Part 6

Minulla oli ollut selvä kuva miehestä, mutta hänet nähdessäni se hävisi ollen aivan väärä. Kättäni puristi luja ja hieno herrasmiehen käsi ja silmiini katsoi kaksi avonaista silmää, joissa vielä paloi kiistan kiivaus. Hän voitti minut ehdottomasti. Hänen hienostunut käytöksensä, miellyttävä joustavuutensa ja mairitteleva huomaavaisuutensa voitti pikku minäni. Mieltymistäni häiritsi vain ajatus: minkä vaikutuksen teen minä häneen? Hänen sileän pintansa takaa en saanut mitään selville.

-- Te tulette kuin kutsuttu, sanoi hänkin. -- Helga tahtoo välttämättä mennä tervehtimään erästä kuolevaa armeijalaista.

-- Kuolevan tahto on täytettävä. Se on minulle pyhä asia.

-- Hänessä voi olla tarttuva tauti, mitä tahansa! intti Horros.

-- Senkin uhalla, sanoi Helga varmasti.

-- Mikä mies se on? kysyin Helgalta.

-- Se meidän miehemme halkopinolta, muistathan? Hän on ollut armeijassa ja on nyt hyvin huonona sairaana. Sain juuri kutsun mennä häntä katsomaan.

-- Kummallinen lumous ja mieliteko! sanoi Horros suuttuneena. Hänen kiivautensa tuntui liiotellulta.

-- Niin, minä teen intohimoisesti juuri sellaista, mikä tuntuu vaikealta ja vastuulliselta, sanoi Helga hakiessaan päällystakkiaan.

Minä näin miehen kasvoilla uhkaavan ilmeen. Helga huomasi sen myös eikä jatkanut kiistaa.

-- Hyvästi, Eeli, vähäksi aikaa. Saat nähdä, minusta tulee oikein kiltti vielä. Me nökötämme täällä kahden emmekä välitä koko maailmasta.

Hän ojensi kätensä Eelille ja katsoi häneen vakavasti. Mies otti käden ja puristi sitä. Näin Helgan kalpenevan tuskasta, vaikkei hän valittanut. Heidän kiihkeä riitaisuutensa vihlaisi minua. Aavistin sen pohjalla kuumien tunteiden ristiriitaa. Itse he unohtivat olevansa sen ohjaamia.

-- Älkää jättäkö häntä yksin kuolevan kanssa, kuiskasi Eeli minulle hyvästi jättäissäni.

-- En, olkaa huoletta.

Eelin huomaavaisuuden välitön vaikutus sai vahvistusta ja minä tunsin olevani häntä lähellä, kuuluvani hänelle yhtä paljon kuin Helgalle.

-- Miehelläsi on merkillinen tenhovoima, sanoin kadulle tultuamme.

-- Niin kaikki sanovat ja luottavat häneen ehdottomasti.

-- Nyt kyllä ymmärrän sinun tuskasi ja onnesi.

-- Ne taitavat kuulua yhteen. Meissä on tulivuori ja sen pohjattomuus kammottaa minua. En pääse selville Eelistä, tuskin tiedän enempää kuin erotessamme.

Me astuimme syrjäkaupungin katuja. Talot olivat ulkoapäin siistit ja somat. Illan rauha ja puhdas asumattomilta kallioilta virtaava ilma karkotti raskaan mielemme.

-- Täällähän olisi ihana asua. Metsää, kallioita, rauhaa, raitista ilmaa.

-- Nyt mennään sisään, sanoi Helga ja me käännyimme portista. Pääsimme ahtaaseen eteiseen, josta pienet ovet johtivat eri asuntoihin. Minun muuttohaluni hävisi näiden ovien edessä. Helga huomasi minun pettymykseni ja sanoi:

-- Sinun laisesi voisivat tulla tänne kansan elämää tutkimaan.

Helga koputti eräälle ovelle ja katsoi minuun olan takaa. Kun ei vastausta kuulunut, avasi hän oven ja me astuimme yksinäiseen huoneeseen, joka oli vaateverholla jaettu kahtia. Verhon tällä puolella asui kaiketi jokin vanha nainen, koska oli virsikirja pöydällä ja sen päällä sangalliset lasit ja seinällä riippui naulassa paksuja, tummia vanhanaikaisia vaatteita. Huone oli puhdas, mutta kummallinen painostus vallitsi siellä. Istuin hiljaa ainoalle tuolille ja Helga kohotti verhoa. Vilaukselta näin vuoteessa saman miehen, joka oli meitä seurannut armeijan pihalle. Hän oli nyt kutistunut kasaan ja korkea nenänvarsi käynyt teräväksi.

-- Kuinka on nyt laita? kysyi Helga. Kuulin tuolin rutisevan ja arvasin Helgan istuneen vuoteen viereen.

-- Huonosti, sanoi mies ja yski röhistellen. -- Noussut tänne rinnan alle turvotus. -- Matliena hieroo -- se on tänään pyykillä -- hyvä ihminen -- hoitaa... -- Matliena sanoo, että nyt se on jo sydämessä -- tulee loppu. Kiitos, että kapteeni tuli.

-- Kuinkas muutoin, sanoi Helga.

-- Te minua armahditte -- tahtoisin rauhassa kuolla -- olisi sanottavaa...

Kuulin sairaan raskaan hengityksen.

-- Teillä on vaikea. Minä autan istumaan, sanoi Helga.

-- Te autoitte minua hädässä, sanoi sairas nyt selvemmin.

-- Te itse tahdoitte myöskin.

-- Tahdoinhan minä, mutta ruumiskoneeni oli päässyt pahaan vauhtiin, ei auttanut jarrut.

Hän yski vähän ja lämpeni puheesta. Kielikin suli eikä enää kangertanut kuin ensin.

-- Taisi olla kova höyry päällä, sanoi Helga.

-- Oli. Siitä pitäis puhua. Makasiinimies olin. Inspehtoori oli papin poika ja minä sen torpparin. Yhdessä kasvettiin. Niin että inspehtoori sitten toimitti sen paikankin. Oltiin kuin veljet. Olisin mennyt vaikka kasakan takkiin sen puolesta. Kun se sitten kerran sanoi, että tarvitsi rahaa, muuten -- voinhan sen sanoa ja täytyy -- muuten joutuisi...

Mies kaiketi selitti liikkeillä, sillä Helga huudahti:

-- Vankeuteen!

-- Niin, sanoi mies, -- oli kirjottanut vääriä papereita.

-- Entä te?

-- Minä tein, mitä hän pyysi. Malttakaa -- tää yskä -- se ahdistaa -- tyynyä ylös -- kiitos! Helpottaa. Se oli kuin veli, kuin minä itse... Mitäs minun piti kertoa?

Tuli hetken hiljaisuus.

-- Piti ottaa rahaa, kuulin miehen sanovan käheästi -- rahaa sinä iltana kirjeestä. Konttorissa oli nuori harjottelija. Se pani rahat pöytälaatikkoon, ei osannut avata kassakaappia. Inspehtoorin täytyi lähteä junalla, juuri kun rahat olivat tulleet. Ei voinutkaan jäädä konttoriin, kun rahat piti... Se kävi helposti. Poika oli jättänyt laatikon lukitsematta ja käveli itse sillalla.

-- Eikö saatu selville? kysyi Helga jännittyneenä.

-- Ei, ja se nuori herra menetti paikkansa eikä koskaan saanut virkaa -- hukutti itsensä.

Mies oli vaiti ja hengitti raskaasti.

-- Se hukutti, nuori mies. Ja se kävi minun tunnolleni. Menin minäkin hunningolle.

-- Entä se inspehtoori?

-- Sai rahat ja auttoi minua Amerikkaan. No, elämähän se on siellä niinkuin täälläkin. Kellä on sisärustingit vialla, ei ne siellä parane. Pahenee, pahenee. Minä siellä satamassa lastasin ja join, join ja lastasin ja yritin unohtaa, mitä olin, vaan eihän se käynyt. Kirjotin kerran inspehtoorille ja pyysin tikettirahaa ja sain. Tulin pois, mutta naamarustinki ei ollut minun ystäväni. Ei kukaan tahtonut antaa työtä, ja sitten se alkoi vasta leikki. Tein tahallani kerran sisäänmurron ja pääsin talveksi lukkojen taakse. No sitten minä jo kehtasin kerran yrittää tavata Horrosta siellä vanhalla asemalla.

Sävähdin -- en kuullut liikahdustakaan.

-- Oliko Horros silloin inspehtoorina? kysyi Helga omituisen ontolla äänellä.

-- No, eihän se sillekään pahaa tekisi vaikka näkisi vanhan apurinsa siinä... niin minä sitä silloin ajattelin, puhui sairas kuulematta Helgan kysymystä.

-- Oliko Horros teidän inspehtoorinne? kysyi Helga uudestaan.

-- Ei se ollut enää siellä. Oli nainut, vaimo sitten karannut. Horros heittänyt viran. Aina se etsii -- etsii!

Minua ahdisti. Hiivin hiljaa kuin varas ulos ovesta ja puikkelehdin kadulle. Siellä tulin vasta tajuihini ja maltoin ajatella, mitä oli tapahtunut.

Helga tuli pian sen jälkeen kadulle, omituisesti hoippuen. Hän ei katsonut ympärilleen, ei näyttänyt muistavan minua, astui hitaasti katua, joka päättyi kapeaan kalliopolkuun. Seurasin häntä etäämpänä ja kun hän istui kallion lohkareelle, siirryin minäkin häntä lähelle.

-- Helga!

Hän käänsi päänsä minuun ja nyökkäsi.

-- Sinäkin sen kuulit!

-- Kuulin -- en aavistanut...

Hänen kasvoilleen nousi vähitellen tumma puna, silmät paloivat ja kädet puristuivat nyrkkiin.

-- Sinä et saa puhua tästä, vanno se minulle!

-- Vannomattakin voit luottaa!

-- Lupaa minulle, että jätät minut nyt kahden kesken Eelin kanssa. Kukaan ei saa tietää meistä, ei kukaan saa tuntea!

-- Helga, ethän sinä vaan tee pahaa itsellesi, olet niin kiihtynyt.

-- Älä pelkää!

-- Etkö sinä voi kirjottaa minulle? On niin raskasta näin erota.

-- Minä en lupaa mitään. Jos voin, niin kirjotan.

Hän ojensi minulle jäykän käden, ylpeä ryhti kielsi kaiken hellyyden. Hän jäi kalliolle ja minä käännyin kotiin. En voinut istua kotona koulusta tultuani, harhailin onnettoman, kuolevan miehen asunnon tienoilla. Toivoin siellä sattumalta tapaavani Helgan. Heti paikalle tultuani näinkin hänen hätäisesti astuvan taloon, pieni vasu kädessään, rauhattomasti ympärilleen tähystellen kuin olisi tahtonut kenenkään tietämättä kulkea.

Seisoin kadun kulmassa ja aijoin juuri mennä porttia kohti, kun näin Horroksen tulevan vastakkaisesta kulmasta ja seuraavan Helgaa -- nähtävästi hänen tietämättään, sillä kun minä tulin portille, kuulin hänen kysyvän eräältä vaimolta pihassa, mistä ovesta rouva oli mennyt -- ihan rauhallisena ja hymyilevänä. Ensi hetkessä tahdoin estää häntä astumasta sisään ja riensin pihaan, mutta samassa luovuin yrityksestäni. Kuinka olisin voinut estää häntä seuraamasta vaimoaan, kun en edes tiennyt mitään tekosyytä. Epäröidessäni oli oikea hetki livahtanut ohitse ja Horros meni sisään. Kotiin rientäessäni olin näkevinäni heidät sairaan vuoteen ääressä.

* * * * *

Olin odottanut kuukausia saamatta Helgasta elon merkkiä. Tiesin, että he olivat kaupungissa ja arvelin heidän hiljalleen taipuvan kohtaloonsa, kunnes minut herätti hätähuudon tapainen kirje.

-- Rakas Naema, tule luokseni nyt kohta, minua on kohdannut suuri suru!

Helga Horros.

Pääni kävi aivan tyhjäksi ja koneellisesti puin ylleni ja menin suoraan hänen asuntoonsa.

Eteisen ovi oli auki ja Helga tuli äitinsä puolelta minua vastaan. Hän oli vanhentunut, astui väsyneesti alakuloisuuden ja voimattomuuden painostamana, katseessa jotakin murtunutta ja säikähtynyttä.

-- Kiitos, että tulit, sanoi hän ja vei minut huoneeseensa, sulki ovet ja istui rinnalleni sohvaan, pujotti sormensa käteeni ja istui vaiti tuijottaen eteensä.

-- Kaikki on lopussa, sanoi hän.

-- Miehesi seurasi sinua sairaan luo.

-- Sinä tiedät sen!

-- Minä näin teidän kummankin astuvan sisään samasta ovesta.

-- Niin kai piti tapahtua. Häneltä en minä voinut salata mitään, en salaisia ajatuksianikaan.

-- Tunsivatko he toisensa.

-- Tunsivat. He vain katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät. Eeli ei näyttänyt hämmästystään.

-- Vai sinä, Kari, ja potilaana, sanoi hän vain. Sairas ei enää osannut puhua, mutta hän tuli levottomaksi ja viittasi meitä tulemaan lähemmäksi. Hänen katseensa oli hyvä ja suuret kyyneleet valuivat kasvoille ja voimattomat sormensa hapuilivat kättäni. Eeli kääntyi pois meistä, mutta sairas viittasi häntä luokseen ja yritti puhua. Eeli pyysi silloin minua poistumaan ja minun täytyi jättää heidät kahden.

-- Kariko hänen nimensä oli?

-- Niinhän se oli. Etkö sinä sitä tiennyt?

-- En. Hän oli puhumaton, sanoit sinä.

-- Hän kuuli hyvin huonosti, kun me olimme siellä, eikä illemmalla enää saanut ääntä.

-- Luuletko miehesi saaneen tietää...?

-- Kyllä hän tiesi.

-- Puhuiko hän siitä?

-- Ei, mutta minä näin sen hänestä ja hän näki minusta vaikka yritinkin tekeytyä huolettomaksi. Ja kyllä hän sanoikin: -- Kuka tahansa voi nähdä sinusta, että pidät itseäsi suuren roiston vaimona.

-- Helga parka!

-- Sanoisit: Eeli parka! Me tulimme kotiin. Muistan sen illan niinkuin se olisi ollut eilen. Eeli lyyhistyi istumaan ja oli vaiti pitkän aikaa. Minä sytytin lamput ja avasin kassakirjani katsellen sitä pysyäkseni levollisena ja pakottaakseni Eeliäkin rauhottumaan. Hän astui pöytäni ääreen, tuohon, ja katsoi minuun oudosti.

Minut valtasi kammottava tuska, pelkäsin enkä voinut ymmärtää, mitä pelkäsin.

Myöhään illalla Matliena kävi ilmottamassa, että Kari oli päässyt ikuiseen rauhaan. Kolmen päivän päästä minä hautasin hänet. Tuntui siltä kuin minä olisin ollut loukkauskivi hänen elämänsä tiellä -- tietämättäni luonnollisesti, mutta kuitenkin -- onhan meidän ihmisten elämä niinkuin renkaat ketjussa, toisistaan riippuvaiset.

-- Tunsiko Horros sinut siihen aikaan, kun -- se tapahtui?

-- Olimme monta vuotta tuttavia.

-- Entä Eeli, koskiko Karin kohtalo häneen? Hän ei puhunut mitään. Jos hän olisikin puhunut! Tuskallinen kammo piiritti minua täällä huoneissa ja minä pelkäsin, että Eeli menisi sekaisin. Hänen tapansa oli kävellä, kävellä yöhön myöhään huoneessaan. Enkä minä koskaan uskaltanut nukkua ennenkuin aamun valjetessa. Eräänä iltana minä vaistomaisesti väänsin oveni lukkoon, niin hiljaa ettei hän voinut sitä kuulla. Minä nukuin, mutta heräsin kauheaan uneen. Eeli oli tarttunut oven ripaan ja väänsi sitä. Hyppäsin ylös vuoteeltani ja kysyin:

-- Tuletko tänne?

-- En! sanoi hän jyrkästi. Väänsin lukon auki. Sydämeni löi rajusti, mutta kuuloni oli terävä. Eeli liikkui hyvin hiljaa. Minä erotin kumminkin kaapin oven narahduksen ja lasin heikon kilahduksen. Tiesin hänen pöytänsä kaapissa säilyttävän erästä pientä pulloa, olin sen kerran Eelillä nähnyt ja kysynyt, mitä siinä oli. Hän sanoi sen sisältävän hyvin vaarallista ainetta. Kauhea ajatus iski minuun ja minä syöksyin ovelle, mutta hän seisoi itse painona sen takana. Avain oli minun puolellani. Pyysin avaamaan, rukoilin. En muista enää mitä puhuin. Kun ovi avautui, olin niin uupunut monien öiden levottomuudesta ja valvomisesta, etten jaksanut seistä. Eeli vei minut vuoteelle ja jäi hoitelemaan.

-- Hävisikö pelkosi?

-- Minä häpesin sitä. Olihan Eeli niin merkillisesti lumoova ja sydämellinen, kun hän tahtoi. Niinä päivinä elimme ja hengitimme. Minun kammoni haihtui kuin ilkeä yön houre.

-- Ja rakkautenne?

-- Juuri rakkautemme antoi meille elämänhalua.

Helga vaikeni, suuret kyyneleet valuivat poskille ja kasvoilla oli kaunis onnen kajastus. -- Me olimme onnelliset ja unohdimme. Mutta päivä päivältä hiipi välillemme sanattomuus ja vanhuus. Eelin ohimoille ilmestyi harmaa tukka, silmät painuivat kuoppiinsa, katse oli pistävän terävä ja hän silmäili minua usein salavihkaa. Joku nimetön pelko alkoi vähitellen painaa minua. Siitä huolimatta teimme työtä, nyökkäsimme toisillemme hyvää yötä ja hyvää huomenta, emme enää antaneet kättä, emme katsoneet silmiin.

Jos minä lähdin asioille kaupungille, tuli Eeli rauhattomaksi, tunsin hänen pistävät ja arat katseensa. Minun täytyi aina selittää tarkoin, mitä aion tehdä ja minne mennä ja sitten pysyä omassa ohjelmassani. Kun hän oli kauppamatkalla, odottelin levottomana, milloin puhelin tai ovikello soisi ja kuvittelin saavani sanoman onnettomuudesta. Kaipasin häntä ja tahdoin heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä itseni tuskasta vapaaksi. Kun Eeli sitten tuli, seisoimme taas jäykkinä eteisessä ja astuimme huoneeseen kylmästi puhellen kuin kaikki tuska olisi ollut olematonta. Minä en kestänyt sitä, sairastuin. Ja Eeli, hän oli kutistunut, käynyt kumaraksi kuin vanha mies.

Lääkäri määräsi minut sairaalaan. Eeli ei suostunut, tahtoi hoitaa itse äitini avulla. Olin hänelle siitä kiitollinen, sillä ero olisi kaiketi ollut ainaista eroa.

Kuvittelin, että äidit hoitavat lastaan samalla tavalla kuin Eeli hoiteli minua. Jos kättäni heitin, oli hän heti vuoteeni vieressä, jos silmäni avasin tai päätäni käänsin, liikahti hän heti ja katsoi minuun. Hän jaksoi valvoa yöt ja päivät. Tiesin olevani hänelle välttämätön ja hän minulle. Kuolleiden tekojen ja kuolleiden ihmisten muistot olivat vain varjoja minulle. Voimani palasivat hiljalleen. Tunsin nyt, että Eeli oli heikompi meistä kahdesta.

-- Nyt on sinun vuorosi levätä ja minun hoitaa, olet rasittunut, vakuuttelin minä, mutta hän tulistui.

-- Lepo olisi minun loppuni. Työtä minä tarvitsen, mutta nyt ei sitäkään ole. Huono onni on vainonnut minua koko ikäni! huusi hän. -- Sekin tiilitehtaani oli lupaava yritys, mutta sitten eräs ostajistani lakkautti maksunsa. Kaikki olisi luhistunut muutaman tuhannen vuoksi ja niellyt minulta monen vuoden palkkatulot. Silloin pelastin itseni, mutta se tuli kalliiksi.

-- Oliko tehdas sinun omasi?

-- Olisinko minä, hemmetti vieköön, pannut nahkani alttiiksi toisen vuoksi?

-- Puhunko minä typeryyksiä?

Hän katsoi minuun tutkivasti ja epäillen.

-- Luuletko sinä ymmärtäväsi, mistä nyt on kysymys? Minä olen itse miettinyt sotkuisaa vyyhteäni puolet elämääni enkä vieläkään ole selvillä. Meidän välillämme ei saa olla mitään arvosteluja! Joko sinä tyydyt minuun tällaisena -- taikka et tyydy ollenkaan. Teit oikein, kun silloin läksit.

-- Minä en silloin tiennyt mitään.

-- Et tiennyt varmaan, mutta ehkä olit saanut vihiä.

-- En mitään. Sinun kummallinen käytöksesi loukkasi minua.

-- Ja sen vuoksi! Hän vihelsi pitkään. -- Luulin sinun tienneen jotakin, sillä laatikossani säilytin erästä kirjettä siltä nuorukaiselta, joka... no, sinä tiedät.

-- Tiedän.

-- Olin aina aikonut hävittää sen, mutta se oli niin vasten luontoani. Kun sinä olit mennyt, ei elämä mielestäni ollut elämisen arvoinen. Olin jo vähällä viedä kirjeen oikeuteen, mutta sinulla oli sama nimi. Se pelasti minut.

-- Tahtoisitko sinä nyt ilmottaa asian, ellei minua olisi?

-- En! sanoi Eeli varmasti.

-- Etkö sen nuorukaisen muiston vuoksi? Hän katsoi minuun taas tutkivasti ja hymyili ivaten.

-- Ehkä myöskin Karin kauniin varjon vuoksi!

-- Minä vaan muistan erästä kuvaa, jossa tuomarit sitoivat totuuden silmät ja kastoivat hänen vaatteensa vereen. Kuningas seisoi vieressä ja nauroi. Kansa riemuitsi verhon takana. Vain lapsi ja narri itkivät.

-- Sellainen on maailman meno, sanoi Eeli tyynesti, mutta samanlainen katse kuin silloin kuolevan luota palattuamme, iski minuun ja hän jatkoi:

-- Luin juuri uutisen lehdestä eräästä isännästä. Tunsin miehen ja tunnen asian. Se on sellainen pankkijuttu ja talonkauppa. Mies vaihtoi maalaistalonsa kaupungintaloon. Naa, olihan siinä pankin puolelta seikkoja... mutta olisihan miehen pitänyt itse ymmärtää asioita. Hän pääsi pian molemmista taloistansa ja pankki oli yhtä taloa rikkaampi. Ja lopuksi mies veti nuoran kaulaansa.

-- Se on kauheata! huusin minä.

-- Oliko se kauheata? sanoi hän kylmästi. -- Ei sen kauheampaa kuin minun tekoni. Eikö totta?

Hän läheni minua tuijottaen pistävällä ja epäilevällä katseellaan. Vaistomaisesti nostin kättäni ikäänkuin suojakseni.

-- Minun juttuni vei sen nuoren miehen, sanoi hän käheästi. -- Sellainen kauhistaa naisia ja sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin naiset!

Hän katsoi minuun vielä kysyvästi kuin olisi odottanut epäävää vastausta, mutta minä en osannut puhua.

Hän meni omaan huoneeseensa.

-- Eeli, menetkö levolle? huusin minä hänelle hiukan myöhemmin.

-- Menen, sanoi hän. -- Hyvää yötä, Helga!

Hänen äänessään oli kuin itkua ja minä nousin kiireisesti mennäkseni hänen huoneeseensa, mutta ovi oli lukossa.

-- Älä tule, minä tahdon nyt levätä ja olla yksin. Olen hyvin väsynyt, sanoi hän ja minusta tuntui, että ääni oli murtunut. Se koski minuun kipeästi, mutta meidän keskustelumme jälkeen se oli minusta luonnollista.

Minä soitin kauppiaalle ja pyysin lähettämään tavaroita seuraavana päivänä. Silloin Eeli tuskissaan huusi huoneestaan:

-- Älä puhu huomisesta!

Minä menin levolle ja nukuin, mutta yöllä heräsin sanomattoman levottomana. En ymmärtänyt mistä se johtui. Luulin tulen olevan irti ja menin keittiöön, kävin äitini kamarissa, mutta Eeliä en muistanut. Eikö se ollut kummallista?

-- Sinä puhut niin juhlallisesti tästä, oliko jotakin tapahtunut?

-- Tule, sanoi Helga, vei minut saliin ja avasi erään huoneen oven.

Eeli Horros makasi ruumiiksi puettuna matalalla korokkeella keskellä lattiaa. Hänen kasvoillaan oli vaate eikä Helga nostanut sitä.

-- Hänen sielunelämänsä oli kuin tummalla harsolla peitetty, eikä sinun rakkautesi voinut sitä poistaa.

-- Minun rakkauteni ajoi hänet kuolemaan, sanoi Helga hiljaa huoneesta poistuessamme.

KIHLAJAISET

Millä sen seipään siihen kallioiseen Kuivalan mäkeen pystytti? Se ei ollut helppo tehtävä, mutta pystytettiin se sentään.

Kuivalan mäki oli, nähkääs, pelkkää kalliota, kiveä, soraa, joku kanervankartu, oljiksi kovettuneita heinänkorsia huutelemassa toisiaan, kuivaa sammalta, ei puuta, ei pensasta niinkään suurta, että jänis olisi siihen päänsä piilottanut.

No, pitihän sen ollakin sellainen, koska se oli annettu Kuppar-Lienan tupapaikaksi.

-- Enhän minä silloin vielä kuppari ollut, kun sen tuvan itselleni laitoin, sanoi Liena, aina kun tuvan rakentamisesta puhe tuli. -- Niin, tuvan minä olen hankkinut tähän kuusen kupeelle. Olisivat saaneet sanoa tätä Kuuselaksi, onhan tässä rymäkässä enemmän kuusta kuin tupaa. Vaikka mitäpä tuota köyhälle niin koreita nimiä! ivaili Liena kupatessaan. -- Tyytyväinenhän minä olen ja saahan sitä ollakkin. Seisoohan se kuusi niin tanakasti tupani takana kuin minkä talollisen kamarin päässä ikään ja levittelee oksiaan kuin siunaavia käsiä. Talvella se kerää myrskyn vihat tanakkaan turkkiinsa ja kesällä se suojaa lahoovaa lautakattoa rankkasateelta.

Tölliä ei kauas erottanut, sillä se oli väriltään kivenharmaa ja hukkui kuin jänis kesällä tumpurana mäen laitaan ja talvella lumivalkoisena nietosten sekaan ollen kuin suuri kivi lunta päällä ja nietokset puoliväliin seiniä. Aurinko oli sateen avulla koristanut neliruutuisen akkunan merkillisillä lasimaalauksilla, ja iltasin siitä kiilui valo kuin mörön silmästä kuusen juurelta.

Akkunan alla punotti kesällä unikkoja pienessä lautissa, johon oli kannettu multaa kessosella samoin kuin muutamaan perunavakoonkin pihassa. Unikot nyökkäsivät perunavarsille: -- Somia ollaan! ja perunan kukat levittelivät terttujaan tanakoina: -- Parempaa on juurella!

Silloin kuusi kuiskaili ja kuiva mäki hymyili ja ullakkoluukku narahti: -- Na, naa!

Aidanseipäät seisoivat säännöllisessä etäisyydessä toisistaan ja aidakset rasahtivat: -- Seiväs pystyyn!

-- Hyvä se on tölli tällaiselle sitkistyneelle ja kuivuneelle kupparille, kehui Liena. -- Noin tuota -- ei sitä aina sentään tällainen ole oltu! Olinhan minä paraillain ollessain meiän kylän vahvin piika, kaivoin ojia, jos pahan pään otin, hakkasin halkoja, keikuin tuota sahransarvissakin, kun miestä vailla oltiin. Aina Liena aikaan sai, oli työ mikä tahansa. Kun tätä mökkiä rakensin, olin miehen housuissa ja saappaissa ja toin hevosella hirret metsästä. Niin silloin...

Liena nyökytti päätään, lepäsi ja antoi hierottavansa levätä.

-- Työ tulitte tänne muualta, sanoi Aholan emäntä lauteilta.

-- Niinhän minä olen jo kolmannessa pitäjässä.

-- Kuuluitte olleen korea ihminen nuorena.

-- Olin kai, koska tota herratkin kääntyivät kirkonmäellä katselemaan. Se on vaarallista meikäläiselle. Minun leipäni kääntyivät nurin päin uunissa, luulin kelpaavani vaimoksi ja jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä. Enkä minä mokomaa kurjimusta kerjännyt. Heitin miehen. Olihan tuota vähän vaikea ensin -- pystyttää seipäitä kuivaan kallioiseen mäkeen. Mutta kun minä sanoin kerran, että seiväs pystyyn, niin kyllä se saa seistä!

-- No, kyllähän Liena, lauhdutteli emäntä.

-- Enkä minä ole kerjännyt. Honkkaan kyllä kuin naarassusi, mutta sitten se on kanssa tytär kuin herrasmamselli, niin että kun sitä lasta kattelee, niin oikein sydämelle hyvää tekee.

-- Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?

-- Päivätyöt pelloilla kävi minulle liian raskaaksi. Kun sitten kerran kuppautin rasittunutta verta pois ruumiistani ja kylän vanha kuppari kauppasi minulle kirvestään ja sarvipussiaan ja antoi hyviä neuvoja, niin otinhan tuon ja meinasin, että kun ihmisellä on hyvä tahto ja huulet jälellä, niin voihan sitä vaikka kupata, ellei muuta enää jaksa. Sen toisen vei maa omakseen ja sitten minä rupesin.

-- Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ, sanoi emäntä.

-- En minä häikäilekkään. Kuppari taikka kappari, leipä se on valkea silläi. Ensinhän minä vähän noin salavihkaa, mutta kun yhä useammin haettiin ja hyväksi kehuttiin ja kohtuullisesti maksettiin, niin olen ollut, saanut kupparin nimen niinkuin virankin.

Liena huokasi ja olisi mielellään purkanut sydämensä keveäksi, että kyllä se nyt on käynyt yhä rakkaammaksi se oma tupa ja oman sängyn lämpimyys on maittavampaa kuin makein mallassaunan löyly ja oma sikurikahvi maistuu paremmalta kuin vieraan pelkkä kahvi, mutta eihän sitä käynyt sanominen, oli eläminen.