Part 5

Olihan tuo vain pieni, typerä kohtaus, mutta se katkeroitti mieleni enkä voinut päästä siitä eroon viikkoihin. Olimmehan olleet kuin yksi sielu ja yksi ajatus, siltä minusta ainakin oli tuntunut. Kun kellastunut paperi uhkasi muuttua kohtaloksemme estäen kaiken hellyyden ja mielenrauhan, yritin tehdä siitä lopun lähennellen Eeliä. Silloin sattui uusi kohtaus. Eeli tuli tiiliuunilta, kädessänsä amerikalaissuomalainen lehti.

-- Annahan minullekin tuo outo sanansaattaja! sanoin ja yritin nykäistä lehteä käteeni.

-- Kaikkea lasten mieli tekee, sanoi hän eikä antanut.

-- Anna vain.

-- Enpä anna, sanoi hän nauraen.

Se rohkaisi minua ja minä kiskaisin lehden äkkiä hänen kädestään. Silloin näin hänen silmissään saman ilmeen kuin sen kellastuneen paperin päivänä, ja rautainen koura tarttui hartiaani, painoi tuolille ja otti lehden. Samassa minäkin ponnahdin ylös. Seisoimme silmä silmässä hetken.

-- Selitä! huusin rajusti.

-- Olet utelias kuin kaikki akat! sanoi hän pilkallisesti ja meni huoneesta.

Minä sulkeuduin pihanpuoleiseen komeroomme, vein hänen vuoteensa toiseen huoneeseen, emmekä kahteen päivään nähneet toisiamme. Kolmantena yönä hän mursi lukon ja minä nousin ja pukeuduin. Menin keittiöön ja istuin siellä aamuun asti.

-- Missä olit yöllä? kysyi hän aamulla.

-- Olin keittiössä. Sinä pakotat minut turvautumaan palvelijaan!

Hän katsoi minuun pilkallisesti ja naurahti.

-- Eeli, selitä mitä tämä oikeastaan on. Minä en voi tyyntyä enkä elää kanssasi tällä tavalla.

-- Minun hommani ja meidän välimme ovat kaksi aivan eri asiaa.

-- Minulla ei ole ollut mitään sinulle kuulumatonta, mutta tästä lähin pidän itseäni vapaana!

Sanat putoilivat tahtomattani. Jokin uusi ja outo ihminen puhui minussa. En silloin olisi voinut peruuttaa sanojani, vaikka hän olisi lyönyt minut kuoliaaksi.

-- Sinä sanot pitäväsi itseäsi vapaana. Luuletko, että minä olen vapaa tekemään, niinkuin itse tahdon. Minä olen sinustakin vastuussa. Se sinun pitää ymmärtää! huusi Eeli.

-- Sitä minä en taho, en -- en hetkeäkään. Minä olen -- olen minä!

Itku tukehutti puheeni ja oma kiivauteni ja selittämätön takertumiseni tuntemattomaan voimaan itsessäni teki minut mykäksi ja kovaksi. Eeli juoksi jäljessäni komeroomme, syleili minua ja puhui kauan ja hellästi niinkuin lapselle.

Minulla oli vain yksi ainoa kolottava ajatus: hän ei luota minuun! En yrittänytkään peitellä nurjaa mieltäni ja Eeli pani kovan kovaa vastaan. Illalla, kun aioin mennä yksin kävelylle, riensi hän ovelle ja sulki sen.

-- Sinä et saa mennä yksin! huusi hän.

-- Jos tätä jatkuu, menen kohta kokonaan, kuiskasin.

-- Juuri sen vuoksi! sanoi hän ja nosti syliinsä kantaen sisään. Hänen kätensä ja sylinsä poltti minua, ja sitä minä häpesin sanomattomasti. Suljin silmäni ja olin ääneti, sillä jos Eeli sen olisi sillä hetkellä tiennyt, olisin kuristanut hänet. Silloin se ajatus syntyi: pois, pois.

Olin yksin. Kolottavat ajatukseni ja oman heikkouden häpeä ajoivat minut kohtaloani seuraamaan. Eelin täytyi mennä junaa vastaanottamaan. Se vihelsi kallioiden välillä ja viiden minuutin kuluttua se olisi asemalla. Hain pöytälaatikosta rahani, jotka äitini oli minulle lähettänyt, lähetin tytön eteisestä hakemaan nuttuni ja hattuni, sulloin tavaroita laukkuun, avasin akkunan pihan puolella ja laskeuduin alas. Sitten pujottelin varastohuoneen takaa toiselle puolelle raidetta tavaravaunujen varjoon. Ja kun juna samassa kolisten pysähtyi asemalle, kiipesin johteen alta vaunuun. Pysähdyin Tampereelle ja kirjotin sieltä oman käsittämättömän uhmani vallassa: -- Päätökseni on varma. Jos minua etsit taikka pakotat palaamaan, lopetan itseni!

-- Olipa sinulla sisua!

-- Se oli hetken rohkeutta, sokean vaiston pakkoa, jota en jaksanut tunnustaa kellekään. Omasta mielestäni olin koko ajan raukka, sillä minä ikävöitsin Eeliä tuskallisesti. Toivoin Eelin kirjottavan, odotin jännityksellä monta viikkoa hänen kutsuaan. Kun ei mitään tullut, jouduin epätoivoon, tahdoin tehdä jotakin merkillistä.

-- Silloin sinä menit armeijaan.

-- En, siihen en ollut vielä kypsä, enkä suinkaan olisi omin neuvoin sinne koskaan tullutkaan. Olin käynyt sairaanhoitokurssin ja tunsin kirurgin ajoilta erään lääkärin kaupungissa. Hän antoi hoitooni erään ihmeellisen naisen. Hän oli oikeastaan kansannainen, mutta hengeltään kehittyneempi ja oppineempi kuin korkeasti sivistyneet. Hän näki heti, että olin onneton. Me emme siitä koskaan puhuneet, mutta hänellä oli erinomainen tapa katsoa minuun. Ja kerran hän sanoi: -- Oletteko koskaan tehnyt hyvää ihmisille? Olihan se perin yksinkertainen kysymys, mutta minä en osannut siihen vastata.

-- Tarkotan, oletteko koskaan työssä unohtanut itsenne ja ollut onnellinen? Oletteko työllä palvellut Jumalaa?

Sellaiset asiat olivat minulle siihen aikaan aivan outoja, mutta omassa tuskassani olin herkkä vaikutuksille. Viisas ja hyvä potilaani sai minut vähitellen vakuutetuksi uhrautumisen onnesta ja opetti minua rakastamaan Jumalaa.

-- Sinä tahdoit unohtaa itsesi voidaksesi unohtaa Eelin.

-- Niin, se pyrkimys on aina ollut minun ruoskani. Silloin uskoin varmasti voivani unohtaa ja tartuin rohkeasti potilaani neuvoon upottaa itseni työn paljouteen. Kun hän oli parantunut, kuljimme yhdessä slummisisarina.

-- Unohditko?

-- En!

-- Entä Eeli, onko hän kirjottanut?

-- Hän kirjotti minulle ja ilmotti eronneensa virastaan ja siirtyneensä kauppa-alalle, pyysi saada tavata minua. Minä vastasin siihen tunnustaen olleeni lapsellinen ja lupasin myöntyä hänen pyyntöönsä, jos hän selittäisi syyn kummalliseen käytökseensä.

-- Noo?

-- Hän kirjotti pitkän kirjeen ilman selityksiä.

-- Ettekä sen jälkeen ole kuulleet toisistanne?

-- Hän teki vararikon. Ja senhän vuoksi. En tiedä oikeastaan, minkä vuoksi emme ole tavanneet toisiamme. Ehkei Eeli ole voinut pyytää, on pitänyt maksaa velkoja, taistella toimeentulosta. Sehän juuri tekee eroni nyt niin vaikeaksi. Mitä minä teen?

-- Te vieraannutte kokonaan.

-- Minä en ole voinut. Tunnen aina vain olevani maantienkulkija, sirotan rakkauteni tuulen viedä. Minä valvon sairaiden kanssa, hoidan lapsia, käyn heidän kurjissa kodeissaan, neulon vaatteita, puhun heille lempeästi, kuin olisi sydän täynnä rakkautta. Minä teen sen hädässäni ja tuskassani kurittaakseni itseäni. Minua pakottaa jokin selittämätön ahdistus kiirehtämään -- mitä ja minne?

-- Sinä uskot Jumalaan.

-- Minä uskon Jumalaan itsessäni, mutta minä olen tolkuton ihminen. Minä janoon toista ihmistä, tahtoisin kerran tuntea, mitä on ihmisen usko ihmiseen!

-- Sinä vaadit paljon.

-- En voi tyytyä vähempään. Sehän on onnettomuuteni.

Ilta oli jo myöhäinen. Helga saattoi minut kotiin ja lupasi tulla seuraavana iltana hakemaan kävelylle.

* * * * *

Olimme kulkeneet hiljaisia katuja, joilla ei näyttänyt eloa olevankaan ja käännyimme juuri valtakatua kohti, kun muuan mies astui jostakin porttikäytävästä ja seurasi meitä jutellen itsekseen.

-- Tuo mies on kauan vainonnut omaatuntoani, sanoi Helga. -- Olen päättänyt kerran puhutella häntä, ja nyt minä sen teen.

Mies tuli yhä lähemmäksi.

-- Seuraa minua, kuiskasi Helga, vetäen kädestäni ja astuen miehen edelle kääntymättä ja taakseen katsomatta. -- Tuo mies on hyvin vaarallinen. Me emme voi heti puhutella häntä, mutta saat nähdä, hän seuraa meitä.

Mies lähestyi tosiaankin hitaasti. Hän haisi kuin metsässä mätänevä sieni ja sähisi vihasta itsekseen. Minusta tuntui kuin olisimme äkkiä joutuneet hämärään solaan, josta ei voinut sivulle poiketa ja jossa hirviö kulki kintereillä ase valmiina iskemään millä hetkellä tahansa. Sydämeni löi rajusti, voin pahoin, nojasin ystävääni ja astuin koneellisesti eteenpäin.

-- Älä pelkää, kuiskasi Helga, -- tullaan pian portille. Hän seuraa meitä, saat nähdä.

Tulimme portille ja käännyimme pelastusarmeijan talon pihaan. Mies oli vielä katukäytävällä ja minä uskalsin vilkaista häneen. Näin hänen silmissään vihan, sellaisen aiheettoman yhtä ja kaikkia kohtaan, sellaisen, joka pienemmänkin seikan sattuessa sytyttää itsensä ja yltyy kauheaan tekoon. Joudutin ystävääni, vetäen häntä pakostakin nopeammin pihamaan poikki.

-- Joudu, herran tähden! sanoin tuskissani.

-- Mene sinä edellä, minä jään. Se pitää hänen huomionsa vireillä, ja sitä minä tahdon.

-- Hän katsoo meihin, ole varuillasi. Minä näin puukon hänen tupessaan!

-- Ei hän nyt sentään sillä tavalla. Helgan levollinen ääni rauhotti minua ja me jäimme kumpikin keskelle pihaa odottamaan miestä.

Mies tuli pihaan portista ja ohjasi askeleensa puupinoa kohti, joka oli pihan laidassa. Siellä hän tarttui kirveeseen ja alkoi halkoa puita.

Helga lähestyi häntä ja sanoi: -- Ettekö tule ensin iltahartautta kuulemaan?

Mies katsoi häneen ja hymyili, mutta se oli kummallinen hymyily, niinkuin hän olisi ivannut nuorta naista siitä, että hän viitsi puhutella hänen tapaistaan miestä. Oliko tuo nainen mieletön? Mies nauraa hihitti ja sähisi. Sitten kasvot sinertyivät ja vimmoissaan hän iski kirveen tukkiin, kirosi ja heilutteli käsiään kuin olisi tahtonut niiden avulla vihaansa purkaa, kun ei kieli totellut.

-- Vai luuletteko minut pelastavanne ja nylkevänne, senkin armeijan kerjäläiset! sai hän vaivalla sanotuksi.

Me väistyimme kokoushuoneen ovea kohti ja mies seurasi. Menimme levollisesti sisään, jätimme oven auki ja vainoojamme tuli perässä. Ovenvartija sanoi hänelle pari rauhottavaa sanaa.

Astuimme poikki salin yläpäähän ja istuimme uunin vieren. Sieltä näimme koko salin ja yleisön vastassamme. Sali oli matala ja katto holvattu. Se oli kellarikerroksen puotihuoneista yhdistetty kokoushuoneeksi.

Soittajat, rukoilijat, todistajat ja puhujat asettuivat kaikki holvin yläpäähän. Matalat penkit täyttyivät kaikki kuulijoista. Ja millaisia olivat kuulijat?

Siinä oli pörröinen pää pään vieressä, syväjuovaisia, matalaotsaisia, typeryyden ja julmuuden ruumiillistuneita olemuksia, hataria ja luikertelevia silmäyksiä, röyhkeän pilkan ilme joka naamalla, inhottava rääsyjen haju.

Matala katto kaartui kaikkien pään päällä. Kädellä olisi sitä voinut koskettaa. Sähkön liekit himmenivät ja näyttivät tukehtuvan inhottavassa löyhkässä.

Kaunis, nuori upseeri, ruotsalainen mies, oli sillalle nostanut pöydän, jossa oli lasisoittimet. Hän kostutteli lasejaan sormin ja soitti surunvoittoista, juhlallista säveltä. Outo soitin piti katseet vireillä, mutta vaikka soitto olikin puhdasäänistä ja hempeän kaunista, ei se heihin vaikuttanut. Pian katseet irtaantuivat soittajasta ja pilkalliset ilmeet pääsivät takaisin kasvoille.

Tuli iloinen sävel ja upseerin sormet liikkuivat vilkkaassa tahdissa. Silloin tarkkaavaisuus heräsi, juovaisissa kasvoissa nytkähteli, silmät kiiluivat tyytyväisyyttä ja huulet suippenivat. Syvälle sullottu harvinainen ilon tunne pilkisti kuin vihreä ruoho lumen alta. Lasien iloinen helinä hukkui samassa torvien kovaan ääneen. Sivalluksella siirryttiin leikittelevästä pauhaavaan räminään. Jäykistynyt ilo muuttui raskaaksi hartaudeksi ja järeät, soinnuttomat äänet repivät virttä. Sitä seurasi polttavat rukoukset ja ylistykset Kristuksen vuodatetusta verestä. Kohmettuneet kasvot tulehtuivat. Laulu alettiin uudestaan. Pää pään vieressä, yhtenä liikkuvana massana he unohtivat paikan, lausuivat sanoja, löysivät oikean sävelen. Matalien otsien syvät rypyt silisivät. Olka olassa, suurena joukkona he kasvoivat. Katto tuntui nousevan ja ilma puhdistuvan. Silmissä kuvastui ihmisen sielu. He lauloivat kaikki yhdestä sydämestä:

Työhön, työhön, te suuret joukot, täyttäkää vuoret, täyttäkää loukot!

Ja he uskoivat, mitä lauloivat. He tahtoivat sillä hetkellä työhön.

Nämä olivat sellaisia kuin se mies, jota olimme kadulla kauhistuneet.

Sali oli jo tyhjentynyt, kun mekin sieltä poistuimme pihaan, samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Helga nykäisi minua hihasta ja katsoi mieheen halkotukin ääressä ja kuiskasi:

-- Hänkin oli kokouksessa.

Mies istui halkotukin päällä ja näytti torkkuvan, mutta nyrkkiin puristetut kädet todistivat, ettei uni häntä vaimentanut. Astuimme sivutse häneen katsomatta. Mies ryntäsi pystyyn ja huusi sopertavalla äänellä:

-- Koira, koira, minä en ole koira, olen ihminen!

-- Jos tahdotte, niin Jumala ottaa asuntonsa teissä, sanoi Helga häntä lähestyen.

Miehen kasvot sinertyivät ja hirveä viha puistatti häntä. Helga perääntyi ja tarttui käteeni säikähtäen. Mies nosti nyrkkiään ja sadatteli. Minusta tuntui kuin ilma olisi mustunut hänen sanoistaan. Emme uskaltaneet paikaltamme liikahtaa, odotimme musertavaa iskua. Kun viha oli purkautunut sekavissa sanoissa, alkoi onnettoman ruumis hytkyä. Hän luuhistui kasaan ja istui tukilla hytkien.

Minä vedin Helgaa portille ja taaksemme katsomatta poistuimme.

-- Jos hänen vihansa uudestaan pääsee valloilleen, olemme hukassa! sanoin peloissani. Helga nyökkäsi ja me astuimme vinhemmin.

-- Tällaisia minun jännittävät hetkeni ovat. Nuo ihmisparat kulkevat omaa latuaan varmoina ja uhmaten palvellen pahaa, raivoten itseään ja muita vastaan. Äkkiä jokin salpa heidän sisimmässään laukeaa tuon hävittävän voiman eteen. Heidän intonsa luuhistuu ja he kaatuvat siipirikkoina, äkkinäinen käännös tapahtuu heidän elämässään. Siihen on tarvittu vain pieni sysäys. Ja kuitenkin he ovat rakentaneet edellistä elämäänsä melkein syntymästään saakka ja kohonneet vähä vähältä häijyyden huipulle. Silloin juuri pahan voima heissä on loppuun juossut. He kaatuvat. Minkä he siitä jaksavat nousta, nousevat hyvässä. Eikö se ole merkillistä? puhui Helga.

-- Ehkä pahuus on heissä ruumiillista. Se voi olla tautia, joka kuluttaa ruumiista itselleen otolliset voimat ja poistuu niiden mukana.

-- Niinkö sinä sen selität? sanoi Helga miettiväisenä.

-- Kuinka sinä olet sen käsittänyt?

-- En ole sitä ajatellut enkä luule voivani sitä koskaan selvittää itselleni. Tuntuu vain niin tukehuttavalta ajatella, että olemme sillä tavalla sidotut ruumiiseen ja perinnöllisiin voimiin. Ei, ei, silloinhan oma minä, oma Jumala minussa kuolisi. Minä olisin vain sattuman varassa, kuin helmet irrallaan ilman nauhaa. Minä uskon, että meitä tukee yhteinen suuri voima.

-- Perinnöllisyyttä on yhtä paljon rakentavaa kuin hävittävääkin.

-- Se on kuitenkin sattumaa. Me emme ole sattuman varassa, emme, emme!

Puhuessamme olimme tulleet seimen portille. Yksin astuessani hiljaisiksi muuttuneita katuja tuntui eletty ilta unelta, jossa olin nähnyt uusia ja outoja ihmisiä.

II.

Olemme tulleet hyvin läheisiksi. Hän tulee illoin luokseni, kun pääsen koulusta. Emme paljoa juttelekkaan, lepäämme toistemme seurassa vaieten. Toisinaan yltyy Helga viisastelemaan istuessamme uunin edessä katsellen hehkuvaan hiilokseen.

-- Mitä enempää meidän elämämme oikeastaan on kuin tuon hehkuvan hiilen? Puu kasvaa, hakataan, heitetään uuniin. Sen solut ja nesteet kuluvat liekeissä niinkuin mekin elämässä. Me tiedämme varmaan, että palava puu aina lämmittää. Ja minulle on mieluista kuvitella puusta lähtevää lämpöä sen sieluksi. Se on osa siitä suuresta voimasta, se on täyttänyt väliaikaisen tehtävänsä ja pääsee jälleen vapauteen, ehkä joskus lähtökohtaansa. Se on hetken elänyt yksilönä, tehnyt meille hyvän työn, lämmittänyt. Minä pelkään, ettei minun elämäni loppuun palaneena ole ketään lämmittänyt, sillä minä en ole koskaan oikein palanut!

Helga nousi lieden äärestä ja meni vetoisen akkunan eteen.

-- Minä taas kiitän kohtaloa, ettei se ole minua poroksi polttanut.

-- Tuli puhdistaa. Minua ahdistaa tämä tasainen toimettomuus. Päiväni kuluvat jälkeä jättämättä. En elä itse enkä anna muille elämisen intoa. Minulla on ihmeesti aikaa laskea päivien ja viikkojen kulku, noudattaa sääntöjä, totella ja alistua!

Hän sanoi hyvästi ja lähti kapinallisella mielellä. Kului viikko eikä Helgaa kuulunut. Menin seimeen...

-- Kapteeni meni maalle, sanottiin siellä.

-- Koska hän tulee kotiin?

-- Hän ei tule tänne enää, oli vastaus.

Olin loukkaantunut ja tunsin hyvää halua torua häntä, mutta kun sitten eräänä iltana näin hänen pyöreän lakkinsa oviruudusta, unohdin kaikki torat ja syleilin häntä.

-- Mitä tämä nyt on?

-- Kova koetus, sanoi hän vakavasti.

-- Älä puhu arvotuksia.

-- Sinä et mitään huomaa. Etkö sinä ymmärtänyt, ettei armeijassa siedetty meidän seurusteluamme. Sinähän voisit tehdä minusta Jumalan kieltäjän, erottaa armeijasta. Minun piti muuttaa pois, kestää nöyryytys. Tässä nyt olen. Minä en ole enää kapteeni, ymmärrätkös?

-- Eikö armeijassa siedetty meidän seurusteluamme?

-- Ei, se oli kielletty.

-- Vai niin. Sinä et alistunut.

-- Järjetöntä!

-- Suoraan sanoen, minä en koskaan ole ymmärtänyt, miksi sinä olit armeijassa. Se oli hiukan -- hiukan teatterimaista.

-- Me ymmärrämme hyvin vähän omaa elämäämme. Minä olen huomaamattani kasvanut kiinni siihen maaperään. On tukalaa -- se koskee kuitenkin -- en olisi tahtonut -- ne jäävät nyt kaikki -- lapset, toverit, äidit, pienet koltut, paidat ja -- housut.

Hän itki ja nauroi. -- Tulen sieltä juuri. Seppo jäi itkemään. Muistathan meidän täyshoidokkimme, jonka äiti karkasi. Poika parka huusi oikein sydänsurulla: -- Täti yliin! Toverit itkivät ja minä itkin.

-- Muistan sinun valittaneesi, ettet ole lämmittänyt etkä oikein palanut, mutta tästä päättäen lienet kuitenkin aika lailla liekehtinyt, koska tarvittiin niin paljon vettä sitä jäähdyttämään.

-- Sitä poikaa minun on ikävä. Et tiedä, kuinka suloiselta tuntuu, kun sellainen potkiva ja kämpyröivä pikku olento likistää käsivartensa kaulaan ja sopertaa: -- Täti yliin, täti yliin! Tuntee johonkin kelpaavansa.

-- Kuule, tuo se poika tänne! Minä omistan sinut ja pojan täydellisellä tyranniudella ja iloitsen armeijan tappiosta.

-- Ei, älähän nyt. Minä olen jo vuokrannut huoneet.

-- Olet vuokrannut...

-- Niin, rupean ruokaemännäksi.

-- Siitä sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani.

-- Sinä olet vanha koulukoni, tätä et ymmärrä.

-- Onko sinulla varoja?

-- Äitini muuttaa tänne. Hänellä on täydellinen kalusto ja vähän rahoja. Minä teen työtä.

-- Aina itsepäinen, taitat vielä kerran niskasi, mutta varo vanhaa äitiäsi!

-- Työssä niska vahvistuu ja äitimuori on kova puolestaan.

-- Helga, sinulla on vielä jotakin mielessäsi, näen sen silmistäsi. Sinussa on jotakin uutta ja salaperäistä, olet -- olet kaunistunut. Sinussa on kuin -- soittoa. Vähältä pitää, etten minäkin rupea tanssimaan ja hoilaamaan. Mitä se on?

Hän vain hymyili ja järjesti tukkaansa peilin edessä. Uusi pusero oli kuin valettu solakalle varrelle ja sen heleänruskea väri antoi eloa kalpeille kasvoille. Armeijan sininen oli hyljätty eikä musta verkahame ollenkaan salannut joustavia ruumiinmuotoja.

-- Mitä kummaa! Oletko sinä kähertänyt tukkasikin?

-- Hiukan ohimoilta. Se tekee kasvojen ilmeen lempeämmäksi. Samassa hän kääntyi minuun ja syleili rajusti.

-- Minä olen aina hiukan kadehtinut sinua, puhui hän nauraen, -- Naema Auer, olethan sinä harvinainen ihminen -- oikein yli-ihminen kaikkea hyvää sinä olet! Nyt en enää sinua kadehdi, en rahtustakaan!

-- Sinä kidutat minua.

-- Pitäisikö minun huutaa sinulle salaisuuteni?

-- Ahaa... nyt minä olen jäljillä. Vai niin...

-- Naema!

Se sanottiin hyväilevällä ja moittivalla äänellä.

-- Ja nyt sinä menet, annat kantaa itseäsi käsillä. Te rakennatte sen pienen pihanpuoleisen komeron uudestaan. Ja sitten te riitaannutte! Mene, mene ja taita niskasi!

Hän katseli minua rauhallisena onnellisuuden ilme kasvoillaan.

-- Eikö se ole ihmeellistä? Minä vain sanon sen, mikä tässä on kummallista. Meidän rakkautemme on ollut koskemattomana nämä viisi vuotta ja nyt kun se jatkuu uudestaan, jatkuu se ihan samasta pisteestä, johon se silloin katkesi. Ymmärrätkö sinä tätä?

-- Älä puhu minulle arvotuksia, enhän minä ole koskaan syleillyt kaksilahkeista.

-- Me olemme kiistelleet siitä hetkestä saakka, kun hän tapasi minut, tuli sinne maalle ja oli siellä päivät. Olemme puhuneet suumme puhtaiksi, purkaneet viiden vuoden kärsimiset. Nyt meidän on kummankin hyvä olla. Me voimme istua tuntikausia vaieten, katsella toisiamme ja olla sanomattoman onnelliset.

Minä en voinut olla sanomatta: -- Oletko sinä nyt varma, ettei se vanha perisynti miehessäsi herää?

Helgan kasvojen ilme muuttui ja minä kaduin sanojani.

-- Naema kulta, älä puhu siitä nyt. Anna minun olla onnellinen niin kauan kuin voin. Minä olen kärsinyt tästä erosta niin suunnattomasti. Minun on nälkä, onnen nälkä. Tahdon rakastaa ja saada rakkautta, tahdon unohtaa kaikki, kärsiä, alentuakin, jos niin tarvitaan. Hänen vikansakin ovat minulle rakkaita, hänen pahat sanansakin minua hyväilevät. Mutta hän ei olekkaan paha, on muuttunut.

-- Joko te asutte yhdessä?

-- Älä kysy noin jokapäiväisellä äänellä.

-- Luuletko sinä, että tämäkin rakkaus on sinun omaa erikoista rakkauttasi?

-- Uskonko minä?

Näin hänen kasvoillaan tuskaa ja huulet tavailivat kysymystä. Viiden vuoden henkinen taistelu oli hetkeksi kiteytynyt tähän kysymykseen, mutta vain hetkeksi.

-- Uskonko minä, uskon, uskon. Voimani kasvavat, tiedän taistelevani elämästä, työstä, onnestani ja hänenkin. Nyt en pakene, en hellitä hänestä. Ja jos meidän täytyy joutua perikatoon, niin kaadumme yhdessä. Minä olen nyt hänen vaimonsa.

* * * * *

Helga on pitänyt ruokalaa huoneustossaan ja ottanut Sepon luoksensa tai oikeammin äitinsä luo, sillä itse hän asuu Eelinensä viereisessä huoneustossa. Heidän "pihanpuoleinen" komeronsa on leveälle kadulle päin ja kulmahuoneen akkuna merelle.

-- Jos ne teidän onnenne sisälliset komerot ovat yhtä avarat ja valoisat kuin...

-- Älä unohda, Naema, nämä ovat vuokrahuoneita ja hyvin kalliit. En jaksa sitä oikein unohtaa, mutta olen sentään tyytyväinen. En ole kuukauteen ennättänyt laskea päiviä, väliin en tiedä, mikä viikonpäivä on menossa. Minulla on velkoja ja saatavia ihan korvia myöten. Sanohan nyt, kouluhevonen, miltä täällä näyttää?

-- Täällä on oikein kodin tuoksu, hajahtaa hiukan sikaarille. Onko hän tuolla toisessa huoneessa?

-- Eeli lähti aamulla kauppamatkoille. Hän on välittäjä.

-- Sinulla on suuri ja kaunis matto.

Helga nauroi: -- Eikö ole? Sen minä hiljan ostin ja suututin Eelin, kun en ostanut häneltä.

-- Kummallistahan se olikin.

-- Sekö seteli sinua niin harmittaa? sanoin minä. Olisitpa silloin nähnyt Eelin. Hän otti setelin taskustaan, repi sen palasiksi ja sanoi murhaavasti: -- Luuletko minua itaraksi! Murut hän heitti uuniin. Minä olisin sillä hetkellä tahtonut repiä maton palasiksi, mutta se oli liian vahva. Kun Eeli oli mennyt, otin setelin kappaleet uunista ja vein pankkiin. Sain ehjän rahan ja pistin sen salavihkaa Eelin lompakkoon aamulla, ennenkuin hän matkusti.

Helga nauroi makeasti.

-- Luuletko, ettei hän arvaa?

-- Kyllä hän saa arvailla ja jauhattaa sitä ajatuksissaan aina loppumattomiin. Se ei mahdu mihinkään tiliin, sillä se on mennyt eikä mistään tullut.

-- Onko hän niin tarkka tilimies?

-- Ihan hiuksen päälle.

-- Sinä näytät väsyneeltä.

-- Olemme valvoneet.

-- Ja riidelleet?

-- Niin ja saaneet kumpikin voiton itsestämme -- tällä kertaa.

-- Pelkäätkö, että toiste kävisi toisin?

Helgan silmissä välähti ja hän nousi lepäävästä asennostaan. -- En, minä uskon, että voitamme. Ja silloin on...

-- Uusia taistelun syitä.

Hän katsoi minuun pitkään ja ojensi molemmat kätensä.

-- Olkoon, tämä elämä ja Eeli on sen arvoinen. Minä rakastan häntä juuri sen vuoksi. Nyt en tee kylmällä järjellä rakkauden töitä, teen rakkauden pakosta ja elämänhalusta!

Hänen siniset silmänsä paloivat tummina ja pyöristyneet hartiat nousivat voimakkaina. Hän oli kasvanut.

-- Tiedätkö, minun armeijani on tullut takaisin. He ovat kaikki tyyni minun hoidossani jälleen. Ennen he aina valittelivat surujansa ja me itkimme yhdessä. Nyt meillä riittää iloa tuomisiksi ja läksiäisiksi.

-- Ja vaivaisetkin ovat ruusunpunaisia.

-- Tulehan huomenna mukaan katsomaan, löydätkö sysimustia.

Kun seuraavana päivänä menin häntä noutamaan, kuulin eteiseen kiihtynyttä sanakiistaa.

-- Sinä tulet kuin kutsuttu, sanoi Helga. -- Tässä on Eeli ja tässä Naema.