Part 17

Ukko katsahti häneen tutkivalla silmäyksellä, niin paljon kuin hyväntahtoiset silmänsä sallivat, ja puhumatta sanaakaan, johdatti hänet laajan pihan poikki matalaan, yksikupooliseen kirkkoon. He kulkivat hautapatsaitten ja nunnahuoneitten pitkän rivin sivuitse, joita kukat koristivat. Hautapatsaitten paadet kalisivat Maksimin askeleista; korkea ruoho kohosi patsaitten keskeltä, puoleksi peittäen nöyrät hautakirjoitukset; kaikki muistutti elämän muuttuvaisuutta, kaikki kehoitti rukoukseen ja hartauteen. Kirkko, johon abotti vei Maksimin, seisoi ikivanhain tammien suojassa, ja niiden satavuotiset oksat peittivät melkein kokonaan kapeat, pitkänsoikeat ikkunat, jotka päästivät valoa tomuisesta, hienoihin lyijypuitteihin asetetusta kissankulta-lasistaan. Kun he tulivat sisään, kohtasi heitä vilvakka pimeys. Ainoastaan yhden ikkunan läpitse, joka vähemmin oli varjossa, valon säteet lankesivat vinoon seinämaalaukselle, joka esitti viimeistä tuomiota. Muut osat kirkossa näyttivät sentähden vielä pimeämmiltä; vaan siellä täällä välkähtelivät kynttiläkruunujen hopeiset helut, kiehkurat jumalankuvissa ja hopealla kirjaillut ristit ja komeat ylistyskirjoitukset mustalla sametilla, koristaen Vorotinskin ruhtinasten, luostarin perustajien, ruumisarkkuja. Kultaus alttarin seinällä näytti hiililtä, jotka ovat tuhan peittäminä ja ovat sammumaisillaan. Tuntui kostealta, ja pyhä tuoksu lemusi. Vähitellen Maksimin silmät alkoivat tottua hämärään, ja hän rupesi erottamaan temppelin muita kummallisuuksia: tsaarillisten ovien yläpuolella oli Vapahtaja kunniassaan Kerubimien ja Serafiimien seurassa, niiden yllä taas kuusitoista hallitus-juhlaa. Suuri Johannes Kastaja esitettiin siivillä varustettuna ja kantaen maljassa katkaistua päätään. Sivuoviin oli kömpelösti kirjoitettu vertaus tuhlaajapojasta, taistelu elämästä ja kuolemasta ja hurskaan ja syntisen sielun lähdöstä. Nämät surulliset taulut kovasti vaikuttivat Maksimiin; kaikki käsitteet sydämen rauhasta, vanhempain vastustamattomasta vallasta, kaikki ennakkoluulot, joissa hän oli kasvatettu, pääsivät hänessä uudestaan valtaan. Hän epäili, oliko hän tehnyt oikein siinä, että vasten isän tahtoa oli hänen luotansa karannut? Mutta omatuntonsa vastasi hänelle, että hän oli tehnyt oikein; mutta se ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Kun tammen lehtien, joita tuuli ikkunan ulkopuolella heilutteli, varjo liikahteli seinällä, niin hänestä tuntui, että pahat henget henkivät ja kulkivat...

Hurskas kauhu ahdisti hänen sydäntänsä. Hän lankesi maahan abotin eteen.

-- Isäseni, hän sanoi, -- minä olen suuri syntinen!

-- Rukoile, -- vanhus vastasi lempeästi: -- suuri on Jumalan armo, paljon sinua katumisesi auttaa, poikani!

Maksim kokosi voimiansa.

-- Raskas on minun rikokseni, -- hän alkoi vapisevalla äänellä. -- Kuule, isäseni, vaikea on minun rukoilla: rakkauteni tsaariin on hälvennyt, sydämmeni on hänestä kääntynyt!

Abotti katsahti ihmetellen Maksimia.

-- Älä jätä minua, isäseni! -- Maksim pitkitti: -- kuule minua! Kauvan olen itseäni vastaan taistellut, kauvan pyhäinkuvain edessä rukoillut. Olen etsinyt sydämmestäni rakkautta tsaariin, vaan en ole löytänyt!

-- Poikani -- abotti sanoi, katsellen osanottavaisena Maksimia, -- ehkä saatanan juonet ovat sinun järkesi pimittäneet; sinä herjaat itseäsi. Niin ei saata olla, että sinä vihaisit tsaaria. Monta raskasta syntiä on tässä huoneessa tunnustettu: on ollut kirkonvarkaita ja rosvoja, vaan ei ketään, joka olisi tunnustanut vihaavansa tsaaria!

Maksim vaaleni.

-- Minä olen ehkä rikollisempi kuin kirkonvaras ja murhamies! -- hän huudahti. -- Mitä pitää minun tehdä? Sano minulle, neuvo minua! sydämmeni pakahtuu!

Ukko katseli tunnustajaa ja ihmetteli yhä enemmän.

Maksimin rehelliset kasvot eivät näyttäneet vähintäkään vihollisuuden tai syyllisyyden vivahdusta. Siinä näkyi vaan lempeät, hyväntahtoiset kasvot, semmoiset kuin vielä nytkin joskus tapaa Moskovan ja Volgan tienoilla niissä syrjäisissä seuduissa, joihin ei vielä ole tunkeutunut kaupunkien vaikutuksia.

-- Poikaseni, -- abotti pitkitti, -- en usko sinua; sinä soimaat suotta itseäsi. En usko, että sydämmesi on tsaarista kääntynyt. Niin ei saata olla. Ajattelepas: tsaari on meille enämpi kuin isä, ja neljäs käsky käskee kunnioittamaan isää. Sanopas, poikani, minulle noudatatko käskyjä?

Maksim oli ääneti.

-- Poikani, kunnioitatko isääsi?

-- En! -- Maksim virkki tuskin kuuluvasti.

-- Etkö? -- abotti toisti, ja peräytyen taaksepäin, risti itseänsä.

-- Sinä et rakasta tsaaria? Et kunnioita isääsi? Mikä sinä olet?

-- Minä olen ... nuori opritshnikki sanoi: -- minä olen Maksim Skuratov, Skuratov Bjelskin poika!

-- Maljutanko poika?

-- Niin! -- Maksim sanoi, purskahtaen itkuun.

Abotti ei vastannut. Surullisena hän seisoi Maksimin edessä. Liikkumatonna katselivat synkät pyhäinkuvat heitä. Syntiset Viimeistä tuomiota kuvaavalla taululla korottivat käsiään taivaaseen päin, vaan kaikki olivat ääneti. Kirkon rauhallisuutta häiritsivät ainoastaan Maksimin nyyhkytykset, pääskysten liverrykset katon räystäillä sekä silloin tällöin abotin puoliääneen lausuma rukoussana.

-- Poikani, -- ukko viimein lausui, -- kerro minulle kaikki järjestään äläkä salaa mitään minulta: kuinka sinussa syntyi viha tsaaria vastaan?

Maksim kertoi slobodassa olostaan ja viimeisestä keskustelustaan isänsä kanssa ja yöllisestä paostaan.

Hän kertoi vitkaan, pitäen väli-aikoja, ja kokosi usein ajatuksiaan, ettei mitään unhottaisi eikä salaisi hengelliseltä isältään.

Lopetettuansa kertomuksen, hän loi silmänsä maahan eikä pitkään aikaan uskaltanut katsoa abottiin, odottaen hänen tuomiotaan.

-- Oletko minulle kaikki ilmoittanut? -- abotti sanoi: eikö enää muuta ole sydämmelläsi? Etkö ole mitään miettinyt tsaaria vastaan? Etkö ole mitään ajatellut pyhää Venäjän valtaa vastaan?

Maksimin silmät säkenöivät.

-- Isäni, ennen antaisin kaulani katkaista, kuin jotakin synnyinmaatani vastaan vehkeilisin! Syyllinen olen vastenmielisyyteni tähden hallitsijaa kohtaan, vaan en kavalluksen tähden.

Abotti pani kätensä hänen päälleen.

-- Jumalan palvelija Maksim tulee puhtaaksi, -- hän sanoi -- kaikki syntinsä hän saa anteeksi!

Vieno ilontunne välähti Maksimin sydämessä.

-- Poikani, -- abotti sanoi, sinun tunnustuksesi on sinut puhdistanut. Pyhä kirkko ei soimaa sinua siitä, että jätit slobodan. Jokainen saa, vieläpä kaikkien pitääkin, välttää pahaa. Mutta pelkää myös ihmiskunnan vihollisen viekkautta. Kavahda Kurbskin esimerkkiä, häntä, joka korkealta bojari-asemaltaan heittäysi perkeleen palvelukseen.

-- Laupias Jumala, -- ukko pitkitti huoahtaen -- on raskaitten syntiemme tähden antanut meille nämät kauheat ajat. Emme me saa tuomita lyhytnäköisyydessämme Hänen käsittämättömiä tekojaan. Kun Jumala lähettää meille tauteja ja puutteita, niin meidän tulee ainoastaan rukoilla ja nöyrtyä hänen tahdolleen? Niin nytkin: olemme saaneet ankaran ja julman tsaarin. Me emme tiedä, miksi hän meitä rankaisee! Sen vaan tiedämme, että hän on Jumalan lähettämä, emmekä me alistu Iivana Vasiljevitshin, vaan sen valtaan, joka hänet lähetti. Muistakaamme vanhaa ennustusta: "Jos joku maa tekee oikein Jumalan edessä, niin se saa hyviä ja oikeutta rakastavia tsaaria ja tuomaria; vaan jos se tekee syntiä Jumalaa vastaan, niin se saa pahoja tuomaria ja tsaaria, ja koko maassa pääsee suuri kurjuus valtaan!"

-- Jää luoksemme, poikani! elä kanssamme. Kun sinua haluttaa lähteä, niin minä rukoilen veljeskunnan kanssa, että, mihin ikänä kuljet, Jumala ojentaisi tiesi! Vaan nyt, -- abotti jatkoi lempeästi, ottaen päältään messupaidan, -- nyt menemme aterioimaan. Henkisen ravinnon jälkeen emme saa ruumiillistakaan unhottaa. Meillä, on oivallisia haukia, onpa ruutanoitakin; syö kanssamme meidän laittamaa ja juo mettä tsaarin, ja korkea-arvoisen hallitsijan terveydeksi!

Ja ystävällisesti jutellen, ukko vei Maksimin ruoalle.

XXIII Luku.

Tie.

Hiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.

Vapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä rohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä tai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.

Maksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi. Viikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim oli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli jo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea vihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli murheelliseksi.

-- Mihin nyt aijot lähteä, poikani? -- hän sanoi. -- Me kaikki rakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin Jumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!

-- Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut kaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran kun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni kohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.

Eikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan matkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet hyvästi.

Ja taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin ennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan Maksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo miekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta näkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta koristi musta, kaksipäinen kotka.

Ratsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli kirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.

Maksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.

-- Trifon! -- hän huusi.

-- Maksim Grigoritsh! -- haukankesyttäjä vastasi iloisesti: -- terve mieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh olet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten isäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan isästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää, mitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit, Maksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!

Maksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli hyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati. Maksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.

-- Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! -- hän vastasi, osottaen haukkaansa. -- Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh tiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle! Vaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle ihmetyön!

Haukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.

-- Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten linnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella kertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi Smishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea, kuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan mihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti tsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi, että päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni -- saisin armon, joll'en -- menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske pilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo alkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit päällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan juuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo välähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja, kuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin Adraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla ratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää kädellään Adragania. "Trifon! -- ratsumies sanoi: -- älä täältä etsi Adragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on mänty, sen männyn oksalla Adragan istuu." Herättyäni, selvisi minulle -- vaikka en tiedä miten -- se, että ratsumies oli pyhä marttyyri Trifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden. Mitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne -- niin näen: todellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies sanoi!

Haukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

-- Maksim Grigoritsh, -- hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: -- nyt minä vaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan pyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle, josta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan, jommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä, korkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin ja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä, ettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, -- haukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: -- tuoss' on Adragan! otan pois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni, odota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!

Ja Trifon ärsytti sormellaan Adragania.

-- Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu, luullakseni, virstan taa.

Haukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.

-- Ota minultakin vähän apua! -- hän sanoi, heittäen kourallisen kultakolikolta Trifonin hattuun. -- Tuoss' on kaikki rahani! minä en tarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta varten.

-- Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi rakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin, slobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen sinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim Grigoritsh! Mitä tahdot, käske!

-- Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: -- kun tulet slobodaan, niin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän päivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, -- vaan ainoastaan hänelle, ettei kukaan kuulisi -- sano, että poikasi on terve, Jumalan kiitos, ja tervehtii sinua.

-- Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?

-- Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian palaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin äidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi elää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä olet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka taas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan tietää sen, että voin hyvin.

-- Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.

-- Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit minut.

-- Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä lähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee minua.

-- Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!

-- Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos tulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin rosvo! Tee miten tahdot, -- en minä ota!

Maksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.

-- Ell'et ota, -- hän sanoi, -- ehkä joku muu ottaa, minä en niitä tarvitse.

Hän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.

Jo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat korkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma varjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin ruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita. Villakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta. Vähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta ja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli pimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne tänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla tähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.

Oi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea saloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien hyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten ruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin surulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen. Hauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin metsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua mietteihin, katsellen taivaan tähtiä.

Maksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa ilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi tarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin tiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu nousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä kuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän näki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen kokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon väärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen, vaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen. Hänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies, punoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.

Maksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsä nimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selvään Maljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. -- Nuku, nuku, lapseni! -- nainen lauloi.

Nuku, nuku, lapseni, Kunnes suru poistuu, Kunnes turmiotas ei! Tuu. tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Pian paha katoo, Pian tsaari mestaa Ilkeän Maljuta koiran! Tuu, tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Kaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä alas ja sitoi sen puuhun.

Ääni jatkoi:

Maljuta, ilkeä koira, Pyhää isää kiusasi Pyhää isä Filippoa! Tuu, tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Maksim ei voinut enää kestää, hän sysäsi jalallaan oven auki.

Komean puvun ja opritshnikin kullatun miekan nähtyään, talon väki hämmästyi.

-- Keitä te olette? -- Maksim kysyi.

-- Isäkulta, -- ukko vastasi, kumarrellen ja änkyttäen pelosta: -- minun nimeni, älä suutu, on Feodor, ja vaimoni on Maria!

-- Millä te, hyvät ihmiset, elätte?

-- Vennää revimme, hyvä veli, virsuja punomme ja teemme seuloja. Kauppiaat käyvät myymässä.

-- Mutta vähän tietysti saatte?

-- Vähän, isäkulta, aivan vähän! Ei aina saa syödäkseenkään. On vähältä kuolla nälkään ja viluun. Eikä hevostakaan meillä ole -- että veisi tavaraa kaupunkiin. Sen sudet viime vuonna söivät.

Maksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti pöydälle kultakolikkonsa.

-- Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! -- hän sanoi ja tarttui oveen, mennäkseen ulos.

Isäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.

-- Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta meidän tulee Jumalaa rukoilla?

-- Älkää minun puolestani rukoilko, -- vaan Maljuta Skuratovin. Sanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?

-- Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme aivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle -- vladimirilainen tie, vaan tänne suoraan -- Rjasaniin! Vaan älä, ystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen kuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit jälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme! Varjelkoon Jumala vaarasta!

Mutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä kirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.

-- Isäkulta! -- mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, -- käänny takaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä tiellä!

Vaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan ajanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi haukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun väjyvän vihollisen.

Turhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi hurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.

Ikävystyen sen takaisin kutsumiseen, Maksim tarttui miekkaansa ja ratsasti suoraan pensaikkoon. Muutamia miehiä, varustettuna puukangilla, hyökkäsi häntä vastaan, ja käheä ääni kirkui:

-- Alas ratsulta!

-- Tuoss' on sinulle! -- Maksim sanoi, antaen iskun sille, joka oli lähinnä.

Rosvo horjahti.

-- Se ei ole tarpeeksi! -- Maksim jatkoi, aikoen antaa hänelle toisenkin iskun; mutta miekka sattui toisen rosvon kankeen ja katkesi.

-- Aha, katsoppas hänen pukuaan! Hän on opritshnikki! Ota hänet elävänä! -- huudahti karkea ääni.

-- Tosiaankin hän on opritshnikki, -- mörisi toinen: -- nythän meillä ilot alkaa!

-- Hei Hlopko! nyt sitä iloitaan!

Ja samassa kaikki ryntäsivät Maksimin kimppuun ja vetivät hänet ratsun seljästä alas.

XXIV Luku.

Rosvojen kapina.

Puolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan tapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä. Maljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä kasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli siellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen laulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä, särpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.

-- Oh, -- puheli yksi, -- mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?

-- Niin miten, -- vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai päänahasta.

-- Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!

-- Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!

-- Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti, vaan ukon jätti!

-- Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään jonkun ruhtinaan hyväksi!

-- Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat samassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele Jumala.

-- Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole atamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin silmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!

-- Niin, tosiaankin hän jätti Korshunin tahallaan pulaan!

Synkkä murina kuului rosvojen kesken.

-- Tahallaan, tahallaan jätti pulaan! -- sanoi moni.

-- Tämän ruhtinaan edestäkö? -- kysyi yksi. -- Mitä hänestä on sitten? Lunnaitako atamani hänestä odottaa vai mitä?

-- Ei, ei lunnaita! -- punatukkainen laulaja vastasi. -- Tsaari, näet, loukkasi ruhtinasta, tahtoen rangaista häntä; niin ruhtinas tuli tsaarin luota meille; sanoo: minä itse vien teidät, pojat, slobodaan, minä nimittäin tiedän, missä valtion rahasto on. Kaikki opritshnikit surmaamme ja ja'amme rahaston!

-- Vai niin! Miks'ei hän siis vie meitä sinne? Johan me olemme kolme vuorokautta olleet täällä!

-- Sen vuoksi, että atamanimme on akka!

-- Ei, älä sano niin: Persten ei ole akka!

-- Jollei akka, niin sitäkin huonompi! Ehkäpä hän petkuttaa meitä!

-- Ehkä, -- sanoi joku: -- hän halua tsaarin kassaa itselleen, ettei meidän vaan onnistuisi haistaakaan!

-- Niin, niin, Persten tahtoo myydä meidät, samoinkuin Korshuninkin!

-- Vaan sellaisiin ei hän sattunutkaan!

-- Ukkoa hän ei tahdo pelastaa!

-- Mitä me hänestä! Kyllä me pelastamme ukon ilman häntäkin!

-- Ja otamme ilman häntäkin valtion kassan; johdattakoon ruhtinas yksin meitä!

-- Nythän on paras aika: tsaari kuuluu olevan Jumalaa rukoilemassa; slobodassa tuskin ovat puoletkaan opritsnikkeja.

-- Sytyttäkäämme sloboda uudestaan!

-- Surmatkaamme slobodassa olijat!

-- Pois Persten! Johtakoon ruhtinas meitä!

-- Johtakoon ruhtinas! Johtakoon ruhtinas! -- kaikui joka taholta.

Ikäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat kaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki tunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi puheli Perstenin kanssa.