Part 4

Ellei ota lukuun näitä pian rauenneita unelmia rakkaudesta ja ystävyydestä, käy toivottomuus mustana kuteena koko hänen elämänsä läpi. Hänen terävä katseensa näkemään inhimillistä kurjuuttamme liittyi vakuutukseen, että se ei voinut milloinkaan käydä paremmaksi. Edistymisen ajatus oli kaukana antiikin miehistä; se ei kannustanut heitä lohdulliseen taisteluun. Mutta parhaimmilla heistä oli kannustimena tietoisuus siitä, että iäti tietäraivaava taistelu hyvän ja pahan välillä vaatii miekkaa hyvän puolelle. Tiberiukselta puuttui tämäkin kannustin. Hän näki -- ja tämä herättää myötätuntoisuutta -- hän näki närkästyksellä, että pahan ikuinen voittokulku muodosti maailman menon. Pintapuolinen ja sävyisä sielu olisi pilapuheilla karkoittanut surun epikuurolaisissa seuroissa; Tiberiuksen aika soimasi todellakin keisaria siitä, että hän ei koettanut tätä parannuskeinoa synkkää mielentilaa vastaan. Nöyrä ja uskova mieli olisi löytänyt lievitystä, ellei lääkettä, pyrkimyksessä täydellistymiseen. Mutta Tiberius hautoi toivotonna tuskaansa. Laastaroida Augustuksen lailla yhteiskunnan haavoja ja koettaa omalla esimerkillä ja yleisillä laeilla parantaa tapoja, se oli hänestä veden kantamista seulalla. Vastenmielisyydellä hän tajusi elämän taisteluksi olentojen kesken, jotka eivät ansainneet olemassaoloa, ja oman asemansa taistelussa enin alttiiksi annetuksi, kaikkien voimakkaasti itsekkäiden tahtojen välittömäksi tarkoitusperäksi. Heti Sejanuksen petoksen ilmitulon jälkeen selvisi, että tämä hänen ainoa ystävänsä oli murhannut hänen ainoan poikansa, ja tämän hän oli tehnyt yksissä tuumin pojan vaimon kanssa! Ja mitä säälimättömämmin hän nyt sovellutti suojelujärjestelmäänsä, sitä hirvittävämpiä olivat ne inhimillisen alhaisuuden näyt, jotka avautuivat hänen silmilleen ja kiihoittivat yhä kiihkeämpiin purkauksiin. Sitä lisäsi vielä epätoivo jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi hän oli itsensä saattanut, sillä hän, joka halveksi niin syvästi elävien arvostelua, antoi kuitenkin arvoa tulevien sukupolvien arvostelulle. Tämä ristiriitaisuus ei ole harvinainen... "_nomen erit indelebile nostrum_", tunto siitä, että kuuluu historiaan, ja että ihmiskunnan omatunto, kaikkien aikakausien vahvistama, tuomitsee nimen, se taivuttaa jäykimmänkin niskan. -- Asemaansa hänen tuli kuitenkin suojella, koska kohtalo oli säätänyt, että se oli hänen, vaikka hän tunsi vihlovaksi ristiriidaksi uhrata katalain ihmisten hekatombeja yhden katalan turvallisuudeksi. Mitä kauemmin taistelu riehui, sitä syvemmälle hän vaipui sen aaltoihin, ja lopulta oli hänen henkinen olemuksensa muuttunut vihaksi, kostoksi ja itsesäilytysvaistoksi, joka hillittömästi hyrskyää.

* * * * *

Tiberiuksen järjestelmä oli yksinkertainen: kun kaikki epäilevät kaikkia, valtaa yhteiskunnan lamauttava pelko, joka on tyrannin kilpi. Ilmianto on se Medusanpää, millä hän suojelee itseään. Läpi kaikkien yhteiskuntakerrosten, kaikkiin koteihin, hapuilevat hirviön polyyppikäsivarret ja tuntosarvet. Julkeiden ilmiantajien joukossa on nimiltään mitä ylhäisimpiä miehiä: Gajus Grackus, Porcius Kato! Jokaista kuolevaista epäilee kuuntelijaksi, jokaista sanaa ansaksi, jokaista hymyä kavaluudeksi. Isällä on syytä epäillä poikaansa, miehellä vaimoansa. Tässä yksi ainoa kuva tältä ajalta.

Ritari Titius Sabinus uskalsi vielä kunnioittaa Germanikuksen leskeä ja lapsia, vaikkakin he olivat ruhtinaan vihan esineitä. Eräänä päivänä Titius kohtaa kadulla senaattori Latiariksen, joka tervehtii ja aloittaa vähäpätöisiä asioita koskevan keskustelun ja puristaa lopuksi hänen kättään kuiskaten kunnioituksensa hädästä kestävää ystävyyttä kohtaan. Muutamaa päivää myöhemmin kohtaavat he jälleen kadulla toisensa; senaattori kutsuu taas ritarin taloonsa, vie hänet makuuhuoneeseensa, mihin yksikään kuuntelija ei pääse, ja lausuu kauhunsa Cesaria kohtaan, joka kasaa tunnolleen yhä useampia rikoksia. Hänen vieraansa keventää sydäntään samankaltaisilla sanoilla; hän on niin kauan kantanut mykkää ja senvuoksi kaksinverroin raskaampaa surua. Heti senjälkeen on Tiberiuksella Latiariksen, Porcius Katon ja kahden muun senaattorin allekirjoittama syytöskirjelmä Titius Sabinusta vastaan. Kirjelmässä kerrotaan, kuinka Latiaris näiden neljän valtaneuvoksen yhteisestä sopimuksesta otti Titiuksen kiinni kadulla ja vei hänet väijymäpaikkaan; kuinka paikka, joka oli valittu heidän keskusteluaan varten, yksinäisen näkönsä vuoksi herätti Titiuksessa luottamusta, ja kuinka isäntä oli Porcius Katolle ja noille kahdelle muulle isälle valmistanut piilopaikan makuukamarin katon ja laudoituksen väliin, jossa oli rakoja joista kuunnella.

Kuten huomataan: he kerskuvat ilkityöllään. Tällä he eivät panneet mitään alttiiksi, sillä Tiberius halveksi heitä jo syvästi, mutta he saattoivat voittaa jotakin. Palkka, jota kaksi heistä toivoi, oli konsulinvirka; kuitenkaan ei ole yksikään vuosi Rooman aikakirjoissa heidän nimiensä tahraama. Vähän aikaa senjälkeen syytettiin Latiarista itseään valtiorikoksesta; hänet tuomittiin, mestattiin ja heitettiin, alastomana ruumiina, alas Gemonia-portaita.

Sellaiset tapahtumat olivat tavallisia. Ilmiantaja seurasi ilmiannettua kuolemaan. Tiberius vihasi välikappaleitaan enemmän kuin heidän uhrejaan; se, joka pettää ystävän, vaanii tilaisuutta pettääkseen ruhtinaansa. Tiberius tunsi itsensä kavalien villipetojen saartamaksi ja piti pelastuksenaan ja halusi ärsyttää niitä toisiaan vastaan. Aletun ajometsästyksen täytyi jatkua pysähtymättä: keskeytys, ja kaikki syöksyisivät hänen ylitseen hänen seisoessaan keskellä areenaa.

Hän seisoo henkisellä tavalla siellä. Ruumiillisesti hän on vetäytynyt kallioiden sulkeman Kaprin suojaan. Siellä hän etsii irstailussa muutamien hetkien unhoitusta kammottavilta näyiltä, muutamien hetkien helpoitusta vihlovalta tuskalta. Hän oli, kuten tiedämme, peruuttanut järjestelmänsä sovelluttamisen; mutta Sejanus oli koetellut kelvolliseksi ja hyväksynyt sen, aavistamatta itseään sen uhriksi, ja sittenkuin se oli päässyt hyvin käyntiin, liikkui se itsestään, saatanallinen perpetuum mobile. Jos Tiberius laskee kätensä sille pysäyttääkseen sen, tempaa se hänet rattaansa hampaisiin ja murskaa hänet.

Mutta nämä gladiaattorit, jotka surmaavat toinen toisensa korvalla ja kielellä, imartelevat häntä kuolemaan saakka. _Ave Cæsar, morituri te salutant!_ Taidekin, vapauden tytär, ylistää tyrannia ja -- ylistää hänen järjestelmäänsä. Erään Villa Borghesessa olevan Tiberiuspatsaan juuressa on korva. Taiteilija on tahtonut sanoa, että Cesar on jumala, joka kuulee salaisimmankin kuiskauksen.

Tiberius ei säästänyt omia sukulaisiaan uhratessaan toisten. Onko lukija katsellut Agrippinan valtaistuinpatsasta, Kapitoliumin keisarisalin kaunistusta, muistamatta sitä kohtausta, jolloin centuriooni, hänen vartiansa, kohottaa kepin niin ylvästä päätä kohti ja puhkaisee hänen toisen silmänsä? Sellaisen pahoinpitelyn alaiseksi joutuneena toteuttaa Agrippina aikeensa kuolla nälkään. Ja kun hän on kuollut, kiittää senaatti Cesaria tämän armosta Agrippinaa kohtaan!

Jos joku sattui tänä aikana puhumaan Brutuksesta ja Kassiuksesta, vaati varovaisuus, että hän nimitti heitä _parricidæiksi_, sana joka vastasi kahtakin, sillä sen voi selittää sekä _isänmurhaajaksi_ että _maankavaltajaksi_. Into lisäsi kernaasti sanan _latrones: ryöväri_. Tasavallan ja keisarivallan vastakohta, jota Augustus ei ollut tahtonut tunnustaa edes itselleen, oli nyt päivänselvä, eikä ketään hämmästyttänyt, että tasavallan muistot peloittivat cesarismia. Ne olivat kuitenkin vahingottomia, nämä muistot, haamuja, jotka harvoin ilmestyivät muutoin kuin haudan partaalla. Sinä yönä, jolloin Germanikuksen tomu kätkettiin maan poveen, kaikui soihtujen valaisemalla Marskentällä olevan sotajoukon, virkamiesten ja kansan suusta yksi ainoa huuto: _tasavalta on kukistunut! Kaikki toivo on turha!_ Ja kun Junian, Katon sisarentyttären, tomu viedään polttolavalle, kannetaan ruumissaatossa sadottain korkeitten esi-isien kuvia; mutta Brutuksen ja Kassiuksen -- sanoo Rooman suurin historioitsija -- loistivat ylinnä kaikista, siksi että heidän kuviaan ei näytetty. Ne loistivat poissaolollaan. Vanha historioitsija Kremutius Kordus pantiin syytteeseen siitä, että hän oli ylistänyt Brutuksen isänmaanrakkautta ja nimittänyt Kassiusta _viimeiseksi roomalaiseksi_. Tämän hän teki eräässä kirjoituksessaan, jonka hän oli lukenut ystävälleen, keisari Augustukselle; mutta nyt hänet haastettiin, myöhään kyllä, vastaamaan rikoksestaan. Hän piti loistavan puheen, suojellakseen historian oikeutta, mutta ei itsensä puolustukseksi. "Seitsemänkymmentä vuotta", sanoi hän viimein, "seitsemänkymmentä vuotta kukistumisensa jälkeen elävät Brutus ja Kassius vielä kuvissaan, joita ei edes voittajakaan ole tuhonnut. Eivätkö he sitten olisi turvallisia perintö-osastaan aikakirjojen muistossa? Jos te kaadatte minut, niin ei ole puuttuva niitä, jotka vaalivat heidän muistoaan ja minunkin." Sitten hän jätti senaatin ja päätti päivänsä.

Ei Tiberius eivätkä muutkaan seuraavista itsevaltiaista ole voineet estää, että antiikinen kuva Markus Junius Brutuksesta on saanut sijansa "kuuluisien miesten salissa" Kapitoliumin museossa. Taideteoksena on tämä rintakuva hyvä, mutta kasvonpiirteet eivät olleet sellaiset, joita odotin. Torin toisella puolen, konservaattorien palatsissa, nähdään komea antiikinen rintakuva toisesta Brutuksesta -- Lucius Juniuksesta, epäilemättä ihannepää, mutta niin luonnonmukainen, jotta on taipuvainen uskomaan, että etrurilainen taiteilija on jälkimaailmalle jättänyt Rooman ensimäisen konsulin ylväät piirteet. Eräs patsas, jonka pitäisi esittää samaa Brutusta, Villa Albanissa, on sitävastoin iljettävä irvikuva, joka on orjan, mutta ei vapaasyntyisen taiteilijan taltan arvoinen, ja jota myöhemmän ajan korjaukset ja lisäykset ovat yhä enemmän pahentaneet. En tiedä onko olemassa yhtään kuvaa Kassiuksesta. Ehkä hän on niiden monien nimettömien, mutta usein hyvin miellyttävien roomalaispäiden joukossa, joita on Italian museoissa. Kaivettaessa sitä huvilaa Tivolissa, joka syystä tai aiheetta on saanut hänen nimensä, ei löydetty yhtään Kassiuspäätä, mutta kyllä taideteos, joka todistaa rakkautta tasavaltaisiin muistoihin, nimittäin Periklespää, joka on joutunut British Museumiin.

* * * * *

Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu yksitoikkoisena ja väsyttävänä kaikessa kauhussaan Roomassa, hoippuu sen alkuunpanija Kaprin kallioilla. Saaren rannoille on vaikeata päästä: ainoastaan pienemmät alukset voivat laskea siellä maihin. Vartiat sulkevat jokaisen nousupaikan ja tutkivat jokaisen sinne saapuvan. Kun purje lähenee yli auringonvälkkeisen lahden, on siinä syytöskirjelmiä tai syytettyjä, joita keisari itse tahtoo kuulustella, tai on se hankkija, joka Kampanian nuorison joukosta on löytänyt uuden saaliin hänen luonnottomalle himolleen.

Tiberius ei voi peittää sitä, että hän on onneton. Tuskat voittavat hänen ylpeytensä. Ainakin kerran hän on tahtonut keventää sydäntään tunnustamalla onnettomuutensa. Ja tämä tunnustus ei ole mikään kuiskattu luottamus, vaan titaaninen tuskanhuuto, joka tunkee läpi aikojen. Jälkimaailmalle, joka on tuomitseva hänet, sanoo hän, että hän on tuominnut itsensä, ja näyttää, armoa kerjäämättä, eumeniidien raateleman rintansa.

_"Mitä minun tulee kirjoittaa teille, kokoontuneet isät, tai kuinka minun tulee kirjoittaa, tai mitä minun ei lainkaan tule kirjoittaa tänä hetkenä, jos sen tiedän, niin rangaiskoot jumalat ja jumalattaret minua hirveämmillä tuskilla kuin ne ovat, joihin nyt tunnen joka päivä nääntyväni."_

Niin aloitti hän kerran erään kirjelmän senaattiin. Tuntuu siltä kuin kuulisi tuskanhuudon kadotettujen valtakunnan esikartanosta. Seneka muisti mahdollisesti nämä sanat kirjoittaessaan ajatuksen: "Syntisen ensimäinen ja suurin rangaistus on synti: pahaan tekoon on rangaistus kätkeytynyt." Mutta jos rikoksesta kasvaa rangaistus, versoo rangaistuksesta sovitus, ja meillä on oikeus surra voimia, jotka hukkuivat tämän sielun kuiluun. Hän on synkän tyylin mahtavimpia hahmoja, mistä aikakirjat tietävät kertoa, ja hän vartoo vielä mestarikättä, joka kykenee häntä kuvaamaan. Puhdistaa häntä se käsi ei voi. Stahrin tämän tapainen koe on varoitus.

Michel Angelolle tapahtui, että sittenkuin hän oli alkanut muovata marmoriin erästä jättiläisajatustaan, huomasi hän virheen kiven raerakenteessa. Silloin hän heitti taltan ja jätti teoksen valmistamatta -- johon oli lyöty suuruuden leima ja joka kuitenkin oli tuomittu hyljättäväksi. Tiberiusta ajatellessa olisi gnostikon saattanut vallata tunne, että Demiurgos aionien työpajassa oli aikonut tämän hengen kunnian astiaksi, mutta auttamattoman vian takia hänen sielunsa raerakenteessa heittänyt taltan ja jättänyt hänet kunniattomuuteen.

Saamattomassa, kodin piirissä höperönä ja puolihulluna pidetyssä veljenpojassaan Klaudiuksessa oli Tiberius löytänyt hyvän sydämen. Tästä löydöstä hämmästyneenä aikoi hän tehdä hänet seuraajakseen, mutta luopui aikeestaan, ehkä senvuoksi, ettei tahtonut, että hyvyys aikakirjoissakin kantaisi narrinkaapua.

III.

Gajus Cesar Kaligula oli seurannut Tiberiusta Kaprille ja oleskellut siellä hänen kuolemaansa saakka. Jos varoitus aina olisi hyvä opettaja, niin olisi Kapri ollut hänelle hyvä koulu.

Sen ylenkatseen, jota Tiberius tunsi nuorta sukulaistaan kohtaan, palkitsi tämä sokealla kuuliaisuudella. Oliko se vain teeskentelyä, kuten yleensä selitetään, vai oliko se vielä enemmän vanhuksen ylivoimaisen pelkoaherättävän ja demoonisen luonnon vaikutusta -- Gajus Cesar näyttää kadottaneen itsensä ja omaksuneen isoisän minuuden. Kun Tiberius hymyili suloista hymyään, hymyili Gajus samalla lailla; kun uhka sai hänen otsansa ryppyyn ja pilkka väreili hänen huulillaan, teki Gajus samoin. Sellaisena hetkenä lienee hänen piirteensä kuvannut se mestarikäsi, joka on muovannut hänen Kapitoliumin museossa olevan basalttirintakuvansa. Pää on hiukan sivulle kallistunut, otsalla on ukkospilvi, silmät säkenöivät, hieno suu puristuu vihaisesti ja pilkallisesti kokoon; mutta huomaa heti, että tämä näkö on matkittua tai opeteltua: teatterityranni se on vain vielä, joka ilmenee näissä säännöllisissä piirteissä. "Koko hänen ulkokuorensa", sanoo Tacitus, "apinoi sitä, minkä Tiberius kunakin päivänä oli pukenut ylleen, ja hän käytti melkein tämän sanoja".

Kuinka tätä nyt selitettäneekin, niin ei ole epäilemistäkään, että se ehkäisi Kaligulan henkistä kehitystä. Minusta tuntuu kuin tässä mielettömässä väkivallantekijässä olisi halki koko elämän ollut jäljellä jotakin lapsimaista, lukuunottamatta sen viattomuutta ja rakastettavaisuutta. Nämä ominaisuudet karisivat hänestä aikaisin. Mutta häneltä puuttuu täydellisesti, kuten lapselta, itsetuntemus, hän on lapsen lailla taipuvainen sadunomaiseen ja kuvittelua kiihoittavaan, hänellä on lapsen halu saada tietää valtansa laajuus, sen kykenemättömyys käsittämään toisten tahtojen olemassaolon pätevyyttä, sen taipumus turmelemiseen ja ilman päämaalia luomiseen. Hänen häpeällisimmissä ilkitöissään on jotakin "naivia", jotakin luonnonvakaata, ja hänen julmuuksissaan näyttäytyy suunnitelman ja päämaalin suora vastakohta. Hän oli matkinut edeltäjäänsä, mutta ei tutkinut häntä. Sinä hetkenä kuin tämä kuolee, katoaa matkittu, ja edessämme on, kahdestakymmenestäviidestä ikävuodesta huolimatta, pahankurinen poika, joka on saanut maailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja kohdistaa heihin hillittömän ilkivaltaisuutensa.

Kaligula ei ollut kauan ollut keisarina, kun hän kunnioitti Bajaea, sen ajan ylellisintä kylpypaikkaa, käynnillä, jota ei milloinkaan tultu unhoittamaan. Se hieno ja irstaileva maailma, joka kokoontui tänne ja piti täällä juhliaan, joista "Penelope palasi Helenana", sai nauttia silloin näytelmästä, joka saattoi jännittää elämään väsyneitäkin hermoja. Lahden toisella rannalla, puolen Ruotsin peninkulman päässä, on Puteoli. Maantie näiden molempien kaupunkien välillä ei ole mainittavasti pitempi, mutta suorin tie on aina lyhyin, ja Gajus Cesar määräsi rakennettavaksi sillan niiden väliin. Ja minkälaisen sillan! Sen tuli kaikessa muistuttaa teiden kuningasta, Via appiaa. Niin monta alusta kuin kiireessä voitiin saada kokoon, koko se laivasto, jonka tuli Egyptistä tuoda vuoden viljavarat maailmankaupunkiin, järjestettiin, ankkureihinsa kiinnitettyinä, kaksinkertaiseen riviin ja peitettiin maantomulla, joka laskettiin hakatuilla kivillä ja varustettiin käytävillä ja peninkulmapatsailla. Kyytipaikkoja keisarillisille lentoläheteille ja ravintoloita janooville matkamiehille ei saanut myöskään puuttua. Muutamissa päivissä oli Cesarin tahto ja rakennusmestarin huolenpito päästään loihtineet ilmoille tämän ihmeen, johon verrattuna Xerxeen silta Hellesponton yli oli vähäpätöinen asia. Mutta suurenmoisinta tässä kuitenkin oli se, että työstä ei ollut mihinkään. Hyöty on maallisen ihmisen, elämän proosaan kypsyneen, yrityksen näkökanta; mutta lapset ja jumalat ovat korotettuja sen yläpuolelle. Kun jumala tekee suurtöitä, niin hän leikkii. Vihkimispäivä koitti. Bajæn kylpyvieraat mietiskelivät missä puvussa tai oikeammin minä jumalana Gajus esiintyisi. Ehkä Afroditena? Kaunis Gajus oli usein nähty rakkaudenjumalattaren puvussa. Tai Jupiterina kullatussa tekoparrassa ja kädessä kimppu salamoita? Tai Neptunuksena pidellen kolmikärkeä ja kasvoillaan Cesarin niin hyvin esittämä ilme: _Quos ego...!_ Tai ehkä jumalan ja ihmisen välisenä olentona, päällään ylt'yleensä jalokivien peittämä penula? Ne olivat tyhjäntoimittajien kysymyksiä ja vedonaiheita; sillä roomalaiseksi tai edes ihmiseksi puettuna ei Gajusta oltu nähty senjälkeen kuin hän muutti Palatinukselle. Mutta tällä kertaa olivat kaikki arvanneet väärin. Oli unhoitettu, että Gajuksen mielessä olivat nyt Germanian sotakarkelot. Hän tuli hevosen selässä, puettuna kultakirjailtuun kreikkalaiseen viittaan, kupeellaan miekka ja espanjalainen nahkakilpi hihnassa yli olkapään. Sotajoukko pretoriaaneja seurasi häntä. Hän viittaa Puteoliin päin, ajaa täyttä laukkaa yli sillan ja palaa voittajana kaupungista, johon leikillä on rynnätty. Seuraavana päivänä on myöskin juhla: silloin Cesar näyttäytyy kaksipyöräisissä kullatuissa vaunuissa, hevosten vetämänä, jotka ovat kuuluisia sen ajan "urheilussa". Illalla säteilee silta ja koko se kehä vuoria ja kukkuloita, jotka ympäröivät sisimmän osan Puteolin lahtea, lukemattomien tulisoihtujen valossa. Kaikki tuo muistuttaa jättiläisteatteria. Sillalla, joka nyt on avattu suurelle yleisölle, vilisee iloisia ihmisparvia, silloin kuuluu yhdellä erää vihlova huuto. Gajus Cesarin viittauksesta syöstään kävelijät mereen. Niiden yli, jotka pysyttelevät uiden pinnalla tai jotka ovat tarttuneet laivanruoreihin ja ankkuriketjuihin, sataa kangen- ja aironiskuja, kunnes he vajoavat syvyyteen.

Kauan puhuttiin Bajæssa tästä koirankurista, kauemmin kuin Cesarin kylvyistä hyvätuoksuisissa esanseissa tai hänen päivällisistään, jotka nielivät miljonia.

Kaligula haaveksi rakentamista; mutta melkein kaikki, mitä hän rakennutti, oli tarkoituksetonta kuten mainittu siltakin. On vaikeata ajatella taiteilijoita ikävämmässä asemassa kuin hänen arkkitehtinsä olivat. Gajuksella oli oma makunsa kirjoihin ja taideluomiin nähden, eikä yksikään pienokainen koulunpenkillä ole urheammin hyljännyt kaikkea, mikä siihen saakka on ollut kauneuden esikuvana. Tästä terävästä arvostelijasta oli Virgilius pölkkypää, Livius lörpöttelijä; kerrotaan, että hän oli aikonut heittää Homeroksen laulut yleisesti hävitettäväksi, ehkä muistellen sitä ankaruutta, jolla Tiberius oli vaatinut hänen lukemaan niitä. Kaikkien täytyi taipua Gajuksen makuun, ja todennäköistä on, että tuo suuri määrä siihen aikaan niin tavallisia Virgiliuspatsaita hävisi hänen hallitessaan: meidän aikamme osaksi ei ole tullut yhtään, mutta arviolta on annettu runoilijan nimi eräälle Kapitoliumin museossa olevalle antiikiselle rintakuvalle, johon on herttaisesti yhtynyt hänen runottarensa ja luonteensa piirteet. Gajuksen arvostelut arkitehtuurista olivat aivan yhtä repivää laatua. Huvilinnojaan ja huviloitaan varten hän teki suunnitelmia, joita hän luuli nerokkaiksi sikäli kuin ne sotivat tervettä järkeä vastaan. Rakennusmestarin tuli totella ja pitää huoli siitä, jos elämänsä oli hänelle kallis, että kaikki oli valmiina sen ajan kuluessa, jonka Cesar kärsimättömyydessään oli määrännyt.

Lähellä Karakallan termejä ja Porta San Sebastianoa on kolumbariumi, johon Augustuksen vapautetut orjat ovat haudatut. Siellä on komero, joka on koristettu barokin maun mukaan typistetyllä kiekuralla. Ei odottanut antiikin pohjalla tapaavansa ennusmerkkiä siitä tyylistä, joka enemmän kuin puolentoista tuhannen vuoden päästä kaunistaisi Rooman kirkkoja ja portteja kiharilla tekotukilla; mutta huomaa kohta, että maku ei ole synnyttänyt tätä kummallisuutta, vaan on tilanpuute pakottanut sen. Jos aika olisi säästänyt jonkun Kaligulan huvilinnoista, niin epäilen, että meitä olisi siellä hämmästyttänyt moni pieni esitunne barokki- ja rokokotyylistä. Mutta näistä rakennuksista on jäljellä ainoastaan hänen Palatinuksella olevan keisarilinnansa mahtavat rauniot ja sen sillan tukimuuri, jonka hän tältä kukkulalta rakennutti korkealle forum romanumin yli Kapitoliumin toiselle huipulle. Silta oli tienä kahden korkean jumalan välillä, silloinkuin nämä tahtoivat neuvotella tärkeistä asioista. Toinen jumalista oli Jupiter Kapitolinus; toinen jolle keisari oli rakennuttanut temppeleitä, perustanut papistoja, pystyttänyt kultapatsaita ja miettinyt kalliita ja oivallisia uhreja -- oli Gajus itse. Heidän puhelunsa tapahtui siten, että Gajus, jota myös Jupiter Latiarikseksi nimitettiin, kuiskasi jumaltoverinsa korvaan ja asetti sitten oman korvansa hänen suulleen. Toisinaan kohotti Jupiter Latiaris uhkaavasti äänensä. Jupiter Kapitolinuksella, joka ei milloinkaan vastannut samalla äänellä, oli kuitenkin syytä napista, ellei omasta niin sukulaistensa puolesta, sillä keisari oli tuotattanut Roomaan joukon Kreikan ihanimpia jumalankuvia ja hakkauttanut niiltä päät poikki antaakseen niille toiset, joilla oli hänen omat kasvonpiirteensä, ja kerrottiin, että hän oli aikonut Olympon Zeulle saman kohtalon.

Tämä muistuttaa kieltämättä hulluutta. Kaligulan aikalaiset epäilivätkin, että hänen aivonsa eivät olleet kunnossa. Kuiskailtiin rakkaudenjuomasta, joka oli hämmentänyt hänen järkensä. Mutta antakaa kaikkivalta pojannulikalle, asettakaa orjia tai imartelijoita hänen valtaistuimensa ympäri, ja mielettömyys on ilmenevä ilman Kanidiaksen taitoja.

Gajus oli kateellinen. Ne suurten miesten patsaat, jotka Augustus oli siirtänyt ääriään myöten täynnä olevalta Kapitoliumilta Marskentälle, murskasi hän kappaleiksi, sillä Roomalle oli kylliksi _yksi_ suuruus. Jos hän huomasi, että kaunis mies teatterissa veti puoleensa naisten katseet, niin voi sitä miestä! Hän oli kuoleman oma; hän oli varastanut Cesarilta sen suosion, jota kauniimpi sukupuoli oli velvollinen yksinomaan hänelle osoittamaan. Kateus esiintyy lapsen koko teeskentelemättömyydellä, kun kansa taputtaa käsiään vaunutaistelija Poriukselle, joka voitosta iloiten vapauttaa orjansa. Kaligula huutaa istuimeltaan: "tämä kansa kunnioittaa enemmän gladiaattoria kuin ruhtinastaan", ja hän syöksyy niin kiivaasti ulos, että sotkeutuu toogaan ja suistuu portaita alas. Sellaisessa tilaisuudessa hän toivoi, että Rooman kansalla olisi ollut _yksi_ kaula pyövelien huojennukseksi.