori ritari makasi kuumeessa, eikä voinut ottaa osaa turnajaisiin Porta Gioviassa.

Lääkärinsä mukana lähetti Bellarion Carmagnolalle kirjeen, jossa syvästi valitti, ettei kyennyt nousemaan vuoteestaan taittaakseen peistä hänen kanssaan.

XI luku.

ALESSANDRIAN PIIRITYS.

Gabriello Maria Viscontin suunnitelmat ghibellinien vallan lujittamiseksi menivät myttyyn, kuten odotettavissa olikin. Hän antoi itse, aavistamatta mitä teki, pääasiassa guelfeista kokoonpannulle neuvostolle parhaan aseen käteen, esittämällä sille ehdot, joilla markiisi Theodore oli luvannut suostua liittoon. Markiisi vaati näet Milanoa auttamaan häntä saamaan Genovan haltuunsa.

Della Torre nauroi tuollaiselle vaatimukselle. "Saisimme Ranskan kuninkaan heti niskaamme!" Ja tätä mielipidettään hän sitten puolusteli sellaisella innolla, että Facinoa lukuunottamatta muutkin istunnossa läsnäolevat alkoivat epäillä della Torrella olevan aivan toiset syyt vastustukseensa.

Hankkiessaan ranskalaisia palkkajoukkoja taisteluun Buonterzoa vastaan oli Facino osoittanut, mitä hyötyä Boucicaultista saattoi olla. Miksi ei della Torre voisi seurata Facinon esimerkkiä ja saada hänkin ranskalaista apua — herttualle. Jos tarvittaisiin, luovuttaisi Boucicault kyllä korvausta vastaan väkeä Facinonkin tuhoamiseksi.

"Ehkäpä", tuumi Gabriello, "Vercellin luovutus ja eräät muut takuut riittäisivät Theodorelle yhtä hyvin." Mutta della Torre oli liittoa vastaan. "Luovutettaisiinko Vercelli? Olemme jo nyt luovuttaneet aivan liian paljon. Meidän on solmittava sellainen liitto, että käy mahdolliseksi palauttaa Milanolle joitakin siltä ryöstettyjä alueita."

"Kenen kanssa voitaisiin sellainen liitto solmia?" kysyi Facino nopeasti.

Della Torre epäröi. Hän ymmärsi, että oli vielä liian aikaista paljastaa totuutta. Jos aavistettaisiin hänen hautovan liittoutumista Riminin Malatestan kanssa, ryhtyisi Facino heti vastatoimenpiteisiin. Hän painoi katseensa maahan.

"Siihen en vielä voi vastata. Mutta olen varma siitä, ettei meillä ole mitään hyötyä liitosta Montferratin Theodoren kanssa."

Gabriello Maria sai toimekseen ilmoittaa päätöksestä markiisi Theodorelle. Markiisi kuunteli kaikkea muuta kuin suopeana. Hän piti päätöstä mielenosoituksena ja vihjaisi hämärästi, että Milanolla oli jo tarpeeksi vihollisia nytkin. Vihasta puhisten hän lähti paluumatkalle Montferratiin.

Kesäkuun alkupuolella saapui herttuan veljeltä Filippo Marialta, Pavian kreiviltä, hätäinen, surkea avunpyyntökirje. Lodin Vignate oli lähtenyt hävittämään Filippo Marian alueita ja Alessandria oli jo vallattu. Kirjeen saapuessa istui herttua della Torren ja Lonaten seurassa eräässä yksityishuoneessaan. Hän noitui ja, murisi kääriessään auki pergamenttia, ja sysäsi sen sitten della Torrelle.

"Vieköön rutto kaikki kirjeenkirjoittajat! Osaatko lukea tuota törkyä, Antonio?"

Della Torre tarttui kääröön. "Tämä on veljeltänne, herra Filippo Marialta."

"Mitä tuo siannahka tahtoo? Tavallisesti muistaa hän olemassaoloni vain apua tarvitessaan."

Della Torre luki kirjeen ääneen. Herttua nauraa hörähti pari kertaa jollekin surkealle vetoomukselle, ja kumartui taputtamaan tuolinsa edessä makaavan verikoiran päätä.

Kun della Torre oli lopettanut, nauroi Gian Maria vielä makeammin. Häntä huvittivat veljen vastoinkäymiset. "Vihdoinkin on Hänen Lihavuutensa hermostunut! Antaa vain tuon laiskan sian hoitaa asiansa itse. Hikoileminen tekee hänelle hyvää."

"Älkäähän naurako, herra herttua", lausui della Torre vakavana. "Olen aina sanonut, että Vignate vielä tuottaa meille ikävyyksiä. Hän ei tyydy Lodiin. Nyt hän on lähtenyt taisteluun enemmän koko Visconti-sukua kuin yksinomaan teidän veljeänne vastaan."

"Jumalan luut!" Herttua mulkoili neuvonantajaansa. Ja äkkiä hän käsittämättömän raivon vallassa potkaisi koiraa, niin että se ynisten sinkosi toiselle puolelle huonetta. "Helvetti! Olisiko minun lähdettävä Vignatea vastaan, häh?"

"Kyllä."

"Juuri kun Buonterzo on saatu torjutuksi! Eikö minulle enää suodakaan muunlaista ajanvietettä kuin taisteluja? Olisinpa mieluummin helvetin herttua kuin Milanon herra."

"Pääsette tahtonne perille, ellette ryhdy toimiin", sanoi della Torre.

"Vieköön sinut piru, Antonio!" Hän sieppasi pöydältä haukansyötin ja alkoi kiskoa siitä höyheniä. "Tuhotkaa Vignate, sanotte! Mitenkä minä hänet tuhoan? Ranskalainen palkkaväki on palannut Boucicaultin luo. Tämän kaupungin itarat isät pitivät kamalaa kiirettä saadakseen heidät matkaan. Nuo ukot eivät ajattele mitään muuta kuin tukaattejaan, hitto heidät periköön!" Hän jatkoi murisemistaan repien koko ajan höyheniä linnunkuvasta.

Lopulta sanoi della Torre: "Vignatella ei voi olla suurtakaan armeijaa ja Alessandrian valloitus vaati uhreja.

"Facinon kondotta kyllä riittää karkoittamaan hänet takaisin Lodiin."

Gian Maria käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa. "Entä jos ei riittäisikään? Jos Vignate sittenkin voittaisi Facinon? Silloin kävisi Milanon huonosti."

Äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti neuvonantajaansa. "Mitä voisimme tehdä estääksemme Vignaten tunkeutumasta tänne? Jos voisimme..." Hän keskeytti. Ilkeä hehku hänen silmissään ilmaisi hänen kiukkunsa kohonneen kiehumapisteeseen.

Della Torre oivalsi, että rauta nyt oli taottava. "Me voimme", lausui hän vakuuttavasti. "Millä tavalla, mies? Miten?"

"Liittoutumalla Malatestan kanssa vahvistaisitte asemanne horjumattomaksi."

"Malatestan!" Herttua hätkähti kuin piston saaneena. Hänen tylsät kasvonsa kurtistuivat aivopahasten toimiessa. "Malatesta, niin." Hän heittäytyi uudelleen nojatuoliinsa ja mietti.

Della Torre hiipi hänen viereensä ja kuiskasi kehoittavasti.

"Tosiaankin, teidän korkeutenne, eikö olisi syytä ryhtyä puheisiin Malatestan kanssa niinpian kuin Facino on lähetetty Vignatea vastaan?"

Irstas Lonate, joka kuunteli keskustelua seisoen ikkunan luona, tokaisi: "Ja sitten olisi pidettävä huolta siitä, ettei tuo nousukas palaa."

Gian Marian pää painui hartiain väliin. Nyt oli hänellä tilaisuus vapautua ainaiseksi ankarasta holhoojastaan.

"Oletteko varmat siitä, että Malatesta suostuisi?" Della Torre löi korttinsa pöytään. "Minä olen. Hän on vakuuttanut suostuvansa liittoon kansanne."

"Niinkö?" Herttua epäili aina. "Ja paljonko se meille maksaisi?"

Della Torre levitteli käsiään. "Malatesta ajattelee tytärtään. Jos tämä olisi Milanon herttuatar..."

"Onko tuo joku ehto?" Herttuan ääni oli terävä.

"Vain päähänpälkähdys," vakuutti della Torre. "Mutta jos se toteutuisi, lujittuisi liitto luonnollisesti. Perhesuhteita, nähkääs."

"Antakaas kun mietin!" Herttua nousi ja sysäsi della Torren syrjään.

Kömpelönä ja muodottomana punavalkoisessa puvussaan hän laahusti ikkunan luo. Lonate väistyi. Tuokion verran hän tuijotti pihalle, della Torren ja Lonaten iskiessä toisilleen silmää hänen selkänsä takana.

Äkkiä nuorukainen kääntyi, kasvot kiihtymyksestä hehkuen. "Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Mitäpäs harkitsemista siinä on?" Hän nauraa hirnahti ajatellessaan Facino Canea kukistettuna suuruutena.

Yhä nauraen lähetti hän pois della Torren ja Lonaten sekä kutsutti Facinon luokseen. Kondottierin saavuttua ojensi hän tälle Filippo Marian kirjeen, jonka lukeminen tuotti Facinollekin vaikeuksia.

"Vakava asia", totesi Facino.

"Tarkoitatte, että Vignate voi käydä vaaralliseksi?"

"Ei niinkauan kuin hän on yksin. Mutta hän voi saada apua Estorre Viscontilta ja muiltakin vehkeilijöiltä. Yksin ovat he voimattomia, mutta liittoutuneina he voisivat saada paljon aikaan. Ja Vignaten teko voi helposti houkutella muita seuraamaan esimerkkiä."

"Entä sitten?"

"Vignate on tuhottava ja ajettava pois Alessandriasta viipymättä."

"Miten ajattelette sen käyvän päinsä?" mutisi herttua.

"Minulla on tällä hetkellä kaksituhattakolmesataa miestä. Jos miliisiväki..."

"Se tarvitaan puolustamaan kaupunkia, jos Estorre tai joku muu hyökkäisi."

Facino ei inttänyt vastaan.

"No, ryhdynpä toimeen siis."

Jo aikaisin seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle, saapuen illalla Paviaan, missä kuumuuden rasittamat sotilaat saivat lepohetken punaisten muurien kupeella. Bellarion ei tälläkään kertaa epäröinyt esittää omaa sotasuunnitelmaa Facinon esikunnalle. Se oli täydellisesti ristiriidassa muiden mielipiteitten kanssa. Nämä kannattivat marssimista suoraan Vignaten kimppuun. Bellarion taas ehdotti, että ensin vallattaisiin tällä hetkellä aivan turvaton Lodi, missä tuskin kohdattaisiin vastustusta, koska Vignaten koko armeija oli Alessandrian muurien sisäpuolella.

Facino hymyili nuorukaisen itsetietoisuudelle ja tästä rohkaistuneena ryhtyi Carmagnola pistelemään:

"Suoran hyökkäyksen karttaminen on tietenkin aivan luonteenne mukaista, mutta unohdatte, herraseni, että teidän ritariutenne myös velvoittaa johonkin."

"Toivottavasti ei kuitenkaan esiintymään höperönä", tokaisi nuorukainen.

"Pidättekö minua sellaisena?" Carmagnolan ääni oli ärsyttävä.

"Te puollatte suoraa hyökkäystä. Härkä hyökkää myöskin suoraan kohti, mutta en ole koskaan kuullut sitä pidettävän edes älykkäänä eläimenä."

"Vertaatte siis minua härkään?" Carmagnola punastui havaitessaan Koenigshofenin ja Stoffelin hymyilevän.

"Hiljaa!" murahti Facino. "Emme ole kokoontuneet lörpöttelemään keskenämme. Välistä sinä käyt liian nokkavaksi, Bellarion."

"Niin sanoitte ennen Travonkin taistelua."

Facino iski suuren nyrkkinsä pöytään. "Jumalavita! Aiotko hypätä nenälleni. Muurinsärkemistaktiikka ei ole minun mieleeni ja siksi käytän muita keinoja, mutta siitä huolimatta aion hyökätä Alessandriaan, koska Vignate on siellä."

Bellarion vaikeni. Ja neuvoteltuaan Filippo Marian kanssa tämän suuressa linnassa jatkoi Facino matkaansa, lisättyään joukkojaan kuudellasadalla italialaisella palkkasoturilla, jotka Filippo Maria oli luovuttanut, ja joita johti Giasone Trotta-niminen onnensoturi. Sitäpaitsi otti hän Paviasta mukaansa piiritystykistöä.

Kuitenkaan hän ei pysähtynyt niin lähelle Alessandriaa, että tykeistä olisi ollut mitään hyötyä. Hän tiesi, että Alessandrian kolmesataa vuotta aikaisemmin rakennetut varustukset olivat harvinaisen lujat. Ja senvuoksi aikoi hän ensin heikentää sen nykyisiä valtiaita piirittämällä ja eristämällä kaupungin.

Mennen Pon yli Bassignanon läheisyydessä marssitti hän joukkonsa Tanaron vasenta rantaa pitkin Pavoneen asti, kolmen penikulman päähän Alessandriasta. Tänne hän majoittui, sijoittaen joukkonsa riisipeltoja täynnä olevalle alangolle ympyrään, jonka säde oli kolmen penikulman pituinen. Sotilasketju katkaisi Tanaro- ja Bormidajoet juuri niiden yhtymäkohdan yläpuolella, ulottui siitä Marengoon, katkaisi jälleen Bormidan, jatkui Aularaan etelässä ja Casalbaglianoon lännessä, kulki taas yli Tanaron ja yhtyi alkupäähänsä Pavonessa sivuten pohjoisessa San Michelea.

Niin näpsästi oli piiritysliike suoritettu, etteivät alessandrialaiset asiata aavistaneetkaan, ennenkuin heidät aamulla pysähdytettiin piirityslinjoilla, heidän pyrkiessään pois kaupungista. Jokainen palautettiin takaisin.

Näiltä saatiin myös tietää, eräissä tapauksissa vasta kidutuksen jälkeen, että kaupungissa oli niukanlaisesti elintarpeita, joten pitkäaikaista piiritystä tuskin kestettäisiin. Tätä todisti Vignatenkin käytös. Kerrottiin hänen raivoavan satimeen joutuneen suden lailla. Neljä kertaa yritti hän murtautua piiritysketjun läpi. Facino oli kuitenkin piiritysjoukkojen sisäpuolelle asettanut vielä tiedustelulinjan, joka aina ajoissa ilmoitti vihollisen liikkeistä, niin että kulloinkin tiedettiin, mistä Vignate aikoi pyrkiä läpi, ja osattiin valmistautua häntä estämään. Maasto auttoi myös Facinoa paljon. Vignaten valioväki, ratsumiehet, saattoi vain työläästi liikkua hetteisellä alangolla.

Facino antoi määräyksen, ettei vankeja saanut ottaa. Samoin kehoitti hän sotilaita olemaan surmaamatta tarpeettoman paljon vihollisia. Oli vain eduksi, että mahdollisimman moni suu oli syömässä Alessandrian muonavarastoja.