Part 3

_Parooni_. Sen uskon; näetkös, naisluonteen tutkiminen on ollut minun ainoa harrastukseni. — Ja, mitäpä siitä, vaikka kutsuisitkin tänne — _la consequense_? Minä hienostelen hieman hänen herttaista kamari-neitsyttänsä — _eh bien_, sen hän pitää — _enfin_, — pienenä nuoruuden vallattomuutena.

_Grethe_. Mutta neiti Ström — —

_Parooni_ (viekkaasti). Sinä ai'ot kannella hänelle? Se on toista! Sinä olet _jaloux_ — _enfantillage_! Sinä olet mustasukkainen! Me kyllä sovimme — sinä kyllä siedät minua, enkelini. Minulla on arvoa, sivistystä ja kunniaa.

_Grethe_. Vai niin? — Vaan min'en kuuna milloinkaan siedä teitä, herra parooni.

_Parooni_. Oi, sinä olet lumoova — sin' olet _charmantissime_! Ei, nyt ei auta — (aikoo syleillä häntä, vaan huomaa Mathilden kiiruhtavan häntä vastaan).

Toinen kohtaus.

Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).

_Parooni_. Oi, neiti, minä juuri ai'oin etsiä kunniaa saada painaa teidän korean kätösenne huulilleni. (Suutelee hänen kättään). Teidän orjanne!

_Mathilde_. (Grethelle, joka aikoo mennä) Silmänräpäys vielä! (Paroonille) Te ette osaa aavistaa, kuinka teitä on kaivattu —

_Parooni_. Oo, te — — —

_Mathilde_. Täti on hirveästi kaivannut teitä. Te olette luvannut pitää huolen laitoksista huomispäivää varten —

_Parooni_. Aivan oikein, ja niinpian kuin minun vain on ollut onni — — —

_Mathilde_. Ei, ei — minä pyydän, menkää nyt heti hänen luokseen. Samalla teette minulle suuren palveluksen.

_Parooni_. Te olette ylen kohtelias; heti paikalla! (Hiljaa Grethelle) Älykäs, pikku pirulainen, vasta saamme puhella enemmän sinun eduksesi. (Kumartaa) Teidän armonne — käskynne mukaan! (menee sivu-ovesta hyräillen) "Mä olen kelpo metsämies!"

Kolmas kohtaus.

Mathilde. Grethe.

_Mathilde_. Armas tyttöseni, nyt minä tahdon puhella kanssanne.

_Grethe_ (liikutuksella). Minä myöskin teidän kanssanne, neiti!

_Mathilde_. Mikä teitä vaivaa? Onko joku loukannut teitä?

_Grethe_. On, ja katkerasti! Minä pyydän teitä, käyttäkää kaikki mahtinne paroonin ylitse, varjellaksenne — varjellaksenne minua.

_Mathilde_. Mitä te ajattelettekaan? Minullako olisi jonkinlainen mahti paroonin ylitse; — en kaikkien maailman kalleuksien tähden tahtoisi saavuttaa mitään moista mahtia! — Mokoma kiusoittava, ilettävä mies!

_Grethe_. Mitenkä? Ja kuitenkin ai'otte mennä kihloihin hänen kanssaan?

_Mathilde_. Minäkö hänen kanssaan kihloihin — hyi, paha tyttö!

_Grethe_. Anteeksi, minä olen kovin loukannut teitä, vaan minua toki ilahuttaa — — —

_Mathilde_. Te saatatte minut suruiseksi. — Ehkä minä olen herättänyt samanlaisia luuloja jonkun toisenkin mielessä.

_Grethe_ (elävästi). Erään toisen?

_Mathilde_. Jonkun toisen, sanoin minä. Älkää väännelkö sanojani — —

_Grethe_. Ett'en suoraa päätä tulisi ajatuksen perille?

_Mathilde_. Niin — niin kauvan kuin en sitä itsekkään voi omistaa!

_Grethe_. Kuinka? — Oi, kuinka minua ilahuttaa, nähdä teidät onnellisna.

_Mathilde_. Oletteko myöskin varma siitä?

_Grethe_. Josko minä olen varma siitä? Niin te — — —

_Mathilde_ (Syleilee häntä lämpimästi). En, en, min'en epäile. Te olette kelpo tyttö; teitä min'en moiti — — —

_Grethe_ (elävästi). Mistä, neiti, mistä? — Te saatatte minut hämille.

_Mathilde_. Oi, minä olen lapsi!... Minä vain pelkään, että te löydätte syitä, kieltää minulta jotain, joka mua sangen suuresti ilahuttaisi.

_Grethe_. Minäkö? — Voitteko sitä uskoa! — Sanokaa, sanokaa, mitä se on?

_Mathilde_. Ottakaa minut illalla mukaanne vanhempainne luokse!

_Grethe_. Herran tähden, mistä sen ajatuksen olette saanut?

_Mathilde_. Minun olisi niin hauska nähdä rehellisten tyytyväisten ihmisten saastuttamatonta iloa, ja ettehän te kiellä minulta sitä nautintoa?

_Grethe_. Mutta minä pelkään, ett'ette saa tahtoanne täytetyksi; kun te tulette sinne, rupeevat vanhempani ujostelemaan.

_Mathilde_. Ahaa, te ette käsitä minua. Se ei olekkaan neiti Ström, joka aikoo heille vieraaksi — ei — vaan joku heidän Grethe'nsä ystävistä — joku (hellästi) palvelus-tyttö.

_Grethe_. Te ai'otte —? Armas neiti, se ei käy laatuun; tunteehan minun isäni ja vanha Qvit teidät.

_Mathilde_. Yksinkertaisessa puvussa. Minä vale-pukeudun; saattepa nähdä, kuinka mainiosti minä rollini suoritan. No, suostuttehan te, eikö niin?

_Grethe_ (Its.). Ja Fredrik tulee myös kotiin! Kun neiti näkee, että hän on minun veljeni —! Isä varmaan — — (Ääneen) Mutta tekö kävelisitte niin pitkän matkan — aina Krokotiili kadulle saakka?

_Mathilde_. No kaikkia — me ajamme hevosella. (Grethe menee perä-ovesta).

Neljäs kohtaus.

Mathilde (kohta) Fredrik.

_Mathilde_. Oiva tyttö! — Mitä yhteyttä hänellä saattaa olla Dahl'in kanssa, — sillä minä näin — Dahl puristi hänen kättään niin innokkaasti — (vilkkaasti) Kenties saan tietää sen illalla — (kainosti) sattumalta, tietysti, sillä se ei suinkaan ole tätä pientä oikkua päähäni saattanut — ei varsinkaan — — vaan — — —

_Fredrik_ (its., tullen vilkkaasti sisään). Neiti! (hämillään) Minä luulin tapaavani sihteerin täällä.

_Mathilde_. Hän tulee kai kohta.

_Fredrik_. Tämä on jo toinen kerta tänään, kuin sattuman anteliaisuus suo minulle ilon nähdä teitä.

_Mathilde_. Min'en käsitä, miksi te saatatte itsenne suureen velkaan sattumalle sellaisen asian tähden, jonka suorittajana teidän oma tahtonne voipi kaikkein enimmän vaikuttaa.

_Fredrik_. Siksi, ett'ei mulla tässä suhteessa ole tahtoa.

_Mathilde_. Niin oikein, sen on asian-ajajan virkatoimet tykkänään vanginneet.

_Fredrik_. Hänen ymmärryksensä toki vielä enemmän.

_Mathilde_. Vai niin!! Se oli siis teidän ymmärryksenne, joka jo kolme kuukautta sitten anasti teidän läsnä-olonne meidän pienistä ilta-seuroistamme? (hilj.) Hän rakastaa Gretheä?

_Fredrik_ (sangen hämillään). Kolme kuukautta sitten? — Minä en aivan tarkoin muista aikaa, vaan tiedän toki — —

_Mathilde_ (elävästi). Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan urkkia teidän salaisia tunteitanne, joita teidän ei pidä ilmisaattaa. (Kepeästi) Kas, kuinka jo alkaa hämärtää, ja eno ei ole ollut päivällisellä; — istukaa, herra Dahl, hän tulee varmaankin aivan kohta. (Menee sivu-ovesta).

Viides kohtaus.

Fredrik. (Pian) Grethe.

_Fredrik_. "Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan — salaisia tunteitanne, joita ei teidän pidä ilmisaattaa?" — Lieneekö hän aavistanut, mitä minä niin huolellisesti olen salannut, ja tahtoneeko hän siten estää minua ilmoittamasta tunteitani hänelle? Se on tarpeetonta; min'en milloinkaan unohda, että hän on rikkaan, ylhäisen miehen ainoa perillinen, ja että minä olen aivan köyhä, ja päälliseksi senlaisen miehen poika, joka — asuu Nyboder'issa! — Ja lopuksi oli nyt sallima säätänyt, että mun yht'äkkiä piti näkemän sisareni hänen palvelianansa, jotta oikein tuntuvasti huomaisin, kuinka suuri juopa meidän välillämme on! (Istuu miettivänä sohvaan, selkä perälle päin).

_Grethe_ (perältä, kummassakin kädessä kynttilä, jotka panee pöydälle). Fredrik! — Sinäkö täällä?

_Fredrik_ (hypähtää seisaalle). Sisko! (ottaa hänen kätensä). Minua surettaa, että mun jälleen on täytynyt tulla tänne ja että läsnä-olollani olen tehnyt asemasi raskaammaksi.

_Grethe_. Juuri tässä silmänräpäyksessä on minulle varsin herttaista, että tapaan sinut. Minä vast'ikään tuumailin, miten saisin sanan sinulle.

_Fredrik_. Sinä tahdot puhella kanssani — Noo, minä aivan hyvin arvaan syyn siihen.

_Grethe_. Se on mahdotonta!

_Fredrik_. Eipähän! Sinulla on paljon valittamista tätä perhettä vastaan.

_Grethe_ (teeskennellyllä ilolla). Kuinka siten ajattelet, armas Fredrik? Minä voin aivan hyvin! Rouva on — no, niin — — rouva on hieman oikkuinen, vaan niinhän on laita joka herrasväessä — ja kun kerran minun asemani, säätyni vaatii — minut palvelemaan — — —

_Fredrik_. Vait, sisko! — Ellen sinua tuntisi, ottaisin sanasi katkeraksi moitteeksi. Sinun säätysi? — Olemmehan me sisarukset, ja sill'aikaa kuin vanhempamme, varustaaksensa minulle loistoisan tulevaisuuden, ovat uhranneet kaiken voimansa, vieläpä kasvattaneet minut oudolla nimelläkin, kuin minä muka olisin mahtavan miehen poika — sill'aikaa täytyy sun, — sun, joka rakastat heitä yhtä syvästä sydämestä kuin minäkin —

_Grethe_ (tukkii hänen suunsa). Ei siitä enempää! He ovat toivoneet saada kunniaa ainoasta pojastaan, sehän on luonnollista! Ja Jumalan kiitos, heidän toivonsa on toteentunutkin — ja varmaan tulee vielä sekin aika, jolloin maailma kunnioittaa sinua niin korkiasti, että sisaresi, alentamatta sinun arvoasi, saattaa sulkea sinut — — — (keskeyttää, salatakseen liikutustaan).

_Fredrik_ (lämpimästi). Se aika on jo tullut! Min'en saata enään — — —

_Grethe_. Noo, ei niin tulisesti, rajupää. Muista tarkoin, isä suuttuu hirveästi, jos sinä sanot sanankaan, ennenkuin hän sen myöntää. Ja miksikä siten tekisitkään? Mitäpä siitä, vaikk'en minä tohdikkaan sanoa kaikille. Hän, josta te niin paljon pidätte, joka on niin kaunis, niin sävyisä ja siisti, jota ylhäiset pitävät niin suuressa arvossa — hän on minun veljeni! Minä tohdin toki ajatella, hän pitää minusta enemmän kuin teistä kaikista yhteensä — (lankee hänelle kaulaan) sillä minä tiedän sen!

_Fredrik_. Oi, sinä armas, kallis sisareni — — —

_Grethe_. Ja niin edespäin. Nyt sinä varmaankin olet unohtanut, että minä tahdoin puhella kanssasi. Etkö sinä ollenkaan ole utelias?

_Fredrik_. Voitko sitä epäillä? — Puhu, sano, mitä se on?

_Grethe_. Onko isä pyytänyt sinunkin tulemaan kotiin tänä iltana?

_Fredrik_. On ihmeekseni!

_Grethe_. No, jos minä nyt pyytäisin sinun olemaan sieltä poissa?

_Fredrik_. Sit'et suinkaan tahtone. Sellaista autuutta, kuin olla teidän kanssanne, kun olette oikein iloiset, saan minä aivan harvoin nauttia. Isän järkähtämätön tahto pitää minut niin loitolla teidän perheellisistä iloistanne ja suruistanne, etten edes tiennyt sinun olevan täällä, tässä talossa, ennenkuin oli jo liian myöhäistä muistuttaa hänelle, että valtio-neuvosDDobel'in hyväntahtoisuus usein pakoittaa minun tulemaan tänne.

_Grethe_. Totta, se on ilkeätä meille kumpaisellekin.

_Fredrik_. Se on hirveätä! Enkä minä voi parantaa sitä muulla, kuin selityksellä, jonka isä jäykästi on kieltänyt.

_Grethe_. Juuri siksi, että pääsisit sellaisista selityksistä, toivon minä, ett'et sinä tule illalla.

_Fredrik_. Mitä tarkoitat?

_Grethe_. Tapaat siellä kenties erään, joka tuntee sinut.

_Fredrik_. Ken se?

_Grethe_. Niin — sitä min'en voi sanoa, vaan —

_Fredrik_ (reippaasti). Minä tulen — tulen sydämellisimmällä ilolla.

_Grethe_. Mitä!? Fredrik!

_Fredrik_. Min'en enää saata olla vieras sinulle enkä rehellisille vanhemmilleni, ja mikä siis voipi olla mulle riemuisampaa, kuin tilaisuus, joka pakoittaa isän, ilman minun tahtoanikin, itse tunnustamaan minut pojakseen?! Minä tulen.

_Grethe_. Niin, mutta sitte isä varmaankin suuttuu minuun. Kun minä nyt — —

_Fredrik_. Min'en tahdo mitään salata, ja sinulla ei ole mitään salattavaa, siksi minä sinut tunnen. Minä tulen.

_Grethe_ (itsekseen). Mitä mun nyt on tehtävä? Jommalle kummalle, neidille tai Fredrik'ille, täytyy mun ilmoittaa kaikki, (elävästi) Min'en ole voinut estää — kas, tuolta tulee joku! (Reippaasti ja päättävästi) Tee tahtosi mukaan, vaan yhden seikan toki vaadin: Ett'et tunne erästä, joka tahtoo olla sinulle outo.

_Fredrik_. Mutta mitä se merkitsee? Selitähän — — —

_Grethe_. Kylliksi. Minä koen estää, mitä sin'et tahdo karttaa; mutta joka tapauksessa muista, mitä minä, sinun sisaresi, vaadin (Menee sivu-ovesta).

Kuudes kohtaus.

Fredrik. August.

_August_ (huomaa Grethen, tullessaan perä-ovesta). Ha! (astuu sisään). Meidän perheellämme on siis jälleen kunnia nähdä teidät täällä?

_Fredrik_. Jos minun käyntini on perheellenne onneksi — jota en milloinkaan tohdi uskoa — saapi se tänään kiittää sallimaa siitä onnesta.

_August_. Ainoastaan sallimaa? — Te arvaatte kenties, että minun on vähemmin hauska olla varma siitä, että se on sydämenne, joka teidät tänne johdattaa?

_Fredrik_. Sydämeni?

_August_. Luonnollisesti. Minulla on liian suuri luottamus teidän ymmärrykseenne, uskoakseni teidän tuhlaavan varmaankin kallista aikaanne pelkkiin kohteliaisuuden visiitteihin. Sydäntäni vain kirvelee, ihan varmaan tietäissäni, mitä te itsekin mahdollisesti olette jo saanut tuntea: Sitä, jota teidän sydämenne etsii, ette löydä meidän talosta.

_Fredrik_ (itsekseen). Tuo kummallinen ääni! Mitä, jos — (ään.) Minä vakuutan, ett'en lainkaan tarvitse tuota ystävällistä neuvoa, jonka minulle annoitte; minä seuraan vain tahtoani, kun pyydän teitä, minun puolestani, ilmoittamaan isällenne, että valtioneuvos aikoo tunnin kuluessa käydä hänen luonansa, ja toivoo sentähden, että hän olisi kotona.

_Parooni_ (ulkona). Älkää huoliko mistään, _ma chère_, minä kirjoitan invitationi-lisfan.

_Fredrik_ (itsekseen). Tuo narri jääpi, — minun täytyy mennä. Hyvästi, Mathilde, tänne min'en tule enää milloinkaan! (Menee, tervehtii kylmästi Paroonia, joka tulee sivu-ovesta).

Seitsemäs kohtaus.

Parooni. August.

_Parooni_. _Comment_! Herra valtuusmies näytti olevan varsin _desperat_?

_August_. Syystäpä kyllä; minä osoitin hänet ovelle, ja ehk'en juuri hienollakaan tavalla.

_Parooni_. _Quoi_? — No, sehän hupaista! Te säästitte minulta vaivan.

_August_. Teiltä? — Minkätähden Te olisitte siten tehnyt?

_Parooni_. Ja sitä vielä kysytte? — Rakkauteni, Mathilde neiti ottaa vastaan suosioni, osoittaa hyvyyttä mulle — _enfin_, hän on mun saaliini; mutta min'en kuitenkaan saata ilman tuommoista — tuommoista _brin de jalousie_ nähdä herra Dahl'in hyvittelevän häntä.

_August_. Mathildea?!

_Parooni_. Ja sitä te ette ole huomannut?! — _Nigoud_! Hän on hullusti rakastunut neitiin.

_August_. Missä ovat silmäni olleet?

_Parooni_. Oo, minä olen läpitutkinut hänet! Hän aikoo kavaluudella occupeerata linnan — ystävyyden haahmussa, _naturellement_! Vaan minä tunnen tarkoin mokomat allieerattujen occupationit; semmoiset hyökkäykset ovat vaarallisemmat, kuin suoran vihollisen.

_August_, Tosiaankin?

_Parooni_. Ihan totta — hahaha! Minä tiedän sen kokemuksesta. Ne päättyvät aina siten, että voittaja pitää saaliinsa ja nauraa sitä vasten naamaa, joka jäi tappiolle.

_August_. Ja senkötähden te ai'oitte osoittaa häntä ovelle?

_Parooni_. Juuri sentähden, ellette te olisi ennen ehtinyt osoittamaan kohteliaisuuttanne, _sans doute_!

_August_ (innostuen). Te luulette siis olevanne herra tässä huoneessa?

_Pakooni_. En suinkaan, paras ystäväni, — hahaha! Min'en ole vähintäkään kommendantti tässä linnassa.

_August_. Ette suinkaan — te olette allieerattu ja — occupeeraatte.

_Parooni_. Kuulkaapa, nuori herra, minä pidän itseäni teidän vanhempienne ystävänä.

_August_. No, minä älyän kyllä, minä te itseänne pidätte, sillä minä tiedän, mikä te olette.

_Parooni_. _Ma foi_! Te näytätte olevan oikein oivallisella _humeurillä_ osoittamaan ihmisille ovea?

_August_. Huomaatteko sen? Kuuluu toki siltä, kuin ei se vaikuttaisi, ennenkuin vasta viimeisellä tavallaan — osoittamalla — — —

_Parooni_. Te saatatte pian itse joutua tuon "viimeisen tavan" esineeksi.

_August_. Herra parooni! (hillitsee vihaansa). — Minä saatan toki senkin tehdä, menettämättä jokapäiväistä leipääni.

_Parooni_. Hävytön!

_August_. Sananen vain! Minä voin lepyttää teidät kohta — minä teenkin sen. — Jos minun vanhempiani todellakin haluttaa teidän avullanne päistikkaa syöksyä minä perikatoon — hyvä! sitä min'en siedä nähdä, minä hankin tietojeni ja taitojeni avulla itselleni rauhallisen kodin, johon hekin hätätilassa saattavat turvautua, kun herra parooni — päättää occupationin! (Menee perä-ovesta).

Kahdeksas kohtaus.

Parooni. Rouva.

_Parooni_ (yksin). Se oli enemmän kuin hävytöntä! Jos nyt Mathilde olisi minun — mutta — _que faire_! — Vaan kuitenkaan ei hän sitä minulle turhaan sanonut.

_Rouva_ (sivu-ovesta). No, parooni-hyvä, ajatteletteko te yhä vieläkin listaa?

_Parooni_ (kävellen edestakaisin, kuin kovin liikutettuna), Anteeksi, rouva, min'en saata ajatella. Älkää kysykö miksi, min'en vastaa, sillä — _enfin_ min'en saata vastata, vaan (ottaa häntä kädestä) kiitoksia, tuhansia kiitoksia ystävyydestänne, — näillä sanoilla (kasvot poispäin käännettyinä) jätän minä teidän talonne.

_Rouva_. Taivaan Luoja! Mitä tämä merkitsee?

_Parooni_. Min'en vastaa! (käypi innokkaasti edestakaisin). Hattuni! — Pois täältä! — _Parbleu_!

_Rouva_ (pidättää häntä). Ken on teitä loukannut?

_Parooni_. Min'en vastaa.

_Rouva_. Onko Mathilde?

_Parooni_ (innokkaasti). Mathilde! (Haaveksivasti) Älkää lausuko sen enkelin nimeä näin raskaana hetkenä. Vaimo! Tahdotteko tehdä poismenoni mahdottomaksi?!

_Rouva_. Mutta mitähän täällä on tapahtunutkaan? Minä tahtoisin tietää — —

_Parooni_. Min'en vastaa. — Min'en toki olisi osannut aavistaakkaan, että teidän likeisimpänne —

_Rouva_. Siis August!

_Parooni_. Te tiedätte siis? Min'en suinkaan ole mitään sanonut, minä vaikenen ja — menen!

_Rouva_. Sitä min'en salli. Hänen hävyttömyytensä ei saa anastaa meiltä parasta ystäväämme. — Mitä hän on sanonut?

_Parooni_. Min'en kantele, vaan kun minua solvaistaan mitä haavoittavimmilla lauseilla, niin ette suinkaan saata paheksua, että nyt sanon: Nöyrin palvelianne!

_Rouva_ (asettaikse hänen eteensä). Ei suinkaan, — se on vähin, minkä voitte tehdä — — — ei — vaan minä pyydän — —

_Parooni_ (innoissaan). Minä pidän kunniani niin äärettömän hienona, että jos siitä hiuskarvankaan verran kadotan — on se tykkänään mennyt.

_Rouva_. Sen kyllä uskon. Mutta minun mielestäni — — —

_Parooni_. Sivistyneenä naisena pitäisi teidän huomata, että mun on meneminen.

_Rouva_ (elävästi). Niin on, — sivistyneenä naisena — (arvokkaisuudella) niin, minun ei sovi teitä kiusata.

_Parooni_. Älkää vain ymmärtäkö minua väärin, älkää luulko, että minä koskaan ystäviäni — —

_Rouva_ (istuu sohvaan). Ei, hyvä parooni, minä tunnen nyt pyytäneeni mitä te kunnian-miehenä ette saata tehdä. No niin, minun seurueeni, meidän pienet kokouksemme — (kyynelissä) kaikki te viette mennessänne — vaan — mitäs sille voipi! Menkää, parooni — minun kunnioitukseni seuraa teitä!

_Parooni_. Te tahdotte siis — —? — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako totista, rehellistä ystävää. (Menee, seisahtaa ovelle). Min'en saata! Rakkaus on voittanut kunnian — oi, Mathilde! (Panee pois hattunsa). Minä jään.

_Rouva_ (hypähtää ylös). Oi, te olette tosiaankin herttainen! Tämä alttiiksi pano, tämä uhraus — —! Herra parooni, se on liian, liian suuri! — Kuinkahan minä saattaisin osoittaa — — —? Kuulkaapas, te lupasitte kirjoittaa kaikki vieraamme listalle; älkää vain millään muotoa unohtako ainoatakaan omista ystävistänne; kaikki ne ovat myöskin meidän ystäviämme.

_Parooni_. Herttaisin vaimo, minä alan heti — — (istuu pöydän ääreen).

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Vagtel.

_Vagtel_. Hyv'iltaa! (Panee pois hattunsa ja keppinsä, käydä teputtelee sukkelaan edestakaisin, hyräillen). Hum, hum, hum, mitä nyt lie tekeminen?

_Rouva_ (lempeästi). Sinä viivyit niin kauan, ystäväni, ja annoit minun kitua täällä, kuin kuoleman tuskassa.

_Vagtel_ (tyytyväisenä). Oletko sinä ollut surumielin minun tähteni, käpyseni? — Herra varjele, minä olen myöskin ollut surumielin sinun tähtesi, sillä, Tiina-kulta (vallan pelon vallassa) min'en ole saanut äyriäkään!

_Rouva_ (innokkaasti, vaan masennetulla äänellä). Siis olen minä häväisty!

_Vagtel_. Noo! (kävelee jälleen edestakaisin). Hum, hum, hum!

_Rouva_ (seuraten häntä). Ei viiniä eikä makeisia! Sitä min'en kestä!

_Vagtel_. En minäkään! (kovemmin). Hum, hum, hum!

_Parooni_ (kirjoittaissaan). Kas, herra sihtieri laulaa? — Ahaa, hyvällä tuulella!

_Rouva_ (aivan ystävällisesti). Mainiolla tuulella! Minä kerroin hänelle erinomaisen hauskan uutisen.

_Vagtel_. Niin, niin verkkasen hauskan — uutisen — — humhum.

_Rouva_ (elävästi). Sinä lupasit 40 taaleria, ja puoti-rätingin lupasin minä myöskin suorittaa heti sinun tultuasi. Johannes, sinun täytyy toimittaa rahoja.

_Vagtel_. Mistä Tiina-lintuseni? Sanohan vain mistä, enkelini, niin...

_Rouva_. Sinun pitää tietämän lähteet.

_Vagtel_. Niin, mutta min'en tiedä muuta, kuin veto-ojat.

_Parooni_ (kirjoittaen). Rouvaseni, nyt minä muistin erään uuden ystävän, jos suvaitsette, niin........

_Rouva_. Kernaasti, mielihyvä»llä, tiedättehän sen. Ja se on?

_Parooni_. Majuri von Strale.

_Rouva_. Hänhän se on, tuo hirveä koron-kiskoja, oikea juutalainen, kuten olen kuullut.

_Parooni_. Majuri? Ha, ha, ha! Pelkkää parjausta! Hän on _con amore_ kuluttanut summia ystäviensä hyväksi — minun muiden muassa.

_Vagtel_ (innokkaasti). Teidän eduksenne! Niinkö?

_Parooni_. Kuten sanoin, sepä juuri lieneekin pannut tuon huhun alkuun. Hän on minun paraimpia ystäviäni.

_Rouva_. Taivaan herra, kuinka hän on tervetullut! (Vaglel'ille) Siinä kuulet; siitä tulee tarkkaan valittu seurue ja jälki-ruuaksi mulla ei ole muuta kuin sinun sanasi — se sinun pitää pitämän!

_Vagtel_. Sen minä tiedän! Minä koen, minä hankin rahaa makeisiin, viiniin, puoti-rätinkiin, kaikkiin, kun sinä vain (viepi häntä ovelle) menet tiehes ja jätät minun rauhaan.

_Rouva_. Ilolla, ystäväni (taputtaa häntä). Sinä olet kuitenkin mun oma kiltti sihtierini. (Menee sivu-ovesta).

Kymmenes kohtaus.

Parooni. Vagtel.

_Vagtel_ (its. tullen takaisin). Niin juuri, minä olen (lyöden itseään korvalle). Yömyssy! — Tohvelit!

_Parooni_ (kirjoittaen). Mitä sanoitte?

_Vagtel_. No, minä vain puhuin itsekseni.

_Parooni_. Kas, — vai niin, rouva on jo mennyt? Teidän luvallanne — (aikoo mennä).

_Vagtel_ (estää häntä). E-ei, suokaa anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, uskallanko minä —

_Parooni_ (erinomaisen kohteliaasti). Minä olen kaikessa teidän palvelianne.

_Vagtel_ (aivan hölmönä). Minä ai'oin — hehehe, minä arvelen, että huomena tulee kaunis ilma, koska (pyyhkii hikeä otsastaan) nyt on näin kuuma, ja, — mitä mun piti sanoman — en, en minä siitä aikonut puhua. Minä pyydän, olkaa vakuutettu siitä, että — että ette halveksi — — —

_Parooni_ (pyyhkäsee jaloillaan). Herra sihteeri! (its.) Mitä? Ehkä joku lahja?

_Vagtel_. Ett'ette halveksi — minun vakuutustani ystävyydestäni ja sitten (vikkelästi) — lainatkaa mulle 100 taaleria — huh!

_Parooni_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Rakas ystäväni, teidän luottavaisuutenne ilahuttaa minua, vaan —

_Vagtel_ (vilkkaasti). Kyllä minulla varoja on, on niinkin, runsaasti varoja, vaan (teeskennennyllä ilolla) hehehe, minä olen nyt aivan sattumalta joutunut noin, hieman välikäteen pariksi päivää.

_Parooni_ (ystävällisesti). Eikö pidemmäksi aikaa? Onnen mies! Minä vakuutan, minun suurin iloni on palvella teitä — — — mitä minä sanonkaan? Minun velvollisuuteni on — — vaan (myöskin iloisesti) hahaha, minä olen myöskin sattumalta joutunut _decadence'en_ — noin viikon päiviksi.

_Vagtel_ (toivotonna). Vai niin — —

_Parooni_ (hilpeästi'). Muuten on hauskaakin väliin olla tuommoisessa pikkupulassa, Hahaha!

_Vagtel_ (koettaa samoin). Saakurin hauskaa, hahaha!

_Parooni_. Kun tietää saavansa rahoja, hahaha!

_Vagtel_. Niin, kun sen tietää, niinkuin esim. — me, hahaha! (Äkkiä totisesti) Mutta jos nyt kuitenkin niin tapahtuisi, ett'en minä saisi rahojani juuri määräpäivänä — jos te saisitte ennen, niin tohtisinko minä siinä tapauksessa tulla — — —

_Parooni_. Minun luokseni? Paras ystäväni, tulkaa te vain huoletta, kyllä minä koetan (Its.) aina pyytää anteeksi, ett'en saata.

_Vagtel_. Voinko minä luottaa siihen?

_Parooni_. Tuoss' on käteni.

_Vagtel_. Min'en, toden totta, olisi luullut teitä niin helläluontoiseksi.

_Parooni_. Sydämeni pohjasta.

_Vagtel_. Niin, koska te äsken puhelitte raha-asioistanne majurin kanssa —

_Parooni_. Ahaa, siitäkö te arvelette — hahaha, peijakkaan hienosti!

_Vagtel_. Niin — älkää panko pahaksenne. Mutta suvaitsetteko siten osoittaa mulle hyväntahtoisuuttanne? Kun minulla nyt on teidän lupauksenne, saatan minä — huh, kuinka ilma on raskas — saatan minä koettaa erästä keinoa. Täss' on 200:n taalerin obligationi.

_Parooni_. Ahaa, obligationi! Ja sitä te ette tahtonut päästää käsistänne!