Part 2

Pysyvimmän muistomerkin on Machiavelli kuitenkin luonut itselleen ennen kaikkea "Ruhtinaallaan", joka ei ainoasti valtio-opillisena teoksena, vaan samalla myös italialaisen proosan mestarituotteena aina säilyttää hänen nimensä. Machiavellin kieli ja tyyli sekä "Ruhtinaassa" että hänen muissakin teoksissaan, varsinkin Livius-mietteissä, on näet suuresti vaikuttanut italialaisen malliproosan kehittymiseen. Ja miten muutoin arvostelu Machiavellin ja "Ruhtinaan" suhteen muuttuneekin, aina sentään tunnustettaneen että, samalla kun Machiavelli sekä ihmisenä että valtiollisena kirjailijana ja henkilönä oli oman, monessa suhteessa arvoituksellisen ja epätavallisen aikansa luonteenomainen lapsi, hänen rinnassaan kuitenkin epäilemättä sykki isänmaallinen ja italialainen sydän. Ja hänen sattuvaa ihmisten ja elämän todellisten olojen tuntemustaan ja niiden nerokasta erittelyä ja arviointia ei voine kukaan kieltää. Hänestä onkin sanottu, ettei "yksikään ajattelija Machiavellia aikaisemmin tai myöhemmin ole paremmin kuin hän käsittänyt ihmisiä yhteiskunnan ja samoin valtion jäseninä sellaisina kuin he ovat olleet ja osittain yhä vieläkin ovat; mutta mitä heidän tulisi ja mitä he voisivat olla, sitä hän ei ole oivaltanut."

"Ruhtinas" painettiin ensi kerran vasta tekijänsä kuoltua paavi Clemens VII:n Medicin luvalla Roomassa v. 1532. Siihen kohdistettu parjaus, jota varsinkin jesuiitat harjoittivat, vaikutti että paavi Paavali IV pani sen Indexiin eli kiellettyjen kirjain luetteloon v. 1559. Saman tuomion julisti myös Tridentin kirkolliskokous v. 1564. Seuraavina aikoina sitä painettiin enimmäkseen Sveitsissä ja joskus Veneziassa, kunnes n.s. valistusaika 1700-luvulla kiinnitti huomionsa Machiavelliin. Silloin "Ruhtinaasta" alkoi ilmestyä erikielisiä käännöksiäkin. Kun teos aluksi oli kierrellyt vain käsinkirjoitettuina jäljennöksinä, ei sen painetun tekstin oikeaperäisyydestä olla kaikissa kohdin ihan varmoja. Niinpä eri painokset, eri käsikirjoituksiin perustuen, eroavatkin joissakin paikoin toisistaan.

Suomennos on tehty Helsingin yliopiston kirjastossa olevan, kokoelmaan _La sublime Scuola Italiana, Prosatori_ (toimittanut Giuseppe de' Valenti; painettu Saksassa 1786) sisältyvän italialaisen alkutekstin mukaan. Machiavellin sanonnan ja tyylin ominaisuudet on koetettu säilyttää niin tarkasti kuin se suomenkielen kannalta on ollut mahdollista, Apuna on, varsinkin erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin ja alkutekstin oikeaperäisyyteen nähden, käytetty parhaita erikielisiä käännöksiä, kuten m.m. italialaisen C. Ferrarin tekemää ranskalaista ja W.K. Marriottin englantilaista, jotka perustuvat paljoa myöhempiin, tarkistettuihin alkuteksti-julkaisuihin. Johdannon ja selitysten laatimiseen on samaisista käännöksistä myös osaltaan ollut asianomaista apua.

_O. Ä. K._

OMISTUS.

NICCOLÒ MACHIAVELLI Hänen Korkeudelleen Lorenzolle, Piero de' Medicin pojalle.

Niiden, jotka tahtovat saavuttaa jonkun ruhtinaan suosion, on useimmiten tapana lähestyä häntä sellaisin lahjoin, joita he itse pitävät kalleimpinansa tai joiden näkevät olevan hänelle mieluisimpia. Niinpä nähdäänkin heidän monesti tarjoovan hevosia, aseita, kultakankaita, jalokiviä ja muita samantapaisia koruja, jotka ovat hänen suuruutensa arvoisia.

Kun siis haluan esittäytyä Teidän Korkeudellenne jollakin todistuksella alttiudestani Teitä kohtaan, en ole omaisuudestani löytänyt mitään, jota pitäisin kalliimpana tai niin suuressa arvossa kuin suurten miesten tekojen tuntemista, jonka olen hankkinut pitkällisellä kokemuksella nykyajan asioissa ja muinaisajan jatkuvalla tutkimisella. Harkittuani ja punnittuani tietojani kauan ja ahkerasti olen ne nyt koonnut pieneen nidokseen, jonka täten lähetän Teidän Korkeudellenne. Ja vaikkapa arvelenkin, ettei tämä teelmä ansaitsisi tulla Teidän nähtäviinne, luotan kuitenkin siihen, etten voi tarjota Teille suurempaa lahjaa kuin antaa tilaisuuden mitä lyhyimmässä ajassa tutustua kaikkeen siihen, minkä minä niin monina vuosina ja niin monia vaivoja ja vaaroja kestäen olen oppinut tuntemaan.

Tätä teostani en ole somistellut komein puheenparsin enkä rikastuttanut pöyhkeillä ja suurellisilla sanoilla tai muilla sellaisilla ulkonaisilla houkutuksilla ja koristuksilla, joilla niin monet tavallisesti silaavat ja kaunistavat tuotteensa. Olen näet tahtonut, että joko kirjalleni ei ole annettava mitään arvoa tai että pelkästään sen sisällyksen totuudellisuus ja aineen vakavuus tekevät sen mieluisaksi. Älköönkä katsottako liian vaateliaaksi, jos halpa ja alhaisarvoinen mies rohkenee pohtia ja arvioida ruhtinasten hallintotoimia. Sillä samoinkuin ne, jotka tahtovat kuvata maisemia, laskeutuvat tasangolle tarkastellakseen vuorten ja korkeiden paikkojen luontoa, ja nousevat vuorille tarkastellakseen tasankoja, samoin täytyy olla ruhtinas ymmärtääkseen oikein kansan luonteen ja kansanmies tunteakseen hyvin ruhtinaat.

Ottakaa siis, Teidän Korkeutenne, vastaan tämä pieni lahja siinä mielessä, missä sen Teille lähetän. Jos Te ahkerasti luette ja harkitsette sitä, niin Te näette minun siinä kiihkeästi toivovan, että Te saavuttaisitte sen suuruuden, jonka Teidän onnenne ja muut ominaisuutenne Teille takaavat. Ja jos Teidän Korkeutenne joskus suvaitsisi ylhäisestä asemastaan luoda katseensa myös näihin alhaisiin seutuihin, niin Te huomaisitte, kuinka ansaitsemattomasti minä saan kärsiä kohtalon kovaa ja jatkuvaa kolhimista.

1. luku.

Ruhtinaskuntien eri lajeista ja siitä miten ne hankitaan.

Kaikki valtiot, kaikki herruudet, joilla on ollut ja on valta hallita ihmisiä, ovat olleet ja ovat joko tasavaltoja tai ruhtinaskuntia. Ruhtinaskunnat ovat joko perinnöllisiä, silloinkun sama suku on niissä jo kauan hallinnut, tai ovat ne uusia. Uudet taas ovat joko kokonaan uusia, kuten Francesco Sforzan valta Milanossa, tai ovat ne vain uusina jäseninä liitetyt sen ruhtinaan perintövaltioon, joka ne on valloittanut, kuten esim. Napolin kuningaskunta on liitetty Espanjan kuninkaan valtioon. Nämä näin hankitut valtiot ovat tottuneet joko ruhtinasvaltaan tai vapaaseen olotilaan; ja ne hankitaan joko vierain asevoimin tai omin apuneuvoin, joko onnen tai kyvykkyyden avulla.

2. luku.

Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.

En tahdo tässä enää kajota tasavaltoihin, koska toisaalla[2] olen jo käsitellyt niitä laveasti. Käännyn siis nyt vain ruhtinaskuntiin ja aion edellä mainitussa järjestyksessä selvittää, miten sellaisia voidaan hankkia ja säilyttää. Sanon siis että on paljoa helpompi pysyttää hallussaan perintövaltioita ja ruhtinaansa sukuun tottuneita kuin vastahankittuja; siihen näet riittää vain se ettei ryhdy muuttamaan edeltäjäinsä järjestelmää ja muutoin toimii olosuhteiden mukaan.

Niinpä sellainen ruhtinas, jos hän on kohtalaisen kykenevä, aina pysyykin valtiossaan pystyssä, jollei jokin aivan tavaton ja ylivoimainen mahti sitä riistä häneltä; ja sen menetettyäänkin hän voi voittaa sen takaisin, jos valloittajaa kohtaa jokin vastoinkäyminen. Siitä on meillä Italiassa esimerkkinä Ferraran herttua,[3] joka ei olisi voinut kestää venezialaisten hyökkäystä v. 1484 eikä paavi Julius II:n v. 1510, jollei hänen ruhtinuutensa olisi ollut jo niin vanhaa juurta. Koska synnynnäisellä ruhtinaalla on vähemmän aihetta ja vähemmän pakkoa tehdä vääryyttä, niin siitä johtuu, että häntä enemmän rakastetaan; ja jollei hän aivan tavattomilla vioilla ole vihastuttanut alamaisiaan, niin on luonnollista, että he ovat hänelle suopeita. Missä ruhtinuus on jo päässyt lujasti juurtumaan, siellä katoaa helposti uudistusten aihe ja muisto, kun taas muutos aina aiheuttaa muitakin mullistuksia.

3. luku.

Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.

Mutta uusi ruhtinaskunta sen sijaan tuottaa vaikeuksia. Ensiksikin, jollei se ole aivan uusi, vaan ainoasta uusi jäsen, niin että valtiota kokonaisuudessaan voidaan pitää sekamuotoisena, aiheuttaa selkkauksia etusijassa se luonnollinen vaikeus, joka on yhteistä kaikille uusille ruhtinaskunnille. Ihmiset näet mielellään vaihtavat valtiasta, toivoen siten parempia oloja; ja tämä toivo saattaa heidät tarttumaan aseihin hallitsijaansa vastaan; mutta siinä he pettyvät, sillä kohtapa he kokemuksesta huomaavat asiaintilan vain pahentuneen. Siihen taas on syynä toinen yleinen ja luonnollinen välttämättömyys, joka pakoittaa uuden ruhtinaan loukkaamaan uusia alamaisiansa joko sotaväellään tai lukemattomilla muilla valloituksen aiheuttamilla pakkotoimilla. Täten sinä saat vihollisiksesi kaikki ne, joita olet loukannut maata valloittaessasi, etkä pysty säilyttämään niidenkään ystävyyttä, jotka sinua siinä auttoivat, koska et kykene tyydyttämään heidän kaikkia toiveitaan, etkä myöskään, ollen heille kiitollisuuden velassa, rohkene käyttää heitä kohtaan voimakeinoja. Mahtavinkin valloittaja näet tarvitsee maan asukasten kannatusta saadakseen sen haltuunsa.

Siinä syy, miksi Ranskan kuningas Ludvik XII[4] valtasi niin äkkiä Milanon ja sen yhtä äkkiä menetti. Ja ensi kerralla riitti hänen karkoittamiseensa pelkästään Lodovico Sforzan omat voimat, koska ne, jotka olivat avanneet portit valloittajalle, huomasivat pettyneensä toiveissaan ja odotuksissaan eivätkä voineet sietää uuden ruhtinaan mielivaltaa. -- On kyllä totta, että toisen kerran kapinan jälkeen valloitettu maa ei enää ole yhtä helposti menetettävissä, koska ruhtinas, käyttäen kapinaa hyväkseen, nyt vähemmän arkailee turvatessaan valtaansa rankaisemalla rikollisia, paljastamalla epäiltyjä ja linnoittamalla heikkoja paikkoja. Ja joskin ensi kerralla riitti Milanon Ranskalta riistämiseen pelkkä herttua Lodovicon rajaseuduilla nostama meteli, niin toisella kertaa täytyi koko maailman Milanon vapauttamiseksi liittoutua ranskalaisia vastaan, jotta heidän armeijansa saataisiin ajetuksi pois Italiasta. Syyt siihen olen jo edellä osottanut. Kuitenkin menetti Ranska Milanon molemmilla kerroilla.

Olen jo maininnut ensimäisen menetyksen yleiset syyt; on siis nyt tarkasteltava toisenkin syitä ja osotettava ne keinot, jotka olivat Ranskan kuninkaan käytettävissä tai joita samanlaisessa asemassa olevan ruhtinaan tulisi käyttää, säilyttääkseen paremmin valtauksensa.

Sanon siis, että valloittajan entiseen valtioon valloituksen avulla liitetyt alueet joko ovat osia samasta maasta ja samaa kieltä puhuvia tai eivät. Edellisessä tapauksessa on sangen helppoa pitää ne hallussaan, varsinkin jos ne eivät ole olleet vapaavaltoja: voidakseen turvallisesti omistaa ne tarvitsee vain tuhota entisen ruhtinaan suku; kun näet asukkaat muutoin saavat säilyttää vanhat olonsa eikä mitään tapojen eroa ole olemassa, niin nuo eri ihmisryhmät elävät rauhallisesti yhdessä. Se on kyllä nähty Bourgognessa, Bretagnessa, Gascognessa ja Normandiassa, jotka jo kauan ovat olleet Ranskaan yhdistettyinä. Vaikkapa kielessä onkin hieman eroa, ovat tavat kuitenkin samanlaiset, ja niinpä he voivatkin helposti suvaita toisiaan. Sen, joka tekee moisia valtauksia ja tahtoo ne säilyttää, on otettava huomioonsa kaksi näkökohtaa: ensiksikin on entinen ruhtinassuku täydelleen tuhottava; toiseksi ei saa muuttaa heidän lakejaan eikä lisätä heidän verojaan. Sillä tavoin sekä valloitettu että peritty valtio varsin lyhyessä ajassa sulavat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Mutta jos valloitetaan alueita sellaisesta maasta, jonka kieli, tavat ja lait ovat erilaiset, niin silloin koituu vaikeuksia, ja silloin tarvitaan paljon onnea ja suuri tarmo niiden säilyttämiseen. Parhaita ja tehokkaimpia keinoja olisi se että valloittaja asettuisi sinne asumaan. Siten hänen valtansa tulisi varmemmaksi ja kestävämmäksi. Niin ovat turkkilaiset tehneet Kreikan keisarikunnassa, jota he eivät muista käyttämistään keinoista huolimatta olisi koskaan voineet pysyttää hallussaan, joll'eivät olisi asettuneet sinne asumaan. Kun näet valloittaja itse on läsnä, huomaa hän helposti kapinan oireet ja voi ne heti tukahuttaa; muualla asuvana hän huomaa ne vasta silloin, kun ne jo ovat niin suuressa vauhdissa, ettei niitä enää voida torjua. Muutenkaan eivät virkamiehesi pääse nylkemään sellaista maata, ja alamaisesi ovat tyytyväisiä, voidessaan kääntyä suoraan ruhtinaan puoleen; niinpä heillä onkin kylliksi syytä rakastaa häntä, jos he ovat hyviä, mutta pelätä, jos ovat pahoja. Muukalaisia, jotka ehkä mielisivät hätyyttää sellaista valtiota, pidättää siitä pelko: ja siten ruhtinas, joka itse asuu maassa, voi menettää sen vain perin harvinaisessa tapauksessa.

Toinen parempi keino on lähettää siirtokuntia yhteen tai kahteen paikkaan, jotka ovat ikäänkuin asianomaisen valtion avaimia; on näet tarpeen joko tehdä niin tai pitää siellä riittävästi ratsu- ja jalkaväkeä. Siirtokuntiin ei ruhtinaan pidä tuhlata paljoa: vähin kustannuksin tai ilmankin hän voi ne perustaa ja pitää yllä; hän loukkaa ainoasti sitä pientä osaa uuden valtionsa väestöstä, jolta hänen täytyy riistää koti ja kontu, antaakseen ne uusille asukkaille. Muutoinkaan eivät nuo siten kärsimään joutuneet, ollen köyhiä ja hajallaan, voi häntä koskaan vahingoittaa; kaikki muut, joita ei ollenkaan ole loukattu, pysyvät helposti levollisina, peläten muutoin hekin, jos rikkovat, joutuvansa samanlaisen riiston ja kohtelun alaisiksi. Toistan siis, että moiset siirtokunnat, jotka eivät maksa mitään, ovat sangen uskollisia ja loukkaavat vähemmän; eivätkä loukatut, ollen köyhiä ja hajallaan asuvia, voi vahingoittaa, kuten jo olen sanonut. On näet huomattava, että ihmisiä on joko kohdeltava hyvin tai tuhottava heidät, sillä he kostavat pienemmät loukkaukset, mutta suuremmille he eivät mahda mitään. Jos siis tahtoo loukata jotakin ihmistä, on se tehtävä niin, ettei ole pelkoa kostosta.

Jos taas siirtokuntien sijasta siellä pidetään sotaväkeä, ovat menot paljoa suuremmat, ja varusväen ylläpito nielee uuden valtion kaikki tulot. Siten valloitus kääntyy sen häviöksi ja loukkaa paljoa enemmän, sillä se vahingoittaa koko valtiota; sotaväen majoitus ja siirtely näet rasittaa kaikkia ja tekee heidät vihamielisiksi ruhtinaalle. Ja juuri nämä viholliset, jotka jäävät sorrettuina koteihinsa, voivat häntä vahingoittaa. Näin ollen on siis varusväki yhtä hyödytön kuin siirtokunta on hyödyllinen.

Lisäksi tulee ruhtinaan, joka valtaa moisen vierasperäisen alueen, asettua sen heikompien naapurien pääksi ja suojelijaksi, samalla kun hän koettaa heikontaa mahtavimpia niistä. Ennen kaikkea on hänen varottava, ettei vaan joku yhtä mahtava muukalainen kuin hän itse pääsisi tunkeutumaan maahan. On näet aivan yleistä, että tyytymättömät ainekset joko liiallisesta kunnianhimosta tai pelosta kutsuvat sellaisia maahan. Niinhän esim. roomalaiset aikoinaan aitolialaisten kutsusta tulivat Kreikkaan; ja kaikkialle muuallekin, minne he vaan tunkeutuivat, he saapuivat maan asukasten kutsumina. Seikka on näet aina semmoinen, että niin pian kuin mahtava muukalainen tunkeutuu johonkin maahan, sen kaikki alusvaltiot liittyvät häneen vihasta entistä yliherraansa kohtaan. Niinpä valloittaja helposti voittaakin puolelleen nuo pikkuvaltiot, sillä ne kaikki heti vapaaehtoisesti yhtyvät hänen uuteen valtioonsa. Hänen on vain varottava, etteivät ne pääse liian mahtaviksi ja vaikutusvaltaisiksi, ja helposti hän voikin sotaväellään ja niiden omalla avulla masentaa niistä mahtavimmat, jäädäkseen sitten yksin asianomaisen maan valtiaaksi. Se, joka ei ymmärrä näin menetellä, kadottaa pian valloituksensa ja on alituisessa ahdingossa ja pulassa senkin ajan, minkä se on hänen hallussaan.

Roomalaiset noudattivat valloittamissaan maissa visusti näitä sääntöjä. He lähettivät niihin siirtokuntia, he suhtautuivat suopeasti heikompiin valtioihin, lisäämättä sentään niiden mahtia; he masensivat voimakkaimmat eivätkä koskaan sallineet vierasten mahtajain saada siellä vaikutusvaltaa. Minun tarvitsee mainita esimerkkinä vain Kreikka. He suojelivat akhaialaisia ja aitolialaisia, nöyryyttivät Makedonian kuningaskuntaa ja karkoittivat Antiokhoksen[5] Kreikasta. Eivätkä akhaialaiset ja aitolialaiset koskaan, ansioistaan huolimatta, saaneet heiltä lupaa laajentaa valtaansa, eikä Philippos[6] kaikilla vakuutteluillaankaan saanut heitä, ilman hänen masentamistaan, rupeamaan hänen ystävikseen, eikä Antiokhos kaikella mahdillaan voinut saada heidän suostumustaan jonkun Kreikanmaan valtion anastamiseen. Roomalaiset näet menettelivät tällöin kuten viisaiden ruhtinaiden tulee aina tehdä, joiden on pidettävä silmällä ei ainoasti hetkellisiä vaaroja vaan myös vastaisia, ja niitä kaikella huolella torjuttava.

On näet helppoa torjua se vaara, jonka on jo kaukaa huomannut, mutta jos odottaa sen lähestymistä, on lääkitys myöhäistä, koska tauti silloin on parantumaton. Lääkäritkin sanovat että keuhkotauti on helppo parantaa, mutta vaikea tuntea alussa, mutta sittemmin ajan oloon kyllä helppo tuntea, mutta vaikea parantaa, koska sitä ei jo alussa ole tunnettu eikä hoidettu. Samoin on valtion laita. Jos jo ennakolta tuntee uhkaavan vaaran -- minkä tosin vain viisas huomaa -- voi sen heti torjua. Mutta jos se huomaamatta pääsee kasvamaan niin suureksi että kaikki sen näkevät, silloin ei enää ole apua mistään. Sentähden roomalaiset, huomatessaan jo ennakolta vaikeudet, torjuivat ne heti eivätkä koskaan, muka siten sotaa välttääkseen, sallineet niiden nousta uhkaaviksi, koska tiesivät ettei siten voida sotaa välttää, vaan se ainoasti lykkäytyy vastustajan hyödyksi. Niinpä he kävivätkin Kreikassa sotaa Philipposta ja Antiokhosta vastaan, jotta heidän ei tarvitsisi taistella heitä vastaan Italiassa. He olisivat kyllä voineet välttää molemmat sodat, mutta he eivät sitä tahtoneet, eivätkä he koskaan hyväksyneet tuota meidän aikamme viisasten alituista mieliväitettä: aikaa voittamalla kaikki voitetaan. Päinvastoin he luottivat vain omaan kuntoonsa ja älyynsä; sillä aika ajaa edellään vähän kaikkea ja voi tuoda mukanaan niin hyvää kuin pahaa, niin pahaa kuin hyvää.

Kääntykäämme nyt Ranskaan ja tarkastelkaamme, missä määrin se on noudattanut edellä mainittuja ohjeita. Tahdon puhua Ludvik XII:sta enkä Kaarle VIII:sta,[7] koska edellinen on kauemmin vallinnut Italiassa ja siten hänen menettelytapansa on helpommin nähtävissä. Ja te huomaatte silloin, että hän menetteli aivan päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt menetellä, pysyttääkseen moisen vierasperäisen maan hallussaan. Ludvik saapui Italiaan venezialaisten vallanhimon kutsumana, jotka hänen avullaan tahtoivat saada puolet Lombardiasta haltuunsa. En suinkaan halua moittia tätä kuninkaan menettelyä, sillä kun hän kerran pyrki saamaan jalansijaa Italiassa, missä hänellä ei ollut ollenkaan ystäviä, oli hänen pakko siellä sellaisia hankkia mikäli voi, varsinkin kun Kaarle kuninkaan menettely oli siellä sulkenut häneltä kaikki portit. Ja hänen puuhansa olisikin vähällä onnistunut, jollei hän olisi tehnyt muunlaisia virheitä. Vallattuaan Lombardian hän pian palautti sen arvovallan, jonka Kaarle kuningas oli siellä kadottanut. Genova nöyrtyi, firenzeläiset muuttuivat hänen ystävikseen. Mantuan markiisi, Ferraran herttua, Bentivogliot, Forlin valtiatar, Faenzan, Pesaron, Riminin, Camerinon ja Piombinon herrat, Luccan, Pisan ja Sienan kaupungit, sanalla sanoen kaikki etsivät kilvan hänen ystävyyttänsä. Ja nytpä saivat venezialaiset nähdä, miten harkitsemattomasti he olivat menetelleet, auttaessaan Ludvikia valtaamaan kaksikolmannesta Italiasta, jotta itse saisivat haltuunsa kaksi Lombardian kaupunkia.

Ajateltakoonpa vain nyt, kuinka vähällä vaivalla kuningas olisi voinut säilyttää asemansa Italiassa, jos hän olisi noudattanut edellä mainittuja ohjeita ja turvannut ja suojellut kaikkia sikäläisiä ystäviään. Sillä vaikka nämä olivatkin monilukuiset, olivat he heikkoja ja arkoja ja pelkäsivät mikä Kirkkoa[8] mikä venezialaisia, minkä vuoksi heidän oli aina turvauduttava häneen; heidän avullaan hän olisi helposti voinut suoriutua myös mahtavistakin vastustajista. Mutta tuskin hän oli ehtinyt saada Milanon haltuunsa, kun hän teki aivan päinvastoin, auttamalla paavi Aleksanteria[9] Romagnan valtaamisessa. Hän ei älynnyt, että hän täten heikonsi juuri omaa asemaansa ja karkoitti luotaan ystävänsä ja muut häneen turvautuneet, samalla kun hän suurensi Kirkon valtaa, lisäämällä sen hengelliseen mahtiin runsaasti maallistakin ja siten antaen sille yhä enemmän arvovaltaa. Ja tehtyään siten ensimäisen virheen hänen täytyi jatkaa, kunnes hänen itsensä oli vihdoin palattava Italiaan ehkäisemään paavi Aleksanterin vallanhimoisia pyyteitä ja estämään häntä pääsemästä Toscanan herraksi. Ja tyytymättä vain Kirkon vallan kartuttamiseen ja ystäviensä vieroittamiseen hän, haluten omakseen Napolin kuningaskuntaa, jakoi sen Espanjan kuninkaan[10] kanssa. Siten hän, oltuaan siihen saakka yksin käskijänä Italiassa, nyt hankki itselleen toverin, jonka puoleen tämän maan vehkeilevät ja hänen omansa tyytymättömät ainekset nyt voivat kääntyä. Hänestä itsestään riippuvan kuninkaan asemesta hän toimitti Napoliin päinvastoin sellaisen kuninkaan, joka voi ajaa hänet sieltä pois.

On totta että halu valloittaa on sangen luonnollinen ja yleinen ilmiö; ja ne ihmiset, jotka siinä onnistuvat mikäli voivat, saavat osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Mutta jos he epäonnistuvat, vaikkapa ovatkin koettaneet kaikki mahdolliset keinonsa, niin juuri siinä he tekevät moitittavan virheen. Jos siis Ranska olisi omin voimin voinut vallata Napolin, olisi sen pitänyt niin tehdä, mutta jollei se olisi käynyt päinsä, ei sen olisi pitänyt mennä sitä jakamaan. Joskin Lombardian jakaminen venezialaisten kanssa oli hyväksyttävä teko, koska Ranska siten sai jalansijan Italiassa, niin Napolin jakaminen oli väärin, koska siihen ei ollut mitään pakkoa.

Ludvik teki siis nämä viisi virhettä: hän tuhosi vähäväkiset, kartutti yhden italialaisen mahtajan valtaa, toimitti maahan sangen mahtavan muukalaisen, ei asettunut itse Italiaan asumaan eikä lähettänyt sinne siirtokuntia. Kuitenkaan eivät mainitut virheet, jos hän olisi elänyt, olisi olleet hänelle niin tuhoisia, jollei hän olisi tehnyt kuudetta: riistänyt venezialaisten alueita. Jollei hän olisi mahtavoittanut Kirkkoa eikä laskenut Espanjan kuningasta Italiaan, olisi kylläkin ollut oikein ja tarpeellista nöyryyttää Veneziaa. Mutta näiden ensimäisten toimenpiteiden jälkeen hänen ei olisi koskaan pitänyt suostua sen häviöön. Ollen sangen mahtavia olisivat näet venezialaiset aina voineet pidättää muita hyökkäämästä Lombardiaan. Venezialaiset eivät nimittäin olisi suostuneet siihen, joll'eivät itse olisi päässeet sen valtiaiksi, mutta eivät muutkaan olisi tahtoneet riistää sitä Ranskalta antaakseen sen heille, eikä heillä olisi ollut rohkeutta uhmailla molempia.

Jos joku väittäisi, että kuningas Ludvik luovutti Romagnan Aleksanterille ja Napolin Espanjalle välttääkseen sotaa, niin vastaan, ettei edellä mainitsemistani syistä pidä koskaan, sotaa välttääkseen, mukautua mihinkään epäedulliseen, sillä sota ei ole siten vältettävissä, vaan ainoasti lykkäytyy omaksi vahingoksesi. Ja jos joku toinen huomauttaisi, että Ludvik oli luvannut paaville suostumuksensa Romagnan valtaamiseen, saadakseen tältä vastalahjaksi haluamansa avioeron[11] ja kardinaalinhatun Rouenin arkkipiispalle,[12] aion hänelle vastata etempänä,[13] käsitellessäni lähemmin ruhtinasten lupauksia ja niiden pyhyyttä.