Part 4

Viikot matelivat pitkinä ja katkerina. Hän mittasi minuutit, tunnit, päivät ja viikot ja aika eteenpäin tuntui sietämättömän pitkältä. Häneltä oli kielletty kaikki liikkuminen, heikkojen elinvoimien käyttäminen ajatuksiinkaan. Ja estääkseen niitä itseään kiusaamasta hän löi tahtia kellon naksutukselle äänettömästi toistaen: -- la, la, la, la!

Mutta kielteinen elämä nosti ankaria elämänkysymyksiä, siirsi vanhan käsityksen siitä ja sen arvosta uuteen uraan. Kysymykseen: mitä rakkaus on? -- se vastasi tyynesti: elämän sunnuntaita, elämän pohja, jos se on sopusointuista uhrautumista. Ja kysymykseen: mikä on elämän päämäärä? se vastasi: työ!

Hän tunsi noutaneensa nämä vastaukset kuoleman portilta ja niiden vanha totuus oli hänelle aivan uutta ja suurta tietoa, jonka hän nyt tiesi muuttuvan eläväksi elämäkseen tinkimättä ja suurimpana onnenaan.

Hän näki nyt selvästi erehtyneensä uskoessaan intohimojensa sokeaan voimaan ja kiusatessaan itseään niillä. Hänen rakkautensa Hermiaan oli ollut vain rakkauden varjo ja sellaisena voimaton ja hedelmätön, kykenemätön jalostamaan Hermiaa taikka häntä itseään.

Hän oli heikko, niin heikko, että kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen, kun tämä uusi vapautumisen tunne risteili hänessä. Ja kuitenkin hän nyt tiesi omistavansa enemmän voimia kuin terveytensä parhaina päivinä.

Hermia oli leikkauksen jälkeen käynyt Aimon huoneessa vain lääkärin seurassa. Oli paljon sairaita ja leikkauksia, joissa hän aina oli mukana, mutta sittenkin Aimo huomasi hänen välttelevän tahallaan. Sitäpaitsi hän tuntui olevan jostakin syystä suunniltaan. Haavaa puhdistettaessa Hermia ojensi aseita ja siteitä lääkärille ja tekeytyi aivan kuin ei Aimoa olisi ollut ollenkaan, antoi Kaislalle loistavia silmäyksiä ja puoliääneen lausuttuja sanoja.

Aimo nauroi sydämessänsä ja säälitteli Kaislaa, joka näytti ihan sokeasti lentäneen hämähäkin verkkoon.

Aimo yritti kääntää Kaislan huomion muihin asioihin ja sanoi: -- Minä tahtoisin kylpeä. Olen ollut kahdeksan viikkoa pesemättä tässä komeassa sairaalassa ja tunnen rintani, käsivarteni ja pääni polttavan pelkästä likaisuudesta.

Kaisla katsoi häneen, katsoi Hermiaan. Hermian silmissä välähti ja hänen leukansa paisui kaksinkertaiseksi.

-- Ei ole nostajia, sanoi hän tylysti.

-- Nostetaanhan täällä joka päivä ihmisiä huoneestaan leikkauspöydälle ja sieltä pois.

-- Sehän on aivan toista, sanoi Kaisla parka yhä silmäillen Hermiaa.

Hermia hymyili jälleen ja näytti voivan erinomaisen hyvin. Kasvojen tervettä, kellertävää väriä kohotti hänen pukunsa tumma puna. Aimo ihmetteli vaatteen pohjatonta pehmeyttä. Se ikäänkuin imi katseen itseensä ja piti sen levossa. Vaikka hän nyt katseli Hermiaa toisilla silmillä kuin ennen, täytyi hänen myöntää ulkonaisen loistavuuden ja sielullisen älyn tehneen lujan liiton vallottaakseen ihmisiä. Tuo häikäisevä kauneus saattoi muuttua hurmaavaksi viehkeydeksi milloin tahansa, kun vain ilmestyisi se oikea rosvo, joka osaisi sanoa: sesam, sesam, aukene!

-- Tohtori Vaski on hermostunut, sanoi Hermia.

-- Olisiko se kumma? sanoi Aimo levollisesti.

-- Puhutaan tästä joskus toiste, sanoi Kaisla ja avasi oven, mutta pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin ja katsoi Hermiaan. Hermia ei ollut huomaavinaan ja jäi huoneeseen Kaislan poistuttua.

-- Noo, Aimo, kuinka nyt kuuluu?

-- Niin, miltä minä näytän?

-- Sangen pestyltä, vaikka Kaislalle kantelit. Se on turhaa vaivaa. Minä määrään täällä. Lääkärit saavat tyytyä ja tyytyvät.

Aimo oli vähällä vastata purevasti silmäyksien voimasta, mutta Hermia olisi voinut luulla sitä mustasukkaisuudeksi. Hän sanoi siis vain:

-- Miksi sinä rupesit sairaanhoitajaksi, et sinä siihen sovi.

-- Niin sanoi minulle kirurgissa ylihoitajatarkin, kun kerran kaatelin konjakkia miehen suuhun, joka oli maannut kuolleena kaksi tuntia. Konjakki valui pitkin suupieliä ja minä luulin miehen ilkkuvan itseäni.

-- Sinulla ei ollut tälle alalle tuotavana mitään uutta eikä sinulla ole mitään vanhan ajan naisen hyvää puolta, tarkotan työn uskollisuutta ja alttiutta.

-- Sillä ei pitkälle pääsisi. En ole koskaan kysynyt, oliko minulla taipumuksia. Olen hyvin terve ja sairaat ihmiset herättävät uteliaisuuttani. Ja minä olen tyytyväinen, mitä enemmän sairautta ja valitusta, sitä paremmin minä voin. Eiköhän se liene paras todistus minun kelvollisuudestani sairaanhoitajana?

-- Sitä en minä mene arvostelemaan, sanoi Aimo. Niinkuin täällä, niin lienee muuallakin, ei parempaa eikä pahempaa.

-- Näkisitpä sinä vaivaistalojen sairaalat ja yleiset sairaalat!

-- Hyvyys ja säälintunne ovat karkotetut sairaaloista, tarkotat kai?

-- Huiii, vihelteli Hermia, -- kuka jaksaisi sääliä satoja sairaita? Ei, kiitoksia. Jos ne olisivat sympaattisia -- ehkä. Sinua voidaan kohdella toisin...

-- Ja kuitenkin olen minä kärsinyt enemmän huolimattomuudesta ja lemmettömyydestä kuin kukaan täällä.

-- Noin luulee jokainen sairas, he eivät vain uskalla siitä puhua, sanoi Hermia katsoen sivulle.

-- Eivät uskalla, miksei?

-- He makaavat voimattomina vuoteillaan, täydellisesti meidän vallassamme! sanoi Hermia ja puristi kätensä nyrkkiin. -- Minä olen vallanhimoinen ja kostonhimoinen!

Hän nauroi ja silmät loistivat sisäisestä voimasta.

-- Minulla on sellainen valtava halu kiduttaa sinua kertomalla itsestäni kauheuksia, purkaa kaikki pirullisuuteni.

-- Se kuuluu kai kostonhimoosi.

-- Ehkä, mutta minä tiedän, että sinä pysyt vaiti.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Sinä rakastat minua.

-- Parasta on olla siitä puhumatta.

Hermia vilkaisi Aimoon, hymyili ja jatkoi: -- Tiedätkö, kuinka olen saanut tämän sairaalan?

-- Mahdotonta tietää sellaista.

-- Meitä oli ensin kaksi. Eräs naislääkäri pani tämän alkuun, mutta hänen täytyi väistyä.

-- Sinun tieltäsi.

-- Niin, hän yritti kyllä hyvällä ja kovalla saada tästä ihannesairaalaa ja torui minua joka päivä telefonissa. Minä laskin puhetorven hiljaa koukulle ja annoin hänen torua. Hän toi sairaita. Minä ihmettelin, miksi he olivat valinneet sellaisen lääkärin. Sairaat menivät toiselle lääkärille. Tohtori parka väsyi ja möi tappiolla osansa, siirtyi toiseen kaupunkiin ja siellä hän menestyy hyvin. -- Minkä pahalle voi, parasta on olla siihen koskematta.

-- Et usko, kuinka sellainen virkistää.

-- Onpa sinulla erinomainen tapa urheilla nujertamalla ihmisparkoja.

-- Oo, ei se nyt niin aivan jokapäiväistä urheilua ole. Ainoastaan jos se hyvin kannattaa, jos...

-- Noo...?

-- Tiedätkö sinä, miksi saat maata yhdeksän viikkoa, vaikka koko juttu piti olla selvä kolmessa?

-- En oikein.

-- Otaksutko jotakin?

-- Minä en tahdo sitä ajatella.

-- Minä tahdon kuitenkin puhua. Minä sanoin sinulle kerran liian paljon enkä voinut jäädä siihen, mihin silloin jäin, ennenkuin sinä sairastuit uudestaan.

-- Ja kuitenkin oli minun tunteeni sama kuin sinun tunteesi.

-- Ehkä hetken, mutta sitten... niin, minä tunsin sen. Sinä ajattelit sitä toista. Minä en voinut sitä kestää. Siitä täytyi tulla täydellinen loppu taikka sitten...

-- Sinä olit oikeassa.

-- Sinä et tajua, mitä minä tarkotan. Samantekevä, saat sen kuulla selvin sanoin. Sinun piti ostaa minut kuoleman uhalla. Vasta silloin minä toivoin saavani uskoa sinuun!

-- Kuoleman uhalla...?

-- Kuoleman uhalla, Aimo, kuoleman uhalla! Sano, puhu, anna minun kuulla yksi ainoa sana!

Armahda minua! Minä olen ollut hirveässä tuskassa sinun tähtesi!

Hermia heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja piteli Aimon kättä.

-- Hermia, sinä sanoit silloin tunteneesi, että minä ajattelin sitä toista. Sinä olit silloin oikeassa. Ja nyt minä... Eihän minun tarvitse sanoa sitä sinulle?

-- Sano se kuitenkin.

-- Minä en sinua rakasta.

Hermia sulki silmänsä ja kellertävä iho vihertyi. Hän nousi vaivaloisesti ja kääntyi selin Aimoon nojaten kädellään sängyn päähän. Syntyi äänettömyys.

-- Minä olen sen tehnyt turhaan, turhaan! vaikeroitsi hän.

-- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Sinä et tiedä, miksi leikkaus epäonnistui, sanoi hän murtuneella äänellä.

-- Oli kai joku kone epäkunnossa.

-- Yhdentekevä, oliko se tai tämä epäkunnossa, sen piti epäonnistua.

-- Hermia, ethän sinä -- ethän?

Hermia kääntyi uhka kasvoillaan ja sanoi katkerasti:

-- Minua sanotaan hämähäkiksi. Sinun rouvasi lienee sen keksinyt. Hän on sanan mukaan oikeassa, minulla on myrkkyleuat.

Aimo tuskin kuuli hänen viimeisiä sanojaan. Heikkous auttoi kamalana hetkenä ja hunnutti tietoisuuden. Kun hän jälleen heräsi, katsoi hän suoraan Hermian kiiluviin silmiin sängyn päässä. Silmät lähenivät häntä ja hiljennetty ääni kuiskasi säälien:

-- Sinä olet käynyt kuoleman kynnyksellä.

-- Olen, sanoi Aimo hyvin hiljaa, -- ja tulen sieltä uutena ihmisenä. Minä rakastin sinua sinne asti. Sieltä palattuani -- en!

-- Sinne asti -- kuiskasi Hermia intohimoisesti.

-- Sinne asti! toisti Aimo.

Hermia painui tuoliin ja peitti kasvonsa. Hetken hiljaisuudessa Hermia sai tuntea ensi kertaa elämässään itsesyytöksen hirveätä painoa.

-- Sinä ymmärrät, etten tämän jälkeen voi jäädä sairaalaasi, sanoi Aimo.

-- Ymmärrän, äänsi Hermia hiljaa.

-- Ole hyvä ja sano, miksi ei Silla ole kirjottanut?

-- Hän kirjotti, mutta minä palautin.

-- Ilman selityksiä...?

-- Kerroin olevasi liian heikko tietämään mitään ulkomaailmasta.

-- Olit osaksi oikeassa ja syy on minussakin. Lapsi parka lienee hyvin onneton.

-- Hän on melkein väkisin tahtonut tulla luoksesi.

-- Onko hän kaupungissa?

-- On.

-- Tahdotko olla hyvä ja pyytää häntä tänne nyt heti.

-- Aimo, minä rukoilen, anna minulle yksi päivä, yksi ainoa päivä!

-- Ei, Hermia, me olemme nyt kuitit. Minä olen maksanut sinulle velkani, jota sinä sanot kuolemanvelaksi. Hyvästi, Hermia!

Hermia tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vei sen nöyränä huulillensa, nousi hitaasti ja poistui huoneesta.

PYÖRTEESSÄ

I.

Juna oli täynnä matkustajia. Tein itseni pieneksi ja nostin reppuni vaunun äärimmäiseen nurkkaan, oven taakse hyllylle. Kapealla istuimella oli meitä kaksi. Ystäväni Helga Horros, nuori pelastusarmeijan kapteeni, ja minä. Vaunu oli täyttynyt armeijalaisista. Heillä oli pääkaupungissa ollut suuri kokous ja nyt oli sotilaita ja päällyskuntaa matkalla maaseudulle, mikä minnekin. Juna huristi lähempien asemien ohitse ja vaunussa kesti yhä järjestymistä.

Armeijalaisissa hehkui vielä heidän suuren, remuavan kokouksensa lietsoma innostus, ja he puhuivat äänekkäästi hermostuneella vilkkaudella.

Meitä maallikoita oli vaunussa eräs itkeskelevä vaimo lapsineen, maalainen kauppias ja minä, joka olin tullut ystäväni Helga Horroksen vuoksi. Eihän minulla oikeastaan ollut oikeutta sanoa häntä ystäväkseni, sillä tuttavuutemme oli vain parin viikon aikuinen, mutta meillä oli hauska olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia. Mitä toinen sanoi, siihen toinen yhtyi iloiten ja ihmetellen, että se oli niin perin hänen ajatustensa mukaista.

Tuskin oli päästy hiukan rauhottumaan, kun vaunun nurkassa hanuri remahti soimaan ja reipassävelinen virsi yhtyi junan kolinaan. Armeijalaiset ottivat soittimensa koteloista, ja pian säesti kitarain helinä hanurin räikeää riemua. Miesten ja naisten äänet pyrkivät kuulumaan yli soittimien ja vaunu täyttyi ylenpalttisella laulun ja soiton pauhinalla.

Ihmisiä kerääntyi vaunun ovelle ja tunkeutui käytävälle. Laulu lakkasi äkkiä, tuli hiljaisuus. Eräs upseereista laskeutui polvilleen ja luki ummessa silmin palavan rukouksen uskonkiihkoisen miehen tulisuudella. Mitättömät, tavanmukaiset sanat tulivat kuin polttavasta rinnasta, aivan kuin hän olisi ollut kaksintaistelussa Jumalan kanssa ja oman henkensä uhalla vaatinut tulla kuulluksi. Äkkiä hän nousi, into oli hävinnyt kuin taian kautta. Jäin kahden vaiheille, oliko tuo rukous hyvin harjotettua näyttelemistä vai tuliko se syvemmältä.

Itkeskelevä nainen tuuditteli itseään. Hän oli rukouksen lumoissa unohtanut ympäristön ja polvistunut.

Kaikki nousivat seisaalleen ja joku sotilas huusi: -- Laulua, soittoa, ääntä Herran kunniaksi, uhriveren kiitosta! Soittakaa, niin että melu kauas kuuluu. Täällä on Herran sotilaat!

Halleluja, halleluja! kuului ääniä ja soitto remahti jälleen vaunussa. Laulun vaiettua rukoukset taaskin suitsusivat polvistuneiden päiden ylitse ja sitä säesti yleinen mutina: halleluja -- aamen -- halleluja -- aamen!

Rukousta seurasi todistukset, yksitoikkoiset ja kaavamaiset selitykset Kristuksen seuraamisen hyödyllisyydestä.

Itkeskelevä nainen nousi nurkastaan lapsi käsivarsilla ja huusi: -- Halleluja! aikoen jatkaa, mutta ei voinut liikutukselta.

Joukko vastasi kättentaputuksella ja laululla: Nainen puhui jotakin -- mutta ääni hukkui meluun, ja hän vaipui hiljaisena lapsinensa istumaan. Hänen kasvonsa kohosivat suljetuin silmin ja niillä oli kärsineen sielun antaumus uskolle, ehdoton luottamus. Hänellä oli oikeus uskoa ja toivoa, sillä hän oli itse paljon antanut, rakastanut, oli nytkin olemassa vain toista varten, ehkä rukoilikin vain lapselleen onnea.

Maakauppias hymyili ylimielisesti. Hän oli epäilijä. -- Eiköstä se niin ole, että mene kammioosi ja rukoile hiljaisuudessa...

Hanuri upotti meluunsa sanat. Jostakin ilmestyi lipas ja kauppias pisti siihen kaksimarkkasen hymyillen suojelevasti. Naiset silmäsivät häntä lempeästi ja nuori, kaunis upseeri lauloi säestäen kitaralla. Kauppiaan kasvoilla värähteli vilpitön ihastus. Hän innostui taas puhumaan ja alkoi yksinäisestä kammiosta, mutta se hukutettiin innostuksen orkesterin pauhinaan. Hellät laulut ja ehkä myöskin upseerin kauniit silmät ajoivat kauppiaan epäilykset yön pimeyteen. Hänen leveillä kasvoillaan kuvastui täydellinen usko ja luottamus armeijalaisiin. Riihimäellä hän tarjosi laulajille kahvia. Hänelle oli usko ainetta, samoin kuin armeijalaisillekin. Itkeskelevä nainen hoiteli hiljaisuudessa lastaan ja sielunsa pelastusta. Hän ei ollut niin kurja, että armeijalla olisi ollut kunniaa hänen pelastamisestaan, eikä niin varakas, että rahoillaan olisi voinut sotaveroa maksaa.

Yö oli pimeä ja kolea ja vaunu tukehuttavan kuuma. Kapteeni Helga Horros oli istunut aivan hiljaa, väsynyt ilme kasvoillaan. Toisinaan hän käännähti kärsimättömästi, kun remu oli hurjimmillaan. Se ilmaisi vastoin hänen tahtoaankin, ettei tämä armeijan elämä häntä viehättänyt. Ellei joku olisi hänelle toisinaan huudahtanut: -- halleluja! olisi voinut luulla, ettei hän seuraan kuulunutkaan.

Siitäkin olin hänelle kiitollinen ja me puristimme toisiemme kättä.

-- Sinä olet järkevä, kuiskasin hänelle.

-- Kaikkien usko ei ole remuamista, sanoi hän ja hymähti.

Hänen työn karaisema, luiseva olemuksensa herätti kunnioittavaa hellyyttä ja mielellään jäi katselemaan viehkeitä kasvoja. Hänessä oli paljon puoleensa vetävää kuin arvotuksessa, jonka luulee pian ymmärtävänsä, mutta joka ei kuitenkaan selvene.

-- Minä muutan ensi viikolla Helsinkiin. Mitä sinä siihen sanot? sanoi hän katsoen minuun.

-- Onnittelen. Luuletko kerrankin pääseväsi viihtymään.

Iloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän sanoi: -- Tulen hoitamaan seimeä.

-- Pieniä lapsia! huudahdin säikähtyneenä.

Hän nauroi heleästi: -- Sinä kauhistut!

-- Sellaiset pikku raukat hajoo käsissä. En uskaltaisi jäädä kahdenkesken niiden kanssa samaan huoneeseen!

-- Katsos tuota naista tuolla nurkassa, sanoi Helga.

-- Olen häntä tähystellyt koko illan.

-- Minusta hän ja lapsi ovat kuin sama olento. Käärö hänen käsivarrellaan on hänen käsivarttaan. Äsken -- rukoillessa -- näitkö hänen kasvojaan?

-- Näin kyllä. Hän osaa unohtaa itsensä täydellisesti.

-- Se on minunkin palavin toivoni. Luulisin seimessä voivani.

Helgan sanat eivät minua vakuuttaneet. Päättelin itsekseni, että hänellä täytyi olla joku muu syy siirtyä Helsinkiin eikä vain lapset.

Yö kului puoleen huumaavassa melussa ja pikaisen tapaamisen toivossa sanoin hyvästit Helgalle.

Kun tulin viikon kuluttua maalta kotiin, oli Helgalta tullut kirje, jossa hän kertoi olevansa täydessä työssä ja hyvässä toivossa tulevaisuudesta ja mainitsi osotteensa. Olin tosiaan utelias näkemään sitä puolta elämässä ja halukas käyttämään hyväkseni uutta tuttavuutta. Maallikkona en jaksanut ymmärtää, kuinka Helga, sivistynyt nainen, tyttökoulun käynyt, voi antautua sellaista himphamppua tukemaan työllään ja elämällään ja olla siihen innostunut. Sekavien ajatusteni vallassa astuin hänen kotiinsa ja pujahdin avonaisesta ovesta eteiseen. Vastaani humahti lasten äänten sohina, ja naisten hyväilysanat ja innokas puhelu. Oli iltatunnit käsissä ja lapsia puettiin kotiin vietäviksi.

Minut saatettiin kapteenin huoneeseen ja Helga kehotti hetkisen odottamaan, kunnes hän oli lopettanut työnsä. Istuin hänen seurakseen.

Pienokaisten huudot säestivät hänen ompelukoneensa jytinää. Kaksikymmentä pientä suuta purki elinvoimaansa kimakasti huutaen, sydämellisesti ja nälkäisestä itkien, herkästi nauraen tai iloisesti soperrellen, säälimättä kenenkään korvia. He vaativat vain hellimistä ja hoitoa itsekukin ja kaikki yhtaikaa. Eivät he kysyneet, ehtikö kaksi upseeria ottaa syliin kahtakymmentä elävää kääröä, ja siinä silmänräpäyksessä pestä, kuivata, kääriä ja ruokkia. Sitä he vaativat huutamalla kuin hengen edestä.

Helga istui yhä koneensa edessä kiireisesti neuloen pehmeästä pumpulivaatteesta pukuja noille kirkujille. Hänen kalpeilla ja henkevillä kasvoillaan ei näkynyt mitään vastakaikua eloisille vaatimuksille lasten huoneessa. Mutta syvällä silmissä oli sekava ilme. Luulin siinä näkeväni yksinäisyyteen sulkeutuneen elämän tuskaa.

Ahkerat hyppyset pitelivät pientä hametta. Muodottomista kankaan palasista syntyi tyttösen puku. Siinä oli kureet, nauhat ja napit, reiät ja verkilöt, täydellinen nuttu, joka alastomalle luonnon oliolle antaa ajan leiman, kertoo ihmisyydestä, puhuu työstä, jota tuskin miksikään huomaa, kun se on tehty, mutta tekemättä jätettynä nostaisi kurjuuden kuuluvillemme.

Puhuin hänelle tästä ja hänen hienoon hymyynsä ilmestyi jotakin hellää ja hyvää. Pienestä vaatekappaleesta heijastui tekijän herkkään sieluun suuri ja lämmin rakkaus ja muodosti valokehän sileän tukan ympärille.

-- Tämä elämä on uskontoa, sanoin hänelle.

-- Eikö uskonto olekin elämää, vastasi hän lämpimästi. -- Kun minä teen työni hyvin ja hyvällä mielellä, tunnen sen olevan Jumalasta.

Huudot lastenhuoneessa olivat hiljenneet. Helga laittoi työnsä pois vieden ne kaappiin.

-- Teillä on täällä hyvä järjestys, sanoin.

-- Se on meidän vartijamme. Jättää tottelematta määräyksiä on samaa kuin lakata olemasta armeijassa, sanoi hän kuin ohimennen kaappia järjestäessään.

-- Niin, onhan se armeijan helpoin ja yleistajuisin taistelukeino, mutta onko sillä vastaava yhtenäisyys itse hengessä, sen uskossa ja saarnassa?

Hänen kasvonsa saivat omituisen surullisen, melkein pelon ilmeen. Silmissä syttyi, ja hieno puna hiipi poskille ilmaisemaan salaisen tulen kytemistä hänen sielussaan. Mutta hän oli armeijalainen. Varovasti vedettiin verho jälleen sielun kuvastimelle ja hän vastasi tyynenä:

-- Täytyy olla uskoa yliluonnollisiin, sillä muutenhan meidän taistelumme olisi kuin kerjäläisen risainen vaippa; kun toisesta kohdasta paikkaisi, niin se toisesta lohkeisi. Me uskomme Jumalaan ja taistelemme hänen aseillaan.

Hän puhui niin levollisella varmuudella, etten voinut olla häntä ärsyttämättä.

-- Oletko sinä aina noin yksinkertaisen varma asiastasi?

-- En, kuului hiljainen vastaus.

Katsoin häneen ja tunsin päässeeni hiukan lähemmäksi. Olin kiitollinen enkä kiusannut häntä enää.

-- Katsohan, jatkoi hän, Jumalan tiet ovat jyrkkiä, vaativat ylivoimaista ponnistusta, kunkin oma jumala...

-- Onko sinulla oma omituinen jumalasi?

-- On!

-- Miksikä sinä hänet käsität?

-- Vaikea nimeltä sanoa nimetöntä.

-- Eikö Kristus ole sinun Jumalasi?

-- On, sanoi hän varmasti. -- Hänessä oli sama Jumala kuin minussa, puhui ja eli hänessä, köyhässä ihmisessä, ilmaisten siten itsensä. Kristuksen veri tuli ihmisten päälle, sillä he lankesivat eivätkä nousseet. Mutta toisille se tuli lunastukseksi, sillä he näkivät lankeemuksen ja nousivat.

Hän oli kasvanut puhuessaan ja valokehä pään ympärillä selveni.

-- Teidän armeijanne saarnaa veriuhria! Hänen hyvä hymynsä ja lempeä äänensä rauhotti minua.

-- Sanoinhan, että kullakin on oma Jumalansa. Julman ihmisen Jumala on julma, hyvän on hyvä, rakastavaisen on rakkaus. Eihän Jumala muuten olisi meidän lihassamme ja veressämme. Eikä Kristuksen veri voisi meitä muuten lunastaa. Sen mukaan kuin me voitamme elämää hävittäviä voimia lihassa ja veressä, muuttuu Jumala meissä, uudesti synnyttäen elämämme. Sillä tavalla me kasvamme Jumalassa.

-- Sinä olet syvästi eläytynyt näihin ajatuksiin.

-- Minä tarvitsen ajatuksia, olen aina ollut yksin.

-- Olethan sinä ollut naimisissa!

-- Olen.

-- Älä sitten puhu yksinäisyydestä.

-- Hän ja minä emme koskaan saavuttaneet toisiamme.

Sana antoi sanan, ja niin hän pian avomielisesti kertoi entisyydestään.

Läksimme puistoon kävelemään ja astuimme hitaasti hämärää kujaa.

-- Tiedätkös, Helga, minusta on hiukan omituista, että sinä, uskonnollinen ihminen, olet miehestäsi eronnut.

-- Ehkä juuri sen vuoksi. Jos ihmisellä on oma Jumalansa, on hänellä myös oma rakkautensa.

-- Kaikki rakastavaiset kuuluvat luulevan, että heidän rakkautensa on erikoisempaa kuin muiden.

-- En tiedä, sanoi Helga painaen kuuman kätensä ranteelleni, ja äänen soinnusta kuulin, että entisyys oli elävästi vallannut hänet. -- Hän tahtoi pakottaa minua, vaatia ja ottaa. Sitäpaitsi oli välillämme jotakin outoa. Minä en osaa sitä tarkoin selittää.

-- Ja sinä läksit.

-- Sivulta katsoen saattaa tuntua ehkä hupsulta, mutta silloin... ja aina vieläkin se on minulle suuri tuska. Se on kuin syöpynyt minuun ja pakkautuu mieleen herkkinä ja kuumina ajatuksina.

-- Miksi te sitten elätte erillänne? Onko se hänen tahtonsa?

-- Ei, en tiedä, ehkä hän tahtoo pysyä erillään.

-- Mutta miksi te sitten menitte ollenkaan naimisiin?

-- Se oli kaiketi sallittu. Me olimme hyvin onnelliset ensin. Hän nosti minut toisinaan käsilleen ja kantoi ympäri huoneen poikamaisesti vallattomana. Väliin juoksimme kilpaa ympäri aseman -- hän oli asemapäällikkö -- ja huusimme suureen ääneen, kun saavutimme toisemme. Voin vielä itkeä ilosta muistellessani sitä. Ja kun oikein raskaaksi käy, silloin palaan ajatuksissani pieneen huoneeseen pihan puolelle. Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä. Köyhän kalleudet ovat olemattomia.

-- Ehkä hänkin sitä ajattelee ja silloinhan se olisi...

-- Hänkö? Ei, silloin hän olisi koettanut saada minut takaisin. Nyt olemme olleet viisi vuotta erillämme. Sekin todistaa, että minun vaistomainen pakoni oli välttämätön.

-- Minä olen pitänyt sinua hyvin järkevänä, Helga, mutta tätä minä en ymmärrä. Kerro minulle, kuinka sinä läksit hänen luotaan; ehkä se selvittäisi, ja minä voisin auttaa sinua aukomaan pahoja solmuja.

-- Voin kertoakin, mutta tuskin sekään asiaa selvittää, enhän sitä itsekkään ymmärrä. Mieheni asema oli lähellä kaupunkia ja ihan meidän asemamme vieressä oli tiilitehdas, jossa Eeli puuhaili kaiket lomahetkensä. Minä olin toisinaan melkein varma, että se olikin hänen tehtaansa, mutta kun ei hän sitä tunnustanut, niin täytyi minun kaiketi uskoa, että se oli vain jonkinlaista urheilua Eelille. Meidän ruokahuoneessamme oli kassakaappi ja siinä säilytettiin tehtaan tilikirjoja ja papereita. Kerran kun Eeli istui pöydän ääressä selaillen tilikirjoja, satuin ottamaan avonaisesta kaapista kellastuneen paperin käteeni. Paperi ratisi kädessäni ja Eeli kääntyi katsomaan minuun. Äkkiä hän syöksyi pystyyn ja kiskaisi paperin kädestäni katsoen minuun hurjistuneena. Se oli silmänräpäyksen hetki enkä voi koskaan sitä unohtaa. Eeli hillitsi samassa itsensä ja sanoi sortuneella äänellä:

-- Älä välitä tästä. Minä olen kaiketi hyvin hermostunut.

Hän rutisti paperia kädessään ja teeskennellen välinpitämättömyyttä sanoi: -- Mitä sinä luulet tässä olevan?

-- En ehtinyt sitä lukea.