Part 25

Iivana viittasi kädellään, ja mestaajat alkoivat työnsä.

Iivanan kalpeille kasvoille kohousi puna; hänen silmänsä suurenivat, otsallansa nousivat siniset suonet ja sieramensa paisuivat -- -- --

Kun hän vihdoin kyllästyneenä murhaamiseen käänsi hevosensa ja, ajettuaan ympäri kentän, poistui, itse verellä tahrattuna ja verellä tahratun sotajoukkonsa seuraamana, silloin korpit, jotka olivat istuneet kirkkojen ristillä ja kattojen harjoilla, löivät toinen toisensa perään siivillänsä ja alkoivat laskeutua rikkimuserrettujen ihmisjäsenten läjille ja hirsipuissa riippuvien ruumiitten päälle.

Boris Godunov ei ollut sinä päivänä Iivanan seurassa. Hän oli jo päivää ennen pyytänyt itselleen luvan, saattaakseen litvalaisia lähettiläitä Moskovasta.

Seuraavana päivänä mestauksen jälkeen tori puhdistettiin ja ruumiit vietiin Kremlin hautaan.

Sinne Moskovan kansalaiset jälestäpäin rakensivat muutamia puisia kirkkoja, _luitten ja veren päälle_, niinkuin vanhat aikakauskirjat mainitsevat.

Kului monet vuodet; hirmuisen mestauksen vaikutus hävisi kansojen muistista, mutta kauvan vielä Kremlin hautaa pitkin seisoivat nuo yksinkertaiset, puiset kirkot, ja sinne rukoilemaan tulleet kuulivat sielumessuja tsaari ja suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh Neljännen käskystä piinattujen ja mestattujen rauhan edestä.

XXXVI Luku.

Palajaminen slobodaan.

Kauhulla peljästettyänsä Moskovan, tahtoi tsaari nyt esiintyä armollisena ja jalomielisenä. Hänen käskystänsä avattiin vankihuoneet ja vangit, jotka eivät enään aavistaneetkaan anteeksiantamusta, vapautettiin kaikki. Muutamille Iivana lähetti lahjoja. Näytti siltä, kun kauvan sitten hänessä syttynyt ja palanut viha olisi puhkeunut ulos viimeisessä mestauksessa ja lentänyt hänen sielustansa niinkuin tulipatsas tultasuitsevasta vuoresta. Hänen järkensä rauhoittui, hän lakkasi etsimästä petosta.

Ei Iivana aina, viatonta verta vuodatettuaan, kuunnellut omantuntonsa soimauksia. Ne riippuivat myöskin muista tapahtumista. Taivaan merkit, äkillinen ukkosen jyrinä, kansan onnettomuudet peljästyttivät hänen arkaa mielikuvitustansa ja pakoittivat hänet joskus julkiseen katumukseen; mutta kun ei ollut merkkejä, ei nälkää, eikä tulipaloja, silloin hänen sisällinen äänensä oli vaiti ja omatuntonsa nukkui. Niin myös nytkin oli Iivanan sieluntila häiritsemätön. Hän tunsi murhiansa tehtyään jonkinmoisen tyydytyksen ja levon, ikäänkuin nälkäinen, joka on saanut kylläksensä ruokaa. Hän enemmän tavan ja määrättyjen sääntöjen mukaan, kun sydämen vaatimuksesta, palatessansa slobodaan, seisahtui muutamiksi päiviksi rukoilemaan Troitskin lavraan.[35]

Pitkin koko tietä heittivät hänen edellänsä ajavat poliisipäälliköt kourittain hopearahoja kerjäläisille, ja lähtiessään lavrasta, hän jätti arkkimandriitalle rikkaan lahjan rukouksia varten hänen terveytensä edestä.

Slobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.

Godunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille juhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan, hirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien kädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin tapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua, julman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten säilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani.

Tuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.

Serebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän karkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi maksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta vieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko, johon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta hän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan hyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli meneteltävä.

Astumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti saattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään vastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista ystävyyttä.

-- Terve, ruhtinas, -- hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, -- tervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan, Nikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet matkastasi uupunut.

Godunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.

-- Sano, ruhtinas, -- Godunov kysyi huolellisesti, -- näkivätkö sinut, kun astuit portaille?

-- En tiedä, -- Serebrjani vastasi avomielisesti, -- ehkä näkivätkin, minä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et sinä pidä yhtä opritshninan kanssa.

Godunov synkistyi.

-- Boris Fedorovitsh, -- Serebrjani jatkoi luottavasti, -- näehän, minä en ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.

-- Mitä sanot, ruhtinas! -- Godunov huudahti.

-- He, -- Serebrjani jatkoi, -- jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me kaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon, miten hän vain suvaitsee!

-- Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit tatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?

-- Tiedän, -- Serebrjani vastasi ja synkistyi. -- Minä, tullessani tänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin asiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se on sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain katselet kaikkea tuota!

-- Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä minä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?

-- Vaikkapa ei kuuntelisikaan, -- Serebrjani virkkoi itsepäisesti, -- kuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos ei sinulta?

-- Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet hänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on mestattu?

Tuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että hän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta epäluuloon petoksesta.

-- Ei, hän jatkoi puoliääneen, -- syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas. Tsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole kenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä Raamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi? Morosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta sinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi moskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?

Morosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti Drushina Andrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.

-- Mitä, Boris Fedoritsh, -- hän vastasi Godunoville, -- mitä on tapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt elämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!

-- Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan sinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka yhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva, et mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä, miten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä kiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.

-- Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun tähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he ovatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.

Godunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua ruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta elämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.

-- Mitä, ruhtinas, -- hän kysyi -- surustako et tahdo elää.

-- Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris Fedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja peljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä synnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän vihollisiamme.

-- Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä: joko tehdä niinkuin Kurbski -- paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi, kuten minä -- jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä et tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et pidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen. Jos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän mielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois opritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa; toinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä, jotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se aina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et vaikuta mitään.

-- Jos hän ei olisi tsaari, -- Serebrjani lausui synkästi, -- niin kyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää olemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka hän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan ystäväksi!

-- Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin! Jättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse hävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei kumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin koko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!

-- Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! -- Serebrjani sanoi.

-- Siihen saakka, -- Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda ajatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, -- siihen saakka, jos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia vastaan; se ei estä asiaa.

Serebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan soveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois hänet valtaavan synkkämielisyyden.

-- Niin, -- hän sanoi, -- tatarien lyöminen onkin vain meillä jälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme Krimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin valloittaisimmekin.

Ja hän naurahtikin sitä ajatellessaan.

Godunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta vapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta he yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.

Serebrjani vihdoin nousi seisaalleen.

-- Jää hyvästi, bojari, -- hän sanoi, -- kohta on yö käsissä.

-- Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna tsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.

-- En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään, etteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa, olisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala suo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me seisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku joukko hyökkäytyä.

-- No, niin jää hyvästi, Nikita Romanitsh! Muista vain, älä tule tsaarin luo, odota siksi, kun lähetän sinua tuomaan!

-- Odota, älä mene sen kautta, ruhtinas, -- Godunov jatkoi, nähdessään, että Serebrjani aikoi mennä pääkäytävään, ja, tarttuen hänen käteensä, saattoi hänet takaportaille.

-- Jää hyvästi, Nikita Romanitsh, -- hän taasen virkkoi, syleillen Serebrjania. -- Jumala on armollinen, ehkäpä asiasi vielä paranee.

Ja odotettuaan siksi, kun ruhtinas istahti hevosensa selkään ja ajoi ulos takatietä, Godunov palasi pirttiin, hyvin tyytyväisenä, ettei Serebrjani käyttänyt hänen tarjoustansa jäädä hänen taloonsa yöksi.

Seuraavana aamuna tsaari ajoi juhlallisesti slobodaan, ikäänkuin olisi voiton saanut. Opritshnikit seurasivat häntä huutaen: Haidaa! Haidaa! tulliportista aivan palatsiin saakka.

Ainoastaan vanha imettäjänsä, Onufrevna, otti hänet vastaan toruen:

-- Sinä peto! -- hän lausui, tullen häntä vastaan portailla, -- miksi maa vielä kantaa sinua, raateleva peto? Veri haisee sinusta, murhaaja! Kuinka uskalsit sinä mennä pyhän Sergein luo moskovalaisen tekosi jälkeen. Herran ukkosen nuoli sinut tappakoon, sinä kirottu, ja sinun saatanallisen sotajoukkosi.

Mutta tällä kertaa eivät imettäjän nuhteet mitään vaikuttaneet. Ulkona ei ollut ukkosen ilma eikä myrskyä. Aurinko loisti kirkkaasti selkeällä taivaalla ja värit sekä kultamaalaukset välkkyivät heleästi palatsin kirjavilla rakennuksilla ja tornien taidetekoisilla huipuilla. Iivana ei vastannut sanaakaan, vaan meni eukon ohitse sisähuoneisiinsa.

-- Odota, odota! -- hän jatkoi, katsoen hänen peräänsä ja koputtaen sauvallansa permantoon, iskee Jumalan nuoli sinun teremiisi, polttaa hän sinun koko Jumalattoman slobodasi!

Ja eukko meni huoneesensa hitaasti astuen ja heittäen vihaisia katseita hovilaisiin, jotka väistyivät hänestä taikauskoisella pelolla.

Samana päivänä, päivällisten jälkeen, Godunov, nähdessään tsaarin olevan iloisena ja tyytyväisenä ja, päinvastoin tapaansa, menevän lepäämään, seurasi häntä makuuhuoneesen. Iivana Vasiljevitshin suosio salli hänelle sen oikeuden, erinomattain jos hänellä oli jotain ilmoitettavaa, jota ei jokaisen ollut kuuleminen.

Tsaarin makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta: toinen paljaista laudoista, jolla Iivana Vasiljevitsh lepäsi lihan kiduttamiseksi, sielun tuskien ja katumuksen hetkinä; toinen, leveämpi, oli pehmeillä lammasturkeilla, untuva- ja silkkipatjoilla peitetty. Siinä tsaari lepäsi, silloin kun ei mikään häirinnyt hänen ajatuksiansa. Tosin tapahtui tuo harvoin ja viimeksi mainittu makuusija jäi enimmin koskematta.

Oli tarpeen hyvästi tuntea Iivana Vasiljevitshin luonnetta, ettei erehtyisi hänen mieleensä nähden. Ei hän aina omantunnon vaivaamana ollut taipuisa armeliaisuuteen. Hän usein luuli omantunnon vaivansa olevan saatanan kiusauksia, joka koetti viekoittaa hänet pois petoksen hävittämisestä, ja silloin, sydämen lepyttämisen sijaan hän, perkeleen harmiksi, rukouksia rukoillen, tehden ristinmerkkejä, teki vielä enemmän hirmutöitä. Eikä myös aina levollisuus, joka näkyi hänen kasvoillansa, ollut sisällisen rauhan osoitteena. Se oli usein vain peitteenä ja tsaari, lahjoitettu erinomaisella terävällä silmällä ja taidolla arvata muitten ajatuksia, usein petti sitä, kenen kanssa hän puhui ja pelästytti hänet odottamattomalla vihalla, juuri sinä hetkenä, kun tämä oli toivonut armoa.

Mutta Godunov oli tutkinut tsaarin luonteen vähimmätkin seikat ja ymmärsi hänen kasvojensa muille huomaamattomat muutokset.

Odotettuaan siksi, kun tsaari heittäytyi untuvavuoteelleen ja nähdessään hänen kasvoissaan vain väsymyksen, sanoi Boris Fedorovitsh ilman minkäänlaisia valmistuksia:

-- Tiedätkö hallitsija, että sinun maanpakolaisesi on löydetty?

-- Kuka? -- Iivana kysyi haukotellen.

-- Nikita Serebrjani, se sama, joka sinun kavaltajaasi, Vjasemskia, löi miekalla ja joka oli vankeuteen suljettu.

-- Ahaa! -- Iivana sanoi: -- varpunen saatiin kiinni. Kuka hänet otti?

-- Ei kukaan, hallitsija. Hän itse tuli, ja toi kaikki rosvot mukanaan, jotka hänen kanssansa löivät tatarit Rjasanin luona. He Serebrjanin kanssa toivat sinun tsaarilliselle armollesi katuvaisina päänsä.

-- Muistivat! -- Iivana sanoi. -- Näitkö hänet?

-- Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun armosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä. Minä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh olisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene pois, koska hän itse toi sinulle päänsä.

Godunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä, ikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä vähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen, saattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen tsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan ett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa Iivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen Vjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli jo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.

Tsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov, tutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä ilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria miellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.

Iivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen ohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä armollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden muodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä liehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän odotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.

-- Miten käsket, hallitsija, -- hän kysyi: -- kutsunko Grigori Lukjanitshin luoksesi?

Mutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat päät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt joksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.

Hän katsoi tarkasti Godunoviin.

-- Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? -- hän sanoi ankarasti. -- On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja Nikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on mestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa pääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen, mitä heidän kanssansa on tekeminen!

Godunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.

Kaikki riippui nyt siitä, millä mielellä Iivana olisi herätessään.

XXXVII Luku.

Anteeksi anto.

Godunovilta tiedon saatuansa tuli Nikita Romanovitsh tsaarin pihaan rosvojensa seuraamana.

Haavoitettuna, repaleissa, mikä nahkatakissa, mikä lammasnahkaturkissa, joku virsuissa tai paljain jaloin, monen pää sidottuna, kaikki lakitta ja aseitta, he seisoivat ääneti, rinnakkain, odottaen tsaarin heräämistä.

Ei se ollut ensi kertaa, kun nuo pojat tulivat slobodaan; he olivat käyneet siellä sekä guslinsoittajina, että kerjäläisinä ja karhua kuljettajina. Muutamat heistä olivat viimeisessä tulipalossa, silloin kun Persten Korshunin kanssa tuli vapauttamaan Serebrjanin. Monta meille jo tuttua oli heidän seassansa, mutta moniaita puuttui. -- Puuttui ne, jotka, puollustaessaan Venäjän maata, jäivät Rjasanin kentille, sekä ne, jotka voiton jälkeen, rakastaen kuljeksija-elämän vapautta, eivät tahtoneet tuoda päätänsä tsaarille. Ei ollut siinä Persteniä, ei Mitkaa, ei punatukkaista laulajaa eikä setä Korshunia. Persten, tultuansa viimeksi slobodaan kaksintaistelu-päivänä, hävisi Jumala tiesi minne, Mitka seurasi häntä; Serebrjani oli jo sitä ennen lopettanut laulajan, mutta Korshunin repivät nyt koirat ja korpit Kremlin muurin alla.

Jo kaksi tuutia odottivat nuo urhot, alakuloisina eivätkä aavistaneet, että tsaari katseli heitä pienestä akkunasta, joka oli aivan portaitten yläpuolella ja jonka koristetut tornit peittivät. Ei kukaan heistä puhunut toverinsa eikä Serebrjanin kanssa, joka seisoi sivulla ajatuksiinsa vaipuneena ja huolimatta portailla ja takatiellä seisovista ihmisjoukoista. Uteliaitten seassa oli myöskin tsaarin imettäjä. Hän seisoi portailla, nojaten sauvaansa ja katsoi kaikkia elottomin silmin, odottaen tsaarin ilmestymistä, ehkä sen vuoksi, että hän läsnäolollansa pidättäisi hänet uusista julmuuksista.

Iivana Vasiljevitsh, kylläksensä katsottuaan salaisesta akkunastansa rikoksen alaisia, iloiten ajatellessaan, että he nyt ovat elämän ja kuoleman välillä ja ett'ei heidän sydämensä nyt luultavasti ole keveä, ilmaantui äkkiä portaille muutamien hovimestarien seuraamana.

Nähdessään tsaarin, joka oli puettu kultakankaiseen pukuun, nojaten koristettuun sauvaansa, lankesivat rosvot polvillensa ja painoivat alas päänsä.

Iivana oli vähän aikaa vaiti.

-- Terve, rosvot; -- hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseen Serebrjaniin, jatkoi: -- Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan? Ikävöitsetkö vankilaa?

-- Hallitsija! -- Serebrjani vastasi nöyrästi, -- vankilasta en minä itse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin löivät Shirimin mursun,[36] Shahmatin, jonka sinun armosi tietää. Yhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi alaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi suvaitsee!

-- Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta -- Iivana kysyi rosvoilta. -- Miten te hänet tunsitte?

-- Isä tsaari, -- rosvot vastasivat puoliääneen, -- hän pelasti atamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet vei ulos vankilasta.

-- Medvedjevkassa! -- Iivana lausui ja naurahti. -- Se oli luultavasti silloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä muistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä olit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen hyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?

Serebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.

-- Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! -- hän sanoi vihaisesti Iivanalle. -- Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi pakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää hänessä jotain rikosta. -- Eikö sinulle riittänyt piinaukset Moskovassa, mokoma susi!

-- Vaiti, eukko, -- Iivana ankarasti sanoi, -- ei akkojen ole minua opettaminen!

Mutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa häntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan oleville rosvoille:

-- Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.

Serebrjani vastasi rosvojen puolesta.

-- Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois heti Rjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.

-- Ei tullut! -- Iivana kertoi: -- minä arvaan, että tuo atamani on se sama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa. Kuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään hänet seipään päähän!

-- Sinut itse, -- imettäjä murisi, -- pirut toisessa elämässä pistävät seipään päähän!

Mutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen rosvoihin:

-- Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät minä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa, pihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?

Imettäjä jupisi huulillaan.

-- Eläköön tsaari! -- rosvot huusivat, -- me palvelemme sinua, isä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!

-- Antakaa heille, -- Iivana jatkoi, -- hyvä kauhtana ja grivenik[37] kullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko, hirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?

Muutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi:

-- Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!

-- Miten luulet, -- Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille: -- kelpaavatko he sotakuntoon?

-- Kyllä kelpaavat sotakuntoon, -- Nikita Romanovitsh vastasi, -- mutta älä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!

Tsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian ansaitsemattomina.

-- Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, -- hän lausui juhlallisesti.

-- Mikä armo se onkaan! -- pääsi Serebrjanin huulilta.

Iivana katsoi häneen hämmästyneenä.

-- He, -- Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, -- he, hallitsija, ovat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet Rjasaniin.

-- Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? -- Iivana kysyi, lävistäen silmillään Serebrjanin.

-- Sentähden, hallitsija, -- Serebrjani lausui, turhaan koettaen muodostaa puheensa sopivammaksi, -- sentähden hallitsija, että, ehkä he ovatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!