Part 1

RUHTINAS

Kirj. Niccolò Machiavelli

Suom. ["Il Principe"] ja johdannolla varustanut O. A. Kallio

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.

SISÄLLYS:

Johdanto. Omistus. Ruhtinas. 1. Ruhtinaskuntien eri lajeista ja siitä miten ne hankitaan. 2. Perinnöllisistä ruhtinaskunnista. 3. Sekamuotoisista ruhtinaskunnista. 4. Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen kuoltuaan noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan. 5. Miten on hallittava sellaisia kaupunkeja tai ruhtinaskuntia, jotka ennen valtausta ovat eläneet omien lakiensa mukaan. 6. Uusista ruhtinaskunnista, jotka on hankittu omien aseiden ja oman toimintakyvyn avulla. 7. Uusista ruhtinaskunnista, jotka hankitaan joko vieraiden aseiden tai onnen avulla. 8. Niistä, jotka rikollisin keinoin ovat kohonneet ruhtinuuteen. 9. Porvarillisesta ruhtinuudesta. 10. Kuinka on arvioitava eri ruhtinaskuntien voimia. 11. Hengellisistä ruhtinaskunnista. 12. Sotaväen eri lajeista ja palkkajoukoista. 13. Apujoukoista, omasta ja sekalaisesta sotaväestä. 14. Huhtinaan velvollisuuksista sotalaitokseen nähden. 15. Siitä miten ihmiset, eritotenkin ruhtinaat, saavat osakseen kiitosta tai häpeää. 16. Anteliaisuudesta ja saituudesta. 17. Julmuudesta ja lempeydestä ja siitä, onko parempi olla rakastettu kuin pelätty. 18. Missä määrin ruhtinaiden on pidettävä lupauksensa. 19. Halveksinnan ja vihan välttämisestä. 20. Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin ruhtinaat usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi. 21. Miten tulee ruhtinaan käyttäytyä saavuttaakseen kunnioitusta. 22. Ruhtinasten sihteereistä. 23. Miten on imartelijoita kartettava. 24. Miksi Italian ruhtinaat ovat menettäneet valtionsa. 25. Missä määrin kohtalo voi vaikuttaa ihmisten asioihin ja miten sitä voidaan torjua. 26. Kehoitus Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta.

JOHDANTO.

Harva valtio-opillinen teos on koskaan saavuttanut niin suuren kuuluisuuden ja merkityksen kuin firenzeläisen valtiosihteerin Niccolò Machiavellin pieni kirjanen "Ruhtinas". Noin neljäsataa vuotta se on jo ollut kiivaan väittelyn, kiitoksen ja parjauksen esineenä ja synnyttänyt kokonaisen kirjallisuuden sitä ja sen tekijää käsitteleviä, sangen ristiriitaisia tutkielmia ja kirjoitelmia.

Itse Machiavellin nimi on juurtunut suuren yleisön tietoisuuteen sanassa "machiavellismi", jolla yleensä tarkoitetaan häikäilemätöntä, keinoista ja siveyslain vaatimuksista lukua pitämätöntä, joskin samalla näennäisesti säädyllistä ruhtinas- ja valtiopolitiikkaa, jollaiseen muka "Ruhtinas" antaa asianomaiset ohjeet. Ja hyvinhän tiedetään, että monet ruhtinaat ja valtiomiehet ovat joko julkisemmin tai salaisemmin pitäneet "Ruhtinasta" toimintansa ohje- ja puolustuskirjana, vieläpä usein juuri sellaiset, jotka virallisesti ovat siitä lausuneet ankaran hylkäystuomionsa. Heidän tekonsa kylläkin osottavat, etteivät Machiavellin "Ruhtinaan" periaatteet ole olleet heille vieraat. Sellaisista valtiohenkilöistä mainittakoon keisari Kaarle V, jolle "Ruhtinas" tiettävästi oli hyvin tuttu; Ranskan kuningas Henrik III, jolla oli "Ruhtinas" povitaskussaan, kun hänet murhattiin; Englannin kuningas Henrik VIII, jota erityisesti syytettiin (kardinaali Polo 1555) "machiavellistisesta" politiikasta; Turkin sulttaani Mustafa III, joka käännätti "Ruhtinaan" turkinkielelle, voidakseen sitä lukea ja käyttää hyväkseen; Preussin kuningas Fredrik II Suuri, joka perintöruhtinaana sepitti erityisen "Antimachiavelli"-nimisen vastakirjoituksen, mutta kuninkaana käytännössä menetteli jotenkin "machiavellistiseen" tapaan; Napoleon I, Metternich y.m. Voidaankin sanoa, että sekä ennen että jälkeen Machiavellin on maailman mahtajain valtiollinen toiminta peräti usein ollut samansuuntaista kuin Machiavellin ruhtinas-ihanteen. Machiavelli on vain koonnut järjestelmällisesti yhteen sen tosiasialliset eri ilmiöt, antaakseen sille uudelle kotimaiselle ruhtinaalle, jota hän unelmoi rikkirevityn isänmaansa Italian pelastajaksi, vapauttajaksi ja yhdistäjäksi, tarpeellisen, entisyyden ja oman ajan esimerkkeihin nojaavan toimintaohjeen.

Tosin on Machiavelli-väittelyssä esiintynyt sellainenkin mielipide, että koko "Ruhtinas" on vain pelkkä taidokas ironia, ivakirjoitus, jonka tarkoitus on saattaa ruhtinaat mahdollisimman inhoittavaan valoon. Tällainen tulkinta tuskin sentään lienee mahdollinen, sillä kirjasesta puhaltaa lukijaa vastaan niin epäämätön vakavuus, että täytyy kaikesta päättäen olettaa tekijän tarkoittaneen teelmällään täyttä totta. Varsinkin sen viimeinen luku on todellinen hätähuuto.

Epäilemättä "Ruhtinas", jotta sitä ja sen tekijää voitaisiin puolueettomasti arvioida, on, kuten kaikki muutkin merkkiteokset, tutkittava ja ymmärrettävä juuri oman aikansa ja tekijän oman elämän ja kokemusten valossa, taustana Italian ja Firenzen, jopa koko Euroopankin valtiolliset olot 1500-luvun taitteessa. Lyhyt katsaus niihin on siis tässä paikallaan.

Länsi-Rooman keisarikunnan hajoamisesta alkaen, läpi koko keskiajan oli Italian historia ollut pelkkää alennuksen, hajaannuksen ja rikkinäisyyden historiaa. Milloin mikin vieras valloittaja -- länsigootit, hunnit, vandaalit, itägootit, kreikkalaiset, langobardit, arabialaiset, frankit, normannit ja saksalaiset -- olivat, kukin vuorostaan, hyökänneet tuohon ihanaan maahan ja sitä hirveästi hävittäneet. Kun Italialla ei ollut kotoista ylivaltiasta, ja kun sekä Ranskan että myöhemmin Saksan hallitsijain yliherruus oli monesti vain nimellinen, oli se vähitellen hajaantunut lukuisiin pikkuvaltioihin, jotka taistelivat keskenään ja turvautuivat toisiaan vastaan muukalaisten apuun. Tällaisissa oloissa oli kansallis- ja yhtenäisyystunne miltei kokonaan sammunut Italiassa, sillä kukin valtio ajoi vain omia itsekkäitä erikoisharrastuksiaan.

Keskiajan lopulla -- Hohenstaufien saksalaisen keisarisuvun kukistuttua taistelussa paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan ja Saksan yliherruuden aivan lakattua -- tuli villitys ja rikkinäisyys entistä pahemmaksi ja oli saavuttanut huippunsa juuri 1500 luvun taitteessa. Tällöin oli Italiassa koko joukko n.s. kaupunkivaltioita, joista muutamat, kuten Venezia, Genova ja Firenze, olivat valtiollisesti melkoisen mahtavia ja vallitsivat vähäväkisempiä naapurikaupunkejaan. Näiden lisäksi oli runsaasti suurempia ja pienempiä ruhtinasvaltoja, joita häikäilemättömät pikkuruhtinaat hallitsivat. Sellaisista olivat mahtavimmat herttuallinen Milano ja Napolin kuningaskunta. Lisäksi oli keskellä Italiaa paavin maallinen valtio, Kirkkovalta, jonka päämiehet olivat Italian pahimpia myllertäjiä. Ankarat puolueriidat, ylimystön ja porvariston, ghibellinien ja guelfien väliset taistelut, järkyttivät kutakin pikkuvaltiota erikseen ja koko Italiaa yhteisesti. Samalla mahtavat naapurimaat Espanja, Ranska ja Saksa, joista varsinkin Espanja ja Ranska olivat kuninkaittensa johdolla muodostuneet lujiksi ja yhtenäisiksi yksinvalloiksi, marssittivat sotajoukkojaan Italiaan, taistellen Italian omien pikkuvaltioiden avulla ja kaikenlaisten perintö- y.m. vaatimusten varjolla keskenään sen yliherruudesta, ryöstellen ja havitellen maata. Ranskan kuninkaat vaativat perintöoikeuksien nojalla sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon herttuakuntaa, Espanjan kuningas samoin Napolin kuningaskuntaa, ja Saksan keisari lääniherruus- ja perintövaatimusten varjolla Milanoa sekä koko Italian yliherruutta. Paavit liittyivät milloin ulkomaisiin ruhtinaihin kotoisia valtioita vastaan, milloin taas muodostelivat liittoja toisten muukalaisten ja italialaisten valtioiden kesken toisten karkoittamiseksi, aina sen mukaan kuin heidän omille valtiollisille eduilleen kulloinkin näytti soveliaalta.

Salavehkeily, myrkky, tikari, petollisuus ja uskottomuus olivat siihen aikaan tavallisimpia keinoja vastustajain kukistamiseksi. Kaikenlaiset paheet ja rikokset riemuitsivat Italian ruhtinashoveissa, ja itse paavinistuin oli mitä törkeimpien paheiden tahraama. Kristuksen sijaisen virka oli tullut paaveille itsekkyyden, vallanhimon, rikosten ja nautintojen välikappaleeksi, ja paaviuden pyhyys oli sellaisten paavien kuin esim. Aleksanteri VI:n Borgian käsissä muuttunut kaiken pyhyyden irvikuvaksi. Tätä surkeutta suurensi vielä se seikka, että Italian valtioilla ei ollut omaa, kansallista sotaväkeä, vaan ne käyttivät sodissaan vieraita palkkajoukkoja, joiden kunnianhimoiset päälliköt, condottierit, olivat valmiit rahasta menemään puolelta toiselle ja itseään säästääkseen suorittivat useinkin vain näennäisiä taisteluja, ilman sanottavaa mieshukkaa. Moni palkkapäällikkö sekautui asianomaisen valtion puolueriitoihin ja keikautti itsensä sen ruhtinaaksi. Varsinkin kaupunkivaltiot saivat monta kertaa kokea palkkajoukkojensa ja niiden päällikköjen kehnoutta ja epäluotettavuutta.

Tämä valtiollisesti rikkinäinen, muukalaisten sortama ja häpeällisten töiden tahraama Italia oli kuitenkin samalla n.s. renesanssin eli uudennuksen Italia, jossa kirjallisuus, tieteet, taiteet ja elinkeinot kukoistivat korkealla ja suuret nerot loivat kuolematonta loistoa ja kunniaa Italian nimelle. Aika oli voimaihmisten ja voimailmiöiden aikaa niin valtiollisella kuin sivistykselliselläkin alalla. Ihmishenki oli vapautunut keskiajan ahtaasta kirkollisesta maailmankatsomuksesta. Kaikki elinvoimat kuohuivat täyteläisyyttään; olisi tarvittu vain kyvykäs ja tarmokas henkilö, joka olisi koonnut ne voimakkaasti ympärilleen koko maan ja kansan onneksi, vapauttanut Italian rikkinäisyydestä ja muukalaisten vallasta ja tehnyt sen suureksi ja valtiollisesti mahtavaksi, sitä nöyryyttävien naapurivaltain vertaiseksi, suuren muinaisuutensa arvoiseksi.

Machiavellin oma kotikaupunki Firenze tarjosi kiivaine ja pikkumaisine puolueriitoineen, tasavallan ja yksinvallan välisine taisteluineen, pienoiskuvan koko Italiasta. Oltuaan aikaisemmin vapaavaltainen kauppa- ja teollisuuskaupunki, jonka hallitus oli varsinaisen porvariston käsissä, se oli 1400-luvulla joutunut erään rikkaan kauppiassuvun, Medicien, johtovallan alaiseksi ja saavuttanut Lorenzo dei Medicin ("il Magnificon", loistavan) aikana korkeimman kukoistuksensa sekä valtiollisesti että sivistyselämän alalla. Lorenzon kuoltua 1492 oli kiihkoisa munkki ja maailmanparantaja Girolamo Savonarola muodostanut Firenzestä omituisen uskonnollisperäisen valtion, jonka kuninkaana oli Kristus. Tämä uskonnollinen huumaus, joka Savonarolan kiihkeiden katumus- ja parannussaarnojen johdosta oli äkkiä vallannut Firenzen porvarit ja saanut heidät polttamaan roviolla kaikki maailmallisen turhuuden merkit, talttui kuitenkin pian, ja Savonarola itse sai vuorostaan nousta polttoroviolle 1498. Kuitenkaan eivät Medicit päässeet valtaan, vaan Firenze pysyi vapaana, pikkuporvarillisena tasavaltana v:een 1512, jolloin Medici-suku jälleen sai johtovallan käsiinsä Firenzessä, kun tasavallan liittolainen ja suojelija, Ranska, oli saanut Italiassa tappion, taistellessaan paavi Julius II:n muodostamaa n.s. pyhää liittoa vastaan. Muukalaisten valloittajain taistellessa näinä vuosina keskenään Italian herruudesta oli Firenze, samoinkuin muutkin Italian pikkuvaltiot, ollut vähän väliä vaarassa joutua kiistapuolten väliseen puristukseen ja koettanut parhaansa mukaan, joskin usein huonolla menestyksellä, säilyttää puolueettomuuttaan ja riippumattomuuttaan. Siitä alituinen hapuilu ja luoviminen sinne tänne ja valtiollinen voimattomuus, johon myös tasavallan henkilöiltään kovin nopeasti vaihtuva ja monimutkainen hallituslaitos osaltaan oli syynä. Niinpä Firenzen täytyikin alistua Medicien armoille, varsinkin sitten kun tämä suku oli Leo X:n ja Clemens VIl:n kautta pitkäksi aikaa saanut haltuunsa paavinistuimen ja voi siten entistään mahtavammin esiintyä kotikaupunkinsa valtiollisena käskijänä.

Näissä kirjavissa ja monivaiheisissa oloissa eli ja toimi "Ruhtinaan" tekijä _Niccolò di Bernardo dei Machiavelli l. Macchiavelli_, kuten nimi myös kirjoitetaan. Hän kuului vanhaan, köyhtyneeseen aatelissukuun ja oli syntynyt Firenzessä 3. toukok. 1469; isä oli lakimies. Hänen nuoruutensa, josta yleensä tiedetään vähän, sattui siis Lorenzo il Magnificon loistoisaan aikaan, ja epäilemättä hän jo tällöin suuresti kiinnitti huomiotansa Medicien lahjakkaaseen, joskin samalla paheelliseen ja vallanhimoiseen sukuun. Sen sijaan näyttää Savonarolan vaikutus häneen, kylmän järjen mieheen, olleen mitätön, sillä "Ruhtinaassaankin" hän mainitsee tätä munkkia vain ohimennen, esimerkkinä epäonnistuneesta aseettomasta profeetasta. Machiavellin varsinainen valtiollinen toiminta alkaa vasta 1498, jolloin hänet, oltuaan jo neljä vuotta valtion palveluksessa, nimitettiin Firenzen tasavallan toisen kanslian johtavaksi valtiosihteeriksi. Tämä oli oikeastaan ulkonaisesti verrattain vaatimaton toimi, koska sen yläpuolella oli sangen monimutkainen hallintokoneisto kaikenlaisia suuria ja pieniä neuvoskuntia, kanslioita ja esimiehiä. Mutta virkatehtäviä tämä toimi asetti haltijalleen paljonkin, ja niinpä Machiavelli nyt voikin käyttää nuorempana hankkimiaan monipuolisia tietoja hyväkseen.

Häntä käytettiin ahkerasti varsinkin kaikenlaisiin valtiollisiin lähettiläs- ja asiamiestoimiin milloin Italian eri ruhtinaiden ja paavin hovissa, milloin Ranskassa tai Saksassa. Kaikkiaan hän lienee yli 20 kertaa ollut matkoilla tasavallan asioissa, m.m. kahdesti Saksan keisarin puheilla, neljä kertaa Ranskan hovissa, kahdesti Roomassa ja useita kertoja Firenzen naapurivaltioissa. Tosin hänen lähettilästoimensa valtiolliset saavutukset olivat niukat -- syynä oli kai pääasiassa hänen valtuuksiensa ahtaus ja rahojen sekä henkilökohtaisen arvovallan puute -- mutta matkoillaan hän tutustui läheisesti aikansa edustavimpiin ruhtinaihin ja valtiomiehiin, m.m. paavi Aleksanteri VI:n Borgian lahjakkaaseen, vallanhimoiseen ja rikolliseen poikaan, kuuluisaan Cesare Borgiaan, joka 1500-luvun taitteessa koetti isänsä avulla muodostaa itselleen Keski-Italiaan omaa valtiota ja aluksi näytti siinä hyvin onnistuvan, kunnes paavin kuolema tuhosi Cesarenkin aikeet.

Matkoiltaan Machiavelli lähetteli ahkerasti raportteja esimiehilleen ja kirjeitä ystävilleen, osottaen niissä suurta käytännöllistä älyä, tarkkaa huomiokykyä ja terävää ihmistuntemusta. Sekä kotikaupungin että koko Italian pikkumaiset, kurjat ja sotkuiset valtiolliset olot selvenivät hänelle kaikessa alennuksessaan, samalla kun hän näki, kuinka Italian ulkopuolelle, Espanjaan, Englantiin, Ranskaan ja Saksaan, oli muodostunut mahtavia, kansallisesti eheitä yksinvaltoja, joiden tarmokkaat hallitsijat kykenivät määräämään Italiankin kohtaloista. Epäilemättä Machiavelli juuri valtiollisen toimintansa aikana kokoili niitä havaintoja ja kokemuksia ja harkitsi niitä mietteitä, joita hän sitten "Ruhtinaassa" ja muissa teoksissaan toi julkisuuteen.

Katkerimmat näistä havainnoista olivat Italian surkea valtiollinen hajaannus ja häpeällinen riippuvaisuus mahtavien naapurien mielivallasta, Firenzen heikkous, puolueriitaisuus ja porvarillinen pikkusieluisuus, ja vihdoin oman kansallisen sotaväen puute. Mistä pelastus tähän kurjuuteen? ajatteli kai innokkaana italialaisena ja isänmaan ystävänä Machiavelli monesti matkoillaan, nähdessään sen rehottavan kaikkialla ympärillään. Missä olisi se uusi italialainen ruhtinas, joka kykenisi vapauttamaan maan muukalaisten herruudesta ja sorrosta ja yhdistämään sen naapurivaltojen tapaan suureksi kansalliseksi kokonaisuudeksi, kuten muinoin mahtavan Rooman aikoina? Ja hyvänä firenzeläisenä hän kenties samalla unelmoi, että tämä uusi ruhtinas tekisi juuri Firenzestä Italian keskuksen, koska tasavaltainen Firenze näyttäytyi siihen kykenemättömäksi. Ensin mahtava ja riippumaton Firenze ja sitten sen ympärille mahtava ja riippumaton Italia! Tosin Machiavelli ei missään lausu selvästi julki tätä "kuningasajatustaan"; hän tiesi että siitä olisi seurannut hänelle paljon ikävyyksiä, koska pikkuvaltioisuus, nurkkaisänmaallisuus ja itsekkyys silloin vallitsivat kaikkialla Italiassa, ja kansallinen yhteistunto oli kovin heikko. Hänen täytyi kiemurrella ja ilmaista mielipiteensä vain rivien välistä, vieläpä kumarrella ja imarrella eri tahoille, valtiollisesti aivan vastakkaisillekin. Kenties Machiavelli ei tarkoittanutkaan yhdistettyä Italiaa nykyaikaisessa merkityksessä, vaan ainoastaan liittoutunutta Italiaa, joka jonkun kotimaisen ruhtinaan johdolla olisi kyennyt yhteisvoimin karkoittamaan ja pidättämään muukalaiset valloittajat maasta ja olisi edes ulkopoliittisessa suhteessa ollut voimakkaan kotimaisen yhteisjohdon alainen, vaikkapa toistaiseksi olisi säilyttänytkin pikkuvaltioisuutensa kaikkine tasa- ja ruhtinasvaltoineen. Hän pälyileekin eri suunnille, keksiäkseen moisen uuden ruhtinaan, ja on ensin näkevinään hänestä vilahduksen Cesare Borgian suurisuuntaisessa hahmossa, ja tämän kukistuttua ja kuoltua kotoisen Medici-suvun keskuudessa.

Ja koska ne sekä koti- että ulkomaiset ruhtinaat, joita vastaan tuon uuden italialaisen ruhtinaan tuli taistella, olivat kaikki häikäilemättömiä, väkivaltaisia, teeskeliäitä, kavalia, siveydestä ja uskonnosta välittämättömiä, kuten yleensä koko aikakausi, vieläpä entisyyskin, niin täytyisi tuon uudenkin ruhtinaan käyttää heitä vastaan samantapaisia keinoja, mutta menetellä siinä suhteessa taitavammin ja harkitsevammin kuin he, sillä muuten hän ei pääsisi heistä voitolle eikä päämääräänsä. Tosin sellaiset keinot eivät olleet kehuttavia, eipä edes hyväksyttäviäkään, mutta muuta mahdollisuutta ei silloisissa oloissa valtaan pyrkivällä uudella ruhtinaalla ollut. Suuri päämäärä -- maan, kansan ja ruhtinaan menestys -- teki ne hätätilassa luvallisiksi. Machiavelli katsoo asioita oman aikansa reaalipoliitikon silmillä. Hänen päivinään ei käynyt ruhtinaalle laatuun olla lauhkea kuin lammas, kun ympärillä vaaniskeli pelkkiä julmia susia; -- ei, hänen täytyi olla voimakas kuin leijona ja viekas kuin kettu, voidakseen menestyksellisesti suoriutua suuresta tehtävästään. Jos hän voi tämän tehtävän suorittaa siveellisin ja hyväksyttävin keinoin, niin sen parempi sekä hänelle itselleen että muille, mutta kun se ei silloin mitenkään ollut mahdollista, niin piti turvautua sellaisiin keinoihin, jotka varmimmin takasivat menestyksen.

Paraita keinoja oli kuitenkin palkkajoukkojen hävittäminen, vieraan apuväen hylkääminen ja oman kansallisen sotaväen asettaminen. Tämä se oli oikein Machiavellin lempiajatus, jonka hän myös selvästi uskalsi lausua julki. Juuri palkkajoukoista oli Firenze saanut kärsiä paljonkin, ne kun olivat monesti jättäneet tasavallan pulaan, ja niinpä Machiavelli koetti kaikella tarmollaan saada edes Firenzelle oman kansallisen sotaväen. Sellainen todella pantiinkin Firenzessä koetteeksi pystyyn, vieläpä Machiavellin oman valvonnan alaisena, mutta tulos oli kovin nolo sekä sotaväelle että Machiavellille. Siitä hän ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan pysyi edelleen siinä vahvassa vakaumuksessa, että oma kansallinen sotaväki on valtion vahvin turva.

Kun Medicit v. 1512 saivat uudelleen vallan käsiinsä Firenzessä, menetti m.m. Machiavelli tuon 14 vuotta uutterasti hoitamansa valtiosihteerin-viran. Ja kun vähän myöhemmin saatiin ilmi salaliitto Medicejä vastaan, vangittiin Machiavelli, epäiltynä osallisuudesta, ja pantiin kidutuspenkille. Mitään ei kuitenkaan saatu ilmi, mutta siitä huolimatta Medicit syrjäyttivät hänet valtiotoimista, ja hänen täytyi vetäytyä Firenzestä maaseudun hiljaisuuteen, pienelle maatilalleen. Täällä hän ryhtyi ahkeraan kirjalliseen työskentelyyn, jota jo aikaisemminkin oli tilapäisesti harrastanut ja johon hänellä nyt oli runsaasti aikaa. Vasta täällä valmistui "Ruhtinas" v. 1513, samoin "Mietteitä Titus Liviuksen 10 ensimäisestä kirjasta", mikä monessa kohdin sisältää samantapaisia ajatuksia kuin "Ruhtinas", vuorokeskustelu "Sotataidosta", jossa hän pontevasti esittää lempiaatettaan kansallisesta sotaväestä, y.m. Nyt oli hänellä yllinkyllin tilaisuutta panna paperille niitä havaintoja, vaikutteita, kokemuksia ja ajatuksia, joita hän edellisinä vuosina oli koonnut ja mielessään hautonut. Mutta siinä sivussa omisti Machiavelli aikaansa myös kaunokirjailuun, sepitellen näytelmiä ja novelleja. Hänenpä kynästään onkin sen ajan näppärin italialainen huvinäytelmä "Mandragora" (Taikajuoma), sisällykseltään tosin jotenkin rivo, mutta tapakuvauksena perin sattuva ja sukkela. Sanotaan itse pyhän isän sille, kun sitä hänen hovissaan näyteltiin, aivan katketakseen nauraneen.

"Ruhtinas" on lopullisesti omistettu nuorelle Lorenzo de' Medicille, suuren Lorenzo il Magnificon vanhimman pojan, jo v. 1503 kuolleen Pieron pojalle, kun se Medici, nimittäin il Magnificon nuorempi poika ja paavi Leo X:n veli Giuliano, Nemoursin herttua, jolle Machiavelli ensin oli aikonut kirjasensa omistaa, kuoli jo v. 1516. Tästä nuoremmasta Lorenzosta Machiavelli nähtävästi toivoi unelmiensa ruhtinasta, Firenzen ja Italian vapauttajaa muukalaisista, varsinkin kun hänellä oli mahtavana tukena paavi, hänen setänsä. Mutta hänkin kuoli jo v. 1519, vain 27-vuotiaana,[1] ja lienee tuskin koskaan lukenutkaan "Ruhtinasta". Epäilemättä Machiavellin omistuksella oli myös puhtaasti persoonallinen sivutarkoituskin -- päästä mahtavien Medicien suosioon ja sitä tietä jälleen valtion palvelukseen, varsinkin kun hän pienellä maatilallaan suurine perheineen eli verrattain niukoissa varoissa. Niinpä hän eräässä kirjeessään, jossa hän puhuu kirjasensa omistuksesta, sanookin toivovansa, että Medicit alkaisivat jälleen käyttää häntä ja hänen suurta kokemustaan palvelukseensa, vaikkapa aluksi vain kivien vierittämiseen, koska hän muutoin menehtyy häpeään ja köyhyyteen. Mitään välitöntä aseman parannusta ei hänelle hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta kuitenkaan seurannut, mutta hänen "Ruhtinaansa" kierteli kyllä muutamina jäljennöksinä kädestä käteen ja tuotti hänelle sekä kiitosta että moitetta. Moitetta etusijassa sen vuoksi että hän, entinen tasavallan ja kansanvallan ystävä, oli nyt kirjoittanut yksinvallan ja tyranniuden ohjekirjan, sillä sen isänmaallista aatetta ei ymmärretty.

Vihdoin Machiavelli 1520-luvun taitteessa pääsi Firenzen arkkipiispan, kardinaali Giulio de' Medicin (v:sta 1523 paavi Clemens VII) huomioon, ja häntä ruvettiin jälleen käyttämään valtiollisiin tehtäviin, joskin verrattain vaatimattomiin. M.m. hän sai antaa lausunnon Firenzen hallitusmuodon uudistamisesta. Siinä hän puolustaa Medicien suojeluksen alaista tasavaltaa. Saipa hän tehtäväkseen kirjoittaa myös kotikaupunkinsa historian, joka valmistuikin 8-kirjaisena vv. 1521-25 (_Istorie Fiorentine_).

Uhkaavat valtiolliset olot, Ranskan kuninkaan Frans I:n tappio ja vangiksi joutuminen Pavian luona 1525, keisari Kaarle V:n voitokas eteneminen Italiassa, Rooman valloitus ja paavi Clemens VII:n nöyryytys v. 1527 tekivät Medicien vallan Firenzessä kestämättömäksi ja särkivät samalla kaikki Machiavellin Italiaa koskevat haaveet. Medicien täytyi poistua Firenzestä ja tasavalta palautettiin. Mutta Machiavelli ei tuossa uudessa, sangen lyhytikäisessä tasavallassa saanut enää mitään virkatointa ja kuolikin kohta sen jälkeen 22. kesäk. 1527. Hänen oletetulle haudalleen Santa Crocen kirkkoon ovat vasta paljoa myöhemmän ajan firenzeläiset, tunnustukseksi hänen isänmaallisesta mielestään ja aatteestaan sekä hänen kirjallisista ansioistaan, pystyttäneet hänelle kauniin muistomerkin Galilein ja Michel-Angelon hautapatsasten rinnalle ja piirtäneet siihen seuraavat hieman vaateliaat sanat: _Tanto nomini nullum par elogium Nicolaus Machiavelli_. (Mikään maine ei vedä vertoja N.M:n nimen suuruudelle.)