Part 28

Kremlin suuressa salissa, tsaarillisessa loistossaan ja mahtavuudessaan istui Iivana Vasiljevitsh valta-istuimellaan, Monomahin[42] lakki päässään, kultaisessa puvussa joka oli pyhien kuvilla ja kalliilla kivillä koristettu. Hänen oikealla puolellansa seisoi tsarevitsh Fedor, vasemmalla -- Boris Godunov. Istuimen ympärillä ja ovilla seisoivat rindit,[43] valkeissa atlaskauhtanoissa, hopeisilla koristuksilla koristetut kirveet olallaan. Koko sali oli täynnä ruhtinaita ja bojareja.

Mielensä rohkaistuaan sanomasta, jonka Stroganovit olivat tuoneet, ei Iivana enään ollut niin synkän näköisenä ja hänen huulillansa näkyi hymyily, kun hän kääntyi Godunoviin jollain huomautuksella. Mutta hänen kasvonsa oli hyvin vanhentuneet, rypyt olivat vähän syvemmät, päässään oli vain vähän hiuksia, mutta parta oli aivan lähtenyt.

Boris Fedoritsh oli viimeisinä vuosina hyvin ylentynyt. Hän oli tullut tsarevitsh Fedorin langoksi, joka oli nainut hänen sisarensa Irinan ja hänellä oli nyt tallimestarin korkea virka. Kerrottiinpa, että Iivana Vasiljevitsh, tahtoen näyttää miten kalliit Godunov sekä miniänsä olivat hänen sydämellensä, kohotti kerran kolme sormeansa ylös ja lausui, osoittaen niihin toisella kädellänsä: "Kas Fedor, kas Irina, kas Boris; ja yhtä kipeätä kuin minun käteeni tuntuisi, jos joku noista sormistani hakattaisiin pois, yhtä raskasta olisi sydämelleni kadottaa yhden noista kolmesta armaasta lapsestani".

Tuommoinen erinomainen suosio ei vaikuttanut Godunovissa ylpeyttä eikä itserakkautta. Hän oli niinkuin ennenkin nöyräluontoinen, ystävällinen jokaista kohtaan, hänen kaunis vartalonsa sai vielä arvokkaamman näön ja sen mahtavuuden, joka sopi hänen korkeaan asemaansa.

Ei Godunov kuitenkaan saanut niin suurta kunniaa ja valtaa vahingoittamatta siveellistä arvokkaisuuttansa. Ei aina onnistunut hänen taipuvaiselle luonteellensa välttää asioita, joita hänen omatuntonsa ei voinut hyväksyä. Niin hän, nähden Maljutan olevan liian mahtavan kilpailijan ja epäillen voivansa alentaa häntä Iivanan silmissä, rupesi hänen likimmäiseksi ystäväksensä ja vielä vahvemmin sitoakseen heidän molemminpuoliset etunsa, nai hän hänen tyttärensä. Kaksikymmentä vuotta, vietetyt semmoisen tsaarin valta-istuimen läheisyydessä, kun Iivana Julma oli, ei voineet olla vaikuttamatta Boris Fedoritshiin ja hänessä tapahtui jo tuo surullinen muutos, joka, senaikuisten henkilöitten ajatuksen mukaan, muutti pahantekiäksi kaikkein korkeimmilla luonnonlahjoilla varustetun henkilön.

Katsoen tsarevitsh Feodoriin, ei kukaan voinut olla ajattelematta, että ne kädet olivat heikot, joilla Iivanan kuoltua valtakuntaa oli ylläpitäminen. Ei vähintäkään järjen eikä sielun voimaa näkynyt hänen herttaisissa, mutta elottomissa kasvoissaan. Hän oli jo kaksi vuotta naimisissa, mutta hänen katseensa oli vielä lapsellinen. Vartaloltaan oli hän vähäinen ja heikko, kasvoiltaan vaalea ja turpea. Hän hymyili yhä ja katseensa oli ujo ja peljästynyt. Ei syyttä puhuttu, että tsaari, kaivaten vanhempaa poikaansa, joskus lausui Feodorille: "Lukkariksi olisi sinun pitänyt syntyä, Fedja, mutta ei tsarevitshiksi!"

"Onhan Jumala armollinen", ajattelivat monet: "olkoon tsarevitsh heikko; hyvä on, ettei hän ole isänsä, eikä vanhimman veljensä luontoinen! -- Kyllä häntä auttaa hänen lankonsa Boris Fedorovitsh. Ei hän anna valtakunnan hävitä!"

Hovilaisten kuiskaukset palatsissa häiritsi äkkiä torvien äänet ja kellojen soitto. Saliin astui kuuden hovimestarin jälessä Jermakin lähettiläät, heitä seurasi Maksim ja Nikita Stroganov sekä heidän setänsä Semjon. Heidän jäljessään kannettiin kalliita turkiksia, kaikenlaisia kummallisia koristeita ja joukko erinomaisia, ei ennen nähtyjä aseita.

Ivan Koltso, joka astui lähetyskunnan etupäässä, oli lähes viidenkymmenvuotias, keskikorkuinen, vahvavartaloinen mies, vilkas, teräväsilmäinen, tuuhealla, mustalla parralla, jossa oli vähän harmaita karvoja.

-- Suuri hallitsija, -- hän lausui, lähestyen valtaistuimen portaita: -- sinun kasakka-atamanisi, Jermak Timofejef, ynnä kaikki sinun maanpakolaisesi, Volgan kasakat, jotka sinun armosi on kuolemaan tuominnut, ovat koettaneet katua rikoksiansa ja kumartavat sinua, tervehtäen sinua uudella valtakunnalla! Lisää, suuri hallitsija, sinun valloitettuihin Kasanin ja Astrakanin kuningaskuntiin myös Siperia, niin kauan kun kaikkein Korkein sallii maailman seisoa!

Ja lausuttuaan lyhyen puheensa, Koltso lankesi toverineen polvilleen ja painoi päänsä aina maahan asti.

-- Nouskaa, hyvät palvelijani! -- Iivana lausui. -- Ken vanhaa muistuttaa, siltä silmä pois,[44] ja olkoon tuo entinen maapakolaisuus ei pakolaisuutena, vaan armona. Tule tänne, Ivan!

Ja tsaari ojensi hänelle kätensä, mutta Koltso nousi seisoalleen ja ettei hän polkisi valtaistuimen purppuraiselle astuimelle, heitti siihen ensi lammasnahkaisen lakkinsa, astui siihen toisella jalallansa ja, syvästi kumartaen painoi huulensa Iivanan kädelle, joka syleili ja suuteli häntä otsaan.

-- Kiitän armollisinta ja ijankaikkista kolminaisuutta! -- tsaari lausui, nostaen silmänsä taivaasen: -- näen Jumalan kaikkivaltiaan huolepidon puolellani, koska aivan samaan aikaan, jolloin viholliseni ahdistavat minua ja lähimmätkin palvelijani tahtovat julmuudellaan minut hävittää, kaikkein armollisin Jumala lahjoittaa minulle voiton ja vallan pakanoitten yli ja valtakunnalleni kunniarikasta lisääntymistä.

Ja luoden voitollisen katseen bojareihin, hän lisäsi uhaten:

-- Jos Herra on meidän kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla! Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon!

Mutta siinä samassa hän huomasi, että hän syyttä turmelee yleisen ilon, ja, kääntyen Koltsoon, jatkoi muuttaen katseensa lauhkeaksi:

-- Miten sinua Moskova miellyttää? Oletko missään nähnyt moisia palatseja ja kirkkoja? Tahi ehkäpä olet jo ennen ollut täällä?

Koltso hymyili viekkaasti, ja hänen valkeat hampaansa ikäänkuin valaisivat tummat kasvonsa.

-- Missä me alhaiset olisimme nähneet semmoisia ihmeitä! -- hän lausui nykäisten olkapäitänsä. -- Emme unessakaan ole nähneet semmoista komeutta, suuri hallitsija! Asumme Volgalla talonpojan tavalla, Moskovasta olemme vain kuulleet puhuttavan, mutta tässä maassa emme koskaan ole olleet!

-- Oleskele täällä, -- Iivana sanoi suosiollisesti, -- käsken hyvästi kestittää sinua. Mutta Jermakin kirjeen olemme lukeneet ja käsittäneet ja olemme jo käskeneet ruhtinas Balhoskin ja Ivan Gluhovin viidensadan joutsimiehen kera mennä teitä auttamaan.

-- Suuresti kiitämme, -- Koltso vastasi, syvään kumartaen, -- mutta eikö ole liian vähän, suuri hallitsija?

Iivana ihmetteli Koltson rohkeutta.

-- Kas, miten sukkela olet! -- hän lausui, ankarasti häneen katsoen. -- Etkö käske minua itseäni juoksemaan teidän luoksenne lisäksi? Luuletko, ettei minulla ole muuta huolehdittavana, kuin teidän Siperianne? Ota, mitä annetaan, ja kerää palausmatkallasi vapaaehtoisia. On kylläksi kaikenlaisia kerjäläisiä Venäjällä. Sen sijaan että ikävystyttävät minua joka päivä leivästä, menkööt asumaan noihin uusiin maihin! Mutta Vologodskin piispalle olemme kirjoittaneet, että hän määräisi kymmenen pappia pitämään teille jumalanpalvelusta ja noudattamaan kaikki vaatimukset.

-- Siitä myös kiitämme sinun armoasi, -- Koltso vastasi, taase kumartaen: -- Se on hyvä asia: mutta salli, suuri hallitsija, antaa meille paitsi pappeja, vielä aseita, niin paljon kuin mahdollista, ja ruutia enemmän!

-- Ei niitäkään tule teiltä puuttumaan. Bolhovskilla on siitä käskyni.

-- Ja kovin on pukumme kulunut, -- Koltso huomautti viekkaasti hymyillen ja olkapäitänsä nykäisten.

-- Vai niin, eikö Siperian teillä ole ketään, jota voisi ryöstää? -- Iivana sanoi tyytymätönnä atamanin itsepintaisuudesta. -- Sinä et unohda, näen mä, ainoatakaan taloutesi asiaa; mutta me olemme heikon ymmärryksemme mukaan ajatelleet kaikesta. Pukuja antaa teille Strogonovit; minä olen jakanut tsaarillisen palkkani päälliköille ja sotamiehille. Mutta ettet sinä, herra neuvonantaja, jäisi puvutta, -- lahjoitan minä sinulle omat turkkini!

Tsaarin viitattua, toi kaksi hovimestaria kalliit, kultakankaalla päällystetyt turkit ja pukivat sen Ivan Koltson päälle.

-- Kielesi on, näen mä, terävä, -- Iivana sanoi, -- mutta onko sinulla terävä miekka?

-- Ei se huono ollut, suuri hallitsija, mutta tylsentyi vähän siperialaisten kalloissa!

-- Ota minun aseistostani miekka, mikä sinua enin miellyttää, mutta valitse mielesi mukaan paras. Mutta etpä sinä, luullakseni, liiaksi ujostele!

Atamanin silmät säihkyivät ilosta.

-- Suuri hallitsija! -- hän huudahti, -- kaikista sinun armonosoituksistasi on tämä suurin! Synti olisi minun empiä sinun lahjaasi! Valitsen sinun aseistostasi mitä parhaimman! -- Mutta, -- hän lisäsi vähän mietittyään, -- koska sinä, hallitsija, et säästä miekkaasi, niin salli se viedä sinun tsaarillisessa nimessäsi Jermak Timofejitshille!

-- Elä hänestä huolehdi, emme me unohda häntäkään! Mutta jos pelkäät, etten osaa miellyttää hänen armoaan, niin valitse kaksi miekkaa, itsellesi toinen, toinen Jermakille.

-- Niin, oikein, hallitsija! -- Koltso huudahti ihastuksissaan. -- Kyllä me niillä kahdella miekalla palvelemme sinun tsaarillista armoasi!

-- Mutta ei miekat ole kylläksi, -- Iivana jatkoi. -- Te tarvitsette vielä hyvät haarniskat, Sinulle me kyllä koeteltuamme löydämme sopivan, mutta kun emme vaan erehtyisi Jermakista. Millainen hän on vartaloltaan?

-- Ehkäpä melkein minun kokoiseni, mutta vahvempi hartioiltaan. Kas, jotenkin tuon pojan kokoinen, -- Koltso sanoi, osoittaen erästä tovereistaan, vahvavartaloista nuorukaista, joka, tuotuansa hirmuisen joukon aseita ja heitettyään ne maahan, seisoi hänen takanansa, suu ammollaan, eikä lakannut ihmetellen katsomasta milloin tsaarin kultaista pukua, milloin istuinta ympäröivien rindien komeutta. Koettipa hän ryhtyä keskusteluunkin erään kanssa, saadakseen tietää, eivätkö he kaikki ole tsarevitshejä. Mutta rindi katsoi häneen niin ankarasti, ettei hän uudistanut kysymystään.

-- Tuokaa tänne, -- tsaari sanoi, suuri, kotkan kuvalla koristettu haarniska, joka riippuu aseistossa ensimäisellä paikalla. Me koetamme sitä tuon suurisilmäisen päälle.

Kohta tuotiin raskas rautainen haarniska, varustettu vaskisella reunuksella hihojen ympärillä ja helmassa, ja kaksipäisellä kotkalla rinnassa ja seljässä.

Tuo pantsaripaita oli taidokkaasti taottu ja herätti kaikkialla ihastuksen kuiskeen.

-- Pue se päällesi, hylkiö! -- tsaari sanoi.

Nuorukainen teki niin, mutta, ehkä kuinka koetti, ei hän sopinut siihen ja työnsi kätensä ainoastaan hihojen puoliväliin.

Joku kauan sitten unohdettu muisto lensi Iivanan päähän.

-- On kyllin, -- Koltso sanoi, tarkoin silmillään seuraten nuorukaista, -- riittää jo pingoittaa tsaarin pantsaria! Vieläpä sen rikot, karhu! Hallitsija -- hän jatkoi, -- haarniska on hyvä ja sopii Jermak Timofejitshille, mutta tuo ei sovi siihen sen vuoksi, että kourat estävät. Sellaisia kouria, kuin hänellä, ei ole kellään.

-- Noh, näytäpäs nyrkkisi! Iivana sanoi katsoen uteliaasti poikaan.

Mutta nuorukainen katsoi häneen epäillen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt käskyä.

-- Etkö kuule, pöllö, Koltso toisti, -- näytä nyrkkisi hänen tsaarilliselle armolleen!

-- Mutta jos hän hakkauttaa minulta pään poikki siitä? -- moukka sanoi pitkäveteisesti ja hänen tyhmissä kasvoissansa näkyi pelko.

Tsaari naurahti, ja kaikki läsnäolijat tuskin voivat pidättää nauruansa.

-- Hölmö, hölmö! -- Koltso sanoi harmissaan, -- sinä olet aina ollut hölmönä ja jäät nytkin hölmöksi!

Ja irroitettuaan nuorukaisen haarniskasta, veti hän hänet valtaistuimen luo ja näytti tsaarille hänen leveän kouransa joka oli enemmän karhun käpälän, kun ihmisen käden muotoinen.

-- Suo anteeksi, suuri hallitsija, hänen yksinkertaisuutensa. Hän on puheissaan tyhmä, mutta teoissaan hyvä poika. Hän se oli, joka otti tsarevitsh Mametkulan vangiksi.

-- Mikä on hänen nimensä? -- Iivana kysyi, yhä tarkemmin katsoen poikaan.

-- Mitka! -- tokasi tuo yksinkertaisesti.

-- Odotapas! -- Iivana lausui äkkiä tuntien Mitkan, -- etkö sinä ole juuri se sama, joka slobodassa taisteli Morosovin edestä, ja tappoi Homjakin aisalla.

Mitka hymyili typerästi.

-- Minä en ensinnä tuntenut sinua, pöllö, mutta nyt muistan naamasi!

-- Mutta minä muistin sinut heti! -- Mitka vastasi tyytyväisen näköisenä, -- sinä istuit silloin ylennyksellä aivan kentän laidassa!

Tällä kertaa purskahtivat kaikki nauruun.

-- Kiitos sinulle, -- Iivana lausui, -- ettet unohtanut minua, alhaista miesparkaa. Noh, miten sinä otit kiinni Mametkulan.

-- Heittäysin hänen päällensä vatsalleni! -- Mitka vastasi välinpitämättömästi, eikä ymmärtänyt, mistä syystä kaikki taas nauraa hohottivat.

-- Niin, -- Iivana lausui, katsellen Mitkaa, -- kun tuommoinen kontio heittäypi päälle, niin ei ole helppo päästä hänen altansa pois. Muistan kyllä, miten hän musersi Homjakin. Miksi sinä silloin lähdit pois kentältä? Ja miten sinä jouduit Siperiaan?

Atamani työkkäsi salaa kyynäspäällään Mitkaa, että tämä olisi vaiti, mutta hän käsitti sen päinvastoin.

-- Tuo minut vei pois kentältä! -- hän sanoi atamania sormellaan osoittaen.

-- Hänkö sinut vei? -- Iivana Vasiljevitsh lausui, katsoen hämmästyneenä Koltsoon. -- Mitenkä, -- hän jatkoi tarkemmin katsoen häneen, -- sinähän sanoit olevasi ensi kerran tässä seudussa? Odotapas, veikkoseni, ehkäpä olemmekin vanhat tuttavat. Etkö sinä minulle kerran kertonut Golubinin kirjasta? Niin juuri, sinähän Serebrjanin vankilasta veit. Miten sinä, hurskas mies sait näkösi jälleen? Missä kävit Jumalaa rukoilemassa? Minkä Pyhän jäännöksiä suutelit?

Ja iloiten Koltson hämmingistä, tsaari iski häneen läpitunkevan, tutkijan katseen. Koltso loi silmänsä maahan.

-- Noh, -- tsaari vihdoin sanoi, -- mikä on ollut, se on mennyt, ja mikä on mennyt, sen yli on ruoho kasvanut. Sano minulle ainoastaan, miksi sinä Rjasanin tappelun jälkeen et tullut muitten rosvojen kanssa tunnustamaan minulle rikoksiasi.

-- Suuri hallitsija, -- Koltso vastasi ottaen kaiken miehuutensa avuksi, -- en silloin vielä ansainnut sinun suurta armoasi. Minua hävetti tulla sinun silmäisi eteen ja kun ruhtinas Nikita Romanitsh toi sinun luoksesi toverini, palasin minä Volgan rannoille, Jermak Timofejitshin luo, ajatellen: eiköhän Jumala salli minun tehdä sinulle uutta palvelusta.

-- Mutta sillä aikaa varastit rahavarastoni laivoista ja ryöstit kisilbashi lähettilääni Moskovan tiellä.

Iivana Vasiljevitshin katse oli enemmän pilkallinen kuin julma. Vanjuha Perstenin, tahi Ivan Koltson rohkean yrityksen jälkeen oli jo kulunut seitsemäntoista vuotta, ja tsaarin kostonhimo ei kestänyt niin kauvaa, kun ei hänen itserakkauttansa oltu loukattu.

Koltso näki Iivanan kasvoista ainoastaan halun pilkata häntä. Siitä päättäen painoi hän alas päänsä ja silitteli niskaansa, pidättäen viekkailla huulillansa tuskin huomattavan hymyn.

-- On tapahtunut jos jotakin, suuri hallitsija, -- hän lausui puoliääneen, -- olen syyllinen, sinun armosi.

-- Hyvä, -- Iivana sanoi, -- sinä Jermakin kanssa olette sovittaneet rikoksenne ja nyt on kaikki entinen unohdettu, mutta jos sinä ennen olisit sattunut minun käsiini, niin, -- elä pane pahaksesi!

Koltso ei vastannut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "sentähdenpä en minä silloin tullutkaan sinun luoksesi, suuri hallitsija!"

-- Odotahan, Iivana jatkoi, -- täällä on, luultavasti ystäväsi!

-- Hei! -- hän lausui, kääntyen hovilaisiin, -- onko täällä tuo rosvojen päällikkö, mikä hänen nimensä onkaan? Nikita Serebrjani?

Puhe kuului joukossa ja riveissä syntyi liikettä, mutta ei kukaan vastannut.

-- Kuuletteko? -- Iivana toisti ääntänsä korottaen, -- minä kysyn, onko tuo Nikita täällä, joka pyrki Shisdraan palvelemaan rosvojen kanssa?

Tsaarin toisen kerran kysyttyä astui esiin vanha bojari, joka oli ennen ollut sotapäällikkönä Kaluugassa.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, syvästi kumartaen, -- hän, jota kysyt, ei ole täällä. Seitsemäntoista vuotta sitten, samana vuonna kun hän tuli Shisdraan, tappoivat tatarit hänet ja hänen kanssansa kaatui koko hänen sotaväkensä.

-- Tottako? -- Iivana lausui, -- ja minä kun en tiennytkään! Noh, hän jatkoi, kääntyen Koltsoon: -- kun ei, niin ei, mutta minä olisin tahtonut saattaa teidät yhteen ja katsoa, miten te suutelisitte!

Atamanin kasvoissa näkyi suru.

-- Onko sinun sääli toveriasi, vai mitä? -- Iivana kysyi pilkaten.

-- On, hallitsija! -- Koltso vastasi, pelkäämättä tsaarin vihastumista siitä.

-- Jaa, lausui tsaari ylönkatseella, -- niin sen sopii olla; veli on vertainen ainakin!

Tosinko Iivana ei tiennyt Serebrjanin kuolemasta, vai teeskentelikö ei siitä tietävänsä, näyttääksensä sillä, miten vähä hän panee arvoa niihin, jotka eivät etsi hänen suosiotansa, -- Jumala tiesi! Jos hän todellakin nyt vasta sai tiedon hänen kohtalostansa, niin säälikö hän häntä, vai eikö, -- tuo on yhtä vaikea päättää; Iivanan kasvoissa ei näkynyt sääliväisyyttä. Hän oli näöltään yhtä välinpitämätön, kun sitä ennenkin.

-- Oleskele täällä, -- sanoi hän Ivan Koltsolle: -- mutta kun on aika Bolhovskin lähteä, niin mene hänen kanssansa Jugorskin maahan... Jaa, olinkin unohtaa, että Bolhovski lukee sukupolvensa Ruurikista. Ei ole helppo tulla toimeen noitten ylhäisten ruhtinaitten kanssa; ehkäpä tahtovat lukea itsensä minun vertaisikseni! Eivät he kaikki pyydä lupaa, niinkuin tuo Nikita, mennä rosvojen seuraan. Siis, ettei hänellä olisi loukkaavaa olla kasakkojen atamanin vallan alla, nimitän nyt Jermakin Siperian ruhtinaaksi! Stshelkalov, -- lausui hän edempänä seisovalle neuvoston sihtierille, -- valmista Jermakille armollinen kirje, että hän on koko Siperian maan sotapäällikkö, mutta Mametkulan lähettäköön vahvan vartiaväen kanssa Moskovaan. Niin, oikein, kirjoita kirje myös Stroganoveille, että lahjoitan heille hyvästä palveluksestansa ja huolenpidostansa Semjonille -- Isot ja Vähät suolapaikat Volgalla, mutta Nikitalle ja Maksimille -- kaikissa sen seudun kaupungeissa ja linnoituksissa veroton kaupan käynti.

Strogonovit kumarsivat syvään.

-- Se oli vanhin veljeni, Grigorji Anikin, vastasi Semjon Strogonov; -- hän, Jumalan tahdosta, viime vuonna kuoli!

-- Ei Anikin, vaan Anikjevitsh, -- tsaari lausui, pannen painon viimeiselle tavulle: minä jo silloin käskin hänet olemaan korkeimpana vieraana ja nimittää itsensä täydellä isännimellä. Ja teidät kaikki käsken kirjoittaa itsenne _vitsh_-päätteellä ja nimittää itsenne ei vieraiksi, vaan korkeasukuisiksi henkilöiksi.

Tsaari alkoi tarkastella turkkitavaroita ja muita Jermakin lähettämiä lahjoja, ja päästi Ivan Koltson menemään sanottuaan hänelle vielä muutamia armollisia pilapuheita.

Hänen muassaan poistui myös koko seura.

Samana päivänä Koltso, yhdessä Strogonovien kanssa oli päivällisellä Boris Fedorovitshin luona monilukuisten vieraitten seurassa.

Pikarien tavan mukaan tyhjennettyään tsaarin, tsarevitshin, koko tsaarillisen huoneen ja kaikkein korkeimman metropoliitan terveydeksi, kohotti Godunov suuren kultapikarin ja esitti maljan Jermak Timofejitshin ja kaikkien hänen hyvien tovereinsa terveydeksi. -- Eläkööt he koko Venäjän maan kunniaksi! -- huudahtivat kaikki vieraat nousten istuimiltaan ja kumartaen Ivan Koltsolle. -- Kumarramme sinulle koko oikeauskoisen maailman puolesta, -- lausui Godunov, syvään kumartaen -- mutta sinun persoonassasi myös Jermak Timofejevitshille, kaikkien ruhtinaitten ja bojarien, koko kauppasäädyn, koko Venäjän kansan puolesta! Ota vastaan koko maan suurin kiitos, kun teitte sille jalon palveluksen!

-- Ja kaikukoon, -- huudahtivat vieraat, kaikukoon teidän nimenne pojille ja pojanpojille ja kaukaisille jälkeisille, ikuiseksi kunniaksi, rakkaudeksi ja esimerkiksi, rukoukseksi ja opiksi!

Atamani nousi istuimeltaan, kiittääksensä kunniasta, mutta hänen tunteelliset kasvonsa äkkiään muuttuivat mielenliikkeestä; huulensa vapisivat, ja hänen rohkeissa silmissään ehjäpä ensikerran elämässään, kiilsivät kyyneleet.

-- Eläköön Venäjän maa! -- lausui hän hiljaan ja kumarrettuaan joka sivulle, istautui taas paikalleen, sanaakaan lisäämättä.

Godunov pyysi atamanin kertomaan oloistansa Siperiassa, ja Koltso, itsestänsä mainitsematta, alkoi innolla kertoa Jermakin erinomaisesta voimasta ja urhoollisuudesta, hänen ankarasta oikeamielisyydestänsä ja kristillisestä hyvyydestänsä, jolla hän aina kohteli voitetuita.

-- Tuolla hyvyydellänsä, -- päätti Koltso, -- otti Jermak Timofejevitsh enemmän kun miekallansa. Kun valloitimme minkä kaupungin tahi linnoituksen hyväänsä, hyväilee hän kaikkia asukkaita siellä ja vieläpä antaa heille lahjojakin. Mutta kun otimme Mametkulan, niin hän ei tiennyt miten häntä kunnioittaa; otti omilta hartioiltaan turkin ja puki sen tsarevitshin yli. Ja kävi sanoma koko sen maan ympäri Jermakista, ettei ole vaikeata antautua hänen valtaansa, ja joukko ruhtinaita tuli itse hänen luoksensa ja toivat veron. Iloinen oli meillä elämä Siperiassa, -- jatkoi atamani; -- yhtä vain minä kaipasin, ettei meidän kanssamme ollut ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, hänelle olisi ollut mieluista ja meillä olisi ollut hänen kanssansa parempi. Sinä, Boris Fedorovitsh, olit, luultavasti hänen kanssansa ystävyydessä. Suo nyt juoda hänen muistoksensa!

-- Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! -- sanoi huoaten Godunov, joka ei pelännyt näyttää myötätuntoisuuttansa miestä kohtaan, jota vieraansa niin arvosteli: -- olkoon hänelle ijankaikkinen elämä! -- toisti hän täyttäen pikarin! -- usein minä häntä muistan!

-- Ikuiseksi muistoksensa! -- Koltso lausui, ja tyhjennettyään pikarin, painoi hän päänsä alas, ajatuksiinsa vaipuneena.

Kauvan vielä keskusteltiin pöydän ääressä, mutta kun päivällinen loppui, ei Godunov sittenkään päästänyt ketään kotiin, vaan pyysi jokaista ensin lepäämään, ja sitten viettämään hänen kanssansa koko päivän. Kestitsemiset seurasivat toinen toistansa, puhe jatkoi puhetta, ja vasta myöhään illalla, kun ratsastavat yövartijat jo olivat muutamia kertoja ajaneet katuja pitkin, huutaen, että valkeat ja lyhdyt sammutettaisiin, lähtivät vieraat pois ihastuneina Godunovin vieraanvaraisuudesta.

Enemmän kun kolme vuosisataa on kulunut tässä kerrottujen tapahtumien jälkeen, ja vähän muistoja on jäänyt Venäjälle siitä ajasta. Kansan keskellä kulkee vielä kertomuksia julman tsaarin kunniasta, komeudesta ja hirmuisuudesta, siellä täällä lauletaan vielä tsarevitshin kuolemantuomiosta, tatarien hyökkäyksestä Moskovaan, Jermak Timofejevitshin Siperian valloittamisesta, ja hänen muotokuviansa, jotka luultavasti eivät ole hänen näköisiänsä, vielä nytkin voi tavata kaikissa siperialaisissa pirteissä; mutta noissa muinaistaruissa, lauluissa ja kertomuksissa on totuus sekoitettu satuun ja ne antavat tositapauksille epämääräisiä piirteitä, näyttäen niitä ikäänkuin läpi usvan ja sallien mielikuvituksen vapaasti muodostella noita epäselviä kuvia.

Todenmukaisemmin kertoo meille tuon ajan ulkonaisesta puolesta muutamat jälelle jääneet rakennukset, kuten Vasili Pyhän kirkko, jonka kirjavat huiput ja koristetut tornit voivat antaa käsitystä Iivanan palatsin eriskummallisesta rakennustavasta Aleksandrovin slobodassa, ja Trifon Naprudnin kirkko, Butirskin ja Krestovskin tulliporttien välillä, jonka haukankesyttäjä Trifon rakennutti, lupauksensa mukaan, ja jossa nytkin vielä näkyy pyhimyksen kuva, istuen Valkosella hevosella, jahtihaukka kädellänsä.

Aleksandrovin sloboda, tsaari Vasiljevitshin sieltä lähdettyä seisoi unohdettuna, ikäänkuin hänen vihansa synkkänä muistopatsaana ja elähytettiin vain ainoan kerran, ja senkin lyhyeksi ajaksi. Petturien hallituksen levottomina aikoina, nuori sotapäällikkö, ruhtinas Mihail Vasiljevitsh Skopin-Shuiskij, liitossa ruotsalaisen kenralin De la Gardien kanssa, kokosi sotavoimansa sen vahvojen muurien sisään ja pakoitti sieltä puolalaisen sotapäällikön Sapegin lakkauttamaan Sroitsko-Sergiefskin luostarin pitkällisen piirityksen.