Part 3

Kapitoliumin museon keisarisalissa on tietääkseni täydellisin kokoelma antiikisia imperaattoririntakuvia, mitä on olemassa. Ylhäistä seuraa se on, mutta syytä on kysyä, onko se yhtä hyvää kuin se on valittua. Torilta, missä Markus Aureliuksen ratsastajapatsas kehoittaa meitä muistamaan keisarikunnan valopuoliakin sen varjojen rinnalla, lankeevat auringonsäteet sisään monelle mahtavalle otsalle ja uljaalle profiilille, ja se vaikutus, minkä Rooman herroista ehdottomasti saa, on kieltämättä voiman ja kehittyneen luonnonlaadun, kehittyneen hyvässä ja pahassa. On taipuvainen uskomaan, että "luonnollinen valinta" on säännöllisesti ollut määräävänä, olipa se sitten edeltäjän tahto tai valtaneuvosten äänet tai legioonain aseet tai henkivartian kullanjano, jotka aukaisivat tien maailmanvaltakunnan kunniaistuimelle. Vähäpätöisiä kasvoja ei ole monta.

Mutta harvat ilmaisevat myöskin jaloutta, ja keisarisaliin astuttua tuntuu siltä kuin olisi joutunut alemmaksi ihmiskunnan portailla, jos äskettäin on seisonut vanhojen vapaavaltioiden lainlaatijain, sankarien, ajattelijain ja runoilijain kuvien joukossa. Useat niistä on taide ihannoinut, ja muutamat on taltta vapaasti runoillut; mutta useimpiin on heidän oma elämänsä lyönyt ylevän ja syvän luonteen leiman. Jos tahtoo nähdä antiikisen ihmiskunnan kukkasen, niin on se etsittävä kansalaisten eikä ruhtinaiden joukosta. Valta, kaivattu tai omistettu, ei nähtävästi ole suotuisin ehto inhimilliselle kehitykselle. Orjuus vielä vähemmän.

Harvoin loistaa Rooman imperaattorin piirteistä siveellisen tahdon rauhallinen ja lempeä voima, kuten Antoninus Piuksen ihanista kasvoista; useammin kylmästi laskevan, ihanteettoman, suuriin näkyihin kykenemättömän älyn voima; joskus eläintenkesyttäjän taito kukistaa, ja toisinaan myöskin hillittömäin intohimojen valta, joka oikeastaan on heikkoutta.

Toinen havainto on, että suvut ilmaisevat taantumusta, vaikkakin keskeytyksiä sattuu siinä. Ne alkavat hienolla säännöllisellä tyypillä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä pysyy kaikissa niin sanotun julilaisen suvun jäsenissä, ja jossa olisi taipuvainen näkemään esteetisen kasvatuksen vaikutuksen, jota on kautta sukupolvien harjoitettu. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat kasvaneet helleenisten maalausten ja kuvanveistosten joukossa, jotka ovat saaneet henkisen ravintonsa Kreikan kirjallisuudesta ja liikkuneet piireissä, missä jokainen ele, joka rikkoo kauneudenvaatimuksia vastaan, loukkaa, missä ei kukaan voi toivoa menestystä hallitsematta ulkonaistaan ja olematta tietoinen ympäristön mielialasta, ja missä havainto teroittuu näkemään siloitettua seurapiirinsä ihmisissä. Flaviuksissa esiintyy karkeampi kasvojenmuodostus: "sivistynyt" väistyy maalaisen tieltä, esteetinen porvarillisen. Rehellinen, hyväntahtoinen, mutta voitonhimoinen tullivirkamies, joka oli heidän kantaisänsä, on nähtävästi antanut Vespasianukselle ja Titukselle kasvonsa perinnöksi. Muutamilla Antonineista on sielukas ulkomuoto, joka yllin kyllin korvaa julilaisten hienostumisen; mutta kauneus edellisissä on vähemmän perintöä kuin personallista voittoa, on enemmän henkistä kuin ruumiillista kykyä. Heidän piirteissään, kuten heidän aikakaudessaan, pyrkii antiiki korkeampaan elämänmuotoon, siveelliseen, pelastuakseen kuolemasta. Heidän jälkeensä ovat epämääräisesti tai barbaarisesti muodostuneet kasvot tavalliset. Raa'at sotilaat ja henkisesti köyhät valtakunnanhoitajat vaihtelevat keskenään, ja ominainen molemmissa lajeissa yhtyy vastenmieliseksi kokonaisuudeksi Konstantius Kloruksessa ja Konstantinuksessa.

Keskeymättä aleneva, lopulta teknillisestikin kykenemätön taide tekee tehtävänsä heittääkseen Rooman keisarikuvien ylle varjon Rooman häviöstä; mutta tyypin ja ilmaisumuodon taantuminen ei ole senvuoksi vain taltan synnyttämä näköhäiriö, yhtä vähän kuin Rooman maailmanvallan riutuminen on sen huonontuvan historiankirjoituksen esiinloihtima harhakuva. Jos meillä olisi kautta aikojen kulkeva kuvasarja, joka esittäisi tarkasti niiden merkkimiehien kasvonpiirteet, niin huomaisimme hämmästyksellä ihmiskunnan ulkomuodossa aikakausien leiman. Luopioksi nimitetyn Julianuksen rintakuva, joka on viimeisen edellinen pää Kapitoliumin keisarisalissa, ilmaisee, että antiikinen taide alimmalla porrasasteellaan ei ollut ihan kykenemätön kuvastamaan niiden piirteitten neroa, jota sen tuli tulkita.

* * * * *

Aikansa suurenmoisiin taideteoksiin kuului muistomerkki, jonka oli pystyttänyt Venus genetrix'in temppelin eteen Tiberiukselle neljätoista aasialaista kaupunkia, jotka maanjäristys oli hävittänyt ja hän jälleen rakentanut. Patsaat ympäröivät sirosti sidottuna allegoorisena seppeleenä keisarin jättiläispatsaan jalustaa, josta eräs vapaa, Puteolista kaivettu jäljennös on joutunut aikamme osaksi, antaen meille aavistuksen siitä, mitkä kauneuden nautinnot menetettiin, kun tämä teos hävitettiin. Monet muut Tiberiuspatsaat, jotka imartelu tai pelko, tai, kuten tässä tapauksessa, kiitollisuus oli pystyttänyt, on viha musertanut; mutta siitä huolimatta meillä on hyviä kuvia Augustuksen perillisestä. Perintöön sisältyy tämän kasvonpiirteet. Huolimatta käyrästä nenästä -- roomalaisnenästä, jota niin harvoin näkee Roomassa -- on Tiberiuksella niin suuressa määrin yhteisiä sukupiirteitä isäpuolen kanssa, että usea on epäillyt lähempiä siteitä heidän välillään. Silmiin pistävimmät ovat ehkä nämä piirteet, jos vertaa nuoren Oktaviuksen Ostiasta löydettyä rintakuvaa niihin nuoren Tiberiuksen rintakuviin, joita on Lateraanimuseossa ja Napolin Museo nazionalessa. Mutta vuodet eivät hävitä yhtäläisyyttä, vaikka toisen ilme yhä enemmän pimenee ja jäykistyy ja käy monimutkaiseksi, kun sitävastoin toisen alkaa yhä enemmän säteillä lempeyttä ja rauhaa.

Jos olisi tilaisuudessa näkemään vierekkäin ne Tiberiuskuvat, jotka nyt ovat hajallaan Vatikaanin, Kapitoliumin, Lateraanin, Villa Albanin, Villa Borghesen, Museo nazionalen, Louvren ja muissa museoissa, ja jotka esittävät häntä eri ikäkausina, voisi jossakin määrin seurata hänen henkensä retkeä läpi kuoleman varjojen laakson, kunnes hän häviää Akeroniin. Erityisesti painuu mieleen Vejistä vuonna 1811 löydetty jättiläispää, joka on Museo Chiaramontissa. Edessään ei näe matalaa henkeä, vaan syvästi vajonneen, ja sitä katsellessa juohtuu mieleen langennut ylienkeli. Samassa museossa kohtaamme Pentelicumin marmorista tehdyn jättiläispatsaan: Tiberius olympolaisena. Hänessä on suuruuden leima, mutta taiteilijan koe valaa häneen jotakin Zeusin lempeästä majesteetista on käynyt mahdottomaksi toteuttaa.

Samoinkuin patsaat, kuvaa Suetonius hänet kauniiksi, sirovartaloiseksi ja leveäharteiseksi. Mutta hän ei herätä luottamusta. Etenkin piirteet suun ympärillä ovat omiaan synnyttämään epäluuloja. Museo Chiaramontin valtaistuinpatsailla on teeskennelty ja suloinen hymyily, joka tahtoo ilmaista hyvyyttä, jota vastoin pieni hienosti uurrettu alahuuli, joka kohoaa leuan suuresta syvennyksestä, vahvistaisi luonnollisessa asemassaan pilkallisuuden vivahduksellaan sitä itsetietoista ylemmyyttä, joka lepää hänen leveällä, uljaasti muodostuneella otsallaan. Eräs Kapitoliumin museon rintakuvista ilmaisee suun ympärillä kauan tukautetun, mutta vanhoilla päivillä hillittömästi puhkeavan aistillisen himon. Tuo kerrottu hymy on suurten avoimien silmien kylmän katseen räikeänä vastakohtana. Kun on kuullut niin paljon Tiberiuksen epäluuloisuudesta, niin odottaisi, että silmä ilmaisisi tämän ominaisuuden, mutta niin ei ole asian laita. Epäluuloinen on vielä tiedonhaluinen tarkastamansa esineen suhteen; hän empii vielä sen todennäköisyyden, että esine kadottaisi, ja sen mahdollisuuden välillä, että se saattaisi voittaa lähemmin sitä tarkastellessa. Mutta tämä katse ei tutki, ei emmi, vaan todellistuttaa edeltäpäin säädetyn ratkaisun, mikä antaa kaiken ylenkatseelle alttiiksi. Pään viivat ovat jalot ja profiili komea. Tacitus kertoo meille, että näppylät ja pöhöttymät rumensivat noita hyvin muodostuneita kasvoja; syystä kyllä kieltäytyy taide valaisemasta meitä sellaisesta.

Patsaat eivät anna meille käsitystä hänen tavallisesta ryhdistään. Tahdon näkökannalta katsoen oli se sen vastakohta, minkä huomaamme monessa nousukkaassa, joka pakottaa eleensä jäykiksi ja näkönsä ylpeäksi, koska hän tuntee, että hänen täytyy esittää sitä mitä hän ei ole. Tiberiuksella oli luonnostaan nämä eleet ja tämä näkö; mutta koetti, vaikkakaan ei erikoisella menestyksellä, lieventää niitä. Kuten nousukkaassa heti huomaa tekemällä tehdyn siinä, mikä erottaa hänet joukosta, niin havaittiin keinotekoisuus Tiberiuksen alttiudessa kansalaisia kohtaan. Kun hän luuli olevansa yksin tai kulki ajatuksissaan, oli hänen muotonsa pilkallinen ja synkkä.

Ampère on luullut huomaavansa, että Tiberiuksen otsa on rauhallisempi kuin Augustuksen. Tässä on jonkun verran totuutta. Sillä jälkimmäisen otsa ilmaisee havainnon ja koettelemisen työtä; edellisen sitävastoin ajatuksen hiljaista hautomista. Augustus ei lakannut milloinkaan lukemasta ihmissielua, koska hän ei halveksinut sitä; se oli kirjamaailma, josta hän löysi aina jotakin uutta, ja hän nautti kuin luonnontutkija ja otti hyödyn kuten viisas mies kokeiluistaan. Tiberius on taasen, valtaistuimelle noustuaan, jo kauan sitten lopettanut käytännöllisen oppiaikansa ihmistuntemuksessa ja siirtynyt teoriaan. Hän on itse asiassa luotu teoreetikoksi. Puhujana ja kirjeenkirjoittajana punnitsee hän kultavaa'alla jokaisen sanan eikä käytä ainoatakaan, ennenkuin on tarkoin harkinnut sen loogillisen arvon -- ei aina ollakseen selvä, vaan myöskin aikeessa peittää ajatustaan. Kirjelmissään senaattiin sovittaa hän jokaisen yksityisen tapauksen sääntöön ja kysyy, tai oikeammin, osoittaa itse, kuinka se on ratkaistava silmälläpitäen tätä, ja hänen ajatuksensa liittyvät aina sitoviksi tai kietoviksi johtopäätössarjoiksi. Myöskin historioitsijat kuvaavat häntä jäykäksi puhujaksi, paitsi -- ja tämä on psykoloogisesti merkillistä -- paitsi silloin kuin hän joskus on puhunut viattomasti syytetyn puolesta; silloin aukenee hetkeksi suljettu yhdistysjohto hänen järkensä ja sydämensä välillä, ja muutoin niin harvinainen lämpö tekee jäisen sanan sujuvaksi. Hänen tahtonsa "yleistyttää" osoittautuu kaikessa. Siitä johtui se, että hän vähemmän kiinnitti huomionsa ihmisiin kuin ihmiseen. Ja se johtopäätös, joksi hän on koonnut havaintonsa hänestä, oli: hän on niin halveksittava, että hän ei olisi vihaamisen arvoinen, ellei hän myös olisi vaarallinen.

Tultuaan tähän johtopäätökseen hän ei luule maksavan vaivaa tutkia turhamaisuuden, omanvoiton pyynnin, kateuden, viekkauden ja tuhmuuden erilaisia sekoituksia, joita hän kohtaa inhimillisen periolemuksen monivivahteisissa ilmestyksissä. Tuollainen tutkimus katkeroittaisi yhä enemmän sitä synkkää mieltä, mikä häntä vaivaa. Ainoastaan varovaisuuden näkökannalta, enemmän tai vähemmän vaarallisina, saattaisi maksaa vaivan tutkia heitä. Mutta yksinkertaisinta on varoa kaikkia ja löytää järjestelmä, joka viskaa tämän taakan niille, joita on pidettävä silmällä. Tämän järjestelmän hän on vaivatta löytänyt. Ja se huohottava tuska, jonka alaisena tämä pitää maailman, muodostaa hänen omalla otsallaan lepäävän levollisuuden samalla kertaa selittävän ja jyrkän vastakohdan.

Tiberius on yksi Rooman suurimpia sotapäälliköitä. Mariuksen kuoleman jälkeen ei yksikään ollut vapahtanut maailmanvaltakuntaa niin suurista vaaroista kuin hän. Tämän ja muun, mikä tuottaa hänelle kunniaa, on taipuvainen unohtamaan hänen ilkitöittensä takia; mitä suurta hän vaikuttikin, sitä ei suoritettu häikäisevällä tavalla. Hän halveksi sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä _la mise en scène_, taitoa asettaa jokin asia lavalle. Julius Cesar ymmärsi perinpohjin tämän taidon, ja etempänä tulemme näkemään erään Othon, jonka elämä oli ollut atellaanista peliä, pukeutuvan kuolinhetkellä murhenäytelmän traagilliseen naamioon ja esittävän sortuvaa sankaria niin hyvin, että hän saattoi houkutella historian jumalattaren kyyneliin. Tiberiuksen urotöissäkin on jotakin levollisesti toteutettua teoriaa. Ne versoivat samoista juurista kuin hänen rikoksensa. Hänen suurin hyveensä sotapäällikkönä oli epäilyn vahvistama varovaisuus; mutta taipumus epäilyyn viholliseen nähden on melkein samaa kuin kyky arvata edeltäpäin. Tiberius, joka sommitteli teorioja kaikista uhkaavista mahdollisuuksista vihollisen puolelta ja epäili kaikkia mahdollisia huolimattomuuksia ja heikkouksia käskynalaisten taholta, ryhtyi molemmanpuolisiin toimenpiteisiin ja voitti hiljaisessa, sitkeässä taistelussa, herättämättä suurta huomiota ja synnyttämättä ihastusta. Paitsi Augustusta oli ehkä Vellejus Paterkulus, hänen alapäällikkönsä, ainoa, joka antoi täyden arvon hänen sotapäällikkösuuruudelleen. Koko hänen elämänsä kävi sitten salaiseksi sotaretkeksi. Olipa hän sitten Roomassa tai Kaprilla -- Germanian aarniometsät rytöineen, väijymäpaikkoineen ja vaanivine peitsimiehineen olivat alati hänen silmissään, vaikka metsät olivat nyt pylväsrivejä ja germaaninen turkisviitta oli muuttunut toogaksi, väijymäpaikka imarteluksi.

Rahtunen ihmisenhalveksimista on pienille sieluille tavallista -- on heidän itsetiedotonta itsensätutkistelemista -- mutta ihmisenhalveksiminen, ollakseen perinpohjainen, edellyttää syvää luonnetta. Se muistuttaa loiskasvia, joka rehoittaa hyvin mehuisassa puussa. Kenen olemuksessa ei ole tilaa inhimilliselle ihanteelle verratakseen siihen omaa "aistillisen-järkevää" minäänsä ja toisia, jotka ympäröivät häntä, ja ketä ei syvästi järkytä vertailun ratkaisu, hän ei vaivu ihmisenhalveksijaksi eikä korota itseään pyhimykseksi. Tiberius ei ollut ainoastaan päänsä ja tahdonlujuutensa puolesta rikaslahjainen. Hänen oikeudentuntonsa oli alussa voimakas, hänen intonsa suojella avutonta palava. Usein hän ilmestyi tuomiosaliin, istuutui huoneen johonkin nurkkaan, jotta ei olisi tunkenut preettoria hänen tuoliltaan, ja kuunteli oikeusjuttua. Turvattu oli köyhä nurjalta tuomiolta, vaikka häntä vastassa olisi ollut mahtavimmat juonet, kun tuo korkea, synkkäpiirteinen mies oli kuunnellut hänen asiaansa. Mahdollista on, että Tiberiuksen oikeudentunto, tarkasti punniten, oli suuttumusta siitä, että valtion viisautta, laeissa lausuttua, saattoi asianajajain ja rikollisten viekkaus pettää, mahdollista on, että se oli metsästäjän suuttumusta, joka näkee, että lammas on tarttunut satimeen ketun asemesta. Mutta mitä hyvää voimme lausua tästä Cesarista, se käyköön täydestä painostaan; paha hänessä on kyllin painava sittenkin.

Raha hänen kädessään oli kauan hyväätekevä valta. Säästäväisenä kotioloissa oli hän avulias hädässä, jota ei itse ollut aiheuttanut, ja suunnattomia onnettomuuksia hän lievensi suunnattomalla anteliaisuudella. "Rikkauden jalo käyttäminen", sanoo Tacitus, "oli hyve, jota hän kauan säilytti, sitten kuin oli luopunut toisista".

Tiberius ei kohdistanut epäluulojaan vähimmän itseensä. Hän alisti itsensäkin sen tuomion alle, jonka oli lausunut ihmissuvusta. Synkässä maailmankatsomuksessaan, päivä päivältä enenevässä ja -- myöntää täytyy -- ympäristön kehnouden suuressa määrin vireissä pitämässä ihmisenhalveksimisessaan hän näki vaurioita yhteiskunnalle ja omalle tulevaisuudelleen. Ensimäisen ja onnellisen hallitusvuotensa aikana tuli hän lausuneeksi senaatissa usein sanoja, jotka synnytti, siltä tuntuu, tuskallinen aavistus siitä, että hänen sielussaan tulisi tapahtumaan muutos pahimpaan.

Se suku, jota Tiberius hallitsi, oli huonompi kuin se, joka oli Augustuksen lempeän valtikan alla. Horatiuksen ennustus siitä oli toteutunut. Ei ollut sitä ruhtinaan kiitettävää tekoa, jota ei olisi selitetty väärin ja palkittu herjauksilla. Hänen hyvyytensä selitettiin voiman puutteeksi, hänen jalomielisyytensä pelkuruudeksi, hänen huolenpitonsa köyhän oikeudesta kansan suosion etsimiseksi, ja kun hän joskus oli kieltäytynyt vastaanottamasta jumalallista kunnioitusta eikä sallinut rakentaa itselleen temppeliä, muistuttaen heikosta inhimillisestä luonnostaan, oltiin yksimielisiä siitä, että hän oli "alhainen sielu, joka ei välittänyt kunnianosoituksesta". Siten kiihoitettiin sitä pahaa henkeä, joka asui Tiberiuksessa, ja joka taisteli hänen paremman minänsä kanssa. Hänellä oli varovaisuusjärjestelmänsä valmiina, mutta ei tahtonut vielä sovittaa sitä käytäntöön. Kun senaatti huusi eräänä päivänä, että Cesarin herjaajia olisi rangaistava, pyysi hän, "että he eivät aukaisisi sitä ikkunaa". Kauan hän osoittautui yhtä tunteettomaksi moitetta kohtaan kuin hän oli katkera ja nuhteli imartelusta. "Vapaassa yhteiskunnassa", sanoi hän, "ovat ajatus ja kieli vapaita". Mutta mietelause ei tee nahkaa kovaksi; eikä sekään ole varmaa, että ihmisen halveksiminen tekee kylmäksi hänen moitteelleen. Yhdeksäntenä hallitusvuotenaan Tiberius oli valmis alistamaan maailman järjestelmänsä alle.

Tiberius oli kasvanut ympäristössä, missä _yksi_ ajatus oli kaikkivaltias: valta; _yksi_ intohimo: vallanhimo. Kaikki kilvoittelu kiersi tätä pistettä. Rakkautta hän oli saanut osakseen vain äidiltään, ja tämä rakkaus oli itsekkäisyyden verho, joka etsi tyydytystään pojan ylenemisessä. Tiberius vetäytyi silloin takaisin kovaan kuoreensa ja tukahutti sydämen jokaisen äänen, sydämen, joka oli yhtä taipuvainen palavaan rakkauteen kuin kiehuvaan vihaan. Isäpuoltaan Augustusta kohtaan, joka piti valoisasta ja iloisesta ympäristöstä, osoitti hän kunnioitusta, mutta kylmällä ja arvokkaalla tavalla, ja oli hänelle kuuliainen, mutta velvollisuudentunnon jäykässä muodossa eikä sydämellisyydestä. Hän näki, että Augustus oli kiintynyt vilkkaaseen, joustavaan ja rakastettavaan Drusukseen, ja tiesi, että keisari valtiollisista syistä pani arvoa siihen kansansuosioon, jonka tämä oli voittanut, eikä hän saattanut ylpeydestä tehdä elettä, kasvonilmettä, sanoa sanaakaan, jota voitaisiin väärin tulkita kokeeksi kilpailla tuon lemmikin kanssa isäpuolen suosiosta. Hyväksyttävillä perusteilla ei häntä voi syyttää siitä, että hän itse olisi milloinkaan tavoitellut valtaa; Livia, hänen äitinsä, työskenteli hänen puolestaan, ja kysymys on aina avoinna, eikö sitä alakuloisuutta, elämään kyllästymistä, joka häntä painosti siihen aikaan, pahentanut hirvittävä aavistus niistä keinoista, joita Livian kerrotaan siinä käyttäneen. Tällä en mitenkään tahdo sanoa, että vallanhimo oli hänelle vierasta; mutta huoletta voi sanoa, että valta yhtä vähän kuin mikään muu kangasti hänen sielussaan sokaisevin värein. Hänestä ei ollut mikään päämaali pyrkimisen arvoinen; mutta kun hänelle annettiin tehtävä, ahdettiin hänelle velvollisuuksia virkamiehenä ja sotapäällikkönä, hoiti hän tehtävänsä nerokkaasti ja suoritti sen Klaudiusten perityllä tahdonvoimalla.

Siitä piiristä, joka ympäröi häntä kylmillä laskelmilla ja hiipivillä juonilla, irtautui hän rakkaudesta siihen naiseen, josta tuli hänen ensimäinen puolisonsa. Valtiolliset syyt tempasivat hänet Tiberiuksen helmasta ja sitoivat tämän Juliaan, Augustuksen tyttäreen, joka häpäisi tämän ylvään miehen kunnian. Kun avioerosta oli kulunut vuosia, Tiberiuksen kävellessä erästä Rooman katua, tahtoi sattuma, että hän ja hänen ensimäinen vaimonsa kohtaisivat toisensa. Kun he olivat kulkeneet toistensa ohi, pysähtyi Tiberius ja katsoi hänen jälkeensä: pilkallinen muoto katosi, kovat piirteet heltyivät, ja hän, joka piti mielenliikutusta häpeänä ja kaikkein vähimmän tahtoi panna tunteitaan alttiiksi kansanjoukolle, puhkesi kyyneliin. Hän oli nähnyt elämänsä onnen kulkevan ohitseen.

Hänen ensimäinen rakkautensa ei ollut hänen ainoa unelmansa. Emme tiedä, mikä se tapaus oli, joka hetkeksi hälvensi sen epäilyn ja ihmisenhalveksimisen usman, joka oli peittänyt hänen henkeään, ja salli auringonsäteen lahjoittaa versomisvoimaa jollekin, joka muistutti luottamusta kuolevaista kohtaan. Kylliksi: tällainen tunne oli herännyt hänessä Sejanusta, pretoriaanien ylipäällikköä kohtaan. Epäilemättä se vietti kuitenkin sangen taistelevaa elämää, kunnes sattui tapahtuma, joka ei ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan, vaan järkytti vielä koko hänen teoriaansa ihmisestä. Tämä tapahtui matkalla Napoliin ja Kapriin, sittenkuin hän oli jättänyt Rooman aikomatta palata sinne milloinkaan. Hän oli ennättänyt puolimatkaan, Terracinan lähitienoille, missä Fundanus-vuoret kohoavat ja tarjoavat näköalan, joka toiselta puolen ulottuu Roomaan saakka, toiselta puolen Napoliin ja Vesuviukseen. Vuorenrinteellä oli luola, jossa keisarin pisti päähän syödä illallista. Ruokavieraina olivat Sejanus, kaksi muuta ylhäistä roomalaista ja muutamia kreikkalaisia tiedemiehiä. Nämä laskivat leikkiä viinin ääressä, mutta Cesar lienee täälläkin hautonut synkkiä ajatuksiaan, sillä hänen edessään oli ilta-auringon paisteessa Pandatarian saari, Julian karkoituspaikka. Silloin kuuluu ukkosen kaltainen jylinä: lohkareita vyöryy kalliosta, joka on luolan aukon yläpuolella, muutamia palvelijoita on murskaantunut, soraa ja pikkukiviä irtautuu katosta, vieraat pakenevat, mutta Sejanus lankeaa polvilleen ja peittää ruhtinaan ruumiillaan. Henkivartia, joka vieremän tauottua rientää paikalle, löytää hänet vahingoittumattomana.

Että toiset olivat heittäneet hänet oman onnensa nojaan, siinä hän näki tavallisen ja rankaisemattoman äkkiarkuuden ilmaisun. Mutta häntä ihmetytti se, että Sejanus oli jäänyt. Tässä ei ollut aikaa harkintaan, tässä oli uskollisuus ilmennyt silmänräpäyksellisesti vaikuttavana syynä. Tiberiuksen täytyi uskoa, ja hän tahtoi uskoa. Mitä filosoofi oli etsinyt kynttilällä ja lyhdyllä löytämättä, sen olivat lempeät jumalat antaneet nyt ruhtinaalle hänen tuskallisen sielunsa lievitykseksi: ihmisen ja samalla ystävän. Fundanuksen kallionlohkareet olivat iskeneet aukon hänen teoriaansa. Mutta aukko tukettiin muutamia vuosia myöhemmin, sittenkuin oli saatu ilmi salaliitto, jonka luolatapahtuman jälkeen kaikkivaltias ja nyt keisariarvoa tavoitteleva Sejanus oli tehnyt herraansa vastaan. Se tukettiin pettäjän ja hänen viattomien lastensa ruumiilla. Siten oli teoria jälleen kokonainen ja valmis ja vankemmalla pohjalla kuin milloinkaan, mutta Tiberius itse oli ehdottomasti mennyttä miestä. Siitä hetkestä hän ei uskonut enää mitään; siitä hetkestä hän oli hillitön tyranni. _Pidän sutta korvista!_ Se oli nyt hänen tavallinen sanantapansa. Sudella on pienet korvat, eikä sitä tullut laskea käsistään. Mikään ei kuvaa paremmin hänen omaa käsitystänsä tilastaan.