Part 13

"Entä jos et onnistu?"

"Pidätän vihollista ainakin niinkauan, että pääsette pois tästä satimesta."

Facino siirsi katseensa Stoffeliin: "Olenko minä hullu, Stoffel? Pitääkö tuollaisen nulikan opettaa minulle sotataitoa?" Hän irvisti. "Uskoisitteko sveitsiläisiänne tuon pojan johdettaviksi?"

"Varmasti."

Facino epäröi yhä. "Ymmärrät kai, Bellarion, että jos Buonterzo pääsee läpi, ennenkuin ennätämme Carmagnolan kanssa tänne, käy sinun huonosti."

Bellarion hymyili. "Pääsköön läpi ensin. Niin kärsimätön ja kostonhimoinen hän on, että hän ainakin yrittää."

VIII luku.

TRAVON TAISTELU.

Aamuauringon ensimmäiset säteet heijastuivat jo Buonterzon etujoukon varustuksista kun Facinon viimeiset miehet kahlata molskivat joen yli. Bellarion, jonka johtoon oli uskottu sata sveitsiläistä, seurasi jälkijoukkoa.

Kotkanpesästään näki Buonterzo Facinon armeijan epäjärjestyksessä kiiruhtavan joen toisella puolella olevien kukkulain ylitse. Luullen pelon vallanneen vihollisen miehet, antoi hän takaa-ajokäskyn.

Ratsueskadroona syöksyi heti kukkulan kuvetta alas, jalkaväen seuratessa pitkänä rivistönä. Pakenevan armeijan viimeiset miehet olivat jo kadonneet näkyvistä, kun ratsumiehet pääsivät kahlaamolle. Hevoset astuivat veteen ja alkoivat yrittää toiselle rannalle. Mutta juuri kun joukko oli ehtinyt keskelle jokea, kuului vastarannan metsiköstä outo kohaus. Bellarionin jousimiehet ampuivat. Viisikymmentä nuolta viuhui ratsumiesten yli, toiset viisikymmentä iskivät hevosiin ja satuloihin. Joukko pysähtyi ja syntyi yleinen hämminki. Toiset tahtoivat perääntyä, toiset, jotka olivat olleet nuolilta suojassa, pyrkivät eteenpäin. Bellarionin miehet valmistuivat sillävälin ampumaan uudelleen. Tällä kertaa laukaisivat he yht'aikaa. Joessa polskuttavien miesten epäröinti oli yht'äkkiä tipotiessään. He kääntyivät takaisin, ajaen isännättömiä hevosia edellään ja auttaen haavoittuneita tovereita pääsemään kuiville.

Buonterzo suuttui, aivan niinkuin Bellarion oli arvannut. Korkealla olevalta tähystyspaikaltaan näki hän Facinon armeijan jatkavan perääntymistään kukkulain yli. Noituen keskeytystä takaa-ajossa karautti hän sitten pääjoukkonsa kanssa joelle.

Kahlaamoa lähestyessään kohtasi hän vastaantulevia kiihtyneitä upseereja, jotka tekivät hänelle selkoa tilanteesta. Vastarannan metsikössä piileskeli väkipyssymiehiä, jotka suojelivat Facinon perääntymistä ja estivät takaa-ajon jatkamisen.

"Katsotaanpas", sanoi Buonterzo kiukusta kihisten. Hän lähetti sata miestä Travon kylään, käskien heidän tuoda sieltä ovia ja luukkuja niin paljon kuin suinkin löytäisivät.

Melkein kolme tuntia kului ennenkuin miehet palasivat. Mutta sitten aiottiinkin pitää kiirettä. Jousimiehet karkoitettaisiin kädenkäänteessä.

Buonterzo aloitti hyökkäyksen lähettämällä kolmesataa miestä kahlaamon yli. Kukin suojeli itseään Travosta tuodulla luukulla tai ovella, jota piteli kilpenä edessään. Keihäät oli sidottu vöihin.

Bellarion tirkisteli piilopaikastaan joelle ja näki tuon liikkuvan puuvarustuksen lähenevän. Taaempana valmistautui ratsujoukko seuraamaan tien avaajia. Nuori mies lähetti heti kaksi kolmannesta väestään hiukan etäämmäksi joen mutkaan, mistä käsin joen yli kahlaavat olivat alttiina nuolille.

Heidän sijoittuessaan uusiin asemiinsa lähestyi Buonterzon joukko jo toista rantaa. Sitä vastaan lähetettiin nyt kokeeksi sivusta parikymmentä nuolta. Vaikka näistä vain puolet osui maaliinsa, hätääntyivät hyökkääjät jälleen, Hehän luulivat olevansa suojassa kilpiensä takana. Toinen yhteislaukaus aiheutti täydellisen sekasorron.

Pian oli joessa kymmeniä ruumiita. Haavoittuneet yrittivät pelastautua maihin. Ovia ja lautoja uiskenteli vedessä. Rintama käännettiin äkkiä sinnepäin, mistä nuolet olivat tulleet, mutta silloin ampuivat Bellarionin metsikköön jättämät kolmekymmentä miestä vuorostaan. Mitä hirvittävin pakokauhu valtasi hyökkääjät. Eräät heittäytyivät suinpäin kahlaamosta syvään veteen, jolloin pari heistä hukkui, toiset taas perääntyivät sikinsokin lähtöpaikkaa kohti.

Buonterzo oli raivoissaan. Hän oli jo tajunnut, että Facino oli jättänyt vain murto-osan väestään perääntymistä suojelemaan. Estäisikö kourallinen jousimiehiä häntä pääsemästä vihollisen kimppuun.

Aurinko oli jo ehtimässä keskitaivaalle. Neljä tuntia oli nyt viivytty kahlaamon luona. Buonterzon kärsivällisyys oli loppumassa. Harkittuaan tuokion lähetti hän muutamia miehiä etsimään kahluupaikkaa ylempää joen varresta. Taas kului tunti hukkaan. Buonterzo erotti väestään viisisataa täysissä varustuksissa olevaa ratsumiestä ja määräsi nuoren ritari Varallon heidän johtajakseen.

"Menkää yli, vaikka menettäisittekin muutaman miehen", käski hän. "Vihollisia ei ole kahtasataa enempää, ja jos olette sisukas, voitatte heidät helposti. Heidän nuolensa eivät tehoa kaukaa ammuttuina. Älkää osoittako mitään sääliä älkääkä ottako vankeja."

Nuolisade rapisi vahinkoa tekemättä ratsumiesten kypäreihin ja haarniskoihin. Rohkaistuneena yllytti Varallo väkeään etenemään. Bellarion ei kuitenkaan ollut neuvoton, vaan käski miestensä tähdätä hevosia. Seurauksena oli jälleen sekamelska. Haavoittuneet hevoset heittivät ratsastajansa satulasta, ja miehet roiskahtivat veteen melkein avuttomina raskaissa varusteissaan. Varallo ei vahingoittunut, ja karjuttuaan aikansa sai hän kuin saikin väkensä vastarannalle. Täällä menetti vielä kymmenkunta miestä hevosensa, saipa pari itsekin kuolettavan nuolen, mutta lopulta pääsi Varallo kuitenkin kiertämään metsikköä.

Joen vasemmalla rannalla riemuitsi Buonterzon armeija ja kiljui rohkaisevasti uljaalle etujoukolle, toistaen toistamistaan, ettei armoa saisi antaa ainoallekaan viholliselle.

Tämän kuuli myös Facino Cane noustessaan kukkulalle Buonterzon takana. Hän oli pitänyt kiirettä, kohdannut Carmagnolan Rivergaron luona, mennyt siellä joen yli, ja nyt ehtinyt tänne, marssittuaan kaksitoista penikulmaa viidessä tunnissa. [Engl. penikulmaa, joka on 1609 metriä. — Suom.]

Kukkulan alapuolella, hänen armoillaan, oli Buonterzon armeija, jonka etenemisen Bellarionin äly ja sata sveitsiläistä olivat pysäyttäneet. Epätietoista oli kuitenkin, ehtisikö Facino enää pelastaa Bellarionia.

Hän käski heti Cadillacin tunkeutua Buonterzon rintaman läpi auttamaan nuorukaista. Hetkistä myöhemmin syöksyi ranskalainen ratsuväki lumivyöryn tavoin vihollisen niskaan ja repi aukon rintamaan, ennenkuin ainoakaan Buonterzon mies ehti tointua hämmästyksestään.

Cadillac riehui kuin paholainen ja satoja vihollisruumiita syöstiin jokeen. Hänen ratsumiehensä heittäytyivät hevosineen kahlaamon kohdalla veteen ja painuivat sivuilleen vilkumatta toiselle rannalle. Pian päästiin metsikköön, tunkeuduttiin sen läpi ja karautettiin hurjaa kyytiä tasangolle. Penikulman verran ajoi de Cadillac pakenevaa vihollista takaa. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että Facino ehkä tarvitsisi häntä käydessään Buonterzon pääjoukon kimppuun, teki täyskäännöksen ja palasi takaisin.

Murheellinen näky kohtasi heitä metsikössä. Kaatuneita sveitsiläisiä makasi polun molemmin puolin ja siellä täällä liikahti joku haavoittunut. Kaikki, joissa vielä näkyi elon merkkejä, otettiin mukaan.

Heidän ehtiessään kahlaamolle oli kuitenkin mainio Travon taistelu jo päättynyt.

De Cadillacin Buonterzon rintamaan murtamaa aukkoa ei oltu saatu täytetyksi. Peläten Facinon pääjoukkoa olivat molemmat sivustat perääntyneet eri tahoille. Buonterzo, joka käsitti, että tilanne oli toivoton, seurasi alas laaksoon pakenevaa joukkoa. Hän ehkä toivoi saavansa voimat kootuiksi Rivergaron takaisella tasangolla. Facino ei kuitenkaan antanut hänelle tähän tilaisuutta, vaan kehitti kondottansa ylängölle, hyökäten sieltä alas Buonterzon kimppuun. Buonterzo itse pelastui parinsadan ratsumiehen kanssa, muut tuhottiin tai otettiin vangeiksi. Sillävälin oli Koenigshofen hyökännyt laaksoa ylös pakenevien kimppuun, voittaen heidät.

Facino Canen sotasaalis käsitti kaksituhatta vankia, tuhatviisisataa hevosta, sata varuskuormaa, joukon tykkejä ja suuren määrän aseita. Vangeista viisisataa burgundilaista sotilasta liitettiin Facinon armeijaan. Tuhatviisisataa riisuttiin aseista, lukuunottamatta upseereja ja ritareja, jotka päätettiin viedä panttivankeina Milanoon.

Taistelu oli päättynyt, mutta Facino oli lähtenyt ajamaan takaa Buonterzoa. Carmagnola otti komennon ja lähti seuraamaan armeijan kanssa päällikköään. He kohtasivat iltapuolella Piacenzan ja Rivergaron välillä.

Carmagnola tiedoitti täydellisestä voitosta ja suurenmoisesta sotasaaliista.

"Entä Bellarion?" kysyi Facino pahaa aavistaen.

Carmagnola kertoi metsikössä tavatuista ruumiista, ja murheellinen Stoffel lisäsi erään haavoittuneen sveitsiläisen ilmoittaneen, että viholliset armotta olivat surmanneet kaikki. Epäilemättä oli Bellarionkin kaatunut.

Facino antoi päänsä painua. Uurteet hänen kasvoissaan syvenivät.

"Tämä oli hänen voittonsa", lausui hän hitaasti, surullisesta "Hän laati taistelusuunnitelman, joka toteutettiinkin kiitos hänen uhrautuvaisuutensa ja urheutensa." Hän kääntyi Stoffeliin, joka ennen muita oli ollut Bellarion ystävä. "Ottakaa tarpeellinen määrä miehiä mukaanne ja etsikää käsiinne hänen ruumiinsa. Tuokaa se Milanoon. Koko kansa on kunnioittava halien muistoaan."

IX luku.

DE MORTUIS.

Monet miehet ovat niittäneet kunniaa ja mainetta vasta kuolemansa jälkeen. Niin oli käydä Bellarioninkin.

Rehellinen Facino ei suinkaan olisi kadehtinut nuorukaista, jos tämä olisi ratsastanut hänen rinnallaan Milanoon suosion- ja kunnianosoitusten tervehtimänä. Mutta Facinokaan ei osannut edeltäkäsin arvata sellaista hurjaa riemastusta, joka tuntui kansan vallanneen, kun saatiin kuulla Travon voitosta. Tuskinpa oli Milano koskaan aikaisemmin ollut niin hulluna ilosta kuin nyt, voitokkaan kondottierin ratsastaessa kaupunkiin. Tuo humu olisi hyvinkin voinut panna nuoren miehen pään pyörälle.

Facino palasi Milanoon kaksi päivää taistelun jälkeen. Kaikki iloitsivat, kurjimmasta rääsyläisestä aina herttuaan saakka, mutta kuitenkin oli Gian Maria valmis heti arvostelemaan Facinon toimintaa.

"Miksi ette suorittanut tehtäväänne loppuun? Olisitte ajanut Buonterzoa takaa aina Parmaan asti ja vallannut kaupungin. Olisitte helposti voinut palauttaa Parman takaisin Milanolle. Isäni olisi totisesti pannut teidät koville, jos tämä olisi tapahtunut hänen päivinään."

Facino punastui hiusmartoaan myöten. Hän työnsi esiin leukansa ja katsoi herttuaa tiukasti silmiin.

"Teidän isänne, herra herttua, olisi ollut rinnallani taistelukentällä. Jos teidän korkeutenne olisi seurannut hänen esimerkkiään, ei teillä kenties nyt olisi aihetta muistutuksiin. Paremmin soveltuisi teille ilmaista kiitollisuutenne saavutetun suurimerkityksellisen voiton johdosta."

Herttuan silmät mulkoilivat kondottieria, mutta eivät tälläkään kertaa kestäneet vanhemman miehen katsetta. Nuorukainen levitteleiksen nojatuolissaan ja viskasi punaisen koipensa valkoisen yli.

Synkeä della Torre tuli isäntänsä avuksi. "Jo olette julkea puhutellessanne ruhtinastanne tuossa äänensävyssä."

"Julkea, totisesti!" murisi herttua rohkaistuneena. "Jumalan luut! Jonakin päivänä..." Hän keskeytti ja veti suunsa irveeseen. "Puhuitte äsken jotakin uhrauksista?" Hän toivoi Facinon tarkoittaneen menetyksiä, jotka olisivat omiaan himmentämään hänen suuruuttaan kansan silmissä.

Facino teki selkoa Bellarionin osuudesta voittoon. Hän kertoi Bellarionin laatineen sen suunnitelman, joka oli vienyt taistelun niin onnekkaaseen päätökseen, ja lopetti kuvailemalla nuorukaisen ja hänen sadan sveitsiläisensä uhrautumisen voiton varmistamiseksi.

"Olkoon hänen muistonsa kallis teidän korkeudellenne ja koko Milanon kansalle."

Ellei tarina vaikuttanutkaan herttuaan, teki se vaikutuksensa hovilaisiin, ja myöhemmin kansaan. Niinpiankuin Te Deum oli veisattu voiton kunniaksi, pukeutui kaupunki suruasuun, nuorta henkensä uhrannutta sankaria kunnioittaakseen. Saint Ambrosessa kaikui Requiem tämän eilen tuntemattoman, tänään kaikkien tunteman isänmaan pelastajan muistoksi. Yleisenä puheenaiheena oli Bellarionin mainetyö, pian muistettiin myös koiraihme, ja oltiinpa lopulta valmiita kanonisoimaankin tämä ihailtu nuorukainen.

Facino oli palannut vastaanotosta katkeroituneena ja surullisena. Kotona odotti häntä kalpea, pelästynyt puoliso.

"Lähetit hänet surman suuhun!" Näillä sanoilla tämä tervehti miestään.

Facino hämmästyi sekä sanoja että äänensävyä. "Lähetin hänet surman suuhun?"

"Tiesit, mikä häntä odotti, kun jätit hänet kahlaamoa puolustamaan."

"En jättänyt häntä mihinkään. Hän toivoi sitä itse, jopa vaatikin."

"Poikapoloinen, joka ei osannut arvata vaaran suuruutta."

Kreivittären jäähyväissanat muistuivat Facinon mieleen ja hänen mielessään salaisesti kytenyt epäluulo leimahti liekkiin. Suonet hänen otsallaan pullistuivat ja äkkinäisellä liikkeellä tempasi hän kreivittären ranteen kouraansa. "Poikapoloinen, sanoitte. Sellainenko hän mielestänne oli?"

Säikähtyneenä, mutta uhmaavan näköisenä vastasi kreivitär:

"Mitäpä muutakaan!"

"Käytöksenne ilmaisee, että piditte häntä miehenä. Mitä oli Bellarion teille?"

Suunniltaan pelosta änkytti nainen: "Minulleko?"

"Juuri niin. Vastatkaa!" Äänessä piili uhkaus ja käsi puristui tiukemmin ranteen ympäri.

"Mitä hän olisi minulle ollut, Facino?" Kreivitär melkein nyyhki. "Mitä sinä kuvittelet?"

"En kuvittele mitään, madonna. Kysyn."

Huulet vaaleina vastasi kreivitär Beatrice: "Pidin hänestä kuin pojastani." Kyynelet auttoivat häntä näyttelemään osaansa. "Minulla kun ei ole omaa lasta."

Facino hellitti ja perääntyi askelen, hieman tolkutonna ja häpeissään.

"Mitä sinä oikein luulit?" jatkoi toinen. "Et... et kai uskonut, että hän oli rakastajani?"

"En", valehteli Facino laimeasti.

"Mitä sitten kuvittelit?" tiukkasi kreivitär.

Mies tuijotti häntä palavin silmin. "En tiedä. Sinä saatat minut suunniltani!" Hän mennä tömisti huoneesta.

Mutta myrkky ei poistunut hänen suonistaan. Seuraavana päivänä pidetyillä juhlapäivällisillä istui hän ääneti puolisonsa vieressä. Tilaisuus oli samalla myös tervetuliaisjuhla. Vehkeilevä Gabriello Maria oli nimittäin kutsunut Montferratin valtionhoitajan, tämän veljentyttären ja veljenpojan vierailulle Milanoon.

Gabriello Maria oli vähitellen varmistunut veljensä aseman heikkoudesta. Hän pelkäsi Buonterzon voittajan yhä kasvavaa vaikutusvaltaa ja myöskin guelfejä. Huhuttiin näet, että Gian Maria mahdollisesti menisi naimisiin Riminin Malatestan, guelfien johtajan, tyttären kanssa. Gabriello Maria oli kaikesta huolimatta kiintynyt veljeensä, ja tahtoi ennen kaikkea auttaa häntä säilyttämään asemansa. Tämä kävisi kuitenkin melkein mahdottomaksi, jos guelfit saisivat liiaksi jalansijaa Milanossa.

Sen vuoksi alkoi hän hautoa liittoa Gian Marian ja isänsä vanhan ystävän, Montferratin ghibelliniruhtinaan välillä. Gian Marian Facinoon kohdistunut vihamielisyys auttoi Gabrielloa toteuttamaan aikeitaan. Lähetettiin kirje Aliprandille, Milanon lähettiläälle, Casaleen.

Theodore puolestaan, joka mielellään olisi liittänyt Montferratiin Gian Galeazzon haltuunsa ottaman Alessandrian, samoin Vercellin, kukatiesi vielä Genovankin, käytti mielellään tilaisuutta lähentymiseen hyväkseen.

Hän kiirehti vastaamaan, että hän saapuisi henkilökohtaisesti Milanoon neuvottelemaan liitosta. Gabriellolta saapui nyt muodollinen kutsu, joka käsitti myös ruhtinatar Valerian ja markiisi Gian Giacomon. Kutsuessaan ruhtinattaren ajatteli Gabriello Malatestan tytärtä. Ehkäpä Theodoren veljentytär haihduttaisi avioliittounelmat...

Juhlassa piti Gabriello veljeään tarkasti silmällä. Gian Maria istui ruhtinatar Valerian oikealla puolella, tämän ja markiisi Theodoren välissä. Kaikesta päättäen oli herttuan mielenkiinto herännyt ja Gabriello oli tyytyväinen. Gian Maria keskusteli pääasiassa neidon kanssa, antaen katseensa viipyä tämän kauniilla kasvoilla.

Ruhtinatar kuunteli hieman välinpitämättömän ja hajamielisen näköisenä hänen juttuiluaan. Tämä innosti herttuaa yrittämään parastaan, ja näin tuli hän lopulta kosketelleeksi myös päivän puheenaihetta.

"Tuossa istuu Facino Cane, Biandraten kreivi", virkkoi hän. "Niin, tuo kulmikasnaamainen veikko tuon tumman naisen vieressä. Itserakas nousukas, jota onni on potkinut tässä maailmassa. Niittänyt mainetta ihan ansiotta."

Markiisi Theodore höristi korviaan.

"Kenenkä on sitten ansio?" uteli hän.

"Erään kulkurin, jota hän kutsuu ottopojakseen." Herttuan ääni oli ivallinen. "Erään Bellarion-nimisen nulikan."

"Bellarion?" Markiisi innostui, samoin ruhtinatar. Hän katsoi ensi kertaa isäntäänsä kasvoihin. Gian Maria jatkoi, puhuen niin äänekkäästi, että Facinokin saattoi kuulla:

"Niin. Tosiasia nimittäin on, että Facino olisi ollut pulassa, ellei Bellarion olisi keksinyt keinoa, jolla Buonterzo saatiin tuhotuksi."

"Mitä keinoa?" kysyi ruhtinatar Valeria ja iloissaan siitä, että viimeinkin oli pystynyt herättämään neidon mielenkiinnon, kertoi Gian Maria Travon taistelusta.

"Sievä temppu tosiaan", tuumi ruhtinatar, "mutta tuskin mikään urotyö."

Gian Maria tuijotti häntä ällistyneenä. Markiisi Theodore purskahti nauruun.

"Veljentyttäreni on perin romanttinen", virkkoi hän. "Harrastaa runoja ja sensellaista. Hän pitää sotaa jonkinlaisena iloisena turnauksena, ritarileikkinä, jossa käydään mies miestä vastaan voimien mittelyyn."

"No, mutta", nauroi herttua, "sittenhän teitä pitäisi miellyttää tämä tarina sadasta miehestä, jotka pitivät puoliansa tuhansia vastaan."

"Niinkö asianlaita olikin?" ihmetteli ruhtinatar epäilevän näköisenä.

"Lisäksi uhrasi Bellarion henkensä." Herttua kiitti nuorukaista vain riistääkseen Facinolta kunnian. Ja loppujen lopuksi hän vielä kertoi koira-ihmeestä, häpeämättä ollenkaan omaa osuuttaan jutussa.

Kauhusta väristen oli neito vetäytynyt kauemmaksi tuosta ihmispedosta. Ja nyt hän mielessään pohti kuulemaansa. Hän saattoi vielä tuskin uskoa herttuan sanoja tosiksi. Bellarionko kuollut marttyyrinä kasvatusisänsä ja tämän maan puolesta?

X luku.

RITARI BELLARION.

Bellarionin sielumessusta ei lopultakaan tullut mitään. Kirkonkellojen moikaessa ratsasti nimittäin sangen elävä Bellarion Werner von Stoffelin rinnalla ja seitsemänkymmenen sveitsiläisen etunenässä Milanoon Ticinon portista.

Heitä ei laskettu kaupunkiin ilman muuta. Nähdessään teräskypäreihin ja nahkanuttuihin pukeutuneen aseellisen joukon lähestyvän, luuli vartioupseeri joutuvansa tekemisiin jonkun rosvojoukon kanssa, joka retkellään aikoi häiritä kaupungin rauhaa.

Bellarionin onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi tällaisen otaksuman paikkansapitämättömyydestä, ja tuokiota myöhemmin kierteli jo kaupungilla ihmeellinen huhu. Päästessään lähemmäksi kaupungin keskustaa kohtasivat tulokkaat suuria väkijoukkoja, jotka tungeksivat katsomaan kuin ihmeen kautta pelastunutta sankaria, sulkien melkeinpä hänen tiensä.

Tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla oli väkijoukko niin sankka, että Bellarion ei ollut päästä ollenkaan eteenpäin. Kellot olivat laanneet soimasta. Uutinen Bellarionin paluusta oli jo ehtinyt Saint Ambroseenkin.

Vihdoin pääsi hän Brolettoon ja ratsasti Arrengopihaan, jolla tunkeili väkeä melkein yhtä paljon kuin kadulla. Ikkunoissakin näkyi pää pään vieressä ja pylväistössä oikealla huomasi Bellarion herttuan itsensä, joka seisoi mustan, pirullisen della Torren ja punaisiin pukeutuneen Milanon arkkipiispan välissä. Heidän läheisyydessään seisoi myös kreivitär Beatrice, eboniittimustan tukan ympäröimät kasvot valjuina, yllään valkea samettipuku. Hän nojautui hieman etukumarassa rintasuojukseen, heiluttaen toisella kädellä värikästä huivia.

Bellarion silmäili ympärilleen arvostelevin katsein. Tilaisuus oli ensimmäinen niistä onnettaren suosionilmauksista, joiden johdosta, kuten fra Serafinokin toteaa, Bellarion sittemmin sai liikanimen Onnellinen. Ikäänkuin tilanteesta nauttien seisoi hän vähäistä myöhemmin herttuan ja kokoontuneen hovin edessä freskomaalauksilla kaunistetussa huoneessa, jota kutsuttiin Galeazzon saliksi ja jonne Facino itse oli hänet johdattanut.

Bellarionilla oli yllään nahkanuttu ja teräskypärä, ja hän nojasi sauvana käyttämäänsä kahdeksan jalan pituiseen keihääseen. Tuijottavista silmäpareista huolimatta vartosi hän tyynesti herttuan puhuttelua. Ja kun hän vihdoin antoi selontekonsa seikkailuistaan, oli se yhtä yksinkertainen kuin aikoinaan koira-ihmeen selitys. Kun Buonterzon väki oli päässyt kahlaamon yli, piileksi Bellarion seitsemänkymmenen miehensä kanssa heistä hieman pohjoiseen. Etelämpänä olevaan metsikköön lähetetyt kolmekymmentä miestä olivat näin joutuneet ottamaan hyökkäyksen vastaan. Bellarion huomasi, että apuun rientäminen oli myöhäistä. Hän lähti miehineen liikkeelle, mutta ennenkuin he olivat edenneet montakaan askelta onnettomia tovereitaan kohti, keksivät he villiviinin ja jasmiinien peittämän notkelman joen rannalla. He heittäytyivät heti siihen, vetäen luikertelevia köynnöksiä suojakseen. Samassa ilmestyi vihollinen näkyviin metsiköstä. Nähdessään tyhjän lakeuden leviävän edessään, otaksuivat Buonterzon miehet ilmeisesti jo surmanneensa kaikki kahlaamolle jääneet vihollisensa, ja pyörsivät takaisin. Ennenpitkää kuului kuitenkin uudelleen askelten töminää ja melusta päätellen palasivat he nyt entistä lukuisampina.

"Vasta nyt käsitän", pitkitti Bellarion, "että he todellisuudessa pakenivat ranskalaista ratsuväkeä, joka sillävälin oli ehtinyt heidän selkäänsä. Jäimme tunniksi paikoillemme ja sitten lähetin vakoojan ottamaan tilanteesta selkoa. Hän ilmoitti suuren ratsumiesjoukon lähestyvän Nuren taholta. Luulimme sitä Buonterzon väeksi, jonka Facino jälleen oli peräännyttänyt. Jäimme edelleenkin pariksi tunniksi piilopaikkaamme. Vihdoin kapusin rantaäyräälle, mistä saatoin nähdä Trebbian tuonpuoleisen rantapenkereen. Kummastuksekseni se oli tyhjä. Aivan läheisyydessäni näin kuitenkin muutamia miehiä, ja pian senjälkeen seisoin Werner von Stoffelin kanssa vastakkain. Hän kertoi minulle sitten taistelun kulusta."

Hän jatkoi kuvailemalla heidän matkaansa Travoon. Melkein nälkiintyneinä he olivat saapuneet hävitettyyn kylään. Löydettyään hiukan suuhunpantavaa, lähtivät he taas liikkeelle saavuttaakseen Facinon armeijan. Mutta San Giorgiossa, missä he yöpyivät, saivat he kuulla, ettei Facino ollutkaan kulkenut sitä tietä. Seuraavana aamuna lähtivät he senvuoksi omia teitään Milanoon.

He menivät Pon yli Piacenzan luona. Siellä pidätti Scotti heidät muka senvuoksi, että he olivat marssineet luvatta kaupungin läpi. Hän oli jo kuullut puhuttavan taistelusta, mutta ei tiennyt kenen eduksi se oli päättynyt. Bellarion sai miehineen tyytyä jäämään Piacenzaan kahdeksi päiväksi. Vasta tällöin sai Scotti tiedon Facinon voitosta.

"Pidimme kiirettä", lopetti Bellarion, "ja saavuin ainakin ajoissa estääkseni Requiemin veisuun. Sehän olisi muodostunut pilanteoksi."

Hän naurahti päättäessään lyhyen ja selvän selontekonsa. Mutta läsnäolijain joukossa oli ainakin kaksi, jotka eivät nauraneet, nimittäin Carmagnolan Francesco Busone, Facinon kerskaileva luutnantti, joka katsoi nuorta sankaria hyvinkin karsaasti, ja ruhtinatar Valeria, joka piti koko juttua veijarin julkeana keksintönä. Neito melkeinpä epäili, että Bellarion tahallaan oli tekeytynyt kuolleeksi voidakseen sitten yllätyksellisellä ilmestymisellään herättää sitä suurempaa huomiota.

Gabriello Maria, kohteliaana kuten aina, tuli puristamaan kättä, ja Gabriellon jälkeen tulivat herttua ja della Torre onnittelemaan Travon voittajaa. "Kunnia on kreivi Biandraten", vastasi Bellarion. "Vaatimattomuus", virkkoi della Torre, "sopii aina sankarille."

"Kreivi ei varmaankaan ole koettanut estää tämän väärinkäsityksen syntymistä. Hän on liioitellut minun osuuttani."

He eivät kuitenkaan laanneet häntä imartelemasta, ja lopulta häntä suorastaan ellottivat nuo mielistelijät, jotka herttuan käskystä olivat valmiit matelemaan kenen edessä hyvänsä. Tuokion kuluttua hän kummakseen näki myös markiisi Theodoren, joka onnitteli häntä kohteliaasti, viittaamatta sanallakaan Casalen tapahtumiin.