Part 3

-- Oliko Silla sairas?

-- Olisiko se niin kummallista? Hemmoteltu lapsi, tottumaton kaikkeen vastoinkäymiseen, ihan varmaan hän olisi täällä sairastunutkin. Minä puhuin siitä tohtori Allenillekin, ja hän oli samaa mieltä.

-- Miksen minä saanut siitä tietää! sanoi Aimo suuttuneena.

-- Hiljaa, hiljaa, sinä et saa kiihtyä, tautisi on enemmän hermostumista kuin luuletkaan. Sinun pitää olla levossa tavalla millä tahansa.

-- Tulen huonommaksi päivä päivältä, sanoi Aimo katkerasti.

-- Kaikkeahan sairas kuvittelee. Minä neuvoisin sinua otattamaan pois umpisuolen, muuten se kiusaa sinua kaiken ikäsi.

-- Mitä tohtori Kaisla sanoo? kysyi Aimo epäilevänä.

-- Me olemme samaa mieltä.

-- Vai niin te ajattelette.

-- No, ei nyt noin surkeana, poikaseni, sehän on vähäpätöinen seikka. Kolmessa viikossa olet ihan ennallaan ja varmasti terve.

Hermia nauroi voitonvarmana.

-- Sinulla on erinomainen voima taivuttaa minut mihin tahansa.

-- Niin, näes, minä en ole koskaan sinua pettänyt. Enkö ole aina ollut oikeassa? lisäsi hän vakavana.

-- Tarkotatko entisiä?

-- En erittäin, tiesinhän, mitä seuraisi, kun paranisit ja heräisit oikeaan elämääsi. Sairaan tunteet muuttuvat vastenmielisiksi houreiksi.

-- Hermia!

-- Niin, eikö muka muuttuneet?

-- En tiedä, minä tahdoin silloin unohtaa, enkä ole voinut, nyt sen tiedän.

-- Minun tapaiseni ihmiset ovat kaviollisia peikottaria.

-- Siltä tuntuu, sanoi Aimo uhitellen.

-- Ja muutamat rakastajat ovat taikauskoisia pelkureita.

-- Entä sinun rakkautesi, mikset pitänyt kiinni minusta silloin?

-- Tahtoisitko sinä syleillä raihnaista naista? Minä olin nähnyt sinut vain sairaana, sanoi Hermia kiduttaen Aimoa halveksivalla hymyllään.

-- Emme ole siis toisillemme mitään velassa?

-- En neuvoisi ketään jättämään velkaansa maksamatta minulle! sanoi Hermia säihkyvin silmin.

-- Minusta tuntuu kuitenkin kuin kuume vaivaisi meitä kumpaakin.

-- Miksi et sitten ajoissa tullut minun luokseni ja sammuttanut janoasi!

-- Sinun laisiasi naisia ei haeta, heidän pitää itse tulla.

-- Niin, sinun laisesi mies ei sitä tosiaankaan uskaltaisi. Sinä et tiedä, kuinka minä janoon sellaista miestä, joka jaksaisi minut lannistaa, jännittäisi voimani äärimmilleen ja tuottaisi minulle kärsimyksiä, nöyryytystä ja huutaisi voitonvarmana: -- Sinä olet minun vaikka horna meidät veisi!

Hermia nauroi hermostuneesti ja katsoi kiiluvin silmin Aimoon.

-- Ei sellaista miestä taida tulla, sinä olet diabolinen. Se kuuluu olevan sitä oikeata, suurta kauneutta ja sinussa on sitä!

-- Minun pitää siis elää voimattomien verestä, imeä ne tyhjiksi ja heittää sitten menemään! ilkkui Hermia.

-- Sadun seireenit tekivät niin.

-- Nykyaika taitaa kasvattaa tosiseireenejä.

-- Kuka tietää, eikö jokapäiväinen verenvuodatus ole tehnyt sinua pedoksi, sanoi Aimo.

-- Hoo, minä en tahtoisi kärpästäkään musertaa, kuolema on minusta kauhea! huusi Hermia.

-- Mutta kun se tulee hiljaa ja hiipien, silloin se lienee tervetullut.

-- Silloin kuolema on pelastaja ja minä kiitän sitä sairaitteni puolesta.

-- Suuremmoista laupeutta!

-- En milloinkaan nuku niin levollisesti kuin kuoleman käytyä sairaalassani. Aimoa värisytti.

-- Säikytkö sinä, noo, avaahan silmäsi ja katso, miltä näyttää täysverinen hirviö!

Hän nauroi niin herttaisesti täynnä onnekasta riemua ja elämänhalua, että Aimon kamala tunne huuhtoontui tuntumattomiin.

-- Voi teitä, oppineita ihmisiä, ette ole miehiä ettekä naisia. Aivotyönne kuluttaa teistä kaiken polttoaineen pitäen ruumiinne ja sielunne orjanaan. Rakkaus on teille paperille pantavia, verettömiä kamarihaaveita. Voitte ihailla esteettisesti kauniita muotoja, mutta elosta sykkivä ja rakkaudesta vapiseva olento on teistä vastenmielinen ja elämän ja kuoleman kiihkeä taistelu kauhistaa teitä. Teidän kuumeenne ei siedä raitista vettä, se tarvitsee kiinakapselin!

Hermia oli istunut Aimon vuoteen reunalle ja katseli häntä säälien.

-- Kukin elää niinkuin jaksaa, sanoi Aimo.

-- Miksi hyväksi sinä terotat järkeäsi, kun muovailet elämäsi puukirveellä! huudahti Hermia kärsimättömänä.

-- Tahdon saada kotirauhan ja levon voidakseni tehdä työtä, sanoi Aimo rehellisesti.

Hermia vihelsi pitkään.

-- Ahaa, nyt minä ymmärrän! Minä olen kun olenkin pirullinen. Sinä unohdit vain, että paholainen on kaikkein lahjakkain ihmishengen luomista, ja että hän voi auttaa rakkaitaan suuruuteenkin.

-- Minä en janoa suuruutta!

-- Sinä janoat kuitenkin onnea, vaikka oletkin valinnut sen varjon!

-- Syytät itseäsi, sano, kumpi meistä valitsi silloin kun kohtalomme määrättiin?

-- Olisitko sinä silloin tarkottanut totta...?

Hermian silmissä paloi ja tummalle iholle oli levinnyt lämmin puna. Hän nousi puristaen käsiänsä yhteen. -- Minä en usko; jos kerran rakastaa, ei luovu taistelematta!

Äänessä oli polttavaa tuskaa ja katse paloi rukoilevana Aimon katseessa.

Aimo nousi ja veti hänet lähemmäksi. Sanaton mahti poisti ajan kutoman verhon ja vanha kytevä tuli leimahti silmästä silmään. Kuumissa suuteloissa jatkui nuoruuden suloinen rakkaus kypsyneenä katkeraksi onnen janoksi.

Äkkiä Hermia riuhtaisi itsensä irti ja katsoi huohottaen Aimoon puhuen katkonaisesti kuin peitellen omaa heikkouttaan.

-- Sinä olet -- tosiaan tulinen -- voisi luulla oikeaksi mieheksi! -- Hän nauroi hermostuneesti ja iva välähti katseessa. -- Ellet olisi sairas, voisin suuttua rohkeudestasi -- taikka ehkä sinä vain tahdoit antaa almun vanhallepiialle!

Aimo veti häntä lähemmäksi.

-- Ei, ei, enhän minä tahdo olla myrkyllinen. Tahtoisin uskoa tähän suloiseen houreeseen. Minä janoon rakkautta. Tahtoisin löytää sen miehen... puhun tyhmyyksiä.

-- Ole kerran itsesi!

-- Itsenikö? Silloin minä olisin naisraukka. Minä ikävöin lasta, omaa lasta!

Tunnustus tuli niin äkkiä ja intohimoisesti, että Aimo irrotti hänet syleilystään ja katsoi häneen tutkivasti.

-- Niin, minä tahdon kerran olla oma itseni vaikka vain tämän ainoan hetken. Minä en ole voinut tunnustaa tätä kellekään muille kuin nyt sinulle. Tahdon omistaa yhden ihmisen täydellisesti, varmasti, yksin.

-- Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä täydellisesti. Äiti ei koskaan omista lastaan sillä tavalla.

-- Minä omistaisin!

-- Tyranniseeraisit!

Tunne oli loihtinut onnen soinnun Hermian ääneen ja puhtauden valokehä ympäröi hänen kukoistavaa kauneuttansa, kun hän risti kätensä ja kohotti katseensa. -- Ei, ei, minä palvelisin, hoitelisin, opettaisin vain kaunista. Hän painaisi pienen nyrkkinsä minun niskalleni ja sanoisi: -- äiti, minä tahdon! Sellainen luja pikku nyrkki olisi minun lakini ja valtakuntani. Se olisi minun ylösnousemukseni! Ei, ei, älä sano mitään -- anna minun uneksia loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden päivän, kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas, voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan omani, sieluni lapsi!

-- Eikö isän?

-- Isän?

-- Niin, niin, isän?

-- Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni? Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki hermostuneesti.

-- Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.

Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti ylös ja katsoi Aimoon terävästi.

-- Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!

-- Silla on herttainen lapsi.

-- Minä vihaan kaikkia nuoria tyttöjä. Ne ovat kuin silmättömiä kissanpoikia, vaappuvat sinne ja tänne, avaavat suunsa ja silloin siihen pitää tulla ruokaa. Ja armas, kun ne saavat silmät, silloin ne heti äkkäävät -- oman häntänsä ja tavottavat sitä hurjassa pyörinässä.

-- Sinä olet hauska.

-- Ja silloin te hurmaannutte ja rakastutte! Mutta sitten...

-- Noo, entä sitten?

-- Siitä kissanpojasta voi sukeutua tiikeri -- oikein verenhimoinen tiikeri!

-- Sinähän äsken juuri toivoit itsellesi tuollaista hauskaa olentoa.

-- Minun tyttäreni astuisikin kaikkien muiden pään tasalla.

-- Niin kai jokainen äiti uneksii omasta lapsestaan.

-- He uneksivat, mutta minä sen tekisin!

-- Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.

-- Auttaisi varmasti.

-- Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.

-- Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni uupuvan.

-- En suinkaan, sinä rakastat -- itseäsi!

-- Aimo!

Hermia oli kääntynyt äkkiä ja seisoi suuttuneena vuoteen ääressä, mutta samassa vääntyi hänen suunsa ivan hymyyn.

-- Ihminen on sentään kehno kapine. Tässä olen rupattanut kuin hupakko ja paljastanut itseni. Huh, eikö totta, sellaisen jälkeen tuntee itsensä hyvin noloksi? On kuin mikä tyhjäksi kolistettu kultasäkki, arvottomana pois heitettävä!

-- Sinä tahdot voittaa rakkauden jumalattaren suosion ilman uhria. Se ei koskaan onnistu.

-- Ahaa, sinä luomakunnan herra, nöyryyttä, nöyryyttä, tyttöseni! Minä kiitän sinua äsken antamastasi lahjasta ja teen uhrin, ehkä rakkauden jumalatar sitten leppyy ja lähettää minulle sen -- oikean!

-- Puhut arvotuksia.

-- Sinun täytyy saada tilaisuus unohtaa minut sitten taas, kun täältä selviät, ja muistella tätä ilkeänä horrosaikana ja minua kamalana painajaisena!

-- Heitä tuo iva, se tappaa minut! Tiedän kyllä saavani maksaa tämän kalliisti. Se ensimäinen suutelo sytytti tulen, joka on kuihduttanut minua vuosikaudet, ja tämä toinen voi viedä henkeni!

-- Ja kuitenkin sinä uskalsit suudella, sinä ylväs sankari, vaikka tiesit varmasti, että se kostetaan. Se kostetaan, ole varma siitä!

Hermian kellertävä iho muuttui vihreäksi ja silmien valkuaiset välähtivät.

-- Olet rehellinen, sanoi Aimo katsoen häneen kylmästi.

-- Rehellisyys ennen kaikkea lemmentaistelussakin. Me voimme kyllä kaatua hyvälläkin veneellä, mutta tahallaan ei saa mennä pohjaan, pitää yrittää pysyä pinnalla vielä kuoleman kuilussakin. Elämä on toki sen arvoinen!

-- Minä en ymmärrä sinua.

-- Sinä et ole rehellinen. Sinä rakastat minua etkä tahdo myöntää sitä. Olet raukka! Sellainen raukkamaisuus on kuolemansynti. Minä en anna sinulle sitä anteeksi. Ennen soisin...! Hyvää yötä!

-- Hermia, Hermia!

Hän kääntyi ovessa ja katsoi Aimoon.

-- Sano minulle, vertasitko sinä äsken minua siihen toiseen?

-- Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?

-- Eikö minulla ole oikeutta kysyä?

-- Tavallansa.

-- Vai tavallansa, mutta minä tahdon tietää varmasti, saneli Hermia hitaasti ja puristi kätensä nyrkkiin.

-- Rakkaudessa on aina vuoksi ja luode.

-- Tiedätkö, Aimo, minä olen vannonut itselleni pyhän valan.

-- Pitääkö minun saada se tietää?

-- Pitää. Sinun täytyy olla varmasti selvillä itsestäsi, kun jätät tämän sairaalan: minä vaiko se toinen! Hyvää yötä!

Hermia meni.

Yöllä Aimo sairastui ankarasti ja seuraavana päivänä häntä valmisteltiin leikkausta varten. Hermiaa hän ei nähnyt sinä päivänä, mutta kuuli hänen väsymättömien askeleittensa kopinan pitkässä käytävässä leikkausta varten järjestäessä. Aimon korva oli tottunut erottamaan hienoimmatkin äänen vivahdukset ja liikkeet ympärillä ja hänen hiljaisessa huoneessaan ne nostivat kiduttavan kaiun. Kimeä huuto, naisen ääni, vihlaisi halki hiljaisuuden ja sitä seurasi voihkiva valitus täyttäen melullaan sairaalan. Se eteni ja heikkeni vähitellen ja kaikki oli hiljaa. Hetken kuluttua jokin ovi avautui ja miehen turtunutta mörinää säestivät raskaat, laahustavat askeleet Aimon oven takana leikkaushuoneeseen. Aimoa ellotti ja kylmä hiki nousi iholle ja jännittyneenä hän seurasi liikkeitä kuin omaa kuolemantuomiotaan kuunnellen. Sitten kaikki vaikeni, oli kuolonhiljaista tuntikaudet. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa, mitään hän ei saanut nauttia. Kolottava kipu tuntui ruumiissa ja ammottava tyhjyys paisui muodottomaksi möhkäleeksi ja muuttui Hermiaksi, joka painoi häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän hätkähti ja heräsi kuin pohjaan pudonnut.

Seuraavasta päivästä hän ei paljoa tiennyt, oli kuin turtunut kuumeesta ja kivusta. Hän hoippui kylpyyn, pukeutui pitkään paitaan ja sukkiin. Hoitaja auttoi häntä leikkaushuoneeseen. Siellä oli vastassa kaksi lääkäriä, Hermia ja pari muuta hoitajaa. Aimo hätkähti ja muisti unessa näkemänsä saman nahalla päällystetyn pöydän, märän villavaipan ja ihmiset. Hän nousi itse pöydälle, kostea huopa heitettiin hänen päälleen ja Hermia kumartui hänen ylitsensä ja painoi nukutuskoppaa suulle.

-- Ei niin äkkiä, sanoi Aimo ja työnsi pois ellottavaa koppaa, -- minä itse hengitän hiljaa... hiljaa...

-- Onko rihma ja neula valmiina? kuuli hän lääkärin kysyvän.

-- Valmis en, sanoi Hermia. -- Ai, minä en muistanutkaan ostaa kummisormia!

-- Kuinka käy, kun ei ole kummisormia, mutisi sairas.

Sitten kaikki hävisi.

* * * * *

Joku piteli häntä leuasta ja huusi: -- Herätkää, tohtori!

Häntä paleli ja janotti eikä suu tahtonut puhua.

-- Antaa nukkua vain, kyllä hän tähän kurjuuteen ennättää herätä, sanoi lääkäri.

-- Hän voi nukkua ainaisesti, sanoi Hermian ääni aivan lähellä.

-- Antakaa hänelle joku teelusikallinen vettä suuhun, niellä ei saa mitään, kuului lääkärin ääni.

Aimo kuunteli nyt vain omaa tuskaansa, joka oli kiihtynyt ja muuttanut vatsan pohjaan.

-- Janottaa, sanoi hän, mutta kukaan ei kuullut, vaikka kaksi ihmistä seisoi lattialla. Kummallista, kuinka huone oli muuttunut. Olihan tuossa samanlainen akkuna ja hänen omat kirjansa pöydällä, kello ja sama pesupöytä kuin ennenkin. He olivat varmaan kantaneet hänet toiseen huoneeseen leikkauspöydältä, toiselle puolelle käytävää. Sänkykin oli nyt toisinpäin kuin siellä entisessä huoneessa. Siellä oli ollut ihana olla, suloinen elämän lepo ja herttainen lämpö. Täällä oli kolkkoa ja tuskallista. Joku tuli lähelle ja hän yritti jälleen sanoa: -- janottaa.

Nainen ymmärsi ja antoi hänelle teelusikalla vettä ja huusi:

-- Ei saa niellä, pitää sylkeä pois, kun on kastanut suuta.

-- Lieneekö tuo Hermia, ajatteli Aimo eikä jaksanut käsittää. Tuska vatsanpohjassa piti vallassaan vieden muun tunnon.

-- Kovin on heikko, kuuli hän naisäänen sanovan toiselle.

Taas kului pitkä aika kolottavassa tuskassa, liikkumattomuudessa ja tukehuttavassa janossa.

-- Kummallista tämä on, sanoi jokin ääni. -- Suutari on paljon virkeämpi, vaikka hänen haavansa jätettiin auki ja tämän pitäisi olla parempi, koska se neulottiin kiinni.

-- Minä olin mukana leikkauksessa enkä ole sen kauheammassa paikassa vielä eläissäni ollut.

-- Kuinka niin, olethan sinä nähnyt jo satoja.

-- Tohtori kirosi ja oli äkäinen koko ajan, hän oikein kipinöitsi vihasta, ja neiti oli kalpea kuin kuolema, väliin vaan muljautti silmiään. Katsos, se kone, termogaattori, miksi ne sitä sanovat, ei toiminut, pumppu oli mennyt rikki. Tohtori tahtoi polttaa jotakin haavassa eikä saanut rautaansa kuumaksi. Silloin hän tarttui itse koneeseen, itse, arvaas, puhtailla käsillään ja sitten hän taas piteli haavaa. Sano minun sanoneeni, sinne voi tulla mätää. Ja kuinka hän pumppusi! Me luulimme kaikki sen räjähtävän.

-- Kenenkä syy sitten oli, että pumppu oli rikki, mahtoi katsoa itse.

-- Tohtori luotti neitiin.

-- Eikö sitä katsottu ennen leikkausta?

-- Ei, kun ei sitä ole hiljan käytetty.

-- Se raukka valittaa, lieneekö sillä tuskia.

-- Kyllä kai, haava vedettiin liian kovasti kiinni, ja se ajaa varmaan fisteliksi. Sen sanoi tohtori itse. Mutta älkää sanoko tästä sairaalle, jatkoi sama ääni. -- Kun se nyt edes heräisi kunnolleen.

-- Hyvin se on Hintti-Heikki siihen karvansa lyönyt, sanoi toinen ääni. -- Minä pelkään jäädä kahden hänen kanssaan koko yöksi.

Mikä se Hintti-Heikki oli, ei Aimo oikein jaksanut tajuta, mutta nimi vasaroi: Hintti-Heikki, Hintti-Heikki, pitkän aikaa.

Lääkäri tuli vielä myöhään illalla ja ihmetteli sairaan huonoa tilaa.

-- Onko tuskia?

-- Särkee vatsanpohjassa taukoamatta, sanoi Aimo tuskin kuuluvalla äänellä.

-- Se on haavan alapäässä. Kyllä leikattu haava usein särkee, ei se mitään, ole levollinen vain.

-- Mitä kello on? kysyi Aimo, sillä aika tuntui toivottoman pitkältä.

-- Kymmenen, sanoi tohtori.

-- Minä en enää jaksa kestää tuskia, antakaa minulle jotakin lieventävää.

-- Onko hän ollut kauan hereillä, kysyi lääkäri naisilta.

-- Ehkä kymmenen minuuttia, sanoi toinen naisista.

Tämä ijäisyys oli siis kestänyt vain kymmenen minuuttia. Kyyneleet nousivat silmiin ja kipeällä kateudella hän ajatteli suutaria, joka oli päivällä leikattu.

-- Onko suutarillakin tuskia? kysyi hän ääneen.

-- Ei suinkaan, sanoi nainen ja katsoi tohtoriin.

-- Onnellinen mies, huokasi Aimo.

-- Antakaa hiukan morfiinia, sanoi tohtori ja poistui. Jotakin pistettiin Aimon reiteen ja kohta sen jälkeen tuli suloinen hetki, makean levon huumaus, aivan kuin elämä olisi kuumana ja hekumaisena valunut avatuista suonista lämpöiseen veteen ja hän itse noussut keveisiin ilmakerroksiin. -- Äkkiä tuli sulku. Tuska alkoi uudestaan tärisyttäen ylenannoiksi.

-- Ei sille morfiini sovi, sanoi nainen.

Aimo tahtoi kestää ja vetääntyi omaan itseensä valittamatta. Kaikki poistuivat, mutta toinen naisista palasi pian tuoden suuren turkin tullessaan. Aimo riemastui luullen saavansa sen peitokseen, sillä huoneessa oli hyvin kylmä ja häntä paleli. Nainen kietoi sen ympärilleen ja veti nojatuolin vuoteen viereen asettuen mukavasti turkkiin käärittynä valvomaan. Lämmin turkki teki pian tehtävänsä ja nainen alkoi nuokkua istuallaan ja horjahti sivulle ojentautuen Aimon jalkojen päälle pitkäkseen.

Aimo tunsi ruumiissaan riipaisun ja sitten hirveän kolotuksen haavassa ja koko olennossaan aivan kuin veitsellä olisi viillelty ristiin rastiin. Hän huusi voimiensa takaa:

-- Herätkää, herätkää!

Kylmä hiki ja kauhu tuppasi tukehuttamaan, mutta hän turrutti itsensä kestääkseen taikka kuollakseen. Yhdentekevä, jos niiksi on, päätteli hän epätoivoisena. Nainen makasi painavana ja elottomana kuin kivi hänen jaloillaan.

Tuskan aallot nousivat ja laskivat kohotellen pinnalle irvisteleviä naamoja. Toisinaan hän näki väläykseltä kaksi suurta, ruskeaa silmää. Niiden kylmä kiilto ahdisti henkeä tukehuttavasti. Mitä on kuolema? kysyi Aimo niiltä. -- Suloista lepoa, ainaista unta! Ja nyt hän huusi lakkaamatta: -- Hermia, anna minulle kuolema! niinkuin myrskyssä huudetaan hengen edestä.

Hän huusi tuntikaudet, tuskallisen ijäisyyden yön, niinkuin hän luuli.

Nukkuva nainen hänen jaloillaan oli mahdoton poistaa, mahdoton kestää.

Äkkiä paino nousi jaloilta kuin temmattuna, ja huojennuksen kyyneleet nousivat Aimon silmiin tuskan vähetessä. Hän näki hämärässä Hermian tumman pään ja naisen tuolissaan istumassa.

Aimo osotti naista: -- Viekää pois! Tappaa minut! Painoi jalkoja, hirveä tuska!

-- Tiedän, ystävä kulta, mutta hän tahtoi estää teitä liikkumasta.

-- Pois, pois, huohotti Aimo rukoilevalla äänellä.

-- Minä en saa jättää teitä yksin eikä minulla ole muita yöhoitajia. Hyvää yötä, ystävä parka, rohkeutta ja kärsivällisyyttä; jos voitetaan aikaa, voitetaan elämä, sanoi Hermia virallisesti aikoen poistua.

Pelko ahdisti jälleen Aimoa ja hän tarttui heikoin voimin Hermian käteen pidättääkseen häntä, mutta Hermia irrotti kätensä varmasti, ja Aimo liukui jälleen avuttomuuden ja yksinäisyyden kammottavaan kuiluun, missä ijäisyyden aavistus syntyi. Kello löi jossakin yksitoista. Oli siis kestetty yksi tunti.

Yön hiljaisuus oli alkanut eikä huoneessa palava lamppu voinut haihduttaa hämärän huntua. Se tuntui verhoavan ympäristöä ja aikaa sulattaen entisyyden ja nykyisyyden suureksi tyhjyydeksi. Se oli kuin usvaa, nousi ja laski, haihtui ja kerääntyi. Äkkiä hän oli olevaisuudessa, tunsi kivun kipinän. Se paisui ja paisui tuskan laineiksi, jotka veivät tunnon ja tajunnan, velloivat kuiluissaan ja kukkuloillaan, missä sielun silmille häämötti ijäisyyden meri. Unhotus kääri huntuunsa entiset ja nykyiset, siirsi ne kauas pois, missä ne häämöttivät pieninä ja outoina. Aika lakkasi olemasta. Tyhjyyden hämärä läheni... läheni. Tajunta sanoi: -- kuolema tarjoo kättä. Tahdotko? Ja hämäryys kuljetti häntä kuin siivillä... Ei, ei! Ja tuska riipaisi elämään rautaisilla pihdeillä. Se silpoi kuin tulisilla miekoilla ja huuhteli haavat polttavilla laineilla. Ja tajunta huusi: -- kuolema, kuolema, anna lepoa, rauhaa!

Mutta hämärästä nousi hiljainen ääni: -- elämä... Se kasvoi ja varmeni, se voitti tuskan äänekkäät huudot ja kuiskasi tajunnalle: -- kuljit kuoleman portin sivutse.

Kärsimysten yö oli kestetty ja elämä sairaan ympärillä alkoi. Hänen tajuntansa rautainen jänne pysyi vireissä ja kasvoi voimassa.

Lääkäri tuli aamulla ja katseli häntä mutisten: -- huono väri, huono väri, ja sanoi ääneen: -- oletko nauttinut mitään?

-- Vettä, sanoi Aimo.

-- Miksei ole annettu marjamehua taikka lihalientä? kysyi mies tuimasti.

-- Ei neiti ole käskenyt.

Lääkäri kävi tulipunaiseksi ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua tuotiin mehua. Se oli suloista ja ihmeekseen hän huomasi, että kuoleman kynnyksellä punaisen nesteen pisara voi tehdä autuaaksi. Juotuaan muutaman lusikallisen haihtui sumu ja hän osasi selvemmin puhua.

Kahdeksan vuorokautta oli elämä kuitenkin hämärää, vaikka kipu väheni tuntumattomiin. Hän luuli vaan olevansa viety johonkin ikävään ja kolkkoon huoneeseen toiselle puolelle käytävää, ja hän oli kovin väsynyt aina, vaikka nukkuikin toisinaan hyvin. Hoitaja mittasi ruumiin lämmön ja kirjotti sen paperille. Tohtori katsoi sitä käydessään ja oli levollinen. Eräänä aamuna Aimo otti itse lasin kainalostaan ja katsoi sitä. Se näytti korkeaa kuumetta. Hän ei uskonut, ravisti mittaria ja pisti uudestaan kainaloonsa. Se oli jo noussut lähelle kolmeakymmentä yhdeksää, kun hoitaja äkkiä tullen huoneeseen nykäisi sen häneltä ja huusi:

-- Ei tohtori saa koskea mittariin!

-- Käskekää neiti tänne, sanoi Aimo ankarasti.

Hoitajan täytyi totella ja Hermia tuli.

-- Minulla on kuumetta, soittakaa Kaislalle!

-- Ei suinkaan, sanoi Hermia ja mittasi itse.

Hoitaja katosi huoneesta sivulleen vilkkuen.

Hermia oli vaiti ja katsoi Aimoon tutkivasti.

Kaisla tuli, tuoden mukanaan kaksi Aimolle outoa miestä. Lienevät olleet lääkäreitä, joita harvinainen haavan avaaminen houkutteli. Huoneessa oli paljon väkeä ja Aimosta tuntui kamalalta päiden outojen ihmisten läsnä ollessa kärsiä tuskia, jotka hän tiesi johtuvan hoitajiensa rikollisesta huolimattomuudesta. Haava leikattiin auki, sillä mätä oli voinut tunkeutua vatsaonteloon. Aimo kesti tuskat puristaen taaskin tarmonsa kireäksi rautajänteeksi. Kylmä hiki nousi otsalle ja suu kuivui sietämättömästi. Lääkäri vakuutti, ettei tämä niin kovin koske, sillä eihän vatsassa ole paljon hermoja. Aimo oli kuitenkin toista mieltä. Lääkärin selittelevät sanat leikkauksen menosta ja kaikkien noiden vieraiden ihmisten tunnoton tapa katsella häntä kuin persoonatonta teuraseläintä ellotti häntä. Mieli katkerana hän kesti hyvin tietäen, että hänen tuskiansa pidennettiin ja hyvin heikkoja voimia rasitettiin parin miehen tiedonhalun tyydyttämiseksi.

Hän kaipasi ihmistä, johon olisi voinut turvautua, sillä täällä oli hän persoonaton olio, hoitajien ja lääkärin mielivallassa: tapahtui, mitä tapahtui, hänen elämänsä oli höyhenkevyt heidän käsissään. Nyt hän tiesi olevansa sidottu kuudeksi viikoksi vuoteeseensa, ehkä kauemmaksikin.

Hänen kuulonsa herkistyi ja ulkonaisten tapahtumain seuraaminen kävi tuskallisen tarkaksi. Hän tuli osalliseksi kaikesta sairaalan kurjuudesta, kärsimysten terottamalla huomiollaan tajuten, kuinka paljon siinä oli luonnon välttämättömyyttä ja kuinka paljon hoidon lemmettömyyttä ja vaillinaisuutta. Tila oli täydellinen inferno. Aimon aivot mittailivat unettomina öinä tätä kärsimysten pohjatonta merta; oliko se välttämätöntä, oliko se ihmisjärjen arvoista? Eikö se kuulunut siihen hyveettömyyden yöhön, joka pimeyteensä nielee nykyiset suuret keksinnöt ja tieteen tulokset?