Part 9

Silloin jokin alhaalla kolahtaa ja kolausta seuraa innokas itku. Heitän kirjani. On aivan sietämätöntä kuulla lapsen porua ja valitusta. Äiti sättii, vaatii vaikenemaan ja väliin tönäsee, antaakseen sanoilleen tehokkaamman vaikutuksen.

Itku muuttui vähitellen heikommaksi, mutta samalla kipeämmäksi; se on jo nikkomista ja epäselvää uikutusta. Sitä säestävät äidin askareet siellä alhaalla ja minun sydämeni levottomat lyönnit heidän päänsä päällä. Heiltä kuuluu kaikki tuskallisen tarkasti.

Mitä hän sille lapselle tekeekään? Piinaa kuoliaaksi, lyö sairasta lasta! Lieneekö omakaan, on kai tuollainen hoidokki, otettu kymmenestä markasta kuussa vaalittavaksi, tai oikeammin -- piinattavaksi! Onhan sellaista nähty!

Vereni alkoi kiehua. Loukattu ihmisyystunto nosti päätään, syytin yhteiskuntaa ja talon isäntää, joka sellaista talossaan sallii.

Lapsi itki yhä. Tukin korvani pumpulilla, kävelin, lauloin. Turhaa vaivaa. Kirjaani en voinut innostua.

Oppilaani tulivat ja hetkeksi unohdin naapurit allani, mutta pian he menivät, ja minä päätin ottaa selvän asiasta.

Muutama askel pihan pintaa alempana, pitkän, pimeän käytävän päässä hapuilin ovea, löysin avaimen ja kiersin sitä, hiljaa ovelle koputettuani vedin sen auki, astuin kynnykselle. Vastaani lemahti ummehtunut kellari-ilma ja uunin luota iski nuorekkaan vaimon katse minuun kummastuneena, kysyvänä.

Lattialla leikki lapsi, noin kuuden vanha. Niin hän oli kuin kuopassa kasvanut perunan itu, pitkä, hontelo ja valkoinen. Silmät elivät omassa taivaansinessään, suurina ja miettivinä minua tähystäen. Näöstä päättäen nuo kaksi olivat ilmeisesti äiti ja lapsi. Kaduin ajatuksiani heistä ja ymmärsin olevani tungetteleva. Eihän minulla ollut oikeutta sekaantua noiden kahden väleihin.

Onko poikanne kipeä? kysyin.

Kyllä se taitaa olla, kun on niin äreä, sanoi vaimo.

Te näytätte itsekin sairaalta. Eiköhän tämä huone ole epäterveellinen?

Vaimon hienosta hymystä näin, että olin puhunut hänen mielestään lapsellisuuksia.

Tuo poikahan se on ollut niin levoton yöt ja päivät, sanoi hän silmäten lasta. Siinä katseessa ei ollut lempeyttä eikä äidin silmän hyväilyä. Se oli vain tuollainen omistava silmäys, uupuvan kärsivällisyyden viittaus kuihtuvaan lapseen. Hän huokasi ja kasvoille ilmestyi hetkeksi pureva huoli tai harmi; hermostuneet liikkeet ja sanat kapinoivat sallimusta vastaan.

Ettekö voisi viedä häntä maalle? kysyin.

Hän katsoi minuun suurin silmin ja hiukan niskaansa nykäisten:

Miksen voisi!

No, mutta viekää! huusin voitonvarmana.

Minulla on maalla omat huoneet, miesvainaani oli puuseppä ja hän rakensi. Siellä asuu nyt kesällä herroja, mutta ne ovat sieltä jo kai tulleetkin. -- Hänen ryhtinsä varmeni näistä huoneista puhuessa.

Miksi ette asu tykkänään maalla, koska teillä on siellä omat huoneetkin?

Hän katsoi minuun ja kääntyi sitten sekottamaan pataansa, kasvoilla jäykkä piirre ja päätä hiukan nykäisten.

Mitähän siellä asuisi, kun ei sentään tarvitse asua. On täällä veli ja sisar, pidän niille ruokaa ja siivoon. Eihän sitä yksinäinen vaimoihminen suuria tarvitsekaan, ja poika se syö kuin kärpänen.

Asuittehan te kaiketi miehenne kanssa maalla niissä huoneissanne?

Asuinhan minä, vaan ellei se olisi niin pian kuollut, niin olisin tahtonut kaupunkiin muuttamaan.

Ettekö viihtynyt?

Voi, voi, jos neiti tietäisi, kuinka minun oli vaikea olla siellä, kun lapsesta saakka olin aina asunut kaupungissa. Neiti näyttää olevan sellainen, että teille voi puhua kuin meikäläisellekin.

Hän katsoi minuun tutunomaisesti ja minä nyökkäsin.

Meidän huoneet olivat metsänrannassa ja edessä suuri vainio, oikein sellaista kartanon lakeaa heinäpeltoa. Siinä kartanossahan se ukkovainaa oli nikkarina ja teki muuallekin töitä. No niin, yksinhän siellä asuttiin, ei ollut perin lähellä naapuriakaan. Ja minäkös pelkäsin ja tukin aina pimeän tullen akkunat ja ovet. Sittenkin hypähdin toisinaan pelosta kiljahtaen, kun tuuli tai muu sää jyskytti ulkona ja sysi rakennusta, ja oli niinkuin jokin olisi pahansuopuuttaan pyrkinyt sisään ja ennustanut pahaa. Miesvainaani kävi sitten hyvin huonoksi ja makasi pitkät ajat.

Niin, kyllähän surut voivat itkeä ilmassa ja samalla hiipiä sydämeen.

Neitikin uskoo sillä tavalla?

Uskon.

Vaimo istui hetken vaiti, katsellen minua avoimilla silmillään epäillen, hiukan arvaillen, tarkotinko, mitä sanoin -- tuon saman silmäyksen olen usein kohdannut puhuessani hänen luokkaansa kuuluvan kaupunkilaisen kanssa -- ja näytti uskovan sanojani. Hän oli heikko ruumiiltaan, ehkä sairaudesta, ahtaasta elämästä, mutta hänellä oli eloisat piirteet, herkät ilmaisemaan hänen mielialojaan, ja olennossa hempeyttä, tuollaista heikkouden ja kuihtuvaisuuden hempeyttä. Hän jatkoi entistä luottavammin:

Uskooko neiti enteisiin ja sellaisiin, että sanotaan tai annetaan jollain tavalla tietää edeltäpäin?

On sellaistakin minun tietääkseni sattunut! ja uskon minä siihenkin, sanoin hänelle ihmetellen itsekseni, mitä hän oikeestaan tarkotti.

Niin minäkin sitä olen ajatellut, että kyllä toisinaan henget pitävät peliään.

Onko teille jotakin sellaista sattunut?

On. Se oli silloin, kun mieheni kuoli. Sen vainaan viimeisinä aikoina en paljoa nukkunut, mutta kerran sitten vaivuin syvään uneen -- se oli kevättalvea -- ja heräsin äkkiä siihen, että ovelle lyötiin kovasti. Nousin istualleni, kuuntelin -- hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten tuuli parahti akkunan alla ja inui kuin valittava eläin. Panin maata uudestaan, rauhottuneena, sillä ukkokin näytti nukkuvan. Silloin taas jysäytti ovelle kuin nuijanlyönti. Makasin hiljaa, pelkäsin ja odotin jotakin tapahtuvan ja että taas löisi, vaan ei lyönyt enää, sen sijaan kopisi ja tassutteli ympäri huoneitamme pellon puolella ja metsänrannassa. Nousin ylös ja otin tulta, oli niin tukala ollakseni, että täytyi. Katsoin sitten ukkoa -- se oli kuollut!

Vaimo istui pöydän päähän -- minä istuin toisessa päässä -- ja pyyhki hihallaan leivänmuruja lattialle. Poika piteli äidin toista kättä ja kysyi jännitettynä:

Löikö se isää?

Äiti pyyhkieli silmiänsä eikä vastannut.

Niin että kaihan te, neiti, ymmärrätte, etten minä enää menisi maalle asumaan enkä niihin huoneisiin, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä ja katsoi minuun.

Kyllähän sen ymmärrän, mutta eikö ihana, valoisa kesä haihduttaisi kaikkia kauhuja?

Hm, hymähti hän, en minä siellä voisi kuitenkaan elää.

Eläväthän siellä muutkin ihmiset.

Niin, sellaiset, jotka ovat lapsesta saakka tottuneet. Ei minun ruumiini kestänyt ulkotyötä. Ja sitten se yksinäisyys!

Onhan kylissä ihmisiä.

Olihan niitä, vaan ei aivan lähellä. Sehän se juuri oli, ettei asunut ketään saman katon alla, piti mennä ulos ilman ja pimeän käsiin hakemaan ihmisiä. Eihän sitä heikko sillä tavalla uskalla asua. Pelottaa, niin että voisi tulla hulluksi.

Poika yski ja äiti auttoi häntä vuoteelle, peitteli vanhalla takilla ja varotti olemaan alallaan.

Kellari-ilma painosti minua, ohimoissani takoi, käsivarteni painoivat, tunsin pahoinvointia kuin olisin saanut häkää.

Tämä huone on hyvin epäterveellinen, poikanne on varmaan sairas senvuoksi, sanoin astuessani ovelle.

Äidin kasvoilla välähti säikähdys ja hätäinen katse iski poikaan, mutta rauhottuneena hän jälleen hoiteli tulta hellassa, sillä ei hän voinut mitään erityistä pojassa huomata, hiipivä tauti oli vähitellen uhriaan kuluttanut.

Poika tuli vuoteelta, tarttui äitinsä hameeseen ja nojasi siihen luottavaisena, ja äiti silitteli pitkää, vaaleaa tukkaa vedellen sitä sormiensa lomitse.

Minä hätkähdin pojan muotoa, siinä oli jotakin luurankomaista: leveällä otsalla nahka tiukkana paljastaen pienimmätkin syvennykset, nenä terävä ja suora, posket ontot ja pitkät, vaaleat silmäripset. Äidin suun ympärillä oli hienot kärsivällisyysviivat ja hyvä, hellä hymy, kun hän nyt katsoi poikaansa.

Kysyin itseltäni ihmeissäni, miten tuo hempeä, heikkouden sulostama nainen voi lyödä lastaan.

Astuessani auringon valoon kellarista, riipaisi valo silmiäni, ja kun hengitin syvään, vihloi rinnassani, olin huumaantunut ja heikotti. Hetken kuluttua olin kuitenkin entiselläni ja itsekkään tyytyväisyys hiveli tuntoani, ettei minun tarvinnut menehtyä kaupungin Minotauruksen kidassa. Pian riepotin sentään itsekkäisyyttäni ja suunnittelin keinoa, millä saisin vaimon ja lapsen maalle. En päässyt siitä oikein selville, sillä ajatukset kieppuivat yhä vielä kysymyksessä: mitenkä tuo äiti, sellainen lempeä ihminen, lyö lastaan?

Sinä iltana tulin myöhään kotiin ja olin pitkästä kävelystä hyvin väsynyt ja heittäysin vaatteineni sohvalle huokaamaan.

Samassa remahti kellarissa reima hanuri soimaan kitkattavaa valssia ja tanssivien askeleita kuului, akkunani helähtivät ponnekkaimmissa tahdeissa, lattiani johti kaikki äänet korviini ja koko huoneeni noudatti valssin tahtia kuin rumpu orkesteria. Valssia seurasi perhospolkka eikä sen pyöräyksistä eikä sipsuttavasta tahdista tullut loppua ollenkaan.

Hermoni kapinoitsivat ja sisuani kirveli, kun en huoneessani saanut rauhaa yöllä enkä päivällä. Nousin melkein raivoissani sohvalta.

Tarvitseeko tätä kärsiä, menen alas, annan niille kyytiä, haen talon isännän tai poliisin!

Nyt siellä soitettiin valssia ja sen huimaavassa tahdissa juoksin pihalle, hapuilin pimeässä käytävässä ja avasin oven, kukaan ei huomannut tuloani, kaikkien silmät seurasivat tanssivia lattialla.

Huone ei ollut aivan pieni eikä liioin monilla kaluilla täytetty. Lesken ja pojan sänky oli kasattu nurkkaan ja sen korkealla vaateröykkiöllä istui soittaja, äiti pidellen poikaa sylissään ja pari tyttöä. Näin oli tanssiville saatu koko hyvä tila. Tasaisesti keinuen he kiitivät kaikki yhtäänne päät yhdessä, poski poskessa, silmät ummessa yhä ympäri taukoamatta, sieramet ammollaan ja suut auki, kalpeina, kiihkeän koneellisesti. Hanuri valitteli kuin itkevä lapsi, parahti kuin ruoskalla isketty koira, väliin yhtyivät äänet ärsyttäväksi soinnuksi, ja jostakin sen uumenista tuli houkutteleva tai naurava ääni kuin ilkkuvain kiusaajain, kun niiden ilkityö on onnistunut.

Sumuisessa huoneessa tuoksui kellarin home, ihmishiki ja nuorison veri. Suljin hiljaa oven ja hiivin pimeää käytävää, ja hanuri parkui ja nauroi, itki ja houkutteli.

Astuin viileässä yössä kadulle ja tunsin sanomatonta avuttomuutta. Yön kaamea salaperäisyys uhkasi käytävillä ja tavotti pitkin, ahnain käsivarsin pimeään syliinsä kivimuurien yhtyneissä rajoissa ja sadat pimeät akkunat murjottivat synkkinä ja sokeina.

Silloin nousi uhka mielessäni, puristin nyrkkiä kuin voimaton vihassaan ja nauroin itsekseni katkerasti: -- Houkkio olet, säälit ihmisiä, jotka elämästä riemuitsevat. Kellari on heille riemun paikka. Täytyy olla kellareita, eihän muuten voisi olla yläkertoja. Sinä olet liian lähellä kellareita, muuta yläkerroksiin!

Sokeain yläkerrosten akkunat tuijottivat minuun kaameina ja kylminä. Juosten riensin kotiin ja päätin kestää uhritanssien melun.

Kun hanuri vaikeni, alkoi äänien sekava hälinä ja kaikkein ylinnä kuului sairaan pojan ilokirkunaa. Hän tavaili hullunkurisia sanoja, riehui henkensä edestä, kunnes tuli tukehuttava yskä ja itku. Nuoret nauroivat ja rupattivat kilvan, keksivät yhä uutta viekotusta pojalle, uusia sanoja, uusia temppuja. Poika kirkui ja nauroi, kunnes yskä ja itku hänet nujersivat. Tätä menoa jatkui yhä uudestaan ja uudestaan. Vieraat poistuivat vasta myöhään yöllä, mutta poika itki yhä. Äiti lohdutti, hyväili, viekotteli nukkumaan, torui, muuttui häijyksi ja -- löi, hyväili uudestaan, itki itsekin.

Nukuin myöhään, aina keskipäivään saakka; kun heräsin, oli pääni raskas ja jäsenet kolottivat. Kellarista ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Vaimo seisoi pihassa akkunani alla sukkaa kutoen ja poika istui seinustalla hiekkaläjässä.

Poikanne oli levoton koko yön, sanoin hänelle avattuani akkunan.

Sellainenhan se on ollut keväästä saakka, sanoi vaimo silmiään irrottamatta kutimesta.

Nyt aloin ymmärtää, miksi tuo äiti löi lastaan. He olivat valvoneet koko kesän!

Teillä oli vieraita myöhään. Lapsi riehaantuu ja väsyy liiaksi.

Ne olivat sisareni ja veljeni tovereita. Kyllä tuo ilman niitäkin valvoo.

Eikö pojan tule kylmä? Tuo hiekka ei ole kuivaa.

Tohtori käskee pitämään ulkona ja istumaan hiekassa.

Kyllähän niin, mutta hiekan pitäisi olla auringossa ja tämä piha on aivan varjossa.

Vaimo huokasi syvään ja silmäluomet värähtelivät. Minun kävi häntä sääli ja päätin koettaa, eikö häntä saisi houkutelluksi maalle "huoneisiinsa". Menin heidän luokseen ulos ja vein pallin mennessäni ja istutin pikku pojan sille.

Kas nyt pikku mies, sinä istut kuin ajuri noin korkealla. Koska te nyt lähdette maalle?

Olisiko siitä apua? Pimeät illat pelottavat, ja eihän siellä saa ruokaakaan, sanoi vaimo katsoen taas epäillen minua, enkö enää muistanut eilistä keskustelua.

No, mutta metsästä saatte marjoja, sieniä, taloista maitoa, jauhoja, kaloja... En ollut tietävinäni eilisestä puheesta.

Voi, vai metsään, sinne en yksin menisi, vaikka tuohon paikkaan katkeaisin. Siellä on aina jokin tavottamassa -- takaapäin kaappaamassa, vaikka kuinka itseänsä kääntäisi, niin että ihan juoksujalassa pitää sitä paeta.

Mitä te luulette sen olevan?

Mikä sen tietää, voihan ne olla haltioita, puhutaan niistä kirjoissakin ja nykyajan ihmisetkin niihin uskovat, nyt kun kaikki tulevat uudestaan pakanoiksi.

Eikö kaupungissakin ole haltioita?

Ehei, missä ne olisivat, kun ihmisiä on joka puolella, niin ettei tyhjää soppea juuri ole eikä yön päivän yksinäisyyttä.

Ei yön päivän rauhaa, lisäsin katsoen vaimoon, mutta hän ei näyttänyt käsittävän.

Istuin portaille pojan viereen ja silitin hänen hienoa, pitkää tukkaansa.

Oletko sinä, pikkumies, koskaan ollut metsässä? Poika katsoi ensin minuun, sitten äitiinsä suurin silmin.

Tahtoisitko kuulla, millaista metsässä on?

Siellä on susia! sanoi poika katsellen minua kuin olisin ollut suden liittolainen.

Ei, poikaseni, siellä ei ole ainoatakaan elukkaa, joka tekisi kenellekkään pahaa. Metsässä on pelkkiä ystäviä. Oletko sinä käynyt puistossa?

Onhan se, sanoi äiti, sillä poika mietti sitä, ettei metsässä ollut susia.

Puisto on niin köyhä siellä ei ole kiviä, ei käpyjä, ei puroja, ei kantoja, ei marjoja, voi voi, puisto on tyhjä kuin kerjäläinen, paljas ja alaston, ei se voi mitään antaa. Sitten se on vielä niin ylpeä, ei salli kenenkään koskea kukkiinsa, jos sillä niitä on, ei edes hyväillä tai tunnustaa niiden tuoksua, ei saa astua sen nurmelle, ei puun siimekseen laskeutua lepäämään!

Se on paha puisto! sanoi poika surullisella äänellä.

Arvaas, millainen on metsä? Hän katsoi minuun odottava, melkein janoinen ilme kasvoillaan.

Metsä on suuri, et jaksaisi juosta sitä päästä päähän. Ja siellä on ihmeellisiä olentoja, korkeita puita sikin sokin toistensa rinnalla, edessä, takana, ja niiden juurella pikkupuita ja pensaita. Ja ne suuret puut laulavat korkealla latvassaan niille pikkupuille ja nyökkäävät ystävällisesti päätään ja sanovat: kasvakaa lapset suuriksi kuin me, niin saatte nähdä maailmaa, puhua pilville ja pitää tuulia vierainanne. Ja tiedätkö, mitä siellä pikkupuiden ja pensaiden juurella on?

En, sanoi hän hiljaa, jännittyneenä.

Siellä on sammalta, vihreätä, pehmoista kuin tyyny tai matto. Kun sille painaa päänsä ja on hiljaa, niin kuulee, kuinka linnut laulavat puitten latvoissa ja pensaissa pitkin metsää.

Mitä ne laulaa?

Ne laulavat näin: Tule pikku poika metsään leikkimään! Täällä aurinko sinua lämpimästi syleilee, tuuli hyväilee silkinhienoa tukkaasi, huuhtelee ja jäähdyttelee poskiasi; nurmi on täynnä kukkia, joita saat poimia, ja marjoja, joita saat maistella. Ja katsos, tuossa on pieniä kiviä, laitetaan niistä tarha ja tuolla on käpyjä, niistä saatkin lehmiä, lampaita. Ja kuulehan, kun jalkasi väsyy, niin istu puron reunalle. Purossa on vettä, kirkasta vettä ja se hyppelee kivenkolosta kivenkoloon, töyttää lokerosta lokeroon ja huutaa iloisesti: ota kiinni, ota kiinni, jos saat! Sitten se pujahtaa kannon tai puun tai kiven taakse ja vilkaisee sieltä: tui, tui! ja juoksee taas tiehensä. Sellainen veitikka on puro. Ja kun siinä huuhdot jalkasi, yrität sitä kiinni ottaa ja sen kanssa kilpaa juosta, tulet sinä, pieni poika, yhtä iloiseksi ja reippaaksi kuin se puro.

Mennään metsään! huudahti poika ojentaen hentoja käsiään äidille. Äidin oli vedet silmissä, kun hän katsoi minuun.

Ettekö voisi viedä häntä maalle? pyysin minäkin.

Kyllä, hyvä neiti, kyllä minä vien! sanoi äiti liikutettuna ja itki vaalien lasta hellällä innolla.

Kaupunkiin he jäivät.

Jonkun ajan kuluttua tuli äiti luokseni ja pyysi katsomaan poikaansa.

Tauti on nyt hiukan hellittänyt. Se poika parka on nukahtanut vähä väliä ja söikin tänään hiukan, mutta puhuu aina siitä suuresta metsästä ja purosta ja pyytää teitä tulemaan.

Kyllä minä tulen.

Eihän siinä enää toivoa ollut.

Sanoin sen hänelle.

Auttaisikohan, jos nyt vielä lähtisimme maalle? kysyi äiti hätääntyneenä.

En osannut siihen mitään sanoa, sillä en ollut koskaan nähnyt kuoleman majesteettia kasvoista kasvoihin, mutta jokin hämärä aavistus ja pojan hapuileva katse, hänen läpikuultava, veretön olemuksensa ja peitteellä lepäävät pikku luusormet herättivät minussa etäisyyden aavistuksen.

Hän on matkalla, suureen, ihanaan metsään, sanoin.

Vaimo katsoi minuun, hiljalleen tajuten sanani väsyneissä aivoissaan. Sitten hän lysähti istualleen pojan vuoteen viereen ja katseli lasta, joka ei enää hengittänyt.

Kuollut, kuollut! Hän tuuditteli itseään ja nyyhki kyyneletöntä itkua, sairaan, voimattoman äidin tuskaa.

Miksen minä vienyt maalle, voi miksen vienyt? Ehkä se olisi auttanut ja olisihan se auttanut!

Hänen sairaloinen hempeytensä murtui surussa ja hän muuttui teräväluiseksi, jonka kaikki elo oli suurissa, sinisissä silmissä.

Eihän sekään niin varmaa olisi ollut, sanoin lohduttaakseni häntä.

Voi, neiti, eikö se olisi auttanut? kysyi hän kuin helpotusta janoova.

Eihän sitä voi tietää, eihän se olisi tainnut auttaa, sanoin varmemmin.

Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoi hän rauhottuen ja heitti valkoisen liinan lapsen kasvoille, meni vanhaa tottumusta totellen hellan luo, teki tulen ja laittoi pataa liedelle, haki hyllyltä ruoka-aineksia, jotka oli aamulla käynyt ostamassa, ja kädet pitelivät kaikkea hapuillen ja silitellen kuin olin hänen nähnyt pitelevän poikaansa. Vähitellen muuttui ilme kasvoissa, elo siirtyi piirteisiin, niissä oli hetkellinen värähtely, ja sitten kyynelhelmet putoilivat suurina ja raskaina kuumalle hellalle. Pian itku yltyi ja puistatti laihaa ruumista. Hän istui pöydän ääreen. Itkekää, se lieventää.

Hautajaisten jälkeen sanoin hänelle: tekisi teille hyvää päästä pois täältä vähäksi aikaa.

En voi mennä, kuka laittaisi ruokaa sisarelleni ja veljelleni, sanoi hän tyynellä tavallaan.

Talven hän laittoi uskollisesti ruokaa, ja keväällä hän tyynesti, kuihtuneena kuin syksyllä lehdet, putosi elämän puusta ja haudattiin maan poveen kaupungin laitaan.

Siellä ei tarvinnut peikkoja pelätä, sillä hänen hiekkaiseen majaansa kuului kaupungin humu, sen kiihkeän sydämen sykkeet. Hän ei ollut siellä yksinkään, hän lepäsi yhteisen, laajan katon alla.

JUHANNUSKOIVU

I.

Tänään olen viidentoista vanha, siis iso ihminen. Ja kun vertaan itseäni siihen Mailiin, joka neljä vuotta sitten vietiin kaupunkiin kouluun, niin täytyy nauraa sellaista hupsua raukkaa.

Kaikilla tytöillä on ystäviä, vaan minulla ei ole. En tiedä, onko muilla tytöillä salaisuuksia, sillä kukaan ei ole minulle mitään kertonut, mutta minulla on. Yritin kerran jutella eräälle tytölle -- en sano nimeä, se on salaisuus -- ajatuksiani, mutta hän kertoi toisille, ja he nauroivat. Tiedän ystävän, jonka suu pysyy kiinni, kun sen vain muistan lukita, ja se ystävä on tämä kirja. Sen valkoisille lehdille tahdon uskoa kaikki, mitä teen, ajattelen ja aion.

Aletaan alusta, minun lukemisestani. Äiti istui rukin edessä, veti aivintutasta suikaleita vähä vähältä, kastoi silloin tällöin hiukan kielellään ja polki rukkia. Pyörä kiersi vallan vimmatusti ja rulla nieli lankaa ahnaasti.

Kuka vieressä istui pienellä jakkaralla? Maili tietysti kirja kädessä.

-- Kuule äiti, anna rukin seistä, minä sanon sitten "k"!

Rukki seisoi kuin naulaan. -- Kyllähän sinä nyt koosta ylpeilet, mutta paneppas sanoja kasaan, sanoi äiti.

Silloin kaikki kirjaimet hyppäsivät äidin rukin pyörään ja huristivat siinä ympäri yhtenä vilinänä. -- Ota selvä meistä!

-- Äiti, vienkö kirjan laudan alle?

-- Lyhyeenpä se lukeminen päättyi, sanoi äiti. Kirja pistettiin laudan alle, astiakaapin hyllylle, jonka syrjälle on saranoilla ripustettu lauta.

-- Arvaa, äiti, onko kukko muninut?

-- Empä tiedä, sanoi äiti salaperäisesti hymyillen. Lautaa nostettiin varovasti. -- On se muninut sokeria! Kirja pistettiin sille paikalle, mihin kukko oli muninut, lankakerien, sukkakääröjen, tilkkujen, rullien ja niisinippujen joukkoon laudan alle.

Leivinuunissa loimusi tuli ja leivät nousivat laudoilla. Äiti koli uunia ja meni sitten hakemaan mäestä uuninluutahavuja. Sillä aikaa Maili juoksi alas rantaan. Liivihame pois ja paita yli pään, vaatteet kauniisti kasaan nurmelle. Tietysti Arvo oli nähnyt pihasta Mailin juoksevan rantaan ja ennättänyt ennen ja pyöritti hurjasti käsiään propellina vedessä. Arvo on oleminaan mies, vaikkei ole yhtään vanhempi minua.

-- Susi tulee! pelotti hän.

-- Uhuhuu!

Susi oli lammas, joka pisti päänsä lepiköstä ja huusi: mää!

-- Älä syö minun koivuani!

Minun koivuni kasvaa uimarannassa ja silloin se oli yhtä korkea kuin minäkin. Vaatteet kainalossa me juoksimme lammaslauman kintereillä, vasta lähempänä kotia puettiin. Äiti seisoi keskellä pihaa varjostaen kädellä silmiään ja huuteli: -- Mailii, tantti on tullut!

-- Mikä se sellainen on? kyseli Arvo.

-- Voi, voi, kuinka sinä olet mölö. Tietysti se on tantti, kun sanoo olevansa tantti!

-- Ai, niin, se ison veljesi rouva. Äiti sanoi, että ne vievät sinut kaupunkiin kouluun.

Sitä en ollut kuullut ja peukaloni kutisi niin kummallisesti. Se tahtoi suuhun.

Äiti oli mennyt sisään ja me jäimme aitan eteen leikkimään ja istuimme pitkälle hirrelle, joka sojottaa kuin mahtava käsivarsi aitan nurkasta ruohostoon. Se oli hyvä hevonen, juna, vene, laiva, isä, äiti, mitä tahansa.

-- Ei siellä kaupungissa kuulu olevan oikeata pihaakaan, sanoi Arvo.

-- Eikös aittaakaan?

-- Eikä aitan portaita.

-- Eikä rinteliä.

-- Eikä järveä. Äiti sanoi, että ihmiset asuvat kaupungissa toinen toisensa niskassa.

-- Nyt narraat.

-- Älä viitsi mennä kaupungin kouluun, pyysi Arvo.

-- Mailii! huusi äiti.

Tantti istui salissa ja hänellä oli korkea tukka ja kiiltävä silkkipusero ja hän tuoksui hyvältä.

-- Sinä haiset hyvältä ja sinulla on silkkiset kädet, sanoin minä.

-- O, du lilla sötunge, sanoi tantti.

-- Sinä sopotat! Ja siitä hetkestä minä vihasin häntä. Kun toisena päivänä piti lähdettämän, ei siitä mitään tullut, sillä minä osasin huutaa ja harata vastaan.

-- Antaa olla vielä kotona, sanoi äiti ja oli tyytyväinen. Pääsin kylän kouluun ja siellä oli kaikki päivät hauskoja.

Kului aikoja, kunnes tantti taas tuli hakemaan, ja silloin täytyi mennä. Olin jo kappaleen toisella kymmenellä. Lähtöpäivänä hiivin yksin rannalle ja istuin koivuni alla. Sen kuori oli jo valkoinen ja oksat niin korkealla, etten niihin oikein ulottunut kädellä. Minun oli niin tukala, tuppasi melkein itkettämään. Kiedoin käteni puun ympärille. Se huojui ja me keinuimme tahdissa. Aallot lipattivat rannassa ja tuuli puhalsi meihin selältä. Linnut visersivät kilvan metsässä. Tietysti he kaikki tiesivät, että minä nyt lähtisin, ja lauloivat juuri minulle. Minä vastasin heille ajatuksissani: -- Kyllä minä tulen takaisin ja silloin olen jo suuri, saan pitkän hameen. Katsos, koivu, näin minä sitten kävelen, olen kuin kuningatar, astun juhlallisesti. Ja kuulehan, kun kuiskaan: -- sitten tulee "hän" ja silloin sinun pitää olla komea, vaaleanvihreä kuin keväällä ja silloin sinulla on ihana tuoksu. Tiedätkö, kuka on "hän"? Se on prinssi, se niin, kai sinä tiedät?

Koivun latva heilahti, kyllä se ymmärsi.

-- Nyt meidän pitää erota, hyvästi, koivu! Älä kerro kellekään, mitä olet kuullut!

Koivu ravisti latvaansa.