Part 16

-- "Sinuapa, Akundin Akundinitsh, minä odotin tasan kolmekymmentä ja kolme vuotta; tunnen ukkosi Samjatnja Putjatitshin; ja, näetkö, minun veljeni, Akundin Putjatitsh, oli sinun hyvä isäkultasi. Vaan nyt on sinun isäsi Akundin Putjatitsh mennyt! -- Lausumatta sanaakaan, Samjatnja alkoi tehdä loppua, erotessaan elävien ilmoilta; ja kuollessaan, hän saattoi lausua: -- voi sinua, lapsukkani, Akundin Akundinitsh! Kun sinäkin tulet olemaan mainiossa Novgorodissa, niin tervehdi sitä ja sano: suokoon Jumala sinulle, Novgorod, pitkää ikää ja lapsillesi, mainetta saavuttaakseen! Olkoon sinulla rikkautta ja valtaa."

-- Kylläksi! -- tsaari lausui vihastuneena, unhottaen tällä hetkellä, että hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan seurata kertojaa. -- Ala toinen satu!

Persten, ollen pelästyvinään, notkisti polviansa ja kumarsi maahan asti.

-- Millaista satua suvaitset kuulla, isä-kulta, hallitsija? Hän kysyi teeskentelevällä, taikka ehkä todellisellakin pelolla: -- Enköhän kerro sinulle Baba-Jagista? Tsuril Plenkovitshista? Ivan Oserista? Vai tahtooko sinun armosi jotakin hurskasta kerrottavan?

Iivana huomasi, ett'ei pidä pelottaa sokeita, ja sen tähden hän vielä kerran haukotteli ja kysyi unisella äänellä:

-- Mitä osaat hurskasta, raukka?

-- Aleksei Jumalisesta, isäkulta, Jegori Urheasta, Josef Kauniista, Galubinin kirjasta...

-- No, Iivana, jonka silmät nähtävästi jo olivat raskaat, sanoi, -- kerro Galubinin kirjasta! Meidän syntisten on parempi näin yöllä kuunnella jotakin hurskasta!

Persten taas rykäsi, suoristihe ja alkoi:

"Kun kerran pilvet olivat synkät ja kauheat, niin syntyi tuima Ukon sää; silloin putosi taivaasta Galubinin kirja. Sen kirjan luo kokoontui neljäkymmentä tsaaria ja tsarevitshia, neljäkymmentä kuningasta ja kuninkaan poikaa, neljäkymmentä ruhtinasta ja prinssiä, neljäkymmentä pappia ja papinpoikaa, paljo bojareita, paljon sotaväkeä, monta lajia, heikkoja kristittyjä. Näistä oli viisi vähempi-arvoista tsaaria: olipa tsaari Isai, Vasili tsaari, Kostnjatin tsaari, Volodimer tsaari, Volodimerin poika, oli viisas David Jeorijevitsh tsaarikin.

"Niin lausui Volodimer tsaari: -- Kuka meistä, veikot, on taitava lukemaan? Kuka lukisi tämän Golubinin kirjan? Puhuisi meille Jumalan maailmasta; mistä punainen aurinko on saanut alkunsa? Mistä on valoisa kuu saanut alkunsa? Mistäpä tuhannet tähdet? Mistä loistava ruske? Mistä rajut tuulet? Mistä uhkaavat pilvet? Miksikä yöt ovat pimeitä? Miksikä meistä on tullut maailmankansa? Mistä meille maanpäällä on tsaarit tulleet? Mistä on tullut bojari- ja ruhtinas-sääty? Mistä oikeauskoiset talonpojat?

"Kaikki tsaarit vaikenivat. Silloin heille vastasi viisas David Jeosievitsh tsaari: -- Minä puhun teille, veikot, siitä tästä Golubinin kirjasta: se kirja ei ole vähäinen; se on neljäkymmentä syltä pitkä ja kaksikymmentä syltä paksu; jos yrittää nostaa sitä -- niin ei se nouse: käsin ei voi sitä pidellä; riviä ei näe kaikkia; lehtiä ei osaa lukea; sitä kirjaa ei lue jokainen; sitä on kirjoittanut H. Iivana Hurskas, ja lukenut on sitä profeeta Isai, hän luki sitä kolme vuotta, kerkesi ainoastaan kolme lehteä; luinhan minäkin -- vaan en kuitenkaan! Itsestään kirja aukeni, lehdet kääntyivät, sanat menivät itsestään. Minä sanon teille, herrat, ei se käy katselemalla, sen sanon teille, veikot, ei sitä lueta tavallisella tavalla, muinaisissa on muinaista käytettävä.

"Meidän punainen aurinkomme on saanut alkunsa Jumalan loistavista kasvoista: pieni kirkas kuu Hänen rinnoistaan; tuhannet tähdet Jumalan silmistä; kirkas rusko Hänen puvustaan; rajut tuulet ovat -- hänen henkäyksiään; uhkaavat pilvet ilmaisevat Jumalan mietteitä: pimeät yöt hänen vihaansa. Maailman-kansa on Adamista, Adamin päästä tsaarit ovat tulleet; hänen luistaan -- ruhtinaat ja bojarit; hänen nivelistään on talonpojat tulleet; samoista on vaimonpuolikin alkunsa saanut!

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari, sinua ymmärtäväisintä tsaaria, David Jeosievitsh! Sano vielä meille:

"Kuka on ylin kaikkia tsaaria? Mikä maa kaikkien maiden äiti? Mikä meri kaikkien merten emo? Mikä joki on kaikkien jokien ja vuorten äiti? Mikä kaupunki on ylin kaikkia kaupunkeja?"

Nyt Persten salaa katseli Iivana Vasiljevitshia, joka näytti yhä enemmän painuvan uneen. Silloin tällöin hän vaivalloisesti raotti silmiään ja taas sulki ne, mutta samalla hän joka kerta loi salaisesti tutkivan, läpitunkevan katseen kertojaan.

Persten silmäsi Korshunia ja jatkoi:

"Heille vastasi viisas David Jeosijevitsh: -- Minä puhun teille siitä, veikot, sen ilmoitan teille: Golubinin kirjassa on kirjoitettu: ylimmäiseksi tsaariksi joukossamme tulee Valkea tsaari; hän tunnustaa kristinuskoa, hurskasta kristinoppia; hän uskoo Jumalan äitiä ja erottamattomaan Kolmiyhteyteen. Kaikki kansat kumartavat häntä, kaikki kielet tunnustavat hänet; hänen valtansa käsittää kaikki maat, koko luomakunnan. Hänen hurskas oikeauskoinen käsivartensa on ylinnä kaikkia muita; ja kaikki kunnioittavat Valkeata tsaaria! Pyhä Venäjän valtakunta on kaikkien maiden äiti; siellä ovat pyhät apostoliset kirkot. Okeani on kaikkien merten emo; siellä on tuomiokirkko muodostunut; siellä tuomiokirkossa lepää Rooman paavin Klemensin luut; tämä meri on ympäröinnyt kaikkia maita; kaikki virrat juoksevat mereen, kaikki juoksevat okeaniin. Jordan joki on kaikkien äiti; Jordan joessa kastettiin: itse Jesus Kristus, taivaan tsaari. Tabor vuori on kaikkien vuorien emo: mainiolla Taborin vuorella kirkastettiin itse Jesus Kristus, jolloin Hän näytti kunniansa opetuslapsilleen. Jerusalemin kaupunki on kaikkien kaupunkien äiti; se kaupunki on maapallon keskellä, siinä kaupungissa on pyhä temppeli; temppelissä on Herran ruumisarkku, siinä ovat itse Kristuksen vaatteet, pyhät tulet palavat lakkaamatta ja hyvänhajuiset yrtit siellä tuoksuavat"...

Nyt Persten taas katseli Iivanaa. Hänen silmänsä olivat suljetut, hengitys kävi tasaisesti. Julma näytti nukkuvan.

Atamani sysäsi kyynärpäällään Korshunia. Ukko hiipi pari askelta eteenpäin. Persten jatkoi verkalleen:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra, viisas tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mikä kala on kaikkein kalain emä? Mikä peto ylin kaikista pedoista? Mikä on lintujen emä? Mikä kivi kaikkien kivien isä? Mikä puu kaikkein puiden emä? Mikä ruoho on ruohojen äiti?

"Viisas tsaari vastasi heille: -- Minä sanon vielä senkin teille, veikkoset: kaikkien kalaimme emo on valaskala, maailma seisoo kolmen Valaan nojassa; Jestrafil-lintu on kaikkien lintujen emä; tämä lintu elää sinisellä merellä; kun se räpistelee siivillänsä, niin koko sininen meri vaahtoaa, se upottaa matkalaivat; ja kun Jestrafil räpistelee, toisena tuntina puoliyön jälkeen, niin kukot alkavat koko maassa laulaa, ja maa valkenee siihen aikaan..."

Persten vilkasi Iivanaan. Tsaari makasi silmät ummessa; hänen suunsa oli auki, niinkuin nukkuneen tavallisesti. Samassa kuin Persten viimeiset sanansa oli lausunut, hän huomasi, että hovin kirkkoa ja läheisten rakennusten kattoa valaisi etäinen loisto.

Hän sysäsi hiljaa Korshunia, joka taas läheni likemmäksi tsaaria.

"Indra peto on ylin kaikkia petoja (Persten jatkoi), se kulkee maakomeroita myöten, niinkuin aurinkoinen ilmakehällä; se kaivaa maaemoa sarvellaan, myllää kaikki syvät lähteet; se panee virrat ja purot juoksemaan, puhdistaa norot ja allikot, antaa ihmisille ruoka- ja juomatarpeita. Alatir-kivi on kaikkien kivien isä; itse Jesus Kristus lepäsi Alatir-kivellä, puhellessaan kahdentoistakymmenen apostolinsa kanssa ja vakuuttaessaan kristinopin totuutta; sillä kivellä hän julisti oppiansa, selittäen kirjoja koko maailmalle. Kiparis-puu on kaikkien puiden äiti; siitä puusta oli tehty se hirsipuukin, jolla itse Jesus Kristus, taivaan tsaari, kahden ryövärin keskellä, riippui. Kuisma on ruohojen äiti. Kun Jumala Kristus riippui hirsipuussa, niin Jumalan äiti tuli hänen luoksensa; hänen silmistään valui kyyneleitä maahan, ja niistä puhtaista kyynelistä alkoi kasvaa ruohoa ja niin kasvoi kuisma-ruoho; sen juuresta meillä Venäjällä kiskotaan ihmeellisiä ristiä, joita vanhat munkit ja hurskaat ihmiset kantavat."

Nyt Iivana Vasiljevitsh huokasi syvään, vaan ei kuitenkaan avannut silmiään. Tulen loiste tuli kirkkaammaksi. Persten alkoi peljätä, ettei mitään hämmennystä syntyisi, ennenkuin ehtisivät saada avaimet. Päättäen itse olla liikkumatta paikaltaan, ett'ei tsaari huomaisi äänestä liikuntoa, hän osoitti Korshunille tulipaloa ja sitte makaavaa Iivanaa, ja jatkoi:

"Kaikki tsaarit kumarsivat hänelle: Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari Jeosijevitsh! Sinä puhut meille ulkomuististasi aivan kuin kirjasta! -- Silloin Volodimer tsaari korotti äänensä, sanoen: -- oi sinua, sinä sangen viisas tsaari David Jeosijevitsh, sano vielä, ilmoita minulle: mennyt yönä varsin vähän nukuin, paljon näin: kun kaksi petoa ovat toisensa kohdanneet, toinen valkea, toinen harmaa, jotka tappelevat keskenään, niin tahtooko valkea voittaa? -- Viisas tsaari David Jeosijevitsh vastasi: -- oi sinua, Volodimer Volodimeritsh! Kaksi petoa toisiaan kohdatessaan aina tappelee; onhan siitä pyhällä Venäjän maallakin tuoreet jäljet; totuus ja vääryys ovat kohdanneet toisensa; tuo valkea peto on -- totuus ja tuo harmaa -- on vääryys; totuus väisti vääryyttä, totuus on mennyt Jumalan luokse taivaaseen, vaan vääryys jäi maan päälle, ja joka elää meillä totuudessa, se perii taivaan valtakunnan; vaan se, joka elää vääryydessä, joutuu ikuiseen piinaan..."

Nyt alkoi kuulua tsaarin keveätä kuorsaamista. Korshun kurotti kättään tsaarin päänalustalle, Persten taas siirtyihe likemmäksi akkunaa, ettei äkkinäisellä vaikenemisella keskeyttäisi tsaarin unta, niin hän pitkitti yksitoikkoisella äänellään kertomusta:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mitkä synnit saa anteeksi ja mitä ei? Viisain, ymmärtäväisin tsaari, David Jeosijevitsh, vastasi: Vaikka kaikki synnit saakin anteeksi, niin kolmea syntiä on kuitenkin raskas katua: joka on häväissyt ristikummiansa, joka herjaa isäänsä ja äitiänsä, joka..."

Samassa tsaari äkkiä aukasi silmänsä. Korshun tempasi kätensä pois, mutta se oli jo myöhäistä: hänen ja tsaarin katseet kohtasivat toisiaan. Hetkisen kumpikin äänetönnä katseli toistaan, ikäänkuin jonkun salaisen tenhon vaikutuksesta.

-- Sokeat! -- tsaari sanoi äkkiä, tuimasti nousten ylös: -- kolmas synti on se, kun joku pukeutuu kerjäläiseksi ja tunkeutuu tsaarin makuuhuoneeseen!

Ja hän iski terävällä sauvallaan Korshunia rintaan. Rosvoon sattui sauva ja hän alkoi horjua, kaatuen maahan.

-- Aha! -- tsaari huudahti, kiskasten tikarin Korshunin povesta.

Opritshnikit juoksivat sisään aseitaan kalistellen.

-- Ottakaa molemmat kiinni! -- Iivana sanoi.

Kuin villipeto Maljuta hyökkäsi Perstenin kimppuun: mutta tavattomalla vikkelyydellä atamani löi häntä suuta vasten ja särki ikkunan jalallaan, hypäten ales puutarhaan.

-- Sulkekaa puutarha, ottakaa rosvo kiinni! -- Maljuta kiljui, kivusta kiemurrellen ja pitäen molemmin käsin vatsastaan kiinni.

Sillä välin opritshnikit nostivat Korshunin ylös.

Iivana, puettuna mustaan messupukuun, jonka alta loisti pantsari, seisoi uhkaava sauva kädessään, luoden ankaria silmäyksiä haavoitettuun rosvoon. Peljästyneet palvelijat kantoivat sytytettyjä kynttilöitä. Puhkaistusta ikkunasta näkyi tulipalo. Koko sloboda joutui liikkeelle; kaukaa kuului hätäkelloin soitto.

Korshun seisoi, rypistäen kulmiaan ja laskien silmänsä alas, opritshnikkein keskellä; veri oli tahrannut hänen paitansa leveillä juovilla.

-- Sokea! -- tsaari sanoi: -- puhu, ken olet ja mitä salahankkeita sinulla on minua vastaan?

-- En mitään salaa! -- Korshun vastasi. -- Minä tahdoin ottaa sinulta kassasi avaimet, vaan mitään muuta en sinua vastaan miettinyt!

-- Kuka sinut lähetti? Ketkä ovat kumppanisi?

Korshun katsahti pelkäämättä Iivanaa.

-- Oi, jalo tsaari! Ollessani nuori, laulelin: "Älä humaja, vilvas salo." Siinä laulussa tsaari kysyy nuorelta mieheltä, kenen kera rosvoilit? Ja mies sanoo: -- "Neljä oli mulla toveria: ensimmäinenhän toverini oli -- synkkä yö, toinenpa..."

-- Olkoon! -- Maljuta keskeytti hänet; -- katsotaanpa, miten laulelet, kun ruvetaan sinua jaloista kiskomaan ja pukille nostamaan! Mutta mitäs -- hän jatkoi, katsellen Korshunia: -- enköhän liene nähnyt jossain tuota harmaapäätä!

Korshun nauroi ivallisesti ja kumarsi Maljutalle.

-- Kohdattiinhan me, isäkulta, Maljuta Skuratovitsh, jos ehkä muistanet, Hiidenkuilulla...

-- Homjak! -- Maljuta keskeytti hänet, kääntyen palvelijaansa: -- ota tämä ukko, tutkistele häntä ja vaadi kertomaan, miksi hän tuli hänen tsaarillisen armonsa luokse. Minä tulen itse kohta piinahuonoeseen!

-- Lähdetään, ukko! -- Homjak sanoi, temmasten Korshunia kauluksesta: -- mennään kahden, niin saamme keskustella rattoisammin!

-- Odota! -- Iivana sanoi, -- Sinä Maljuta saat säästää tätä vanhusta; hänen ei tarvitse piinakoneessa kuolla. Minä mietin hänelle rangaistuksen, semmoisen, jota ei ennen ole kuultu eikä nähty, semmoisen, että panen sinutkin ihmettelemään!

-- Kiitä tsaaria, koira! -- Maljuta sanoi Korshunille, tyrkäten häntä: -- ehkä saanet vielä elää. Tänä yönä me vaan sinulle kiskomme silmukkaita!

Ja Homjakin kanssa hän vei rosvon tsaarin makuuhuoneesta.

Sillä välin Persten, käyttäen hyväkseen yleistä hämmästystä, kiipesi puutarhan aitauksen ylitse ja riensi torille, jossa vankila oli. Tori oli tyhjä; kaikki kansa oli rientänyt tulipalolle.

Varovaisesti hiipien pitkin vankilan seinustaa, Persten kompastui johonkin pehmeään ja, kumarruttuaan, havaitsi ihmisruumiin.

-- Atamani! -- supisi sama, häntä lähestynyt punatukkainen laulaja, joka aamulla oli hänet pidättänyt: -- vahtimiehen olen tappanut. Anna nopeasti tänne avaimet, aukasemme vankilan ja sitte hyvästi; minä menen miesten kanssa tulipalolle rosvoamaan! Mutta missä on Korshun?

-- Tsaarin kourissa! -- Persten vastasi katkonaisesti. -- Kaikki on hukassa! Kokoa miehet ja sitten! Hiljaa! Kuka se?

-- Minä! -- vastasi Mitka, tullen seinustalta.

-- Mene tiehesi, pöllö! Kaikki tulette slobodasta! Kokoonnumme väärän tammen luona!

-- Mutta ruhtinas? -- Mitka kysyi.

-- Pöllö! Kuuletko, kaikki on kadotettu! Ukko vangittiin, avaimia ei saatu!

-- Eihän vankila ole lukittu!

-- Eikö ole lukittu? Kuka sen aukasi?

-- Minä!

-- Sinäkö, tolvana! Puhu selvästi!

-- Miks'en puhuisi? Tultuani tänne -- ei ole ketään: vahtimies makaa jalat pitkänään. Puhelen näin: antaapas olla, koetan, onko ovi vankkakin, tölmäsin sitä; vaan, miten olikin, ovi lennähti auki!

-- Kas vaan sinua veitikkaa! -- Persten iloissaan huudahti. -- Totta on kuin sanotaan: hupsut maailmassa menestyvät. Lempo soikoon! Voi sinua, sinä mukuri.

Ja Persten tarttui Mitkan päähän, suuteli häntä molemmille poskille, samalla kuin Mitka venytti maiskutellen paksuja huuliaan, ja sitten tyynesti pyyhkäsi suutaan hiallaan.

-- Tule sinä minun jäljestäni, kelpo poika! Vaan sinä, torvensoittaja, odota täällä. Jos jotain tulee, niin vihellä!

Persten astui vankihuoneeseen. Mitka ryömi hänen jäljessään.

Etuoven takana oli vielä kaksi muuta ovea, mutta, koska ne olivat vielä heikompia, ne aukenivat vielä helpommin Mitkan uljaista iskuista.

-- Ruhtinas! -- Persten sanoi, astuen maakuoppaan, -- nouse ylös!

Serebrjani luuli, että häntä oli tultu noutamaan tuomion toimeenpanoa varten.

-- Joko nyt on aamu? -- hän kysyi, -- vai etkö sinä, Maljuta, kestä aamuun asti?

-- En minä ole Maljuta! -- Persten vastasi. -- Minä olen se, jonka sinä pelastit kuolemasta. Nouse, ruhtinas. Hetki on kallis. Nouse, minä pelastan sinut!

-- Kuka sinä olet! -- Serebrjani kysyi. -- En tunne ääntäsi!

-- Ei se ole tarpeellistakaan, bojari; mistä muistaisit minua! Nouse nyt vaan! Meillä ei ole aikaa viivytellä.

Serebrjani ei vastannut. Hän luuli Perstenin olevan Maljutan pyöveleitä ja piti hänen sanojaan pilkkana.

-- Vai etkö luota minuun, ruhtinas? -- atamani jatkoi närkästyen. -- Muistele Medvedevkaa, muistele Hiidenkuilua, minä -- olen Vanjuha Persten!

Ilo sykähti Serebrjanin rinnassa, vapauden ja elämän rakkaus virkosi jälleen. Hänen ajatuksissaan alkoivat pyöriä metsät, kentät ja uudet loistavat taistelut, sekä Jelenan kasvot, kuin kirkas aurinko ilmaantuihe hänelle.

Jo oli hän hypähtänyt maasta, jo oli hän valmis seuraamaan Persteniä, mutta samassa hän muisti tsaarille tekemänsä lupauksen, ja veri oli jähmettyä hänen sydämessään.

-- En voi! -- hän sanoi: -- en voi tulla mukaasi. Minä lupasin tsaarille olla lähtemättä täältä vastoin hänen tahtoaan ja odottaa, miten tahansa olisikin, hänen tuomiotaan.

-- Ruhtinas! -- Persten lausui kummastuksissaan: -- ei minulla ole aikaa keskustella kanssasi. Mieheni odottavat; joka hetki voi maksaa minun pääni! Huomenna odottaa sinua tuomio, nyt on vielä aika, nouse ja tule meidän kanssamme!

-- En voi; -- Serebrjani toisti synkkänä: -- minä rikkoisin valani!

-- Bojari! Persten huudahti, ja hänen kasvonsa muuttui vihasta: ivailetko sinä vaan minua? Sinun tähtesi sytytin slobodan; sinun tähtesi me ehkä kaikki menetämme päämme, ja sinä tahdot vaan jäädä tänne! Suottako olemme tänne tulleet? Olemme me kai sinusta nenästä vedettäviä! Sano vielä kerta: tuletko vai et?

-- En! -- Nikita Romanovitsh vastasi päättäväisesti, heittäytyen kostealle maalle.

-- Etkö? -- Persten toisti, hammasta purren: -- etkö? Siis et omasta tahdostasi! Mitka ota hänet väkisin! -- Samassa atamani tarttui ruhtinaaseen ja tukki hänen suunsa vyöllään.

-- Nyt et kinastele! -- hän sanoi vihoissaan.

Mitka otti Nikita Romanovitshin syliinsä ja kantoi hänet, ikäänkuin pienen lapsen, vankihuoneesta.

-- Nopeasti! Kiiruhtakaamme! -- Persten sanoi.

Yhdellä tiellä kohtasivat heitä opritshnikit.

-- Ketä kannatte? -- he kysyivät.

-- Tulipalossa haavoittunutta! -- Persten vastasi. -- Viemme parantajalle!

Slobodan portilla pidätti heidät vahtimies. He yrittivät mennä ohitse; vahtimies alkoi huutaa; Persten iski häntä nyrkillään, ja hän vaipui nikahtamatta.

Ilman enempää vastusta rosvot kantoivat ruhtinaan slobodasta.

XXII Luku.

Luostari.

Me jätimme Maksimin sadeyönä, jolloin hän lähti pois Aleksandrovin slobodasta. Villakoira haukahteli ja hyppeli hänen ympärillään iloissaan siitä, että hänen onnistui päästä irti kahleistaan.

Maksim, jättäessään vanhempainsa kodin, ei ollut ennättänyt valmistaa itselleen edeltäpäin matkan päämäärää. Hän tahtoi vaan päästä erilleen tsaarin lemmityisten inhottavasta elämästä, heidän riettaista huvituksistaan ja jokapäiväisistä veritöistä. Jättäessään taaksensa hirvittävän slobodan, hän antautui kohtalonsa valtaan. Aluksi hän kiiruhti hevostaan, ett'ei isänsä orjat häntä saavuttaisi, jos ehkä Maljuta lähettäisi heitä takaa-ajamaan häntä. Vaan pian hän kääntyi syrjätielle ja ajoi käyden.

Aamupuolella vaara hälveni. Idästä alkoi ruskottaa, ja Maksim rupesi selvemmin erottamaan esineitä. Tien sivuilla kasvoi tuuheita tammia; niiden välistä häämötti pähkinäpensaita. Tuntui niin raittiilta; vesipisaroita putoili puista, verkalleen valuen pitkin leveitä lehtiä. Pian alkoivat pikkulinnutkin puuhata viserrellen vihertävässä metsistössä: tikka koputteli kuivaa puuta, ja tammien latvoja kultasi nouseva aurinko. Luonto virkistyi yhä kauniimmaksi; ratsu astui reippaammin. Oikea Venäjän luonto oli Maksimin silmäin edessä; iloisesti olisi hän vapaudessaan voinut sitä nauttia; mutta suru oli hänen sydämmessään, -- haikea venäläinen suru. Mieleensä johtui jätetty äiti, synnyinseutu ja paljon muutakin, josta hän itsekään ei tiennyt; ajatuksissaan hän alkoi hyräillä erästä surullista laulua...

Ihmeellisen tuntehikkaita ovat venäläiset laulut! Sanat olkoot minkälaisia hyvänsä; ne ovat vaan varjoja; ei sanoilla, vaan jo äänillä lausutaan syviä, selittämättömiä tunteita.

Niin, katsellen viheriään metsään, taivaalle, koko Jumalan maailmaan, Maksim lauloi surullisesta kohtalostaan, kultaisesta vapaudesta ja lempeästä äidistään. Hän käski hevosen viemään hänet vieraille maille, missä ilman tuulta kuivaa, pakkasetta paleltaa. Tuulelle hän uskoi terveiset äidille vietäväksi. Hän alkoi ensimmäisestä esineestä, joka sattui hänen silmiinsä ja määräsi kaikkia, mitä mieleen johtui; vaan sävel lausui enemmän, ja jos joku olisi kuullut tämän laulun, niin se olisi käynyt sydämmelle, ja surun hetkenä olisi se jäänyt muistiin...

Viimein, kun suru kovemmin alkoi ahdistaa Maksimia, niin tarttui ohjaksiin, korjasi hattuaan, vihelsi ja huusi, antaen mennä täyttä nelistä.

Pian alkoi hänen edessään häämöittää luostarin muurit.

Luostari oli rakennettu vuoren rinteelle, jolla kasvoi tammia. Kullatut kupoolit ja ristit pistivät esiin tammien viheriäin latvain välitse taivaan sinessä.

Maksimia vastaan tuli joukko luostarin palvelijoita, puettuina sotavarustuksiin. He kulkivat käyden ja veisasivat virttä: "Rakastan sinua, Herra, minun linnani." Kuullessaan pyhät sanat, Maksim seisautti hevosensa ja otti lakin päästänsä, ristien silmiään.

Vuorelta virtaa pienoinen joki. Muutamat myllyt pyörittivät siinä rattaitaan. Rannalla käyskenteli kirjava lehmälauma.

Luostarin ympäristö tuntui niin hiljaiselta ja rauhalliselta, että aseilla varustettu kulku näytti tarpeettomalta. Vieläpä linnutkin visertelivät ikäänkuin puoliääneen; tuuli ei liikuttanut puiden lehtiä, ja ruohostossa piileskelevät sirkat surisivat vienosti. Vaikeata oli luulla, että pahat ihmiset häiritsisivät tätä rauhaa.

"Tässäpä levähdän!" Maksim arveli. "Näitten muurien suojassa vietän jonkun päivän, kunnes isä lakkaa etsimästä minua. Minä avaan sydämmeni rippi-isälle, ehkä hän antaa minulle muutamaksi ajaksi suojapaikan."

Maksim ei erehtynyt. Vanha, pitkäpartainen ja lempeännäköinen abotti, joka ei näyttänyt huolivan mitään maallisista, otti hänet ystävällisesti vastaan. Kaksi palvelijaa tarttui väsyneen ratsun suitsiin. Kolmas toi leipää ja maitoa villakoiralle; kaikki puuhasivat ystävällisesti Maksimin ympärillä. Abotti kehotti Maksimia syömään, vaan hän tahtoi ennen kaikkia tehdä tunnustuksensa.