Part 13

Jos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi enemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski eli ei -- Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä palkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska niin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi mitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua, jos pelastan bojarittaren.

Tämä poisti hänen epäilyksensä.

-- En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! -- hän sanoi: -- enkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!

-- Ellet vaan, ukko, valehtelisi!

-- Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön salama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!

-- Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!

-- Ei ansaitse katsoa, -- sanoi eräs opritshnikki. -- jospa olisikin jälkiä, niin niitähän on omat hevosemme tehneet. Nyt emme mitään näe!

-- Olkoon niin, Aukase, ukko, puoti, että ruhtinas viedään sinne!

-- Heti, veliseni. Oh minä olen vanha, muuten olisin juossut majataloon ja tuonut teille olutta ja hyviä viiniä!

-- Eikö ole kotona?

-- Ei, veikkoset. Mitäpä minulla, kehnolla! Ei viiniä, eikä ruokaa, eikä hevosillenne rehuja. Vaan majatalossa, siellä on kaikkia. Siellä on viiniä sellaista, joka kelpaa vaikka tsaarin pöytään. Ahdasta on teillä minun luonani, hyvät herrat, eikä ole mitään suuhunkaan pantavaa; ja tehän olette sotilaita ja olette ilman illallista! Ratsunne nyhtävät ruohoa... Se on vaan paha, että ruoho tässä on sellaista ... kun kerran hevonen syö kylläkseen, niin jo alkaa tukehduttua, sellainen se! Horjuu, horjuu; ja viimein pakahtuu.

-- Piru sinut nylkeköön, sinä vanha ruoja! Tahdotko sinä, että hevosemme pakahtuisivat?

-- Varjele Jumala, veljet rakkaat! Hevoset voidaan sitoa, ett'eivät söisi ruohoa; yhden yön kyllä tulevat toimeen. Vaan teitä, hyvät herrat, pyydän nöyrimmästi, kunnioittakaa minun puotiani; ei siinä ole heiniä, eikä olkia, vaan paljas maa. Täällä ei ole niinkuin majatalossa. Vaan kun panette levolle, niin muistakaa lukea iltarukous yön kauhuja vastaan ... täällä on vähän epäsiistiä!

-- Voi, sinua lemmon ruoja! Mene hiiteen puotinesi. Vai niin aijot kestitä! Pojat, ajakaamme majataloon. Pitkäkö sinne on täältä, ukko?

-- Lähellä on, veikkoseni, lähellä. Tästä menee polku; kun saavutte maantielle, niin käännytte vasemmalle, ajatte noin virstan verran -- niin tulette majataloon!

-- Me lähdemme! -- sanoivat opritshnikit.

Vjasemski oli yhä vielä tainnoksissa. Palvelijat nostivat hänet paarille ja alkoivat kantaa varovasti. Opritshnikit istuivat hevosen selkään ja ajoivat jäljestä.

Tuskin oli joukko poistunut, eikä enää kuulunut metsässä ihmisääntä, niin ukko avasi myllyn oven.

-- Bojaritar! Ne lähtivät tiehensä -- Ole hyvä ja tule puotiin. Voi sinua hempuseni, miten piilit! Tule, joutseneiseni, puotiin! Siellä on sinun parempi.

Hän levitti pehmeätä sammalta puodin nurkkaan, sytytti valkean, sekä asetti Jelenan eteen puukupin mesikakkuineen ja leipineen.

-- Syö virkistykseksesi, bojaritar! -- hän sanoi, syvään kumartaen. -- Heti tuon sinulle viiniä.

Juostuaan vielä kerran myllyyn, hän toi sieltä suuren pullon ja savimaljan.

-- Onneksesi, bojaritar!

Ukko, niinkuin isäntä ainakin, ensinnä tyhjensi maljan. Viini saatti hänen iloiseksi.

-- Ryyppää, bojaritar! -- hän sanoi, nyt ei sinun tarvitse mitään peljätä! He etsivät majataloa. Löytävät tai ei, vaan tänne eivät palaa: en semmoiselle tielle heitä lähettänyt, ha, ha, ha! Vaan mitä sinä, bojaritar, mikset maista viiniä? Vaan äläpäs maistakaan! Tämä onkin huonoa. Sylje siihen. Minä tuon sinulle toista!

Mylläri juoksi taas myllyyn, ja palasi, tuoden tällä kerralla puuleilin kainalossaan ja hopeisen maljan kädessään.

-- Tässä on viiniä, joka kelpaa! -- hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa kohden. -- Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi minulle eräs hyvä mies ... hänen nimensä on Persten ... ha, ha! Täällä metsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani ystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole huonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi siis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa paremmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka vuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on sinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon, pitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän oli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja siitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden sijasta saatiin mehiläisiä... Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot! Vaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan... Kuule, bojaritar! Hänen onneksensa ... ha, ha! Ruhtinaan ... ruhtinaan onneksi, ei tämän, vaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten hutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh, ha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani, vaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin tai Serebrjanin luo ... mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!

Kummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat. Hänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän näytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty seinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla; hänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin katselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä, hän alkoi ääneen rukoilla.

-- Ha, ha! mylläri sanoi -- rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en pelkää... Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua suitsutuksella polta ... kyllä minäkin osaan loihtia... En minä ole mikään semmoinen ja tämmöinen ... minut tuntee vedenhaltija, metsänhaltija ... minut tuntevat myöskin vedenneidot ... ja noidat ... ja tontut ... kaikki tuntevat minut ... minut ... niin minut... Tahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!

-- Herra Jumala! -- Jelena vaikeroi.

-- Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu, ptruu!

Ukko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista. Jelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri lörpötteli oven takana itsekseen.

-- Kaikki minut tuntevat! -- hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla äänellään: -- metsänukko ... vedenukko ... ja tontut ... noidat... En ole mikään semmoinen ja tämmöinen! ... minut tuntevat kaikki! Ptruu, ptruu!

Kuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi heiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka kaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.

XVIII Luku.

Vanha tuttu.

Seuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi sotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti lakin päästään ja kuulteli jotakin.

-- Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, -- hän sanoi, taputellen sen pyöreätä kaulaa: -- kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi noita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja pähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.

Ja ratsastaja pitkitti matkaansa.

-- Seiso, Galka! -- hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! -- luulenpa taas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa! Tosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn ratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et pääse minusta, sinä vintiö!

Ja Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä ravia ääntä kohden.

-- No, Jumalan kiitos, -- hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää sammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: -- saavutinpa viimeinkin; olinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään et selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin kanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli ratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn ja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin! Lempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän minä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne ajanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi myllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.

-- Isäntä, kuule isäntä!

Ei kukaan vastannut.

-- Isäntä, isäntä kuule!

Miheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.

"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?" Miheitsh ajatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin. Ei kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.

-- Kuule, sinä rahjus! -- tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.

Alkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta näyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä välkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.

Miheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.

-- Terve, isäntä! -- hän sanoi mielistelevällä äänellä.

-- Jumala olkoon kanssasi! -- mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä ystävä?

-- Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin kanssa.

-- Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinut Jumala toi?

-- Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon! Päästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!

-- Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten tulen kohta ulos luoksesi!

"Vai niin", -- Miheitsh ajatteli: -- "jospa näkisin, miten sinä, hiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita noita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja pyörätkin ovat sammaltuneet!"

-- Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien tarkasti oven jälkeensä.

-- Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!

-- Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan -- metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee kyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla pyhitetty leipä, vai mukulakivi!

"Vai niin, velikulta!" Miheitsh ajatteli: "teeskentelee pelkäävänsä rosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa hän ei olisi lapsia ristinnyt!"

-- Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä kuulen!

-- No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema; kirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen linnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska sydämessä; ja mistä syystä -- sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt pahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli Morosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken pitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.

Myllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.

-- Oh, vai niin! hän sanoi: -- ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä on ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä vankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä pahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!

Miheitsh ihmetteli.

-- Sinä siis tiedät, että Vjasemski on ryöstänyt Morosovin vaimon? En minä ole siitä sinulle mitään sanonut.

-- Voi, kummiseni, ei sitä ainoastaan tiedetä, mitä sanotaan; kun joskus kaukana metsässä kolistellaan, niin läheltä kuuluu kaiku; kun pyörän alta on loppunut vesi, tulee kuivuus sadankin virstan päässä, ja myös viljasta suuri puute, vaan, veikkonen, ukko, elä ääneti; kuule, kuinka ruoho kasvaa, ja kätke varaksesi.

-- Miten luulet, isäntä, näinköhän voisi auttaa bojaritarta? Minä olen sitä arvellut ja tuumaillut pääni täyteen, vaan en ole mitään keksinyt. Lähden puhumaan hyvälle ihmiselle ja kysymään neuvoa. Ja, myöntää täytyy, että tuo nuori mies kovasti tuumaili neuvoessaan meitä sinun luoksesi. Hän sanoi silloin minulle: Jos minua bojari tarvitsee, lähettäköön sanan myllyyn ja kysyttäköön ukolta missä Vanjuha Persten oleskelee, ja silloin minä olen, hän sanoi, mielelläni tekevä bojarille palvelusta; hänen edestään minä panen vaikka henkeni, hän sanoi. No, nyt tulin, isäntä; osota laupeutta ja ilmoita, miten ruhtinaan voisi pelastaa. Jos sen teet, -- niin ei sinua ruhtinas Nikita Romanitsh koskaan unohda, ja minäkin, murhemielinen, olen aina oleva sinun palvelijasi.

"Saisit mennä maan läpi, susi syököön! -- Miheitsh lisäsi arvelevaisesti: -- jonkun pitäisi käydä terveisillä hänen luonansa!"

-- Isäseni, miks'ei sovi masentaa surua? Ikävä asia puhuakin, vaan koukullahan hiiliäkin kohennetaan, ja välistä tapahtuu, että jyvä kokonaisena myllynkiven silmästä hypähtää: kaikki käy, kuten kullekin on sallittu!

-- Niin se on, isäntä, kun kova tulee niin kukkokin munii; vaan onnettomuudekseen kovakuoriainenkin seinään lentää; vaan sitä sinulta kysyn, sano nyt mitä oikeastaan on tehtävä?

Mylläri katsoi maahan, ja oli, ikäänkuin kuuntelisi rattaan kolinaa.

Kului joitakuita minuuttia. Ukko pudisti päätään, ja alkoi puhua, pitämättä Miheitshistä lukua:

"Kulkee, kulkee ratas ympäri; kun oli korkealla, niin tulee alas; kun oli alhaalla, niin tulee ylös -- kuulen -- kaukaa kirkonkellon äänen: hautajaisiinko kutsutaan, vai häihin; vaan ketä vihitään, ketä haudataan; ei voi kuulla, -- vesi kohisee, ei näe paksun usman takaa.

"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin, tuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan ja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin tammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat hartioista -- vaan, ei tiedä, kenen."

Miheitshiä pelotti.

-- Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan jälkeen?

Mylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään, vaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät kuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin eivät näkisi mitään.

-- Ukkoseni, kuule ukko! -- ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:

-- No? -- mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan huomaamaton.

-- Mitä sinä laskettelet ukkoseni?

-- Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi tämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan käännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan suoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa -- siinäpä tulet pienelle tuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön asti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä -- niiltä saat enemmän kuulla. Vaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, -- sinulla tulee olemaan työtä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat pannaan kahtia!

Ja odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.

-- Ukkoseni! -- Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, -- sano nyt selvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?

Mutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla, paitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.

"Susi hänet syököön!" -- Miheitsh ajatteli: -- "mihin hän aikoi minut lähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan piru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut itsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin tähden!... Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta, annas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!" Ja, istuen hevosen selkään, Miheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.

XIX Luku.

Venäjän mies muistaa hyvän.

Oli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja savuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin ihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät korkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja tuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin tällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti oksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa kuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön suhina.

-- Kas, minne tultiin! -- Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: -- ja todellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson, millainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee joku sellainen, että ... hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille, jollei olisi bojaria pelastettava.

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, pannen sen liekaan, otti pois ohjakset ja päästi sen valloilleen.

-- Nyhdä ruohoa, -- hän sanoi, -- vaan minä käyn tupaan, ellei ovi ole lukittu, niin katson, eikö lie jotain purtavaa! Talonpito ei liene aivan kehuttavaa, vaan nälkäinen ei kursaile!

Hän sysäsi jalallaan matalaa, kallistunutta ovea; kummallisesti kaikui tässä autiossa paikassa sen pitkäveteinen narina, aivan kuin ihmisen itku. Vasta sitten, kun se oli kääntynyt saranoillaan ja kolahtanut seinää vasten, Miheitsh kumartuen meni sisään. Häntä kohtasi siellä pimeys ja tympeän kosteuden haju. Katseltuaan ympärilleen, hän huomasi pöydällä olevan leivänkannikan ja ryhtyi siihen kiivaasti käsiksi. Hän meni lieden ääreen, kaiveli tuhkaa ja löysi siitä hehkuvia hiiliä, sai ne vaivoin palamaan ja sytytti päreen, joka oli rahilla. Uunin ja seinän väliin oli kiinnitettynä orsia. Niillä oli vaatteita, muiden seassa myös kullalla kirjailtu viitta, aivan kuin bojaria varten tehty. Seinällä riippui kultanauhainen lakki. Mutta enimmin Miheitshin huomiota veti puoleensa nurkassa oleva jumalankuva, joka jo oli mustunut liasta. Se sovitti hänet tuntemattomien isäntäin kanssa.

Miheitsh teki joitakuita ristinmerkkiä sen edessä, sitten sammutti tulen ja hiipi orsille, heittäytyen pitkälleen, alkoi kuorsata ja nukkui makeaan uneen. Hän nukkui tyyneenä, kunnes äkkiä nyrkin isku hänen kylkeensä työnsi hänet orsilta maahan.

-- Mitä nyt? -- Miheitsh huudahti, heräten vasta maassa: -- kuka siinä rähisee? susi sinut...

Hänen edessään seisoi vanukepartainen ukko, leveä puukko vyöllä, ja oli valmis antamaan nyrkillään uuden iskun.

-- Älä koske! -- sanoi hänelle toinen, reima poika, jonka huulista tuskin haituvia näkyi, -- mitä hän teki sinulle? Mitä? -- Tätä sanoessaan hän ravisti toveriaan olkapäästä, ja itse rupesi tarkastelemaan Miheitshiä.

-- Oh, harmaapää! -- hän huomautti jonkinlaisella kunniaa osoittavalla ihmetyksellä.

-- Ja sinä, hylje, mitä sukua hän on sulle! -- huudahti toinen: -- isäkö -- vai lanko?

-- Ei se kuulu, hän on vanhus. Harmaapää, siis vanhus. Minä sanon: älä koske, muuten suutun!

Äänekäs nauru kajahti miesten kesken, joita joukottain tuli sisälle.

-- Anna olla, Hlopko, -- sanoi eräs heistä, -- pidä varasi! Kun Mitka suuttuu, niin käy pahasti! Älä rupea, veliseni, hänen kanssaan riitelemään!

-- Metsänpeikko häneen ryhtyköön! -- Hlopko vastasi, käyden sivulle: onhan sitä asuttu metsässä, ja voitettu karhujakin!

Toiset miehet, kaikki aseilla varustettuina, ympäröivät Miheitshiä ja tarkastelivat häntä, eikä aivan suopeasti.

-- Mistä yökkö on lentänyt? -- kysyi yksi heistä, katsoen häntä suoraan silmiin.

Sillävälin Miheitsh ennätti tointua.

"Ahaa, -- hän ajatteli: -- onhan nämä niitä rosvoja!" -- Terve, hyvät miehet! Vaan missä on se, jonka nimi on Vanjuha Persten?

-- Siis sinä tarvitset atamania? Miks'et ennen sanonut? Jos olisit sanonut, et olisi saanut niin monta tyrkkäystä!

-- Tuossa onkin atamani, lisäsi toinen, osottaen Persteniä, joka juuri astui sisään vanhan Korshunin seurassa.

-- Atamani! -- huusivat rosvot: -- tänne on tullut mies, joka kysyy sinua.

Persten tarkasti Miheitshiä ja tunsi hänet kohta.

-- Ka, sinäkö, toveri! -- hän sanoi: -- ole tervetullut! Miten on hänen ruhtinaallinen armonsa siitä päivästä jaksanut, kuin me yhdessä Maljutan opritshnikkien kanssa mellastimme? Kyllä heitä jäi Hiidenkuilulle! Ikävä vaan, että Maljuta Lukjanitsh pääsi kynsistä, ja että tämä Mitka-hupsu päästi Homjakin. Ei he minun käsissäni olisi liioin riemastelleet! -- Mutta mitenkä tsaari-isä iloitsi, nähdessään tsarevitshin! Miten hän mahtoikaan suositella ruhtinas Nikita Romanitshia!

-- Niin! -- Miheitsh huokasi: -- tsaari suosii, vaan ei koirain hoitaja! Tsaari-isä Iivana Vasiljevitsh, Jumala hänelle terveyttä antakoon, siten armahti herraani. Vaan Nikita Romanovitsh ei miellyttänyt opritshnikkejä. Tosiaankaan ei ole se ihme, mistäpä he olisivatkaan meitä rakastaneet. Ensin suomimme me heitä vitsoilla Medvedevkassa; sitten sai Maljuta Hiidenkuilulla korvapuustin; sen lisäksi bojari löylytti heitä Moskovassa kelpolailla. Mutta he, kirotut, hyökkäsivät hänen kimppuunsa ylivoimalla, kaatoivat hänet ja sitoivat sekä veivät slobodaan. Se ei olisi mitään, mutta tämä Maljuta, koirankuonolainen, syyttää meitä tsaarin edessä ja kostaa ruhtinaalta saamansa korvapuustin!

-- Hm! -- yrähti Persten, istuen rahille: -- siis tsaari ei käskenytkään hirttää Maljutaa? Miksi ei? No, sen tietää hänen tsaarillinen armonsa! Mitä ajattelet tehdä?

-- Mitäkö, isä, Iivana, en tiedä, miten kunnioittaa sinua sukunimesi mukaan...

-- Kunnioita Vanjuhaa -- ja siinä se!

-- No, isä Vanjuha, en itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä: Ehkä sinä jotain keksit? onhan yksikin järki hyvä, vaan kaksi on parempi. Sinun luoksesihan myllärikin lähetti minut: mene, hän sanoi, atamanin luo, hän auttaa. Minä näen merkeistä, hän sanoi, että hänellä tulee olemaan onni ja menestys siinä. Mene, hän sanoi, atamanin luo!

-- Minunko! Sanoiko hän -- minun luokseni?

-- Sinun juuri, isäkulta, sinun luoksesi. Mene, hän sanoi, atamanin luo, vie minulta terveisiä ja sano, että hän ryhtyisi pelastamaan ruhtinasta. Minä, näet, huomaan merkeistä, että hänellä tulee siinä olemaan onnea ja menestystä, hän sanoi. Tuli mitä tuli, pelastakoon ruhtinaan! Minä, näet, hän sanoi, en unhota tätä palvelusta. Mutta jollei atamani pelasta ruhtinasta -- niin kaikellainen onnettomuus kohtaa häntä; hän riutuu, kuin korsi; hän menehtyy tykkänään, niin hän sanoi!

-- No mitä! -- Persten sanoi, pudistaen päätänsä miettiväisenä: -- näinköhän minä tosiaan riutuisin?

-- Niin, isäseni, sekä kädet että jalat, hän sanoi kuivettuvat, ja päähän tulee sellainen pyörrytys, että auta Jumala!

Persten kohotti päätään ja tarkasteli tyystin Miheitshiä.

-- Eikö mylläri sanonut muuta?

-- Kuinkas muuten, isäkulta! -- katsellen syrjästä höyryävää kaalivatia, jonka rosvot asettivat pöydälle: -- mylläri sanoi vielä näin: sano atamanille, että hän syöttäisi ja juottaisi sinua, aivan kuin minua itseäni. Vaan pääasiallisesti hän sanoi, että pelastaisit ruhtinaan. No, niin mylläri sanoi!

Ja Miheitsh katseli atamania, nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanansa tekivät hänessä.

Mutta Persten katseli häntä vielä tyystemmin ja remahti vihdoin kovaan, iloiseen nauruun.

-- Oh, vanhus, vanhus! Sanoiko mylläri todellakin, että, jollen pelasta ruhtinasta, minä menehdyn?

-- Sanoi, isäkulta, -- palvelija vastasi, vähän änköttäen sekä jalat että kädet...

-- Rohkeapa olet, veliseni! Persten keskeytti, lyöden häntä olalle, yhä nauraen: -- vaan turhaan yritit minua puijata! Maista kanssamme leipää ja suolaa, -- hän lisäsi, käyden pöydän luo. Tuossa on sulle lusikka, me alamme syödä illallista; jos voin auttaa ruhtinasta, niin teen sen ilman sinun juoniasi. Vaan miten voin? Onhan ruhtinas vankihuoneessa?

-- Vankihuoneessa on, isäkulta.

-- Samassako, joka on lähellä toria, Maljutan talon luona?

-- Missä muualla sitten, onhan sekin kyllä vahva!

-- Vaan, kellä avaimet ovat? Maljutallako?

-- Niin kun oltiin slobodassa, niin nähtiin näet, hänen kulkevan vankihuoneeseen kiduttamaan ihmisiä. Avaimet, näet, olivat aina hänellä. Vaan öisin hän vie ne aina tsaarille, joka taas, kuten tiedetään, panee ne päänsä alle maatessaan.

-- Katso nyt! -- Persten sanoi, laskien lusikkansa kaalivatiin: -- kuka, hölmö, voi siis sinun ruhtinastasi auttaa? Sano itse: kuka voi häntä auttaa?