Part 18

-- Se on sinun asiasi, -- atamani lausui: -- suutut, tai et, vaan sinua en laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen panisit pääsi mestaustukille!

-- Pääni riippuu kokonaan minusta -- ruhtinas vastasi suuttuneena. -- Ei sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan olla vankina.

-- Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä, ehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin tahdot.

-- Mitäs tehdä? -- hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan: -- ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet luonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti päätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!

Samassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.

-- Slobodaan, slobodaan! -- kirkuivat juopuneet mellastajat.

-- Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!

-- Laskemme koko hanhiparven!

-- Pelastamme Korshunin!

-- Pelastakaamme ukko!

-- Riistämme viinit kellarista!

-- Kaivamme kullat esille!

-- Surmaamme koko opritshninan!

-- Tapamme kaikki, kuin slobodassa löydämme!

-- Missä on ruhtinas? Hän johtakoon meitä! -- Ruhtinas johtakoon meitä!

-- Ellei hän tahdo, niin nostamme hänet haapaan!

-- Niin teemme!

-- Perstenin samoin!

-- Perstenin nostamme haapaan!

Persten hypähti paikaltaan.

-- Mitä melua he siellä pitävät! -- hän lausui. Jo kauan kuulin heidän meluansa. On kuin piru olisi päässyt irti! Nyt heidät lempo vie! No, ruhtinas, oli miten oli, tee kuin tahdot; en enää estä sinua: tahtojalle tahtonsa, kävijälle tiensä! mene heidän luoksensa ja sano, että johdatat heidät slobodaan!

Serebrjani kuohahti suuttumuksesta, -- Minäkö johdattaisin teitä slobodaan -- hän sanoi; -- ennen saatte pääni ruumiista kiskoa!

-- Oh, ruhtinas, sano ainoasti sanoaksesi. Kansa, näöthän, on järjetön; huomenna tulevat järkiinsä!

-- Ruhtinas! -- kirkuivat äänet: -- sinua kutsutaan, tule ulos!

-- Mene ulos, ruhtinas -- Persten toistihe -- muuten tunkeutuvat majaan -- se on pahempi!

-- No hyvä, -- ruhtinas sanoi, mennen ulos majasta. Katsotaan, miten saavat minut viemään heitä slobodaan!

-- Aha -- kiljahtivat rosvot; -- jopa tuli!

-- Johdata meitä slobodaan!

-- Ole meidän atamanimme, muuten saat nuoran kaulaasi!

-- Niin, niin! -- karjuivat äänet.

-- Me kunnioitamme sinua! -- huusivat toiset; -- ole atamanimme, muuten hirtämme sinut!

-- Jumal'auta, me hirtämme!

Persten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.

-- Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne revitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan on tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan olette tarpeeksi iloinneet!

-- Mitä sinun meihin tulee? -- ärähti muuan: -- ethän sinä ole meidän atamanimme!

-- Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: -- hän ei halua jättää päällikkyyttään!

-- Hirteen hän!

-- Hirteen, hirteen!

Persten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.

-- Voi, te lemmon ruoat! -- hän sanoi, -- minäkö välittäisin teidän päällikkyydestä? Asettakaa atamaniksi itsellenne kenen tahdotte, minä en siitä välitä, syljen minä teille!

-- Hyvä! -- huusi joku.

-- Kauniisti puhuu! -- lisäsi toinen.

-- Syljen minä teille! -- Persten jatkoi: -- vähänkö teidän kaltaisianne löytyy? Mikä kunnia on teidän atamaninanne olla! Mieluummin lähden Volgan virralle, kuin sellaisia johdatan.

-- Äläs, veli, soittele. Et pääsekään niin helposti; vielä sinutkin myydään, samoin kuin sinä myit Korshunin!

-- Me emme päästä; pysy luonamme; tottele uutta atamaniamme!

Rajut huudot hämmensivät Perstenin äänen. Isokasvuinen rosvo lähestyi Serebrjania pikari kädessä.

-- Isäseni! -- hän sanoi, lyöden leveällä kämmenellään häntä olkapäälle: pääsi menetit, kun rupesit veljeksemme, juokaamme siis yhdessä ja syleilkäämme!

Jumala ties, mitä Serebrjani olisi tehnyt. Jos hän olisi murtanut rosvon kädessä olevan maljan, niin juopunut lauma olisi hänet rikki repinyt; vaan silloin onneksi uudet huudot vetivät hänen huomiotaan puoleensa.

-- Katsokaa, katsokaa! -- kuului joukon huuto: olemme saaneet opritshnikin kiinni! Opritshnikkia tuodaan! Katsokaa, katsokaa!

Metsästä tuli muutamia miehiä, puettuina rikkinäisiin vaatteihin ja varustettuina puukangilla. He toivat kanssansa sidotun Maksimin. Rosvo, jota hän oli lyönyt, ajoi Maksimin ratsulla. Edellä kulki Hlopko vihellellen ja hyppien. Haavoitettu villakoira laahustihe perässä.

-- Hei, veikkoset! -- Hlopko lauleli, näpähytellen sormiaan:

"Vieraat tulivat leskein kartanoille, Kirveet heiluivat yli päitten!..."

Ja Hlopko heitti kuperkeikkaa, löi kämmeniinsä ja pyöri kuin hyrrä.

Punatukkainen laulaja ei malttanut enää, vaan tempasi huilun ja yhtyi auttamaan toveria.

Molemmat alkoivat hyppiä ja kiemurrella Maksimin ympärillä.

-- Katsoa piruja! -- Persten sanoi Serebrjanille, -- Hepäs eivät heti tapa opritshnikkia, vaan kiduttavat ensin; ja minä tunnen molemmat: jospa nämät saisivat tehdä mielensä mukaan, niin ei nuorukaisen olisi hyvä olla.

Opritshnikin vangitseminen tuotti tosiaan koko joukolle juhlan. He tahtoivat kostaa Maksimille kaiken, mitä olivat hänen tovereiltaan kärsineet.

Heti alkoi muutamia karkean samaisia miehiä tehdä valmistuksia hänen surmakseen.

Asetettuaan maahan neljä paalua, he kiinnittivät niihin poikkipuut ja naulasivat niitä.

Maksim katseli kaikkea sitä rauhallisesti. Ei häntä kuolon tuskat hirvittäneet; vaan surullista oli heittää henkensä sidotuin käsin ja miekatta, kuullen ainoastaan piinaajiensa raakoja lauluja ja ilkeätä pilkkaa eikä sotahuutoja ja hevosten hirnuntaa.

"Ennustus on pettänyt minua", hän ajatteli, "tänlaista loppua en kuvaillut itselleni. Vaan tapahtukoon Jumalan tahto!"

Samassa hän huomasi Serebrjanin, tunsi hänet ja aikoi mennä hänen luokseen. Mutta punatukkainen laulaja tempasi häntä takin kauluksesta.

-- Tuossa on valmis vuode, -- hän sanoi: -- päästä viitta ja nuku, vai mitä!

-- Irrottakaa käteni, -- Maksim vastasi: -- en voi siunatakaan itseäni![20]

Hlopko katkasi puukolla köydet, joilla Maksimin kädet olivat sidotut.

-- Siunaa nyt, vaan nopeasti -- hän sanoi, ja kun Maksim oli rukoillut, Hlopko ja punatukkainen riistivät häneltä vaatteet ja alkoivat sitoa hänen käsiänsä ja jalkojaan lavan poikki puihin.

Samassa Serebrjani astui esiin.

-- Pojat! -- hän sanoi sellaisella äänellä, joka oli sotajoukossa tottunut kajahtelemaan: -- kuulkaa!

Ja hänen voimakkaat sanansa levisivät läpitunkevasti pitkin joukkoa, ja, huolimatta melusta ja huudoista kaikuivat etäisimpienkin rosvojen kuultaviksi.

-- Kuulkaa! -- ruhtinas jatkoi. -- Kaikkiko te tahdotte, että minä olisin päällikkönne? Kenties on joukossanne niitäkin, jotka eivät tahdo minua?

-- Oh! -- huudahti joku -- ethän sinä vaan peruuta sanaasi?

-- Kuulepas, älä laske meistä pilkkaa!

-- Kun annetaan päällikkyys, niin ota!

-- Ota arvo, kun se on kokonainen!

-- Antakaa siis minulle atamanin tshekani! -- Serebrjani sanoi.

-- Kas sekö! -- huudahtivat rosvot. -- No se onkin tarpeen!

Ruhtinaalle annettiin Perstenin tshekani.

Nikita Romanovitsh astui suoraan punatukkaisen laulajan luo.

-- Päästä irti opritshnikki! -- hän sanoi.

Punatukkainen katsoi häntä ihmetellen.

-- Päästä heti! -- Serebrjani ankarasti toisti.

-- Mitä sinä! -- punatukkainen sanoi: -- sinäkö pidät hänen puoltaan! Katso onko oma pääsi lujassa?

-- Kirottu! -- ruhtinas karjasi: -- älä lörpöttele, kun minä käsken!

Ja huimaisten tshekanillaan, hän halkasi häneltä kallon.

Punatukkainen kaatui ääntäkään päästämättä.

Serebrjanin käytös hämmästytti rosvoja. Mutta hän ei antanut heille miettimisen aikaa.

-- Päästä sinä irti! -- hän sanoi Hlopkolle, kohottaen tshekanin hänen päänsä yli.

Hlopko katsahti ruhtinasta ja riensi päästämään Maksimia.

-- Pojat! -- Nikita Romanovitsh jatkoi: -- ei tämä nuori mies ole niitä, jotka teitä ovat loukanneet; minä tunnen hänet, hän on yhtähyvin opritshninan virkamies kuin tekin. Varjelkoon Jumala teitä koskettamasta häntä vaikkapa vaan sormella! Vaan nyt ei saa vitkastella, asettukaa sadottaisin joukkoihin, minä johdatan teitä. Serebrjaniin kova ääni, käskevä käytös ja odottamaton päättäväisyys tekivät valtavan vaikutuksen rosvoissa.

-- Aha, -- lausuivat muutamat puoliääneen, hän ei suinkaan laske leikkiä!

-- Siinä on oikea atamani! -- puhuivat toiset: -- hän lannistaa vaikka kenen.

-- Hänelle pitää korvat olla auki, eikä saa lörpötellä! Katso, miten hän laulajan nutisti!

Näin rosvot tuumiskelivat, eikä ketään haluttanut enää taputella Serebrjania hartioihin, tai muuten tehdä likeistä tuttavuutta hänen kanssaan.

-- Terveeksi, ruhtinas! -- Persten supisi, katsellen kunnioittavaisesti Nikita Romanovitshia: -- kas, miten kovasti sinä heitä kourit! Mutta älä nyt anna heidän miettiä, vaan johdata heitä matkalle slobodaan päin, ja siellä käyköön, miten Jumala suo!

Vaikea oli Serebrjanin asema. Rosvojen päällikkönä ollen hän pelasti Maksimin ja voitti aikaa; mutta kaikki olisi jälleen kadotettua, jos hän kieltäytyisi johtamasta tuota ohjatonta laumaa. Ruhtinas käänsi mielensä Jumalaan ja heittäysi hänen tahtonsa alle.

Jo alkoivat rosvot varustautua retkelle ja keskustelivat juuri, mikä oli kohdannut erästä Fedjka Poddubnia, joka aamulla oli osastonsa kanssa lähtenyt eikä vielä ollut palannut.

-- Kas siinä Fedjka! -- virkkoi joku: -- tuossa hän tulee poikineen!

Poddubni oli laihanpuoleinen, roteva mies; hänen toinen silmänsä oli kiero, ja kasvot olivat ryppyiset.

Hänen mekkonsa oli repaleissa. Hän kulki raskaasti, polvet koukussa niinkuin voimaton ihminen.

-- Mitä? -- kysyi eräs rosvo.

-- Luulen, että sattui onkeen? -- liitti toinen.

-- Sattui, sattui, vaan ei meidän! -- Poddubni sanoi, istuen tulen ääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin tuntuu, olen puolet myönyt.

-- Kuinka niin?

Poddubni käännähti toveriensa puoleen.

-- Tuokaa pakana tänne, veikkoset!

Tuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan. Hänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat olivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet silmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.

Eräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen, jotka olivat otetut vangilta.

-- Tämähän on tatarilainen! -- huudahti joukko. -- Tatarilainen, -- Poddubni toisti, -- ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan toimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä hän olisi lentänyt kynsistämme!

-- Kerro, kerro! -- rosvot huusivat.

-- No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme kauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän puhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista, tatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut typötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti laahustaa.

-- Kas roistoja! -- sanoi eräs joukosta.

-- Mitäs teitte kauppiaalle? -- kysyi toinen.

-- Annoimme hänelle riunan[21] matka-avuksi ja laskimme hänet menemään, -- Poddubni vastasi. -- Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että tatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken. Pian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin tuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen ulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset, ryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista hevosloimia...

-- Voi, noita roistoja! -- rosvot kirkasivat: -- kuinka heitä, piruja, vielä maa kantaa?

-- Papin, -- Poddubni lisäsi, -- he sitoivat hevosen häntään...

-- Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!

-- Jumala nähköön!

-- Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!

-- Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on jäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin se mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!

-- Oh kyllä minä heille näyttäisin.

-- Niin minäkin!

-- Mutta miten saitte pakanan kynsiinne?

-- No niin. Kuulemme tieltä kavioin kapsetta. Minä puhun pojille: kätkeykäämme, sanon, pensastoihin, katsokaamme, kuka se on, joka kulkee? Kätköstämme huomaamme, kun ajaa nelistäen noin kolmekymmentä miestä, kummalliset hatut heillä oli ja piikit, joutset nuolineen. Veikkoset, puhelen, kas tuossa on niitä riivattuja! Paha vaan, että meitä on näin vähän, muuten saattaisimme tapella! Yhtäkkiä putosi eräältä säkki maahan. Hän ryömi alas hevosen selästä nostaakseen säkkiä ja pannakseen sitä tarakkaan, vaan hänen toverinsa jatkoivat sillä aikaa matkaansa. Veikkoset, minä sanon, hyökkäämmekö hänen kimppuunsa. No, pojat, nyt jäljessäni kaikki! Näin sanottuani heittäysimme kaikin tatarin niskaan. Mutta mihin! Hän kun vaan liikahutti hartioitaan, -- niin silloin me kaikki lensimme nurinniskoin. Kun uudestaan yritimme, niin asia oli sama. Silloin Mitka puhelee: tehkää tilaa, veikkoseni, hän sanoo, älkää häiritkö minua! Me annoimme tilaa hänelle ja hän tempasi piikin tatarilta, otti häntä niskasta kiinni ja painoi maahan. Sitten me panimme rukkasen hänen suuhunsa ja sidoimme hänet kuin pässin.

-- Katsos Mitkaa! -- virkkivät rosvot.

-- Niin, hän kaataa vaikka härän kumoon sarvesta! -- Poddubni huomautti.

-- Kuules Mitkä! -- kysyi joku: -- kaadatko sinä härän?

-- Miksi niin! -- Mitka vastasi, etääntyen syrjemmäksi, haluamatta jatkaa keskustelua.

-- Mitäs tatarin säkissä oli? -- Hlopko kysyi.

-- Katsokaa poikaset!

Poddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua, kallisarvoisen alttarikaapin,[22] pari kolme panagiaa[23] ja kultaisen ristin.

-- Voi, sitä koiraa! -- huudahti koko joukko: -- siis hänkin on ollut kirkkoa ryöstämässä!

Serebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.

-- Pojat! -- hän sanoi: -- näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat Kristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän turmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi? Annammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän kyliä ja repiä veljiämme?

Sekava nurina kulki pitkin joukkoa.

-- Pojat, -- Nikita Romanovitsh jatkoi, -- kuka meistä ei ole velkaa Jumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme itsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä on, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!

Serebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen puhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä rinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat päitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen puheen yli.

-- Mitä! -- sanoi eräs: -- näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä häväistäviksi!

-- Ei sovi, ei! lisäsi toinen.

-- Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! -- virkkoi kolmas: -- parempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!

-- Se on totta! -- lausui muuan vanha rosvo: -- taistelukentällä on kuolemakin kaunis!

-- Oli miten oli! -- sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: -- en tiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!

-- Ja minä! ja minä! ja minä! -- huudahti moni.

-- Teistä sanotaan, -- Serebrjani pitkitti, -- että te olette Jumalan unhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis näyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja omatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta taisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette velvollisuutenne.

-- Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.

-- Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!

-- Me hyökkäämme uskottomia vastaan!

-- Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!

-- Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!

-- Pojat! ruhtinas sanoi: -- ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari huomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme anteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman sitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!

-- Ehkä hän niin sanoo, -- rosvot huudahtivat, -- kun vaan me palvelemme häntä, pannen päämme alttiiksi!

-- Enhän minä niin halusta ominpäin ryöväriksi ruvennut; -- virkkoi eräs.

-- No enpä suinkaan minäkään! -- jatkoi toinen.

-- Kuolkaamme siis, jos tarve vaatii, Venäjän puolesta! -- ruhtinas sanoi.

-- Kuolkaamme siis! -- rosvot säestivät.

-- Eikö me, pojat, -- Serebrjani pitkitti, -- jos Venäjän vihollisia vastaan tappelemme, juoda venäläisen tsaarin malja!

-- Juodaan!

-- Ottakaa maljanne ja tuokaa minullekin lasi!

Ruhtinaalle tuotiin lasi; kaikki rosvot täyttivät maljansa.

-- Siis eläköön terveenä koko Venäjän maan suuri hallitsija, tsaarimme Iivana Vasiljevitsh! -- Serebrjani lausui.

-- Eläköön tsaari! -- rosvot toistivat.

-- Ja eläköön Venäjän maa! -- lausui Serebrjani.

-- Eläköön Venäjän maa! -- rosvot toistivat.

-- Ja sortukoot kaikki pyhän Venäjän ja oikeauskoisen kristinopin viholliset! -- ruhtinas jatkoi.

-- Ja sortukoot tatarit! Sortukoot Venäläisen uskon vastustajat! -- rosvot huusivat kilvassa.

-- Johdata meitä tatareja vastaan! Missä ovat nuot pakanat, jotka meidän kirkkojamme polttavat?

-- Vie meitä sinne, -- kaikui joka taholta.

-- Tuleen tuo tatarilainen! -- kirkasi joku.

-- Hän tuleen! Liekkeihin! -- lisäsivät toiset.

-- Hiljaa, pojat! -- Serebrjani sanoi: -- tutkikaamme ensin häntä. Vastaa, -- ruhtinas sanoi, kääntyen tattarilaiseen, -- paljoko teitä on? Missä on teidän asemanne?

Tatarilainen ilmoitti merkillä, ettei muka ymmärtänyt.

-- Odota, ruhtinas, -- Poddubni sanoi: -- me irrotamme hänen kielensä. Annappas, Hlopko, kekäle. Niin. No, puhutko?

-- Puhun, isäkulta! -- tatarilainen tulen polttamana kirkasi.

-- Paljoko teitä on?

-- Paljo, isäkulta, paljo!

-- Kuinka paljon?

-- Kymmenen tuhatta, isäkulta, tänään on kymmenen tuhatta, vaan huomiseen on tullut satatuhatta!

-- Siis te olette vaan etujoukkoja! Kuka johtaa teitä?

-- Khaani toi!

-- Itsekö khaani?

-- Ei itse! Khaani tulee huomenna; nyt tuli Shirinskin ruhtinas, Shikmat!

-- Missä hänen asemansa on?

Tatarilainen ei taaskaan ollut ymmärtävinään.

-- Kekäle tänne, Hlopko! -- Poddubni karjasi.

-- Lähellä on asema, isäkulta, lähellä! -- tatarilainen kiirehti vastaamaan: -- ei etäämmällä kuin kymmenen virstan päässä.

-- Näytä tietä! -- Serebrjani käski.

-- En osaa, isäkulta! En voi nyt nähdä tietä. Huomenna voin, isäkulta!

Poddubni nosti tulisen kekäleen tatarilaisen sidottuja käsiä kohti.

-- Löydätkö tien?

-- Löysin, isäkulta, löysin!

-- Hyvä, -- Serebrjani virkkoi, -- syökää nyt, veikkoset, syöttäkää tatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä merkitsee venäläinen voima!

XXV Luku.

Valmistus taisteluun.

Joukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim ennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat järjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle annettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.

-- Nikita Romanovitsh, -- hän lausui -- maksoit, maksoit sinä tänään minulle siitä karhusta!

-- No mitäpä, Maksim Grigoritsh, -- Serebrjani vastasi, -- siksihän elämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!

-- Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin Serebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä saa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka onkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä, ruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te olette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä, silloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin. Kovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän jutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle palvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia vastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni! niin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi, niin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan ympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita Romanovitsh, en loukata sillä tahdo!

Persten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen tummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin askeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan yli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä Hlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.

Äkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.

Ei se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin tuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai soittokalun kielet.

-- Mitä se on? -- Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.

Persten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.

-- Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja alakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän kaltaisesti suhisten, -- äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen puuskauksesta.

-- Jopa lakkasi! -- Persten sanoi nauraen... Kas, minkälainen rinta sillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!

-- Mikä se oli? -- ruhtinas kysyi.

-- Tshebusga! -- Persten vastasi. -- Se on heillä sama kuin meillä jahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko khaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista muuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.

Etäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui pitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se loppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.

-- Aha! -- Persten lausui: -- tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän, koiranpentu, oli tukehtua!

Mutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri joukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.

-- Kas siinä on kurkkua! -- Persten sanoi. -- Etäältä saat miettiä, mitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!

Surulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä ollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla kaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain riehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää tuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.

-- Ruhtinas, -- Persten sanoi, -- heidän asemansa saattaa olla likellä; luulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä tarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä heitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat saatte huoahtaa ja tuumiskella.

-- Mene Jumalan kanssa, -- ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen seljästä sekä katosi pimeään.

Rosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan, ollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi joukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen kuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin tshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä ja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti kahilaa.

Kului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo menettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä hänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui miekkaansa.

-- Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! -- Persten nauraen huudahti. -- Juuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen heidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas, niin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset; vaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta taholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari, joll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen työ pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas, ja me ainoastaan tottelemme!