Part 12

Morosovin väki ei kääntänyt siihen huomiotansa.

Kun yö tuli, oli koko talo joka taholta opritshnikkien ympäröimänä.

Vjasemskin palvelija tuli ulos ruokahuoneesta, mennäkseen muka hevosta juottamaan. Mutta menemättäkään hevosten luo, katsahti taakseen, silmäili kaikille tahoille, meni portille ja vihelsi, jotain merkillistä mielessä. Joku ryömi hänen luoksensa.

-- Oletteko kaikki? -- kysyi palvelija.

-- Olemme, -- vastasi tuo.

-- Montako teitä on?

-- Viisikymmentä.

-- Hyvä, odottakaa merkkiä.

-- Pianko? Odottaminen tuskastuttaa.

-- Siitä sanoo ruhtinas. Mutta kuules, Homjak, ruhtinas ei käske polttamaan eikä raastamaan taloa!

-- Ei käske! Onko hän minun herrani, -- onko?

-- Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään hänen käskynsä alla.

-- Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan ruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö minua!

-- Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!

-- Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. -- Ruhtinas on ruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on minun kanssani tekemistä?

Samalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov, pidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.

Bojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia. Tuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille olkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan päänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen aatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän ensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin esitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän pääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä haudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia, ajatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja yhdistykseensä Morosovin kanssa.

Hän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli tulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt... Jelena muisti suuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen huomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja surullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin nuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov vasten tahtoaan tunsi sääliä.

-- Jelena! -- hän sanoi; -- miksi sinä hämmennyit!

-- Minä voin pahoin ... Jelena kuiskasi.

-- Vai niin. Et ruumiisi puolesta, vaan sielusi. Sinun sairautesi oli sielussasi. Sinä turmelet sydämmesi, Jelena.

Bojaritar vavahti.

-- Kun tänä aamuna, -- Morosov jatkoi, -- Vjasemski opritshnikkineen tuli meidän taloon, luin vihkimäluvun. Tiedätkö sinä mitä sanotaan siinä luvussa petollisista vaimoista.

-- Voi Jumalani! -- virkkoi Jelena.

-- Minä luin, -- Morosov pitkitti, -- aviorikosta koskevaa rangaistusta...

-- Jumalani: -- rukoili bojaritar: -- ole armollinen, Drushina Andrejitsh, sääli minua! Minä en ole niin syyllinen, kuin luulet ... minä en ole pettänyt sinua...

Morosov rypisti uhkaavasti kulmiansa.

-- Älä valhettele, Jelena. Älä juonittele. Älä enennä syntiäsi viekkaalla puheella. Sinä et ole minua pettänyt, vaikka petosta on jo lyhyt uskollisuus, vaan sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen...

-- Sääli minua, Drushina Andrejitsh!

-- Sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen! Kun meidät vihittiin, kun sinä suuresti tehden vääryyttä, suutelit minun ristiäni, rakastit sinä toista... Niin, sinä rakastit toista, jatkoi hän, korottaen ääntänsä.

-- Voi Jumala, voi Jumalani! -- nyyhki Jelena, peittäen kasvot käsiinsä.

-- Dmitrijevna! Kuule Dmitrijevna! Mikset sanonut minulle, että rakastit häntä?

Jelena itki eikä vastannut sanaakaan.

-- Kun minä näin sinut kirkossa, sinut turvattoman orvon, silloin kuin sinut tahdottiin pakottaa Vjasemskille, päätin minä pelastaa sinut hävyttömästä miehestä, vaan minä halusin sinun lupaustasi, ett'et saattaisi minun harmaita karvojani häpeään. Miksi annoit minulle lupauksesi? Mikset tunnustanut kaikkea? Sanoillasi olit sinä minun luonani, vaan ajatuksesi ja sydämmesi oli toisen tykönä! Jospa olisin tietänyt sinun lemmestäsi, enkö olisi sinua suojannut? Minä olisin sinua säilyttänyt jossakin tuntemattomassa seudussa, kaukana Moskovasta, taikka vienyt sinut luostariin, enkä mitenkään olisi sinua pakottanut kanssani naimisiin! Parempi olisi ollut luopua maailmasta, kuin joutua tämmöiseen häpeään. Miksi et jättänyt maailmaa? Miksi puolustit itseäsi minun nimeni arvolla, ikäänkuin kiviseinällä, ja sitten häpäisit minua rakastajasi kanssa? Te ajattelitte: Morosov on heikko, meidän on helppo vetää häntä nenästä!

-- Ei, herrani, -- nyyhkytteli Jelena ja heittäytyi polvilleen: -- koskaan en ole semmoista ajatellut! Sitä ei ole koskaan minun mielessäni ollut! Hän olikin silloin Litvassa.

Kuullessaan: _hän_, Morosovin silmät säkenöivät, mutta hän maltti mielensä ja hymyili kolkosti.

-- Niin. Te ette tulleet silloin tutuksi vaan myöhemmin, kun hän palasi. Te tutustelitte öisin puutarha-aidan luona, samana iltana, kuin minä otin hänet vastaan ja kohtelin kuin omaa poikaani. Sano minulle, Jelena: näinköhän te todellakin luulitte, etten minä arvaa teidän mieltänne, että minä annan pettää itseäni, enkä ymmärrä rangaista uskotonta vaimoa, ja minun kunniani solvaisijaa, hänen viettelijäänsä? Näinköhän luuli tuo maitoparta, että hänen rietas tekonsa menee sinä hyvänään? Vai eikö hän ole lukenut, mitä Leviittain kirjassa on kirjoitettu: että se, joka harjoittaa avioliiton rikkomista naidun vaimon kanssa, ynnä hänen rikostoverinsa pitää tapettaman!

Jelena katsahti kauhistuen miestänsä. Hänen silmistään välähti kylmä päättäväisyys.

-- Drushina Andrejitsh! hän sanoi arasti: -- mitä tahdot tehdä?

Bojari otti povestaan pitkän pistoolin.

-- Mitä teet? huudahti bojaritar ja astui taaksepäin.

Morosov hymyili kolkosti.

-- Älä pelkää itsesi puolesta! -- hän sanoi kylmästi: -- sinua en tapa. Ota kynttilä, ja astu edelläni.

Hän tarkasti pistoolia ja meni ovelle. Jelena ei liikahtanut paikaltaan. Morosov katsahti taakseen.

-- Näytä minulle valkeata! -- toisti hän käskeväisesti.

Samassa kuului pihalla melua.

Useampia ääniä puhui yht'aikaa. Morosovin palvelijat kutsuivat toisiansa. Bojari alkoi kuunnella. Melu eneni. Joukko miehiä kuului tunkeutuvan huoneihin. Kuului laukaus.

Jelenan mieleen johtui, että Serebrjani tulee tapetuksi Morosovin tahdosta. Epätoivo tuotti hänelle voimia.

-- Bojari! -- hän huudahti, hänen katseensa leimusi: -- minut, minut tapa! Minä yksin olen syypää.

Mutta Morosov ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Hän kuunteli, kallistaen päätänsä ja hänen kasvonsa ilmaisivat ihmetystä.

-- Tapa minut! -- pyysi Jelena epätoivoisena: -- minä en tahdo, minä en voi elää hänen jälkeensä! Tapa minut! Minä petin sinut, minä häpäisin sinua! Tapa minut!

Morosov katseli Jelenaa, ja jos kuka olisi hänet sinä hetkenä nähnyt, niin ei hän olisi voinut päättää, säälikö vai harmi hänen kasvoistaan kuvastui.

-- Drusbina Andrejitsh! -- kaikui alhaalla ääni: -- petos! kavallus! Opritshnikit tunkeutuvat vaimosi luokse, varo, Drushina Andrejitsh!

Se oli Serebrjanin ääni. Tunnettuaan sen, Jelena selittämättömässä ilossa heittäytyi ovelle. Morosov työnsi vaimonsa pois, lukitsi oven ja pani sen hakaan.

Kiireisiä askelia kuului portailta, sitten miekkain kalinaa ja kirouksia, pauhua, suurta huutoa ja ryskettä.

Ovi tärähteli lyönneistä.

-- Bojari! -- huudahti Vjasemski: -- avaa, ettei koko taloasi käännetä nurin!

-- En luule sitä, ruhtinas! -- vastasi Morosov arvokkaasti. Ei ole Venäjällä vielä nähty sitä, että vieras häpäisee isäntäänsä, niin että väkivallalla tunkeutuisi hänen vaimonsa huoneesen. Väkevää oli minun meteni; se pani sinun pääsi pyörälle, ruhtinas; mene levolle; huomenna unohdat kaikki. Minä vaan en unohda, että sinä olet minun vieraani.

-- Aukase! -- ruhtinas toisti, kolistaen ovea.

-- Afanasi Ivanitsh! muista kuka olet! Muista, ettet ole rosvo, vaan ruhtinas ja bojari!

-- Minä olen -- opritshnikki! kuuletko bojari, minä olen opritshnikki! Ei minulla ole kunniantuntoa! Minä olen rakastunut vaimoosi, -- kuuletko, bojari! Minä en pelkää hävytöntä tekoa; poltan vaikka koko Moskovan, saadakseni Jelenan!

Äkkiä tuli tupa valkoiseksi. Morosov huomasi, että palvelusväen asuntojen katot leimusivat liekeistä. Samassa ovi, joka oli yhä saanut kovia iskuja, kaatui ryskäten maahan, ja Vjasemski ilmaantui kynnykselle tulenliekin valaisemana, taittunut miekka kädessä.

Hänen valkonen atlaksinen viittansa oli rikkirevitty; pitkin sitä juoksi verta. Hyvin huomasi, ettei hän taistelutta ollut huoneesen päässyt.

Morosov ampui suoraan Vjasemskin päätä kohden, vaan käsi petti bojarin: luoti lensi oven pihtipieleen; ruhtinas hyökkäsi Morosoviin käsiksi.

Kauan ei heidän tappelunsa kestänyt.

Miekanperästä saadusta iskusta kaatui Morosov. Vjasemski kiirehti bojarittaren luokse. Mutta heti kun hänen veriset kouransa tarttuivat Jelenan vaatteihin, huudahti tämä epätoivossa ja meni tainnuksiin. Ruhtinas tempasi hänet käsivarsilleen ja riensi alas rappusia myöten, laasten porraslautoja hänen hajanaisella kassallaan.

Portilla odottivat hevoset. Hypättyään satulaan, alkoi ruhtinas kiitää puolikuolleen bojarittaren kera, ja hänen jäljessään, kalistellen aseitaan, ajoivat hänen palvelijansa.

Kauhistus oli ylimmillään Morosovin talossa. Liekki ahmi kaikki palvelusväen asunnot. Miespalvelijat huusivat, kaatuen rosvojen lyönneistä. Naispalvelijat juoksentelivat voivotellen sinne tänne. Homjakin kumppanit ryöstivät taloa, juoksivat kartanolle ja viskasivat yhteen läjään kalliit huonekalut, rahat ja komeat puvut.

Kartanolla, hopea- ja kultakasan äärellä, seisoi Homjak puettuna punaiseen viittaan, hämmentäen äänellään melun, huudon ja ryskeen.

-- Hei, hauskaa! -- hän puhui, hykerrellen käsiään: -- nyt on kestit, oivat kestit!

-~ Homjak! -- huusi muuan opritshnikeista: -- talon palvelijat veivät Morosovin pois jokea pitkin. Täytyykö ottaa kiinni, vai mitä?

-- Menköön hiiteen! Ei hänestä nyt! Kuulkaa! Tulkaa kaikki tänne kartanolle, muuten tukehdumme!

-- Homjak! -- sanoi taasen eräs toinen: -- mitä käsket tekemään Serebrjanille?

-- Ei saa koskea sormellakaan häneen! Asettakaa hänelle tarkkoja vartioita. Me viemme hänen armonsa kunniallisesti slobodaan. Näitteköhän, kuinka hän hutki ruhtinas Afanasi Ivanovitshia? Kuinka hän meidän miekkojamme muserteli!

-- Nähtiin, kyllä nähtiin!

-- Ja te saatte siitä suudella ristiä hallitsijan edessä?

-- Saamme, niin saamme! Kaikki me saamme suudella ristiä!

-- No, katsokaa, ettei kukaan uskalla loukata häntä; ja kun tulemme kotiin, niin kyllä Grigori Lukjanitsh muistaa saamansa korvapuustin, ja minä -- ruoskan iskut!

Kauan melusivat ja ryöstivät vielä opritshnikit, ja kun viimein lähtivät, raskaan saaliinsa hevosten selkiin sälytettyään, niin kauan heidän poismentyään näkyi vielä tulen liekkejä siinä, missä ammoisista ajoista Drushina Andrejevitshin talo oli seisonut, ja ohitse virtaava Moskovan joki leikki tulen loisteessa kuin sulava kulta.

XVII Luku.

Veren manaus.

Kun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja nähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan porttejansa ja sammuttamaan tulta.

-- Herra Jumala! -- huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse Vjasemski palvelijoineen ratsasti: -- Herra armahda meitä! päästä vaarasta!

Ja tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut tyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: -- Jumalan kiitos, vaara on ohitse!-- ja taas ristivät silmiään.

Sillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa palvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään, jossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle tilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa, kuin hän eksyi tieltä.

Nyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut huomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.

-- Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, -- orjani ovat jääneet jäljelle ... täytyy odottaa!

Jelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin kaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä, sitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät väkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia, samassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.

-- Bojaritar, -- Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, -- olenko minä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena Dmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei kukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä, kuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.

-- Ruhtinas! -- kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: -- ellei sinulla ole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä...

-- Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin sinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!

-- Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!

-- Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. -- Vai luuletko, että se, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä muuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut ijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla anteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan paratiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.

Vjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan koetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen ymmärrystänsä hämmentää.

-- Jelena, -- hän sanoi, -- minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat etäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian täytyy lähteä ijäiseen tuleen ... rakasta minua, rakasta edes hetkinen ... etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!... Jelena, -- hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, -- rakasta minua, sinä sydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!...

Ruhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen voimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua ja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta ratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää, vaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan bojarittaren.

Kauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa hevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen harjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät Jelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti pitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän haltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä yksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai mikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli menehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta. Ihan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli ikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä... Äkkiä seisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.

Hän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui suloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se ei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi viedä Jelenaa suloiseen uneen.

Vaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen, kolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä veden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla tytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin Serebrjani oli tullut.

"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?" ajatteli Jelena. -- Joko taas olen puistossa? -- Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?

Mutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pää Jelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.

-- Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi tuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: -- olispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon. No, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: -- paikka on sille vanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!

Ukon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia metsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman rypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä; Jelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.

-- Ukko kulta! -- hän huudahti: -- pelasta minut, kätke minua!

Mylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli nelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin puoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada ruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä Vjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, -- luultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.

Ukko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. -- Jumala olkoon kanssasi, bojaritar! -- hän sanoi: -- kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän tappaa minut, vanhuksen.

Jelena katseli kauhistuen mylläriä.

-- Sinä tiedät ... hän sanoi: -- sinä tiedät, ken minä olen?

-- Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle ijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän tarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.

-- Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei Vjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna... Häntä en pelkää, ukko kulta, -- minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan orjia... Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!

-- Oh, vai niin! ukko sanoi raskaasti huoaten: -- vai makaa Afanaasi Ivanovitsh maantiellä. Mutta miekaniskusta ei hän kuole. Ruhtinas Afanasi Ivanovitsh nousee, ajaa myllylle ja sanoo: missä on bojarittareni, minun sydämeni kiihko? Ja mitä minä siiloin vastaan? Hänen kanssaan ei sovi juonitella. Hän lyö kappaleiksi!

-- Ukkoseni, tuossa on kaulakoristeeni! Ota se! Vielä enemmän annan, jos pelastat minut!

Myllärin silmät säkenöivät. Hän otti simpsukkaisen kaulakoristeen bojarittaren kädestä ja alkoi ihailla sitä kuunvalossa.

-- Bojaritar, minun joutseneni, -- hän sanoi tyytyväisin katsein: -- siunatkoon sinua armias Jumala ja moskovalaiset ihmeidentekijät! Ei minun ole helppo piilottaa sinua ruhtinaan palvelijoilta, jos he äkkiä tulevat tänne! Kuitenkin panen itseni alttiiksi sinun edestäsi, ehkä Jumala on armollinen!

Vielä ei ukko ehtinyt lopettaa puhettaan, kun metsästä kuului kavionkapsetta.

-- He tulevat, he tulevat! -- kirkasi Jelena. Älä anna minua heille, ukko kulta!

-- Hyvä, bojaritar, tule perässäni!

Mylläri vei kiireesti Jelenan myllyyn.

-- Kätkeydy tänne säkkien taa, -- hän sanoi ja sulki oven hänen jälkeensä ja kiirehti ratsun tykö.

-- Voi Jumalani, miten voisin hevosen piilottaa, etteivät arvaisi!

Hän tarttui sen ohjakseen ja vei sen toiselle puolen myllyä, jossa hänellä oli mehiläispatsas, ja sitoi sen kiinni pensaihin kekojen taakse.

Sillä välin kavioin kopse ja ihmisäänet kuuluivat lähemmältä. Mylläri meni puotiinsa, sulkien oven ja sammutti valkean.

Pian ilmestyi Vjasemskin väki kentälle. Kaksi orjista tuli jalkasin, kantaen puiden oksista tehdyssä paarissa, tunnotonta ruhtinasta. Myllyllä he pysähtyivät.

-- No, tännekö poikkesimme? -- kysyi vanhin ratsumiehistä.

-- Tännepäin hevonen on juossut! -- sanoi toinen. -- Minä näin jäljet! Täällähän tietäjäkin asuu. Tutkikoon hän ruhtinasta!

-- Laskekaa maahan hänen armonsa, mutta varovasti! Ettei veri tyrehdy!

-- Herra auttakoon, -- sanoivat palvelijat: -- jo kolmannen kerran ruhtinas huokasee, ja pyörtyy taas! Ellei mylläri seisauta verenjuoksua, niin ei ruhtinas enää nouse ylös; veri vuotaa viimeiseen pisaraan! -- Mutta, missä se kirottu noita on? Tuokaa hän joutusammin esiin!

Opritshnikit alkoivat paukuttaa myllyn ovea. Kauan saivat he odottaa vastausta. Viimein kuului puodista yskiminen; avatusta ikkunan reijästä pisti esiin myllärin pää.

-- Kenen Jumala toi tähän aikaan? sanoi vanhus, yskien kovasti, niin että sydän tärähteli.

-- Tule ulos, noita, suoriu pikemmin, veri vuotaa kuiviin! Bojari, ruhtinas Vjasemski, on haavoitettu!

-- Mikä bojari? -- vanhus kysyi, ikäänkuin ei olisi kuullut.

-- Voi sinua pöllö! Vielä kysyt: kuka? Lyökää maahan ovet, miehet!

-- Älkää toki, ystävät! Minä tulen, miksi särkeä? kyliä tulen!

-- Ahaa, kuulitko, pölkkypää!

-- Älä suutu isäseni, mylläri sanoi, laahustaen ulos: -- pyydän anteeksi, veikkonen, korvani on lukossa, en kuule kerrasta! Eihän se ole synti: kun te aloitte kolistaa ovelle ja seinille, veikkoset, pelästyin ja ajattelin: Herra varjele, näinköhän tulee rosvoja! Tuollahan on niiden murroksia ja luolia, ystäväiseni! Pelko sydämmessä asut metsässä, usein ajatellen, mitä, Jumala armahda, sattuu.

-- No, kyllä jo lörpöttelit! Katsopas tänne: veri näet, vuotaa, voitko sitä pidättää?

-- Katsotaan, veikkoset! Herra armahda! Kuka on lyönyt häntä? Olispa sattunut puolentuumaa alemmaksi, niin olispa sattunut aivoihin! Jumala varjele häntä! Vaan, mitä tässä? Olkapäähän sattui melkein luuhun asti! Äh, nähtävästi ovela miekkailija -- kuka löi hänen armoansa!

-- Voiko pidättää verta, ukko?

-- Vaikea on, veliseni, vaikea. Miekka on ollut loihdittu!

-- Loihdittu? Kuulitteko, miehet? minä sanoin: loihdittu. Kuinka hän muuten olisi voinut haavoittaa seitsemästä kohdasta!

-- Niin, niin! -- virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten muuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!

Mylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.

-- Kas, kuinka hurme valuu! -- hän pitkitti: -- no, miten sen seisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut pysäyttää, vaan nyt... Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan minä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!

-- Kangistuu! -- opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne kukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. -- Siinä on sinulle, ukko, kourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet -- niin otan sinusta hengen.

-- Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki pyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka pääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, -- se toimi pelkää silmiä!

Opritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen haavansa ja luettuaan "isä meidän," pani hän kätensä ruhtinaan päälle ja alkoi loihtia:

"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin maanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä ruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee -- suojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa, niin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele minua! Sanani on voimakas!"

-- Lähestykää, isäkullat! -- mylläri sanoi, -- lähestykää pelotta; veri pisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti ... kylläpä tiesin, -- kieleni jäykistyy!

Opritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen kasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut haavoista.

-- Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!

-- Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. -- Vaan tässä ei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä tietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä bojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!

Mylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.

-- Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?

Ukko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti näin: