Part 14

Kun kaikkea tarkoin mietti, näytti mammutpetäjän korkeiden oksien tarjoama turvapaikka vieläkin varmemmalta, ja sinne pääsyä ryhdyttiin tekemään helpommaksi. Aina olisi helppo puolustaa ahdasta aukkoa, jonka läpi oli tunkeuduttava tyvirungon huipulle päästäkseen.

Karefinotun avulla Godfreyn onnistuikin laittaa säännöllisten välimatkojen päähän jalan vastineita seinästä toiseen ikäänkuin tikapuiden askelmia, jotka kiinnitettiin pitkällä kasviköydellä ja joita pitkin saattoi nopeammin nousta sisätorvea ylös.

"Kah", virkkoi Godfrey hymyillen, kun tämä työ oli päättynyt, "nyt on meillä talvimaja alhaalla ja kesähuvila ylhäällä!"

"Minä asuisin mieluummin kellarissa, kunhan se vain olisi Montgomery-kadun varrella!" vastasi Tartelett.

Saapui joulu -- tuo kaikkialla Pohjois-Amerikassa niin juhlittu _christmas!_ Sitten tuli uudenvuoden päivä monine lapsuudenmuistoineen, joka sateisena, lumisena, kylmänä ja synkkänä aloitti uuden vuosiluvun mitä kaameimmin entein!

Nyt oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun _Dreamin_ haaksirikkoiset viimeksi olivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.

Vuoden alku ei ollut onnellisimpia. Se sai ajattelemaan, että Godfrey tovereineen joutuisi vielä julmempia koettelemuksia kestämään.

Lumipyryä kesti aina tammikuun 18 päivään asti. Täytyi antaa karjan käydä laitumella ulkona, jotta se voisi hankkia ravinnokseen mitä löytäisi.

Päivän lopulla verhosi koko saaren kovin kostea ja kylmä yö, ja mammutpetäjäin alusta vaipui sysimustaan pimeyteen.

Vuoteillaan mammutpuun sisustassa loikovat Godfrey ja Karefinotu yrittivät turhaan nukkua. Pihkasoihdun epävarmassa valossa Godfrey selaili raamattua.

Kellon kymmenettä käydessä kuului etäistä melua, joka vähitellen läheni ja tuntui tulevan saaren pohjoisosasta.

Siitä ei voinut erehtyä. Petoeläimet siellä kiertelivät ympäristöllä ja, mikä vielä kamalampaa, tiikerin ja hyenan ulvonta yhtyi tällä kertaa pantterin ja leijonan karjunnan kanssa hirvittäväksi konsertiksi.

Godfrey, Tartelett ja neekeri olivat äkkiä nousseet sanomattoman kauhun vallassa. Jos Karefinotu tämän selittämättömän petojen hyökkäyksen uhatessa säikähtyi yhtä paljon kuin toisetkin, täytyy sen lisäksi myöntää, että hänen hämmästyksensä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen pelkonsakin.

Kahden kamalan tunnin kuluessa kaikki kolme heristivät korviansa. Ajoittain kajahti ulvonta varsin läheltä, sitten äkkiä lakatakseen, ikäänkuin vaaniskeleva petolauma samoilemaansa seutua tuntematta harhailisi umpimähkään. Kenties silloin Willin puukin säilyisi hyökkäykseltä!

-- Vähätpä siitä apua! -- ajatteli Godfrey. -- Jollei meidän onnistu hävittää noita eläimiä sukupuuttoon, niin ei ole enää mitään turvaa saarellamme!

Vähän jälkeen keskiyön alkoivat karjumiset kajahdella entistä voimakkaampina ja lyhyemmän matkan päästä. Oli mahdotonta epäillä, että ulvova joukko lähestyi Willin puuta.

Niin, se oli liiankin varmaa! Mutta mistä nuo pedot sitten oikeastaan olivat tulleet? Eivät ne olleet voineet aivan äskettäin nousta maihin Phinan saarelle! Niiden oli täytynyt siis olla siellä ennen Godfreyn tuloa! Mutta miten sitten koko tuo lauma oli voinut niin hyvin lymytä, että hän eräretkillään enempää kuin samoiluillaan keskimetsissä ja saaren uloimmilla eteläisillä rannikoilla ei ollut koskaan tavannut niistä jälkeäkään! Missä oli se salaperäinen luola, joka oli oksentanut kidastaan nuo leijonat, pantterit ja tiikerit? Eikö tämä kaikkien tähänastisten selittämättömien seikkojen joukossa ollut selittämättömin?

Karefinotu ei voinut uskoa korviansa. Kuten sanottu, oli juuri hänen kummastuksensa kaikkein suurin. Willin puun sisustaa valaisevan liekin hohteessa olisi hänen mustalla naamallaan voinut havaita mitä omituisimpia irvistyksiä.

Tartelett puolestaan voihki, valitti ja nurisi loukossaan. Hän tahtoi kysellä Godfreyltä tätä kaikkea; mutta nuori mies ei voinut hänelle vastata eikä ollut sillä tuulellakaan. Hän aavisti ääretöntä vaaraa, mietti keinoja sen välttämiseksi. Kerran, pari hän Karefinotun kanssa etääntyi aitauksen keskelle. He tahtoivat tarkastaa, oliko tarhan portti sisäpuolelta vankasti suljettuna.

Yhtäkkiä syöksyi eläinjoukko lumivyöryn tapaan Willin puuta kohti.

Se oli vasta vain vuohi-, lammas- ja kaniinilauma. Säikähtyneinä kuulemastaan petoeläinten mölystä ja vainuten niiden lähenemisen nämä elukat olivat paenneet kuin hullut laitumelta ja saapuivat etsimään suojaa paalutuksen takaa. "Niille täytyy avata!" sanoi Godfrey. Karefinotu nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut puhua samaa kieltä kuin Godfrey lausuakseen ajatuksensa.

Portti avattiin, ja koko säikähtynyt lauma syöksyi aitaukseen.

Mutta sillä hetkellä välähti avatun aukon läpi kiiluvia silmiä tuosta pimennosta, jonka mammutpetäjäin muodostama katto teki vielä synkemmäksi. Ei ollut enää aikaa tarhan sulkemiseen! Tarttua Godfreyn niskaan, laahata hänet vastoin tahtoansa mukaansa ja työntää kammioon, jonka oven hän rajusti sulki -- tuon kaiken teki Karefinotu salamannopeasti.

Uudet karjahdukset ilmaisivat, että kolme tai neljä petoa oli tunkeutunut aitauksen sisäpuolelle.

Silloin sekaantui näihin kauheihin karjahduksiin moniäänistä säikähdyksen määkinää ja mörinää. Kotieläinten lauma oli kuin satimeen ajettuna jäänyt hyökkääjäin kynsien raadeltavaksi.

Godfrey ja Karefinotu, jotka olivat kavunneet mammutpetäjän kuoreen puhkaistuihin ikkunoihin, koettivat nähdä, mitä pimeässä tapahtui.

Kaiketikin olivat pedot -- tiikerit tai leijonat, pantterit tai hyeenat, sitä ei vielä voinut tietää -- karanneet karjan kimppuun ja alkaneet teurastuksensa.

Sillä hetkellä tarttui Tartelett, sokean pelon vallassa ja kauhusta suunniltaan yhteen pyssyistä, tahtoen umpimähkään ampua toisen ikkunan aukosta!

Godfrey pidätti häntä.

"Ei!" kielsi hän. "Tässä pimeydessä on perin vähän mahdollisuutta, että luodit osuvat. Emme saa turhaan tuhlata ampumavaroja. Odottakaamme aamua!"

Hän oli oikeassa. Luodit olisivat yhtä hyvin voineet osua kotieläimiin kuin villipetoihin -- vieläpä varmemminkin, koska edellisiä oli runsaammin. Niiden pelastaminen oli nyt mahdotonta. Kun ne olivat uhratut, niin kenties kylläiset pedot olisivat ennen päivännousua lähteneet tarhasta. Sitten olisi aikaa miettiä, kuinka tulisi menetellä puolustautuakseen uutta hyökkäystä vastaan.

Parempi oli myöskin, että tänä kovin pimeänä yönä mahdollisuuden mukaan salattaisiin pedoilta ihmisolentojen läsnäolo, koska ne ehkä olisivat pitäneet ihmisenlihaa parempana. Siten ehkä vältettäisiin suoranainen hyökkäys Willin puuta vastaan.

Koska Tartelett ei kyennyt ymmärtämään tämänlaatuista perustelua enempää kuin mitään muunlaistakaan, tyytyi Godfrey sieppaamaan häneltä aseen pois. Opettaja heittäysi silloin vuoteelleen noituen matkoja ja matkustajia, riiviöitä, jotka eivät ymmärrä rauhallisesti pysyä kotilieden ääressä!

Hänen kaksi toveriansa oli jälleen noussut ikkunoihin tähystämään. Siellä he havaitsivat, voimatta mennä väliin, pimennossa tapahtuvan kauhean verilöylyn. Lampaiden ja vuohien määkinä hiljentyi vähitellen, joko sitten ne kaikki olivat surmatut tai suurin osa päässyt pakenemaan ulos, jossa niitä odotti yhtä varma kuolema. Se olisi pienelle siirtolalle arvaamaton menetys; mutta Godfrey ei enää joutanut tulevaisuutta ajattelemaan. Nykyhetki oli kyllin vavistuttava kiinnittääkseen kaiken hänen huomionsa. Ei voinut mitään tehdä, mitään yrittää tämän tihutyön ehkäisemiseksi.

Kello oli varmaankin noin yksi yöllä, kun kiljunta hetkiseksi taukosi.

Godfrey ja Karefinotu tähystivät yhä: heistä näytti kuin olisi isoja varjoja vielä hiiviskellyt aitauksessa, samalla kun uusi askelten töminä kuului heidän korviinsa. Kaiketi olivat jotkut myöhästyneet petoeläimet ilmaan nousevan verenhajun vietteleminä vainunneet erikoisia huuruja Willin puun ympäriltä. Ne kuljeksivat edestakaisin kiertäen puuta ja päästäen käheitä vihaisia mörähdyksiä. Muutamat näistä varjoista hypiskelivät maassa kuin jättiläiskissat. Teurastettu lauma ei ollut riittänyt tyydyttämään niiden raivoa.

Ei Godfrey eivätkä hänen toverinsa hievahtaneet. Jos he pysyisivät aivan liikkumatta, niin ehkä voisivat välttää suoranaisen hyökkäyksen.

Onneton laukaus ilmaisi pian heidän läsnäolonsa ja saattoi heidät mitä suurimmille vaaroille alttiiksi.

Todellisen mielenhairahduksen vallassa oli Tartelett noussut. Hän oli siepannut revolverin ja, ennenkuin Godfrey tai Karefinotu tällä kertaa ehti häntä siitä estää, oli hän, tietämättä mitä teki, luullen ehkä näkevänsä tiikerin kohoavan pystyyn edessään, laukaissut...! Luoti oli lävistänyt Willin puun oven.

"Onneton!" huudahti Godfrey hyökäten Tartelettin kimppuun, jolta neekeri riuhtaisi aseen.

Se oli liian myöhäistä. Kun hälytys oli annettu, kajahti karjunta entistä hurjempana oven ulkopuolelta. Kuultiin hirveiden kynsien raapivan mammutpuun kuorta. Kauheat sysäykset horjuttivat ovea, joka oli liian heikko tätä ryntäystä kestääkseen.

"Puolustautukaamme", huusi Godfrey.

Ja pyssy kädessä, patruunakotelo vyöllään, hän asettui jälleen toisen ikkunan luo.

Hänen suureksi kummastuksekseen oli Karefinotu tehnyt samoin! Niin, tarttuen toiseen pyssyyn -- aseeseen, jota hän ei siihen asti kuitenkaan ollut koskaan käsitellyt -- neekeri täytti taskunsa ammuksilla ja asettui toisen ikkunan pieleen.

Silloin alkoivat laukaukset kajahdella näistä ampumarei'istä. Niiden leimausten valossa Godfrey saattoi puoleltaan ja Karefinotu toiselta nähdä, millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä.

Siellä aitauksessa, raoista ulvoen, möristen pamausten ärsyttäminä, kieriskellen luotien haavoittamina, jotka muutamiin osuivat, hyppeli leijonia, tiikerejä, hyeenoja, panttereita -- vähintäänkin kaksikymmentä raivokasta eläintä! Niiden kauaksi kaikuvan mölyn vaikutuksesta riensi kai toisia petoja paikalle. Saattoikin jo kuulla etäisempiä ulvahduksia, jotka lähenivät Willin puun ympäristöä. Tuntui siltä kuin kokonainen petoeläinten näyttely olisi äkkiä tyhjennetty saarelle!

Tällä välin Godfrey ja Karefinotu, välittämättä Tartelettista, josta ei voinut olla heille mitään hyötyä, säilyttivät kylmäverisyytensä ja koettivat tähdätä varmasti. Tahtomatta tuhlata turhaan ainoatakaan panosta he odottivat, kunnes joku varjo vilahti ohi. Silloin pamahti laukaus ja luoti osui maaliinsa, sillä heti ilmaisi tuskanulvahdus, että eläintä oli haavoitettu.

Neljännestunnin perästä tuli jonkinlainen aselepo. Väsyivätkö siis pedot hyökkäykseen, joka oli maksanut monelle niistä hengen, vai odottivatko ne päivän valkenemista aloittaakseen sen uudestaan suotuisammissa olosuhteissa? Oli miten oli, mutta Godfrey ja Karefinotu eivät olleet tahtoneet jättää asemaansa. Neekeri ei ollut käyttänyt pyssyänsä vähemmän taitavasti kuin Godfrey. Jos se oli pelkkää matkimisvaistoa, niin täytyy myöntää, että se oli ihmeteltävää.

Kellon lähestyessä kahta aamusella hälytti heidät uusi hyökkäys, ja ottelu yltyi entistä tulisemmaksi. Vaara oli välittömästi uhkaava, asema Willin puun sisässä alkoi käydä mahdottomaksi.

Jo kuului uutta kajahtelevaa karjuntaa mammutpetäjän juurelta. Ikkunain aseman vuoksi, ne kun olivat puhkaistut sivuille, ei Godfrey eikä Karefinotu voinut eroittaa hyökkääjiä eikä siis luodeillaan niihin osata.

Nyt ryntäsivät pedot ovea vasten, ja liiankin varmaa oli, että se murtuisi niiden sysäyksistä tai kynneniskuista.

Godfrey ja neekeri olivat jälleen laskeutuneet permannolle. Ovi horjui jo ulkoapäin tulevista iskuista... Tunnettiin kuuman hengityksen huokuvan sisälle kaarnanhalkeamista.

Godfrey ja Karefinotu koettivat lujittaa ovea pönkittämällä sitä vuoteittensa tukina käytetyillä paaluilla, mutta se ei voinut riittää.

Oli ilmeistä, että kaarnaportti ennen pitkää puhkaistaisiin, sillä pedot kävivät raivokkaasti kimppuun, varsinkin sitten, kun pyssyjen luodit eivät enää voineet niitä tavoittaa.

Godfrey oli siis tehty voimattomaksi. Jos hän tovereineen vielä oli Willin puun sisustassa, silloin kun hyökkääjät sinne syöksyisivät, eivät heidän aseensa olisi kyllin tehokkaat puolustukseen.

Godfrey seisoi käsivarret ristissä rinnallaan. Hän näki kaarnalevyjen vähitellen höltyvän... Hän ei voinut mitään.

Hetkiseksi huumaantuneena hän laski kätensä otsalleen kuin epätoivoissaan. Mutta melkein heti hän sai mielenmalttinsa takaisin.

"Ylös", komensi hän, "ylös!... kaikki!" Ja hän osoitti kapeaa käytävää, joka kohosi Willin puun koloa pitkin päättyen haaraantumaan.

Ottaen pyssyt ja revolverit varustautuivat Karefinotu ja hän ammuksilla.

Nyt oli pakotettava Tartelett seuraamaan heitä tuohon korkeuteen, johon hän ei vielä koskaan ollut tahtonut eikä tohtinut nousta.

Tartelettia ei enää ollut siellä. Hän oli jo toiminut edeltäpäin, sillaikaa kun hänen toverinsa ampuivat.

"Ylös!" toisti Godfrey.

Siellä oli viimeinen pakopaikka, jossa toki olisi pedoilta turvassa. Joka tapauksessa olisi helppo puolustaa aukkoa, jonka lävitse eläimen oli tunkeuduttava, jos joku niistä -- tiikeri tai pantteri -- yrittäisikin nousta mammutpetäjän haaraantumaan.

Godfrey ja Karefinotu eivät olleet ehtineet kolmenkymmenenkään jalan korkeudelle, kun kiljahdukset kajahtivat jo Willin puun sisästä.

Jos he olisivat viipyneet siellä jonkun silmänräpäyksen lisää, olisivat pedot heidät yllättäneet. Ovi oli lennähtänyt sisään.

Molemmat kiirehtivät kiipeämistänsä ja pääsivät rungon yläaukolle.

Heitä vastaan kajahti säikähdyksen huuto. Sen päästi Tartelett, joka luuli näkevänsä pantterin tai tiikerin tulevan! Onneton opettaja oli oksaan kiinni tarrautuneena, kauheasti peläten putoavansa.

Karefinotu meni hänen luokseen ja pakotti hänet nojautumaan erästä sivuhaaraa vasten, johon lujasti sitoi hänet vyöllään.

Sitten Karefinotu, sillä välin kun Godfrey asettui paikalle, josta saattoi hallita aukkoa, etsi toisen paikan, sijoittuen niin, että he voivat aikaansaada ristitulen.

Ja he odottivat.

Näissä olosuhteissa oli todella mahdollista, että saarretut olisivat turvassa kaikilta hätyytyksiltä.

Godfrey yritti kuitenkin nähdä, mitä tapahtui hänen allaan, mutta yö oli vielä liian synkkä. Sitten hän koetti kuunnella, ja hänen korviinsa alati nousevat karjumiset ilmaisivat selvästi, että hyökkääjät eivät aikoneet poistua paikalta.

Yhtäkkiä, noin neljän tienoissa aamulla, leimahti kirkas valo puun tyvestä. Pian kajastivat liekit ovesta ja ikkunoista. Samalla purkautui yläaukosta kitkerää savua, joka haihtui korkeihin oksiin.

"Mitä nyt vielä?" huudahti Godfrey.

Asia oli liiankin selvä. Reuhatessaan Willin puun sisässä pedot olivat hajoittaneet tulisijan hiilet. Valkea oli heti tarttunut huoneessa oleviin esineihin. Liekki oli jo saavuttanut kuoren, jonka kuivuus teki sen hyvin tulenaraksi. Jättiläissuuri mammutpetäjä paloi kannastaan.

Asema kävi siis vielä kauheammaksi kuin se tähän asti oli ollut.

Tällä hetkellä saattoi tulipalon hohteessa, joka valaisi kirkkaasti sequoia-ryhmän alustaa, nähdä petojen hyppelevän Willin puun juurella.

Melkein samassa kuului hirvittävä räjähdys. Kauheasti tärähtäen vapisi mammutpetäjä juurista äärimmäisiin latvaoksiin saakka.

Jäljelle jäänyt ruutivarasto oli räjähtänyt Willin puun sisässä, ja rajusta painostuksesta syöksyi ilma aukon läpi kuin kanuunankidasta työntyneet kaasut.

Godfrey ja Karefinotu olivat vähällä suistua paikoiltaan. Jollei Tartelett olisi ollut lujasti kiinnisidottuna, olisi hän varmaan pudota mätkähtänyt maahan.

Räjähdyksen säikähdyttämät, enemmän tai vähemmän haavoittuneet pedot olivat juuri pötkineet pakoon.

Mutta samalla levisi valkea tämän äkillisen ruudinpalon kiihoittamana yhä laajemmalle. Liekki elpyi noustessaan ylöspäin mahtavan rungon sisustaa pitkin kuin se olisi ollut savupiippu. Se nuoleskeli jo sisäseinämiä, ja pian hulmahtivat ylimmät lieskat jo haaraantumaan asti, kuivan puun paukkuessa kuin revolverin laukaukset. Ääretön hohde valaisi ei ainoastaan jättiläispuiden ryhmää, vaan vieläpä koko rannikon Lippuniemekkeestä Dream-lahteen pistävään eteläkärkeen saakka.

Pian oli tulipalo saavuttanut mammutpetäjän alimmat oksat uhaten sitä kohtaa, jonne Godfrey kahden toverinsa kanssa oli paennut.

Joutuisivatko he siis tuon tulen uhriksi, jota vastaan eivät voineet taistella, vai eikö heillä olisi muuta neuvoa kuin syöksyä puusta alas liekeiltä pelastuakseen?

Kummassakin tapauksessa oli kuolema varma.

Godfrey tutki vielä, olisiko mitään mahdollisuutta päästä tästä pälkähästä. Hän ei keksinyt mitään! Alimmat oksat olivat jo ilmitulessa ja paksu savu hämärsi idästä nousevan päivän ensimmäiset valoviirut.

Tällä hetkellä kuului hirvittävä rysähdys. Mammutpetäjä, joka nyt oli palanut juuriinsa asti, tärähti pahasti, kallistui, kaatui...

Mutta alas romahtaessaan kohtasi taittunut runko naapuripuita. Sen vankat oksat sekaantuivat niiden oksiin, ja niin se jäi vinoon nojalleen ainoastaan viisiviidettäasteisessa kulmassa tantereesta.

Mammutpetäjän kaatuessa luulivat Godfrey ja hänen toverinsa, että heidän viimeinen hetkensä oli lyönyt...!

"Yhdeksästoista tammikuuta!" huudahti silloin ääni, jonka Godfrey ällistyksestään huolimatta tunsi...

Se oli Karefinotu -- niin, Karefinotu, joka oli lausunut nuo sanat ja lausunut ne sillä englanninkielellä, jota hän tähän asti ei ollut näkynyt voivan puhua eikä ymmärtää!

"Mitä sanot...?" kysyi Godfrey, joka oli luisuttanut itsensä oksien välitse hänen luokseen.

"Sanon", vastasi Karefinotu, "että tänään on päivä, jolloin teidän Will-enonne pitäisi saapua, -- ja jos hän ei saavu, niin hukka meidät perii!"

XXII

Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt käsittämättömältä.

Sillä hetkellä ja ennenkuin Godfrey oli ehtinyt vastata, kuului pyssynlaukauksia vähän matkan päästä Willin puusta.

Juuri silloin eräs noita rajuja rankkasateita, jotka vyöryttävät vettä ihan kaatamalla, humahti juuri parahiksi vuodattamaan vuolaat suihkunsa hetkellä, jolloin ensimmäisiä oksia ahmivat liekit uhkasivat levitä niihin puihin, joita vastaan Willin puu oli nojallaan.

Mitä oli Godfreyn ajateltava tästä selittämättömästä tapausten sarjasta? Karefinotu puhui englanninkieltä kuin Lontoon asukas, kutsui häntä nimeltä, ilmoitti Will-enon piakkoin saapuvan, ja sitten nuo äkkiä paukahtaneet pyssynlaukaukset!

Hän pelkäsi tulleensa hulluksi, mutta hänellä oli tuskin aikaa tehdä itselleen nämä ratkaisemattomat kysymykset.

Sillä hetkellä -- tuskin viittä minuuttia ensi laukausten jälkeen -- ilmestyi näkyviin puiden suojassa hiipivä merimiesjoukko.

Godfrey ja Karefinotu luisuttivat itsensä heti alas runkoa pitkin, jonka sisäseinämät vielä paloivat.

Mutta heti kun Godfreyn jalat koskettivat maata, kuuli hän itseänsä kutsuvan kahden äänen, joita hän hädässäänkään ei olisi voinut olla tuntematta.

"Godfrey-poikaseni, minulla on kunnia sinua tervehtää!"

"Godfrey! Rakas Godfrey!"

"Eno Will...! Phina!... Tekö...!" huudahti Godfrey hämmästyneenä.

Kolme sekuntia myöhemmin oli hän enonsa sylissä ja painoi tyttöä omaansa.

Samaan aikaan kiipesi kaksi matruusia pientä joukkoa johtavan kapteenin Turcotten käskystä mammutpetäjän runkoa ylös vapauttamaan Tartelettin, jonka he "korjasivat" kaikkea hänen olemukselleen kuuluvaa huomaavaisuutta noudattaen.

Ja sitten vaihdettiin kysymyksiä, vastauksia ja selityksiä toinen toisensa perään.

"Eno Will, tekö?"

"Niin, me!"

"Ja miten olette voineet löytää Phinan saaren?"

"Phinan saaren!" vastasi William W. Kolderup. "Tarkoitat Spencerin saarta. Kah, sehän ei ollut vaikeata, -- minähän sen kuusi kuukautta sitten ostin!"

"Spencerin saaren?"

"Jolle sinä siis olit antanut minun nimeni, rakas Godfrey", virkkoi nuori tyttö.

"Tämä uusi nimi miellyttää minua, ja me säilytämme sen saarelle", vastasi eno; "mutta tähän asti ja maantieteilijöille se on yhä Spencerin saari, joka on vain kolmen päivän matkan päässä San Franciscosta ja jolle olin katsonut hyödylliseksi lähettää sinut Robinsonin elämään tutustumaan!"

"Oi, eno, eno Will, mitä sanottekaan?" huudahti Godfrey. "Ah, jos puhutte totta, en voi suinkaan väittää, että en olisi tätä ansainnut! Mutta, rakas eno, entä se _Dreamin_ haaksirikko...?"

"Valehaaksirikko!" vastasi William W. Kolderup, joka ei ollut koskaan ollut paremmalla tuulella. "_Dream_ vaipui rauhallisesti pohjaan täyttämällä vesiruumansa Turcottelle antamieni ohjeitten mukaan. Sinä arvelit sen uponneen tykkänään ikipäiviksi; mutta kun kapteeni näki Tartelettin ja sinun pääsevän turvallisesti rantaan, käänsi hän koneensa takaperin. Kolme päivää myöhemmin purjehti alus San Franciscon satamaan, ja se on meidät nyt sovittuna päivänä tuonut Spencerin saarelle."

"Ketään laivamiehistöstä ei siis tuhoutunut haaksirikossa!" kysyi Godfrey.

"Ei ketään... jollei ehkä se viheliäinen kiinalainen, joka oli kätkeytynyt laivaan ja jota ei sieltä voitu löytää!"

"Entä se kanootti...?"

"Tekaistu, vartavasten veistättämäni!"

"Mutta ne villit...?"

"Valevillejä, joihin sinun luotisi eivät onneksi osuneet!"

"Entä Karefinotu sitten...?"

"Valehenkilö oli Karefinotukin. Hänhän on uskollinen Jup Brassini, joka, näen mä, on oivallisesti esittänyt Perjantain osaa!"

"Niin on", vastasi Godfrey, "ja hän on kahdesti pelastanut henkeni, kohtauksessa karhun ja tiikerin kanssa..."

"Valekarhu, valetiikeri!" huudahti William W. Kolderup nauraa hötköttäen mielissään. "Täytettyjä ne olivat kumpikin, ja sinun huomaamattasi toi Jup Brass tovereineen ne saarelle!"

"Mutta ne liikuttivat päätänsä ja käpäliänsä!"

"Koneiston avulla, jota Jup Brass yöllä kävi vetämässä muutamaa tuntia ennen niitä kohtauksia, jotka hän sinulle valmisti!"

"Mitä! Niinkö se kaikki oli...?" toisteli Godfrey hiukan häpeillään siitä, että oli antanut itseänsä mokomilla kepposilla petkuttaa.

"Niin, sinä elelit saarellasi liian mukavasti, rakas sisarenpoikani, ja täytyi hankkia sinulle vähän mielenjännitystä!"

"Mutta", vastasi Godfrey, yhtyen yleiseen iloon, "jos tahdoitte minua tuolla tavoin koetella, eno Will, miksi sitten lähetitte matkalaukun ja siinä kaikenlaisia esineitä, joita me niin kipeästi tarvitsimme?"

"Matkalaukun?" ihmetteli William W. Kolderup. "Minkä matkalaukun? En ole konsaan lähettänyt sinulle matkalaukkua! Olisiko ehkä...?"

Näin sanoen kääntyi eno Phinaan päin, joka loi silmänsä alas ja käänsi päänsä sivulle.

"Ah, tosiaan! Matkalaukku on lähetetty, mutta silloin on Phinalla täytynyt olla rikostoveri..."

Ja Will-eno kääntyi kapteeni Turcotteen päin, joka rämähti isoon nauruun.

"Mitäpä sille mahtoi, herra Kolderup?" vastasi hän. "Voin joskus vastustaa teitä... mutta Phina-neitiä... ei, se on liian vaikeata! Ja kun te neljä kuukautta sitten lähetitte minut saarelle tarkastelemaan, otin minä mainitun matkalaukun veneeseeni..."

"Rakas Phina, rakas Phinani!" virkkoi Godfrey ojentaen nuorelle tytölle kätensä.

"Te, Turcotte, olitte kuitenkin minulle luvannut pitää asian salassa", vastasi Phina punehtuen.

Ja ravistaen isoa päätänsä koetti eno William W. Kolderup turhaan salata suurta liikutustansa.

Mutta jos Godfrey ei ollutkaan voinut pidättää hyvätuulista hymyä kuunnellessaan Will-enon antamia selityksiä, niin opettaja Tartelett ei suinkaan nauranut. Hän oli kovin kiukuissaan kuulemastansa! Ettäkö häntä, tanssin ja plastiikan opettajaa, oli moisilla kujeilla vedetty nenästä! Siksipä hän hyvin arvokkaana astui esille ja kysyi:

"Herra William W. Kolderup ei kaiketikaan väitä, että suunnaton krokotiili, jonka onnettomaksi uhriksi olin joutumaisillani, oli pontimilla liikkuva pahvinukke?"

"Krokotiili?" ihmetteli eno.

"Niin, herra Kolderup", puuttui puheeseen Karefinotu, jolle täytyy palauttaa oikea nimensä, Jup Brass, "niin, todellinen krokotiili, joka ahdisti herra Tartelettia. Eikä minulla kuitenkaan ollut sellaista kokoelmassani!"

Godfrey kertoi sitten, mitä viimeksi oli tapahtunut: runsaslukuisten petoeläinten, todellisten leijonain, tiikerien ja pantterien äkillisestä ilmestymisestä saarelle sekä käärmetulvasta, vaikka ainoatakaan näytettä moisista matelijoista ei ollut siellä neljänä ensi kuukautena havaittu! William W. Kolderup joutui nyt vuorostaan hämilleen eikä käsittänyt tästä kaikesta mitään. Spencerin saarella -- sehän oli jo aikoja sitten tunnettu asia -- ei oleksinut ainoatakaan petoa, ja kauppasopimuksen mukaan ei siellä saanut olla minkäänlaista tuhoeläintä.