Part 3

Bojari oli ennen elänyt ystävyydessä hänen vanhempainsa kanssa, nytkin hän kävi häntä tervehtimässä ja rakasti kuin omaa lastaan. Jelena häntä kunnioitti kuin isäänsä ja uskoi hänelle kaikki ajatuksensa; yhtä ei vain uskonut, yhden vain salasi bojarilta, salasi itselleen suruksi, hänelle turmioksi.

Nytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa ajatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että tsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään Vjasemskille.

-- Jelena Dmitrijevna, -- bojari sanoi: -- kyllä, oikeinko totta, ettei Vjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei hänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole vielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin vaha; suvaitsee, rakastuu!

-- En koskaan, -- Jelena vastasi, -- en koskaan rakastu häneen. Ennen astun alas hautaan!

Bojari katseli häntä sääliväisesti.

-- Jelena Dmitrijevna, -- hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, -- on keino pelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä tulemaan vaimoksi minulle, ukolle.

-- Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin jalkoihin.

Bojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei arvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu oljenkorteen.

Hellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.

-- Lapsukaiseni, -- hän sanoi, -- lupaa tässä ristin kautta, ettet milloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan edessä!

-- Vannon, vannon! -- sanoi Jelena kuiskaten.

Bojari käski kutsua papin, ja pian oli kihlausjuhlallisuus toimitettu; kun tsaarin naittajanaiset saapuivat Jelenan tykö, oli hän jo Drushina Andrejevitsh Morosovin morsian.

Jelena ei ollut rakkaudesta ruvennut Morosoville puolisoksi, mutta hän oli suudellut ristiä, vannonut ollakseen hänelle uskollinen, ja oli lujasti päättänyt pitää sanansa, eikä rikkoa herraansa vastaan, ei sanoilla eikä ajatuksilla.

Ja minkätähden hän ei rakastaisi Drushina Andrejevitshiä? Bojari tosin ei ollut nuori; mutta Jumala oli siunannut hänet sekä terveydellä että vankalla ruumiilla, sotaisella kunnialla, lujalla tahdolla, kylillä ja laajoilla tiluksilla Moskovanjoen toisella puolen, aitoilla, täynnä kultaa, kultakangasta ja kalliita turkiksia. Ainoastaan yhdellä Herra ei ollut siunannut Drushina Andrejevitshiä: ei ollut siunannut häntä tsaarin armolla. Kun Iivana Vasiljevitsh oli saanut tietää, että hänen naittajanaisensa olivat myöhästyneet, suuttui hän kovasti Morosoviin ja päätti rangaista bojaria: käski kutsua hänet pöytäänsä ja asetti hänet ei ainoastaan alemmaksi Vjasemskia, vaan myös alemmaksi Godunovia, Boris Fjodorovitshia, joka silloin vielä ei ollut ylennyt arvoon eikä ollut korkeata säätyä.

Ei kärsinyt bojari sellaista häväistystä -- nousi pöydästä: ei sovi Morosowin olla Godunovia alempana! Silloin tsaari suuttui ankarasti ja käski Morosowin pyytämään Boris Fjodorovitshiltä anteeksi. Bojari meni Godunovilta anteeksi pyytämään, mutta solvasi häntä katkerasti ja nimitti häntä koiraksi.

Ja saatuaan tästä tiedon tsaari syttyi tuliseen raivoon, käski Morosowin menemään pois silmäinsä edestä ja antamaan harmaat hiuksensa kasvaa, kunnes hänet sallittaisiin näyttäytyä. Ja bojari poistui hovista; ja nyt hän käy huonossa puvussa, parta sukimatta, harmaat hivukset riippuvat ylpeällä otsalla. Surullista on bojarin, kun ei enään saa nähdä hallitsijansa silmiä, mutta hän ei ollut sukuaan häväissyt, ei istunut alemmaksi Godunovia.

Morosowin talo oli kuin täysi malja. Palkolliset pelkäsivät ja rakastivat bojaria. Jokainen, joka tuli hänen luoksensa otettiin sydämellisesti vastaan. Sekä hänen omaisensa että vieraat kiittivät hänen hyväntahtoisuuttaan; kaikille hän lahjoitti sekä ystävällisiä tervetuliaissanoja että kalliita vaatteuksia, sekä viisaita neuvoja. Mutta ketäkään hän ei niin hellästi kohdellut, kellekään ei niin runsaita lahjoja jaellut, kuin nuorelle vaimolleen, Jelena Dmitrijevnalle. Ja vaimo vastasi hellyyteen hellyydellä, ja joka aamu ja joka ilta oli hän kauan polvillaan rukoushuoneessaan ja hartaasti rukoili puolisonsa menestykseksi.

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että kesken Drushina Andrejevitshin rakkaita puheita, kesken palavata rukousta pyhäinkuvain edessä, äkisti ilmestyi hänen mielikuvitukseensa nuori sankari, joka miekka pystyssä kiiti ratsun selässä, ja hänen edellänsä epäjärjestyksessä pakenevia litvalaisia rykmenttejä?

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että tämän sankarin kuva seurasi häntä kaikkialla, kotona ja kirkossa, päivällä ja yöllä, ja nuhdellen sanoi hänelle: "Jelena! Sinä et pitänyt sanaasi, sinä et odottanut minun palaustani, sinä petit minut!..."

24 p. kesäkuuta 1565, Johannes Kastajan päivänä, kaikki Moskovan kirkonkellot heiluivat ihan aamusta asti ja soivat yhtämittaa. Kaikki kirkot olivat täynnä. Jumalanpalveluksen loputtua kansa hajosi kaduille. Nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat -- kantoivat kotiinsa viheriäisiä oksia, kukkia, koivahaisia, nauhoilla koristettuina. Kaikki oli kirjavata, eloisaa ja iloista. Kuitenkin, puolenpäivän aikana kadut alkoivat käydä tyhjiksi. Vähitellen kansa rupesi hajaantumaan, ja pian Moskovassa olisi ollut mahdoton tavata yhtäkään ihmistä. Hallitsi kuolon hiljaisuus. Oikeauskoiset lepäsivät kesäisissä makuuhuoneissaan, eikä ollut ketään, joka olisi vihoittanut Jumalaa, käyskennellen kaduilla, sillä Jumala on käskenyt ihmistä ja joka luontokappaletta lepäämään puolenpäivän aikaan; mutta syntiä on tehdä Jumalan tahtoa vastaan, ellei välttämätön tarve siihen pakota.

Ja niin kaikki nukkuivat; Moskova näytti autiolta kaupungilta. Ainoastaan Baltshugasta, äsken rakennetusta juomapaikasta eli ravintolasta, kuului huutoa, toraa ja laulua. Huolimatta puolesta päivästä piti siellä kekkereitä sotilaita, melkein kaikki nuoria, kalleissa puvuissa. He olivat asettuneet huoneisin, pihalle ja kadulle. Kaikki olivat juovuksissa; toinen, maaten paljaan maan päällä, kaasi vaatteilleen pikarillisen viiniä; toinen koetti käheällä äänellä säestää tovereitaan, mutta sai kulkustaan ainoastaan sekavia, ymmärtämättömiä ääniä. Satuloittuja hevosia seisoi portilla. Joka satulaan oli sidottu luuta ja koiranpää.

Silloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli karmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen lakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen ratsastajan puoleen:

-- Miheitsh, -- hän sanoi, -- näetkö näitä juopuneita miehiä?

-- Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on tullut kuumaksi.

-- Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?

-- Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties tosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä me työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!

Serebrjani rypisti kulmakarvojaan.

-- Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?

-- Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! -- huudahti Miheitsh, ajaen joukon luo: -- missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?

-- Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?

-- Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville, voivoda[3] ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.

-- Anna tänne kirje!

-- Mitä sinä, mitä sinä, susi sinut syö ... mitä sinä? Oletko järjessäsi? Kuinka antaisin sinulle ruhtinaan kirjeen?

-- Tuo tänne kirje, vanha pöllö, anna se! Katsotaanpas, näinköhän ei Morosow vaan mieti kavaluutta, näinköhän ei vain tahdo tappaa hallitsijaa?

-- Ah, sinä roisto! -- huusi Miheitsh, unohtaen varovaisuuden, jolla oli alkamaisillaan puhua: -- minun herraniko olisi tekemisissä kavaltajain kanssa!

-- Vai sinä vielä soitat suutasi siinä! Alas hänet hevosen selästä, pojat, ja ruoskaa selkään!

Silloin Serebrjani itse laukkasi opritshnikkien luo.

-- Takasin! -- huudahti hän niin hirvittävästi, että he pakosta pysähtyivät.

-- Jos joku teistä, -- jatkoi ruhtinas, -- vaikkapa sormellaan tähän mieheen koskee, halkasen minä häneltä pään, ja jälelle jääneet saavat vastata hallitsijalle.

Opritshnikit hämmästyivät, mutta uusia tovereita saapui läheisiltä kaduilta, ja ympäröivät ruhtinaan. Hävyttömiä sanoja heitettiin joukosta, moni vetäsi sapelin tupesta, eikä Nikita Romanovitshin olisi käynyt hyvin, ellei silloin läheltä olisi kuulunut ääni, joka lauloi psalmia, ja joka pysäytti opritshnikit ikäänkuin taikavoimalla. Kaikki katsahtivat sivulle, mistä ääni kajahti. Kadulla tuli noin neljänkymmenen vanha mies, palttinaisessa paidassa. Hänen rinnassaan kiilsi rautaristejä ja vitjoja, mutta käsissä oli puinen rukousnauha. Kalpeat kasvonsa ilmaisivat tavatonta hyvänsuopaisuutta; harvakasvuisen parran varjostamilla huulilla asui hymyily, mutta silmät tuijottivat synkästi ja harhailevaisesti.

Nähtyään Serebrjanin hän taukosi laulamasta, läheni kiireesti häntä ja katseli häntä suoraan kasvoihin.

-- Sinä, sinä? hän sanoi, -- ikäänkuin ihmetellen: -- miksikä sinä olet täällä, näiden joukossa?

Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa: "Autuas se mies, joka ei riettaiden retkillä kulje".

Opritshnikit syrjäytyivät kunnioittavasti, mutta hän alkoi taas katsella Serebrjania silmiin, luomatta heihin mitään huomiota.

-- Mikitka, Mikitka! -- hän sanoi, ravistaen päätänsä: -- mihin sinä olet joutunut?

Serebrjani ei koskaan ollut nähnyt tätä miestä, ja kummasteli, että hän puhutteli häntä nimeltä.

-- Sinä tunnet minut? -- hän kysyi.

Vähämielinen naurahti.

-- Sinä olet veljeni! -- hän vastasi: -- minä tunsin heti sinut. Sinä olet samallainen vähämielinen kuin minäkin. Eikä ymmärrystäkään sinulla ole enemmän kuin minulla, muuten et olisi tänne tullut. Minä näen koko sydämesi. Sinulla on siellä niin puhdasta, niin puhdasta, ainoastaan paljas totuus; me olemme molemmat jurodiviä![4] Mutta nämät, -- hän jatkoi, osoittaen aseellista joukkoa: -- nämä eivät ole meille sukua! Uh!

-- Vasja, -- sanoi yksi opritshnikeista: -- etkö tahdo mitään? Etkö tarvitse rahoja?

-- En, en, en! -- vastasi heikkomielinen: -- sinulta en mitään tahdo! Vasja ei mitään ota sinulta, mutta anna Mikitkalle, mitä hän pyytää!

-- Jumalan mies, -- Serebrjani sanoi: -- minä kysyin, missä bojari Morosow asuu.

-- Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan hänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian taipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.

-- Missä hän asuu? -- toisti Serebrjani ystävällisesti.

-- En sano, -- vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: -- en sano, sanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!

Ja hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.

Ymmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani kääntyi uudestaan opritshnikoihin.

-- Kuinka, -- hän kysyi, -- sanotteko vihdoinkin kuinka löydän Morosowin talon?

-- Mene yhä suoraan, -- vastasi muuan heistä jurosti. -- Siellä, kun käännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.

Sen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen ilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.

-- Hei! -- huusi eräs: -- vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano, että valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!

-- Ja varusta itseäsikin varten nuora! -- huusi toinen hänen jälkeensä.

Mutta ruhtinas ei ottanut huomioonsa heidän hävyttömyyksiään.

"Mitä vähämielinen tahtoi minulle sanoa?" -- hän ajatteli, antaen päänsä painua. -- "Mintähden hän ei näyttänyt minulle Morosowin taloa, vieläpä lisäsi, ettei hän tahdo lähettää minua pahalle työlle?"

Jatkaen matkaansa kauemmaksi, ruhtinas ja Miheitsh kohtasivat vielä monta opritshnikkiä. Toiset olivat jo humalassa, toiset vasta menivät ravintolaan. Kaikki katselivat julkeasti ja hävyttömästi, tekivätpä toiset vielä äänekkäästi sellaisia röyhkeitä muistutuksia ratsastajoista, että helposti saattoi nähdä, kuinka olivat tottuneet täydelliseen rankaisemattomuuteen.

V Luku.

Kohtaaminen.

Ratsastaen pitkin Moskovanjoen rantaa, saattoi pisteaidan ylitse nähdä koko Morosowin puutarhan. Kukkivat lehmukset varjostivat kirkkaan lammikon, joka paastopäivinä antoi bojarille runsaan ravinnon. Kauempana viheriöitsi omena-, kirsikka- ja luumupuita. Niittämättömässä nurmikossa kierteli kapeita käytäviä. Päivä oli helteinen. Tuoksuvan orjantappuran heleänpunaisilla kukilla pyöriskeli kullankarvaisia kovakuoriaisia; lehmuksissa surisivat mehiläiset; ruohostossa sirkuttivat heinäsirkat; punasten viinimarjapensaiden takaa isot päivänkakkarat kohottivat leveitä päitään ja näyttivät lellittelevän puolipäivän auringossa.

Bojari Morosow oli jo tunnin verran levännyt kesäisessä makuuhuoneessaan. Jelena palvelustyttöjensä kanssa istui lehmusten alla turvepenkillä, aivan pisteaidan luona. Hänellä oli sinisamettinen, kalliskivisillä napeilla varustettu kesäpuku. Leveät musliinihihat, koottuina hienoihin poimuihin, olivat kyynäspään yläpuolella kiinnitetyt timanttisilla käsi- eli rannerenkailla. Samallaiset korvarenkaat riippuivat olkapäille saakka; päätä peitti helmilappeinen kokoshnik,[5] ja sahvianisaappaissa loisti kultasia ompeluksia.

Jelena näytti iloiselta. Hän nauroi ja laski leikkiä tyttöjen kanssa.

-- Bojaritar, -- sanoi yksi heistä: -- koetteleppa vielä näitä rannerenkaita; ne näkyvät paremmin.

-- Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, -- vastasi Jelena ystävällisesti: -- kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt on tarpeeksi.

-- Panehan vielä ainoastaan tämä kaulakoriste kaulaasi. Kun panet koristeet kaulaasi, tulet, ihan totta, vallan sen näköiseksi, kuin pyhäinkuva kehässään!

-- Herkeä, Pashenjka, häpeä on puhua sellaista syntiä!

-- No, jollet tahdo koristaa itseäsi, bojaritar, niin eikö ruveta leskisille tahi sokkosille? Etkö tahdo kaloja ruokkia tahi keinua kiikuissa? Vai tahdotko että lauletaan sinulle jotakin?

-- Laula minulle, Pashenjka, laula minulle se laulu, jonka taannoin lauloit, kun marjoja poimitte!

-- Ja bojaritar, armas käskijäni, mitä siinä laulussa on hupaista! Se on surullinen laulu, ei iloinen.

-- Ei haittaa; minua haluttaa kuulla sitä; laula minulle, Pashenjka!

-- Kuten suvaitset, bojaritar; kun niin tahtonet, -- laulan; älä vain jälestäpäin toru minua, jos mielesi kävisi murheelliseksi. No, te ystävättäreni, säestäkää!

Tytöt istuutuivat piiriin, ja Pashenjka alotti valittavalla äänellä:

Ah, jos ei pakkanen kukkia pannut ois, Niin talvellakin ne kukkia vois; Ja murhe mieltän ei murtaisi, En mitäkään minä surisi, En istuisi tässä sortuneena Jo katsoisin aukeita vainioita... -- -- -- -- --

Kävin huoneiden, uusien huoneiden halki, Kohotin sopuliturkkiani. Ettei turkkini kahajaisi, Ettei näppini kilahtaisi, Ei kuulisi appi-ukkoseni, Sanoisi pojalleen, minun miehelleni!

Pashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.

-- Ah, minua hönttiä! -- sanoi Pashenjka: -- mitä olen tehnyt. Omaksi mieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista, bojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?

-- Halupa sinun on niitä osatakin! -- puuttui puheesen Dunjaska, vilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.

-- Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö saa bojaritarta iloiseksi!

Ja hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen kohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi laulaa:

Pantelei-herra pihalla käy, Laajalla kartanolla kävelee, Näädän-nahkanen turkki maata laahaa, Sopulilakki hänellä on päässään. Ja Herran armo hänellä on ijäti; Tyttönsä katsoo uudinten alta, Herrat katselivat kaupungista, Rouvat häntä kamareistaan katsoo, Herrat sanoo: ken tuo tuommoinen? Rouvat sanovat: kukahan tuo herra on? Mut tytöt lausun: oma kultain on!

Dunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli vielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja hyrskähti itkuun.

-- Kas siinä nyt sinun laulusi! -- sanoi Pashenjka. -- Mitä meidän nyt on tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet silmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän sanoi.

-- Tyttö-kullat! -- sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan: -- auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!

-- Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra katkerasti?

-- En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot alkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi kirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi ... ja nytkin vielä sydämeni on pakahtua ... ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas, niin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni puitte... Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik, palmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!

-- Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida hivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina Andrejevitsh tietää!

-- Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme ota sitä omalletunnollemme.

"Onkohan mahdollista," Jelena ajatteli, "että on syntiä muinaista muisteleminenkin."

-- Olkoon niin, -- hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain tule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin minun palmikoittiin.

Pashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen. Jelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja alkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä säikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin löysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko niskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena työskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä säikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.

Vihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen lettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.

-- Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.

-- Nouseppas, käyppä edessäni! -- No, katsokaa, eikö totta, palmikko on kauniimpi kuin kokoshnik?

-- Kaikki aikanaan, bojaritar. -- vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa ei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!

-- Heretkää, pilkkakirveet! -- Dunjaska vastasi.

-- Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta tunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin huoneenhaltijasta.

Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja punehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.

-- Kumarru, Pashenjka, -- bojaritar sanoi: -- minä sidon sinulle vielä helminauhan... Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään vellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!

-- Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,[6] ja helluntaina vellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he juoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois sananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.

-- Jumala heidän kanssansa! -- Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan Johannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.

-- Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?

-- Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä, oli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he alkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!

-- Puhut, mutta itse et tiedä! -- keskeytti hänet toinen tyttö. -- Mitä vellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän pesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä on vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja uljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään vellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut, heittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.

Jelena rupesi miettimään.

-- Tytöt, -- hän virkkoi, oltuaan hetkisen ääneti: -- onkohan Litvassa vellamonneitoja?

-- Siellä on juuri heidän kotiseutunsa; Ukrainassa tahi Litvassa, se on yhdentekevää...

Jelena huokaili. Samalla hetkellä kuului kavioin kapsetta, ja Serebrjanin valkea lakki näkyi pisteaidan yli.

Nähdessään miehen, Jelena tahtoi piiloittua; mutta heitettyään vielä silmäyksen ratsastajaan, hän seisoi kuin naulattuna. Ruhtinaskin seisautti hevosensa. Hän ei uskonut silmiään. Tuhannen ristiriitaista ajatusta tunkeutui yhdessä silmänräpäyksessä hänen päähänsä. Hän näki edessään Jelenan, Pleshtshejev-Otshinin tyttären, saman, jota hän rakasti, ja joka viisi vuotta sitten oli vannonut hänelle rakkautta. Mutta minkä sattuman kautta hän oli joutunut Morosowin puutarhaan?

Nytpä Nikita Romanovitsh huomasi Jelenan päässä helmillä kirjaillun kokoshnikin ja kalpeni. Hän oli naitu!

"Hourailenko minä?" hän ajatteli, luoden häneen kiinteän, ikäänkuin peljästyneen katseen: "unessako tämän näen?"

-- Tytöt! pyysi Jelena: -- poistukaa, minä kutsun teidät jälleen, poistukaa vähäksi aikaa, jättäkää minut yksin! Jumalani, Jumalani! Pyhä neitsyt! Mitä minun on tekeminen, mitä minun on sanominen?

Serebrjani oli sillävälin toipunut.

-- Jelena Dmitrijevna, -- hän puhui ankarasti: -- vastaa minulle ainokaisella sanalla: oletko naitu? Eikö se ole hairausta, eikö pilaa? Oletko todellakin naimisissa?

Jelena etsi epätoivossaan sanoja, vaan ei löytänyt niitä.

-- Vastaa minulle, Jelena Dmitrijevna, älä petä minua kauemmin, -- nyt ei ole joulu!

-- Kuule minua, Nikita Romanovitsh! -- kuiskasi Jelena.

Ruhtinas alkoi vavista.

-- Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, -- hän sanoi -- minä olen käsittänyt kaikki. Älä tuhlaa suotta sanoja: jää hyvästi, bojaritar!

Ja hän tempasi hevosensa taapäin.

-- Nikita Romanovitsh! -- Jelena huudahti: -- rukoilen sinua Kristuksen ja Hänen puhtaan Äitinsä kautta, kuule minua! Tapa minut jälestäpäin, mutta kuule minua ensin!

Hän ei jaksanut jatkaa; hänen äänensä menehtyi, polvet hervahtuivat turvepenkille; hän ojensi rukoilevasti kätensä Serebrjania kohti.

Kaikki hänen jäsenensä vavahtivat suonenvedontapaisesti mutta sääliväisyyden tunne heräsi hänen sydämessään.

Hän pysähtyi.

Jelena, melkein kyynelten tukahuttamana, alkoi kertoa, kuinka Vjasemski oli häntä vainonnut, ja kuinka vihdoin tsaari oli päättänyt naittaa hänet lemmikillensä, ja kuinka hän epätoivossaan oli antautunut vanhalle Morosoville. Keskeyttäen kertomustaan itkulla, hän syytti itseään pakollisesta petoksestaan, sanoi, että hän ennen olisi surmannut itsensä kuin mennyt toiselle vaimoksi, ja kirosi hentomielisyyttään.

-- Sinä et voi minua rakastaa, ruhtinas, -- hän sanoi: -- ei ole sallittu sinun rakastaa minua! Mutta lupaa minulle, ettet kiroa minua; sano, että annat minulle suuren syntini anteeksi!

Ruhtinas kuunteli, rypistäen kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.

-- Nikita Romanovitsh, kuiskasi Jelena pelonalaisena: -- Kristuksen tähden, lausuhan vaikka yksi ainoa sana!

Ja hän loi ruhtinaaseen silmänsä, täynnä pelkoa ja odotusta, ja koko hänen sielunsa loisti kaunopuheliaasta, rukoilevasta katseestaan.

Ankara taistelu riehui Serebrjanin sydämessä.

-- Bojaritar, -- hän viimein sanoi, ja hänen äänensä vapisi: -- näköään se oli Jumalan tahto ... etkä sinä ole niin syyllinen ... niin, sinä et ole syyllinen ... ei sinulle ole mitään anteeksi annettavaa, Jelena Dmitrijevna, minä en kiroa sinua, -- en -- Jumala näkee, en kiroa -- Jumala näkee, minä ... minä rakastan sinua kuin muinoin.

Nämät sanat pääsivät ruhtinaalta ikäänkuin itsestään.

Jelena huudahti, hyrähti itkuun ja syöksyi pisteaidan luo.

Samalla hetkellä ruhtinas nousi seisaalleen jalustimissaan ja tarttui aitauksen vaajoista kiinni. Jelena toiselta puolen seisoi jo penkillä. Ajattelematta ja itsetiedottomina he heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän huulensa yhtyivät...