Part 24

Morosov teki käskevän liikkeen, ja opritshnikit vastenmielisestikin väistyivät.

Helistäen kelloilla, bojari astui pöydän luo ja istahti penkille, Iivanan vastapäätä, niin ylevällä arvokkaisuudella, ikäänkuin hänellä olisi ollut narrin kaapun asemesta tsaarin mantteli yllänsä.

-- Miten minä sinua huvittaisin? -- hän sanoi, asettaen kyynärpäänsä pöydälle ja katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin. -- Liian oppinut olet huvituksissa, ei millään voi sinua hämmästyttää! Minkämoisia leikkejä eikö ole laskettu Venäjällä, siitä saakka, kun sinä hallitset! Huvittelit sinä alaikäisenä ollessasi, ajamalla hevosella ihmisten päälle kaduilla; huvittelit käskiessäsi koirain vartijain leikata ruhtinas Shuiskin metsästyksellä ollessa; huvittelit, kun Pskovista tulivat lähettiläät valittamaan sinulle sinun sijaisestasi, mutta sinä käskit kuumalla tervalla polttaa heidän partojansa.

Opritshnikit aikoivat hypähtää paikoiltansa ja hyökätä Morosovin päälle; tsaari pidätti heitä merkillä.

-- Mutta, -- Morosov jatkoi, -- tuo kaikki oli vain lapsen leikkiä; kohta se sinua ikävystytti. Sinä aloit sulkea luostariin mainioita miehiä, mutta heidän vaimojaan ja tyttäriään sinä häpäisit. Ja sekin ikävystytti sinut. Silloin sinä aloit valita parhaimpia palvelijoitasi ja kiduttaa heitä. Tuo teko kävi hupaisemmaksi, mutta ei kauvan. Eihän vaan ole kylläksi pilkata kansaa ja bojareja. Annapas kun käymme Kristuksen kirkkoa pilkkaamaan. Kas niin, kokositpa kaikenlaista kapakkaväkeä, kaikenlaisia saastaisia roistoja, pu'it niitä munkin pukuun ja itsekin pukeuduit munkiksi, ja rupesitte te päivällä ihmisiä tappamaan, vaan yöllä kafismia[33] laulamaan. Sinä itse, verellä tahrattuna, soitit ja lauloit ja vähällä ett'et pitänyt koko messua. Tuo oli kaikkein hauskempi huvitus, jommoista ei kukaan muu, kuin sinä, olisi voinut keksiä.

-- Mitä vielä sanon sinulle, hallitsija? Miten vielä sinua oikein huvitan? Mutta sen vielä sanon: sillä aikaa kun sinä opritshnikkinesi hyppelet naamiopuvussa, soitat aamumessuun ja juovut verestä, sillä aikaa astuu sinua vastaan lännestä Sigismundo, ahdistaa sinut pohjoisesta saksalaiset ja tshudit, mutta etelästä ja idästä nousee khaani. Tulvaa tatarilauma Moskovan yli, eikä löydy sotapäälliköitä, jotka puolustaisivat Herran pyhää paikkaa! Leimuavat Jumalan temppelit pyhine jäännöksineen, alkavat taas Batijevin ajat. Ja sinä, koko Venäjän tsaari, kumarrut khaanin jalkain juureen ja, polvistuen, suutelet hänen jalustimiansa!

Morosov vaikeni.

Ei kukaan katkaissut hänen puhettansa; kaikki tuskin voivat hengittää. Tsaari kuunteli, eteenpäin nojautuneena, kalpeana, palavilla silmillä, vaahto suun ympärillä. Suonenvedon tapaisesti puristi hän nojatuolin puitteita ja nähtävästi peläten kadottaa ainoatakaan Morosovin sanaa ja kätki jokaisen niistä mieleensä, maksaaksensa jokaisesta eri piinalla.

Kaikki opritshnikit olivat kalpeat; ei kukaan uskaltanut katsahtaa tsaariin. Godunov loi silmänsä alas eikä uskaltanut hengittääkään, peljäten kääntävänsä huomion itseensä. Yksin Maljutakin oli hämillänsä.

Yht'äkkiä sieppasi Grasnoi veitsen, juoksi Iivanan luo ja lausui, osoittaen Morosoviin:

-- Suo, hallitsija, sulkea hänen suunsa!

-- Älä tee sitä! -- tsaari virkkoi melkein kuiskaten ja mielenliikutuksesta tukehtumaisillaan: -- anna hänen armonsa puhua loppuun!

Morosov katsoi ylpeästi ympärilleen.

-- Tahdotko vielä kuulla leikkipuhetta, hallitsija? Minä sinua huvitan! -- Jäi sinulle vielä entisistä uskollisista palvelijoistasi yksi jälelle, vanhaa bojarisukua; häntä sinä et vielä mestannut, siitäkö syystä, että pelkäsit Jumalan vihaa, vai siitäkö, ett'et vielä keksinyt hänelle sopivaa mestausta. Hän eleli kaukana sinusta, maanpaossa, ja olisit sinä hänet voinut unohtaa; mutta sinä, hallitsija, et ketään unohda! Lähetit sinä hänen luoksensa kirottusi Vjasemskin, polttamaan hänen kartanonsa ja ryöstämään hänen vaimonsa. Koska hän tuli sinulta pyytämään tuomiota Vjasemskin yli, käskit sinä heidät taistella huviksesi, luullen Vjasemskin surmaavan vanhan palvelijasi. Mutta Jumala ei tahtonut hänen kuolemaansa, vaan näytti hänen viattomuutensa.

-- Mitä sinä silloin teit, hallitsija? Silloin, -- Morosov jatkoi ja hänen äänensä vapisi, ja kellot hänen kaapussansa värähtivät, -- silloin sinusta näytti vähältä sinun palvelijasi loukkaus ja sinä päätit häväistä hänet ennen ei vielä tunnetulla häväistyksellä!

-- Silloin, -- Morosov huusi, nousten seisoalleen, -- silloin sinä, hallitsija, annoit pukea bojari Morosovin narrin kaapuun ja käskit hänet, joka oli pelastanut Tulan ja Moskovan, huvittaa sinua ynnä sinun saastaisia kerjäläisiäsi.

Julma oli vanhan sotapäällikön muoto opritshnikkien kesken. Hänen narrimaisen pukunsa vaikutus hävisi. Tiheiden kulmakarvojen alta iski tulta. Valkea partansa valui rinnallensa, joka muinoin oli vastaanottanut monta vihollisten iskua, mutta nyt oli kirjavana heleänvärisistä parsintilkuista; mutta hänen harmistuneissa kasvoissansa oli niin paljon arvokkaisuutta, niin paljon ylevyyttä, että Iivana Vasiljevitsh häneen verraten näytti vain vähäpätöiseltä.

-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi ääntänsä korottaen -- uusi narri on sinun edessäsi. Kuule hänen viimeistä leikkipuhettansa! Niin kauvan, kun sinä elät, ovat kansan huulet pelvosta suljetut; mutta kun loppuu sinun petollinen hallituksesi, maailmaan vaan jää muisto sinun töistäsi ja nimesi kulkee vaan polvesta polveen ikuisella kirouksella, siksi kun tulee Herran viimeinen tuomiopäivä! Ja silloin kaikki sadat ja tuhannet sinun murhaamasi, kaikki joukot miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, kaikki, jotka sinä hukutit ja piinasit, kaikki tulevat Herran eteen, valittaen suuresti sinun, heidän piinaajansa, ylitse! Samana hirmuisena päivänä tulen minäkin ijankaikkisen tuomarin eteen, tulen tässä samassa puvussa ja vaadin takaisin kunniani, jonka otit minulta pois maan päällä! Ja ei ole silloin sinua kanssasi kurjia palvelijoitasi, sulkemassa valittavaisten suita, vaan tuomari kuulee heidät, ja sinä heitetään ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen enkeleillensä on valmistettu!

Morosov vaikeni ja, heitettyään ylenkatseellisen silmäyksen tsaarin lemmikkeihin, käänsi hän heille selkänsä ja lähti hitaasti astuen pois.

Ei kukaan ajatellutkaan pidättää häntä. Ylevänä astui hän pöytärivien välitse, ja kun hänen kelloinsa helinä vaikeni, tointuivat opritshnikit hämmästyksestään, mutta Maljuta, nousten seisoalleen, sanoi Iivana Vasiljevitshille:

-- Käsketkö heti lopettaa hänet, vaiko viedä vankeuteen?

-- Vankeuteen, -- äänsi Iivana, vetäen henkeään. -- Säästäkää hänet! Ruokkikaa häntä! Häntä ei saa kiduttaa, ettei hän kuolisi ennen, kun on aika; sinä vastaat päälläsi hänestä.

Iltasella oli tsaarilla erityinen neuvottelu Maljutan kanssa.

Kolitshevit, jotka jo kauvan sitten istuivat vankeudessa Maljutan kiduttamina, tunnustivat osaksi petoksensa, ja olivat heitä vastaan Iivanan mielestä todistaneet ystävänsä ja orjansa, jotka, kidutusta kestämättä, myöntyivät kaikkeen.

Paljon muita ihmisiä oli tähän asiaan sekoitettu. Tsaarin käskystä kiinni otetut ja julmasti piinatut, mikä Moskovassa, mikä slobodassa, nimittivät he taas vuorostansa paljon nimiä, ja kidutettujen luku kasvoi päivä päivältä ja nousi vihdoin kolmeen sataan henkeen.

Iivana Vasiljevitsh, joka piti paljon ulkomaisten hallitsijain mielipiteistä, päätti odottaa Moskovassa silloin olevain litvalaisten lähettiläiden poislähtöä ja tehdä tuomituille yhtenä ja samana päivänä yhteinen mestaus! Mutta tehdäksensä sen vaikutuksen julmemmaksi ja että se peljästyttäisi kapinoitsijoita tulevaksi aikaa, piti tuon mestauksen tapahtua Moskovassa, koko kansan nähden.

Samana päivänä päätti tsaari mestauttaa Vjasemskin ja Basmanovin. Mylläri, ollen noita, tuomittiin roviolla poltettavaksi, mutta Korshunille, joka rohkeni tunkeutua tsaarin makuuhuoneesen ja joka yhä vielä säästettiin juhlalliseen tilapäähän, Iivana valmisti erinomaisia, vielä tuntemattomia kipuja. Samaa kohtelua hän valmisti Morosoville.

Tuon yhteisen mestauksen eriseikoista keskusteli tsaari aina myöhään yöhön asti, ja kukot jo lauloivat kaksi kertaa, kun hän laski Maljutan pois ja meni rukoushuoneeseensa.

XXXV Luku.

Mestaus.

Litvalaisten lähettiläiden pois lähdettyä juhlallisen mestauspäivän aattona, näkivät Moskovan asukkaat kauhulla valmistukset siihen.

Suurella kauppapaikalla, "Kiinalais-kaupungin" sisäpuolella, oli pystytetty paljon hirsipuita. Niiden keskellä seisoi muutamia lautatelineitä lavoineen. Vähän kauempana riippui patsaiden välipuulla hirmuisen iso, rautainen kattila. Telineitten toisella puolella törrötti yksinäinen patsas, siihen kiinnitettyne ketjuineen, ja patsaan ympäri työmiehet latoivat puita rovioksi. Eriskummallisia, monenlaatuisia koneita näkyi hirsipuitten välissä ja herättivät kansajoukossa kauheita aavistuksia, joista sydäntä jo edeltäpäin särki.

Vähitellen lähtivät kaikki kauppatorille kaupittelemaan tulleet pois pelvosta. Ei vain tori, mutta myös sitä ympäröivät kadut tyhjentyivät. Asukkaat sulkeutuivat huoneisiinsa ja puhuivat kuiskaten tulevasta tapahtumisesta. Huhu hirmuisista valmistuksista kulki ympäri koko Moskovan, ja joka paikassa hallitsi äänettömyys. Myymälät suljettiin, ei ketään näkynyt kaduilla ja ainoastaan vähän väliä ajoivat niitä pitkin kuriirit, käskyillä lähetetyt Arbatista, jossa Iivana oli sijoittunut huvilassaan. "Kiinalaisessa kaupungissa" ei kuulunut muuta, kuin kirvesmiesten kirveitten kolina ja työtä määräävien opritshnikkien puhe.

Yön tultua hiljeni nekin äänet, ja kuu, kohoten Kiinalais-kaupungin terävähuippuisten muurien yli, valaisi tyhjän toripaikan, joka oli täynnä seipäitä ja hirsipuita. Ei ainoatakaan valkeaa näkynyt akkunoissa; kaikki akkuna-luukut olivat suljetut, ainoastaan siellä, täällä loisteli himmeästi lamppu kirkkojen ulkopuolella olevien pyhäin kuvien edessä. Mutta ei kukaan maannut sinä yönä; kaikki rukoilivat, aamua odottaissa.

Vihdoin tuli tuo kohtalolta määrätty aamu ja ilmassa kuului kaarneitten ja naakkojen kirkuminen, jotka, aavistaen veren lähestyvän, lensivät joka paikasta Kiinalais-kaupunkiin, liitelivät joukottain torin yllä ja peittivät mustina rivinä kirkkojen ristejä, talojen kattojen harjat ja huiput ja hirsipuutkin.

Äänettömyyttä keskeytti bunbenien ja tulumpaasien[34] äänet, jotka verkalleen lähenivät toripaikkaa. Näkyi joukko ratsastavia opritshnikkia, viisi rivissä. Heidän edellänsä ajoi rummunlyöjät, ajaakseensa pois kansaa ja puhdistaakseen tien tsaarille; mutta turhaan he huiskuttivat bunbeniansa ja löivät tulumpaasiansa: ei missään näkynyt elävää henkeäkään.

Opritshnikkien jälessä ajoi itse tsaari Iivana Vasiljevitsh, ratsastaen, juhlapuvussa, kultaisella viineillä selkänsä takana. Hänen kypärinsä laki oli koristetta Deisusomilla, se on: emallista tehdyllä Vapahtajan, Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muitten pyhien kuvilla. Tshepraki hänen allansa loisti kalliista kivistä, ja hänen sinisen-mustalla hevosensa kaulalla heilui nauhan asemesta koiran pää.

Tsaarin rinnalla ratsasti tsarevitsh Iivana ja heidän jäljessään likimmäiset hovimiehet, kolme rivissä. Niiden jälestä astui noin kolmesataa kuolemaan tuomittua henkilöä. Kahleella sidottuina, kidutuksista nääntyneinä, he tuskia taisivat liikuttaa jalkojansa heitä ajavien opritshnikkien pakoittamina. Monilukuinen hevosväki lopetti saaton.

Kun saatto oli ajanut kiinalais-kaupunkiin, ja koko sotajoukko kiirehtien asettunut hirsipuitten ympärille, Iivana, astumatta alas hevosensa selästä, katsahti ympärilleen ja näki ihmeekseen, ett'ei koko paikalla ollut ainoatakaan katsojaa.

-- Ajakaa esiin kansaa! -- hän sanoi opritshnikeille. -- Älköön kukaan peljätkö! Ilmoittakaa Moskovan kansalle, että tsaari mestauttaa pahantekijänsä, mutta viattomille hän lupaa armon.

Heti alkoi paikka täyttyä väellä, akkuna-luukut avautuivat, akkunoissa näkyi vaaleita, peljästyneitä kasvoja.

Sillä aikaa kattilan alle tehty rovio alkoi leimuta ja lavoille nousivat mestaajat.

Iivana käski tuoda esiin tuomittujen seasta muutamia vähemmin syyllisiä.

-- Miehet! -- hän sanoi heille lujasti ja selvästi, että kaikki torilla olevat voivat kuulla; -- te ystävyydellänne ja vierasvaraisuudellanne minun pettäjiäni kohtaan ansaitsisitte samanlaisen mestauksen kuin hekin, mutta minä sääliväisyydestä, murehtien teidän sielunne kadotuksesta, armahdan teitä ja lahjoitan teille elämän, että te katumuksella parantaisitte virheenne ja rukoilisitte minun, ansaitsemattoman, edestä.

Tsaarin viittauksesta vietiin armoitetut erilleen.

-- Moskovan asukkaat: -- Iivana silloin sanoi: -- te näette nyt mestauksen ja kidutuksen; minä rankaisen pahantekijät, jotka tahtoivat antaa valtakunnan vihollisille! Kyyneleitä vuodattaen annan heidän ruumiinsa piinaan, sillä minä olen Jumalan asettama tuomari tuomitsemaan kansaani! Eikä ole vääryyttä minun tuomiossani, sillä, niinkuin Abraham, nostaessaan veitsen poikansa yli, minäkin annan kaikkein likeisimpiäni uhriksi! Tulkoon heidän verensä minun vihollisteni yli!

Silloin tuomittujen joukosta ensiksi tuotiin esiin bojari Drushina Andrejevitsh Morosov.

Iivana, ensimäisessä vihan vimmassa, olisi antanut hänet kaikkein hirmuisimpaan piinaan; mutta luonteensa käsittämättömän vaihtelevaisuuden taikka ehkäpä moskovalaisten yleisen rakkauden tähden bojariin, hän mestauspäivän aattona muutti päätöksensä ja tuomitsi hänet vähemmän hirmuiseen kuolemaan.

Valtioneuvoston sihteeri, seisoen mestauslavan edessä aukasi pitkän paperikäärön ja luki kovalla äänellä:

"Entinen bojari Drushina! Sinä kerskasit tahtovasi saattaa levottomuutta valtiossa, kutsua Krimin khaanin ja litvalaisten kuninkaan Sigismundin ja tehdä monet muut onnettomuudet ja uudistukset Venäjällä. Sinä myös rohkenit pahoilla, pistävillä sanoilla häväistä itse hallitsijaa, koko Venäjän tsaaria ja suuriruhtinasta, ja kehoittaa hänen hyviä palvelijoitaan vastahakoisuuteen. Ansaitsisit sinä kuolemaakin pahempia kipuja; mutta suuri hallitsija, muistaen sinun entisiä urhotöitäsi sydämensä sääliväisyydestä käski sinut eroittaa muista, ja säästäen eri kidutuksia, mestata nopealla kuolemalla, katkaista sinulta kaulan, eikä lukea sinun jäljelle jäänyttä omaisuuttasi hallitsijan talouteen".

Morosov, joka jo oli astunut mestauslavalle, risti itsensä.

-- Tunnustan itseni puhtaaksi Jumalan ja ihmisten edessä, -- hän vastasi levollisesti, -- annan sieluni Herralle Jesukselle Kristukselle, mutta hallitsijalta pyydän ainoan armon: mitä jää minun jälkeeni omaisuutta, jaettakoon kolmeen osaan: ensimmäinen osa Jumalan temppeliin ja messuiksi sieluni pelastukseksi; toinen kerjäläisveljille ja kolmas minun uskollisille palvelijoilleni ja orjilleni, jotka kaikki vapautan ikuisesti. Leskelleni annan anteeksi, ja hänellä on valta mennä naimisiin, kenelle hän tahtoo.

Näin lausuttuansa Morosov vielä kerran risti itsensä ja laski päänsä mestauspölkylle.

Kuului jyrneä isku, Drushina Andrejevitshin pää vieri alas, ja hänen jalosukuinen verensä maalasi mestauslavan punaiseksi.

Hänen jälkeensä opritshnikit, kansan hämmästykseksi, toivat hallitsijan aseenkantajan, ruhtinas Vjasemskin, ylihovimarsalkki Fedor Basmanovin ja hänen isänsä Aleksein, josta Fedor oli todistanut kidutuksessa.

-- Moskovan miehet! -- Iivana sanoi osoittaen tuomituita: -- tässä näette minun ja teidän vihollisia! He, unohtaen, että ovat suudelleet ristiä, ovat minun nimessäni ahdistaneet teitä ja, pelkäämättä Jumalan tuomiota, ryöstäneet teidän omaisuutenne ja hävittäneet kansaa, jota minä asetin heidät suojelemaan. Ja nyt he saavat tekojensa mukaan ansaitun palkinnon!

Vjasemski ja molemmat Basmanovit, muka tsaarin luottamuksen pettäjinä, olivat tuomitut hirmuisiin kipuihin.

Sihteeri syytöksessänsä luki heidän aikomuksensa olleen hukuttaa tsaari loihtimisella, rikollisen yhteytensä valtion vihollisten kanssa ja kansan rasittaminen Iivanan nimessä.

Kun mestaajat, otettuaan Fedor Basmanovin, veivät hänet mestauslavalle, kääntyi hän katsojiin ja huusi kovalla äänellä:

-- Oikeauskoinen kansa! Tahdon ennen kuolematani tunnustaa syntini! Tahdon että kaikki ihmiset tietäisivät minun tunnustukseni! Kuulkaa oikeauskoiset...

Mutta Maljuta, joka seisoi hänen takanaan, ei antanut hänen jatkaa. Hän leikkasi häneltä pään taitavalla miekan lyönnillä juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Basmanov alkoi tunnustuksensa.

Hänen verinen ruumiinsa kaatui mestauslavalle, mutta päänsä lensi, korvarenkaitten helistessä, tsaarin hevosen jalkoihin, joka hypähti sivulle, korskuen ja peljästyneenä katsoen siihen. Basmanovin viimeinen röyhkeys pelasti hänet häntä odottavasta piinasta.

Hänen isänsä Aleksei ja Vjasemski eivät olleet niin onnelliset. He vietiin Korshun-rosvon kera mestaustelineille, jossa hirmuiset koneet heitä odotti. Samassa vedettiin esiin vanha mylläri roviolle ja sidottiin kiinni patsaasen.

Vjasemski, kidutuksista nääntyneenä, ei voinut seisoa jaloillansa ja mestaajien tukemana hän hurjasti katsoi ympärilleen. Hänen silmissänsä ei huomattu pelkoa eikä katumusta. Nähdessään patsaasen sidotun myllärin ja hänen ympärillänsä kiertelevää savua, muisteli hän hänen viimeisiä sanojaan, koska ukko, hänen miekkansa loihdittuaan, katsoi vesiammeesen; ruhtinas muisti myös näkönsä, kun hän kuun valaisemana yönä, katsoessaan kohisevan pyörän alle, koetti nähdä tulevaisuuttaan, mutta näki vain veden muuttuvan punaiseksi, ikäänkuin veren näköiseksi, ja miten siinä liikkuivat hammasteräiset sahat ja rautaiset pihdit avautuivat ja sulkeutuivat...

Mylläri ei huomannut Vjasemskia. Taipuneena omiin ajatuksiinsa, jupisi hän nenäänsä jotain ja hullun näköisenä hypähteli hän roviolla, helistäen ketjujaan.

-- Shikalu! Kikalu! -- hän lausui, -- lensivät korpit rikkaalle aterialle! Pyörii ratas, pyörähtelee! Mikä oli ylhäällä, se laskeutui alas! Shagadam! Nouse vihuri myllystä, lennä päälle vihollisteni! Kulla! Kulla! Hävitä rovio, sammuta tuli!

Ja ikäänkuin kuuliaisena hänen loihtimiselleen, puhalsi tuuli paikan yli, mutta sen sijaan, että se sammuttaisi rovion, puhalteli se vielä enemmän sen alla olevia puita ja liekki, leimuten kuivien puitten välitse, tarttui mylläriin ja peitti hänet katsojien silmistä.

-- Shagadam! Kulla! Kulla! -- kuului vielä savupilven läpitse ja ääni hävisi leimuavan rovion ratinaan.

Korshunin ulkomuoto ei ollut tuskin yhtään muuttunut, ei kidutuksesta eikä pitkästä nääntymisestä vankihuoneessa. Hänen vahva luontonsa kesti tutkimisen, mutta katseensa oli muuttunut. Se oli lauhkeampi, silmät näyttivät levollisemmilta.

Siitä samasta yöstä alkaen, kun hänet otettiin kiinni tsaarin makuuhuoneessa ja heitettiin vankilaan, lakkasi hänen omantuntonsa vaivat. Hän otti silloin vastaan häntä odottavan kuoleman, lunastuksena muinoin tehdyistä pahoista töistänsä, ja, leväten märäntyneillä oljilla, hän, ensi kerran, pitkän ajan jälkeen nukkui rauhallisesti.

Sihteeri luki kansan kuullen syytöksen Korshunia vastaan ja häntä odottavan mestauksen.

Korshun, astuttuaan mestauslavalle, kääntyen kirkkoihin risti itsensä ja kumarsi kerta toisensa jälkeen, neljä kertaa maahan asti, kansalle kaikille neljälle suunnalle.

-- Suo anteeksi, oikeauskoinen kansa! -- hän lausui, -- anna anteeksi minulle minun syntini, ryöväykseni, varkauteni ja murhani! Anna anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut! Ansaitsin minä kuoleman tuskan, anna anteeksi rikokseni, oikeauskoinen kansa.

Ja, kääntyen mestaajien puoleen, pujotti hän itse kätensä valmistettuihin renkaisiin.

-- Sitokaa! -- hän sanoi, pudistaen harmaata, kiherätukkaista päätänsä, eikä sen enempää lisännyt sanaakaan.

Silloin, Iivanan viittauksesta, kääntyi sihteeri muihin tuomittuihin ja luki heille syytöksen hallitsijaa vastaan, aikomuksella antaa Novgorod ja Pskov litvalaiselle kuninkaalle ja rikoksellisista suhteista Turkin sultanin kanssa.

Heitä alettiin viedä, osaksi hirsipuihin, osaksi kattilaan, tahi muihin mestauksen välikappaleihin.

Kansa alkoi ääneen rukoilla.

-- Herra, Herra! -- kuului ylt'ympäri toria: -- armahda heitä, Herra! Ota heti heidän sielunsa!

-- Rukoilkaa meidän edestämme, vanhurskaat -- huusivat muutamat joukosta: -- muistakaa meitä, kun tulette Jumalan valtakuntaan!

Opritshnikit, tukahduttaakseen noita sanoja, alkoivat huutaa:

-- Haidaa! Haidaa! Hukkukoot hallitsijan viholliset!

Mutta samassa hetkessä syntyi liike, kaikki kääntyivät samaan suuntaan ja kuului huudahduksia:

-- Autuas tulee! Katsokaa, katsokaa! Autuas tulee!

Torin toisessa päässä näkyi noin neljänkymmenen vuotias henkilö, harvapartainen, vaaleakasvoinen, puettu vain palttinaiseen paitaan, Hänen kasvonsa olivat erinomaisen lauhkeat, ja huulensa olivat eriskummallisessa, lapsellisesti herttaisessa hymyssä.

Tuon ihmisen muoto, noitten monien kauhua, pelkoa tai petomaista julmuutta kuvaavien kasvojen keskellä, erosi niistä jyrkästi ja vaikutti erinomaisesti kaikkiin. Kaikki vaikenivat, mestaukset keskeytyivät.

Kaikki tunsivat autuaan, vaan ei kenkään vielä nähnyt hänellä sellaista katsetta, kuin tänään. Vastoin tavallisuutta vapisivat hänen huulensa suonenvedosta, ikäänkuin hänen lauhkeutensa kanssa olisi taistellut joku muu, ennen tuntematon mieliala.

Eteenpäin kumartuneena, helistäen vitjoja ja rautaristejä, joilla hän oli aivan peitetty, kulki autuas hänelle tietä antavan joukon läpi ja astui suoraan Iivanaa kohti.

-- Ivashko! Ivashko! -- hän huusi jo kaukaa, hypistellen puisia helminauhojaan ja yhä hymyillen: -- Ivashko! Minut unohdit!

Nähtyään hänet, aikoi Iivana kääntää hevosensa ja ajaa toisaalle, mutta heikkomielinen seisoi hänen rinnallansa.

-- Kas tässä on autuas! -- hän lausui, tarttuen tsaarin hevosen suitsiin: -- miksi et käske mestata myös autuasta? Miksi Vasja on muita huonompi?

-- Mene Jumalan nimeen! -- tsaari sanoi, ottaen kourallisen kultarahoja koristetusta kukkarostaan, joka riippui hänen vyöllänsä: -- tuossa on, Vasja, mene, rukoile minun edestäni!

Autuas ojensi ensin molemmat kätensä eteenpäin, mutta vetäsi ne heti pois ja rahat putosivat maahan.

-- Ai, ai! Polttaa! -- hän huusi, puhaltaen sormiaan ja heiluttaen niitä ilmassa: -- Miksi sinä kuumensit rahojasi tulessa? Miksi sinä ne helvetin liekissä kuumensit?

-- Mene matkaasi, Iivana maltittomasti virkkoi, -- jätä meidät, ei sinun sijasi ole täällä!

-- Ei, ei! Täällä on minun sijani marttyyrien kanssa! Anna minullekin marttyyrin kruunu! Miksi minua ylenkatsot? Miksi minua loukkaat? Anna myös minulle semmoinen kruunu, jonka annat muillekin.

-- Mene, mene! -- Iivana lausui vihastuen.

-- En mene! -- heikkomielinen lausui itsepintaisesti, tarttuen hevosen valjaisiin, mutta äkkiä hän naurahti ja osoitteli sormellaan Iivanaa. -- Katsokaa, katsokaa! -- hän huusi: -- mitä hänellä on tuossa otsallansa? Mitä sinulla on tuossa, Ivashka? Sinun otsallasi on sarvet! Sinulle on kasvanut pukin sarvet! Ja sinun pääsi on muuttunut koiran pääksi!

Iivanan silmät saihkyivät.

-- Pois, hullu! -- hän huusi ja temmaten likinnä olevalta opritshnikiltä keihään, töyttäsi hän sillä heikkomielistä.

Kauhun huuto kuului kansassa.

-- Älä kajoa häneen! -- kuului joukosta, -- älä kajoa autuaasen! Sinulla on valta meidän päittemme ylitse, mutta autuaasen älä kajoa!

Mutta heikkomielinen yhä hymyili, puoleksi lapsellisesti, puoleksi heikkomielisesti.

-- Kurista minut, tsaari Saul! -- hän lausui, vetäen sivulle rinnallansa riippuvat ristit: -- pistä tähän suoraan sydämeen! Miksi minä olen noita vanhurskaita huonompi? Lähetä minutkin taivaan valtakuntaan! Vai kadehtitko, ett'et pääse sinne meidän kanssamme, tsaari Saul, tsaari Herodes, tsaari äärimmäinen?

Keihäs vavahti Iivanan kädessä. Vielä silmänräpäys -- ja se lentäisi heikkomielisen rintaan, mutta uusi kansan huuto pidätti sen taas ilmassa. Tsaari pidätti itsensä eikä antanut valtaa tahdollensa, mutta myrskyn oli ulos purkautuminen.

Suu vaahdossa, leimuavin silmin, keihäs korkealle kohotettuna, iski hän kannuksensa hevosen kupeihin ja kiiti suoraan tuomittujen joukkoon, niin että säkenet saihkyivät hevosen kengistä, ja iski keihäänsä lähinnä olevaan.

Kun hän palasi paikallensa, laskien maahan keihään verisen pään, olivat opritshnikit jo ehtineet viedä pois heikkomielisen.