Part 15

Hän ei myöskään käsittänyt, mitä Godfrey hänelle kertoi kaikista yrityksistään ottaa selvää savusta, joka oli näyttäytynyt eri kohdilta saarta. Samaten hän tuntui kovin ällistyvän paljastuksista, jotka vihjaisivat hänelle, että kaikki ei ollut käynyt hänen ohjeittensa mukaan, sen ohjelman puitteissa, jonka tekemiseen hänellä yksin oli ollut oikeus.

Mitä Tartelettiin tulee, niin hän ei ottanut noita selityksiä kuuleviin korviinsa. Hän näet ei tahtonut mitään myöntää, ei valehaaksirikkoa, ei valevillejä, ei kuvaeläimiä, ja kaikkein vähimmin hän tahtoi luopua saavuttamastaan kunniasta, että oli ensimmäisellä laukauksellaan kellistänyt polynesialaisheimon päällikön -- erään Kolderupin palvelijakunnasta, joka muuten voi yhtä hyvin kuin hän itsekin.

Kaikki oli sanottu, kaikki selitetty, paitsi tärkeä kysymys todellisista pedoista ja tuntemattomasta savusta. Sen johdosta oli jo Will-enokin vaipumaisillaan syviin mietteisiin. Mutta käytännöllisenä miehenä hän siirsi näiden kysymysten ratkaisun toistaiseksi ja sanoi kääntyen sisarenpoikaansa kohti:

"Godfrey, sinä olet aina niin paljon pitänyt saarista, että varmaan tuotan sinulle suuren ilon ja täytän toivomuksesi ilmoittamalla tämän saaren kuuluvan sinulle, yksinomaan sinulle. Minä lahjoitan sen sinulle! Sinä saat nauttia saarestasi niin paljon kuin vain tahdot! En aio pakottaa sinua täältä lähtemään, en yritä väkisin eroittaa sinua saarestasi. Pysy siis Robinsonina koko elämäsi päivät, jos sydämesi sitä halajaa..."

"Minäkö", huudahti Godfrey, "kaikiksi ajoiksi!"

Phina lähestyi vuorostaan:

"Godfrey", kysyi hän, "tahdotko sinä todella jäädä saarellesi?"

"Mieluummin kuolisin!" vastasi nuori mies suoristautuen niin kimmoisesti, että hänen sanojensa vilpittömyyttä ei voinut epäillä.

Mutta sitten hän heti muutti mielensä.

"No, kyllä sentään", jatkoi hän tarttuen neitosen käteen, "kyllä jään tänne, mutta vain kolmella ehdolla, ensiksikin sinun on jäätävä tänne minun kanssani, rakas Phina, toiseksi täytyy Will-enon suostua asumaan täällä meidän kanssamme, ja kolmanneksi pitää _Dreamin_ laivapapin vielä tänään tulla meidät vihkimään!"

"_Dreamissa_ ei ole pappia, Godfrey", vastasi Will-eno, "sen kyllä tiedät; mutta luullakseni on niitä vielä San Franciscossa, ja kaiketi sieltä tapaisimme useammankin kuin yhden arvokkaamman pastorin, joka suostuisi tekemään meille tämän pienen palveluksen! Arvelen siis noudattavani mielihaluasi sanoessani sinulle, että huomenna astumme jälleen laivaan!"

Sitten Phina ja Will-eno tahtoivat, että Godfrey olisi hyvä ja näyttäisi heille saartansa. Hän opasteli heitä siis mammutpetäjäin juurella ja vähäisen joen vartta pienelle sillalle asti.

Voi, Willin puun majasta ei enää ollut mitään jäljellä! Tuli oli kokonaan polttanut poroksi puun tyveen laaditun asunnon. Jollei William W. Kolderup olisi saapunut, niin nyt, kun heidän pienet talouskapineensa ja työkalunsa olivat hävitetyt ja ilmieläviä petoja juoksenteli saarella, olisi Robinsoniemme kohtalo talven tullen ollut varsin surkuteltava.

"Eno Will", virkkoi sitten Godfrey, "jos olin antanut tälle saarelle Phinan nimen, niin sallikaa minun lisätä, että mammuttipetäjän, jossa asuimme, olin ristinyt Willin puuksi".

"Hyvä on", vastasi eno, "me otamme sen siemeniä mukaamme kylvääksemme niitä Friscossa puutarhaani!"

Tämän kävelyn aikana havaittiin etäältä muutamia petoeläimiä, mutta ne eivät tohtineet hyökätä _Dreamin_ lukuisan ja hyvin aseistetun matruusijoukon kimppuun. Siitä huolimatta oli niiden olemassaolo yhtä käsittämätön tosiasia.

Sitten noustiin laivaan, kun Tartelett ensin oli pyytänyt, että saisi ottaa mukaan "krokotiilinsa" todistuskappaleeksi -- mikä hänelle myönnettiin.

Illalla, kun kaikki olivat kokoontuneet Dreamin ruokasaliin, juhlittiin iloisella aterialla Godfrey Morganin koettelemusten päättymistä ja hänen kihlaustaan Phina Hollaneyn kanssa.

Seuraavana päivänä, tammikuun 20:ntenä, _Dream_ oli lähtökunnossa kapteeni Turcotten komentaessa. Kello kahdeksalta aamulla Godfrey näki, jonkun verran heltyen, lännen taivaanrannalle varjona haihtuvan tuon saaren, jolla hän oli ollut viisi kuukautta koulussa ja oppinut unohtumattomia läksyjä.

Matka sujui nopeasti kauniilla säällä ja suotuisalla tuulella, joka salli _Dreamin_ levittää purjeensa. Ah, tällä kertaa se ohjasi suoraan maaliinsa, se ei yrittänyt ketään pettää! Se ei tehnyt lukemattomia mutkia, kuten ensimmäisellä matkallaan! Se ei perääntynyt yöllä, minkä oli päivän kuluessa kulkenut!

Niinpä se tammikuun 23 päivänä, laskettuaan Kultaportista San Franciscon laajaan satamalahteen saapui kello kahdentoista aikaan tyynesti Merchant Streetin laiturin viereen.

Ja mitä silloin nähtiin?

Nähtiin laivan ruumasta astuvan esille miehen, jonka saavuttuaan uimalla _Dreamiin_ sen ankkuroidessa Phinan saaren edustalla oli onnistunut kätkeytyä vielä toistamiseen.

Ja kuka se mies oli?

Se oli kiinalainen Seng-Vu, joka oli tehnyt paluumatkansa samalla tavalla kuin ensi retkensäkin!

Seng-Vu astui William W. Kolderupia kohti.

"Suokoon herra Kolderup anteeksi", sanoi hän hyvin kohteliaasti. "Astuessani Dream-laivaan luulin sen purjehtivan suoraan Shanghaihin, jonne tahdoin päästä -- takaisin kotimaahani; mutta sen palatessa San Franciscoon minä astun laivasta!"

Hämmästyneinä tästä kummituksesta he eivät osanneet vastata mitään tungettelijalle, joka hymyillen katseli heitä.

"Mutta", sanoi vihdoin William W. Kolderup, "et kaiketikaan ole viipynyt kuutta kuukautta lastiruuman pohjalla?"

"En", vastasi Seng-Vu.

"Missä sinä sitten piileskelit?"

"Saarella!"

"Sinäkö?" huudahti Godfrey.

"Minä!"

"Ne savut siis...?"

"Täytyihän toki tehdä tulta!"

"Etkö sinä yrittänyt saapua meidän luoksemme, elämään yhdessä meidän kanssamme?"

"Kiinalainen viihtyy yksinään", vastasi Seng-Vu tyynesti. "Hän on kylliksi itselleen eikä kaipaa ketään!"

Näin sanoen tuo olento kumarsi William W. Kolderupille, lähti laivasta ja hävisi.

"Siitä näet, mistä puusta oikeat Robinsonit ovat veistetyt!" huudahti eno Will. "Katsele häntä ja sano, oletko hänen kaltaisensa! Samantekevää, mutta anglosaksilaisen rodun ei ole hyvä sulattaa itseensä tuollaisia ihmisiä!"

"Hyvä", virkkoi silloin Godfrey; "savun näkymisen selittää Seng-Vun oleskelu saarella; mutta ne pedot...?"

"Ja minun krokotiilini?" tiukkasi Tartelett. "Selitettäköön toki minulle minun krokotiilini!"

Kovin hämmästyneenä tästä seikasta kosketti eno William W. Kolderup neuvottomana otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen pilven.

"Kyllä sen myöhemmin saamme selville", sanoi hän. "Kaikki selviää lopuksi sille, joka osaa tiedustella."

Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin suurella loistolla William W. Kolderupin sisarenpojan ja kasvattityttären häitä. Voitte arvata, että kaikki upporikkaan kauppiaan tuttavat juhlivat ja onnittelivat nuorta paria.

Näissä juhlamenoissa Tartelett esiintyi perin siroryhtisesti ja hienosti, aivan _comme il faut_; ja oppilaskin puolestaan tuotti kunniaa kuuluisalle tanssin ja plastiikan opettajalle.

Tartelettin mieleen juolahti oiva ajatus. Kun hän ei voinut pistää krokotiiliansa neulaan -- mitä hän pahoitteli, -- päätti hän aivan yksinkertaisesti täyttää sen oljilla.

Tällä tavoin olisi eläin hyvin laitettuna, kita puoliammollaan, jalat harallaan, kattoon ripustettuna hänen kamarinsa uhkein koristus.

Krokotiili lähetettiin siis taitavalle eläintentäyttäjälle, joka toi sen taloon muutamia päiviä myöhemmin.

Silloin saapuivat kaikki ihmettelemään "hirviötä", jonka ateriaksi Tartelett oli ollut joutumaisillaan.

"Tiedättekö, herra Kolderup, mistä tuo eläin on kotoisin?" kysyi kuuluisa täyttäjä esittäessään laskunsa.

"En", vastasi Will-eno.

"Mutta olihan sen selkäkilven alle kiinnitetty osoitelappu."

"Osoitelappu!" huudahti Godfrey.

"Kas tässä!" vastasi kuuluisa ammattimies.

Ja hän näytti nahanpalasta, johon oli lähtemättömällä musteella piirretty:

Hagenbeckittä, Hampurista, J.R. Taskinarille Stocktoniin, U.S.A.

Kun William W. Kolderup oli lukenut nämä sanat, purskahti hän räjähtävään nauruun.

Hän oli käsittänyt kaikki.

Hänen vastustajansa J.R. Taskinar, hänen laudalta lyöty kilpailijansa oli ostanut kokonaisen laivanlastin suuria petoja, matelijoita ja muita tuhoeläimiä molempain pallonpuoliskojen eläinnäyttelyjen hyvin tunnetulta hankkijalta ja kostaakseen kuljettanut ne öiseen aikaan useammissa erissä Spencerin saarelle. Se oli käynyt hänelle epäilemättä kalliiksi, mutta hänen oli onnistunut tärvellä kilpailijansa omaisuus, kuten englantilaiset, jos saamme tarinaa uskoa, tekivät Martinique-saarella ennenkuin luovuttivat sen ranskalaisille.

Nyt ei enää ollut mitään selittämätöntä Phinan saaren muistettavissa tapauksissa.

"Hyvin pelattu!" huudahti William W. Kolderup. "Minä en olisi osannut tehdä paremmin kuin tuo vanha Taskinarin lurjus!"

"Mutta noine hirvittävine vieraineen", huomautti Phina, "on nyt Spencerin saari...!"

"Phinan saari..." oikaisi Godfrey.

"Phinan saari", toisti nuori rouva hymyillen, "aivan kelpaamaton asuttavaksi!"

"Pyh",, vastasi Will-eno, "odotetaan siksi, kun sen viimeinen leijona on syönyt viimeisen tiikerin!"

"Ja etkö silloin, rakas Phina", kysyi Godfrey, "pelkää lähteä sinne kesäkaudeksi minun kanssani?"

"Sinun kanssasi, rakas puolisoni, en pelkää mitään missään!" vastasi Phina. "Ja koska sinä siis et olekaan tehnyt kiertomatkaasi maapallon ympäri..."

"Niin teemme sen yhdessä!" huudahti Godfrey. "Ja jos kova onni joskus tekisi minusta todellisen Robinsonin..."

"Niin minä olen uskollisimpana Robinsonittarena rinnallasi!"