Part 2

Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti, että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi palatakseen kaupunkiin.

-- Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä toisistaan ainaiseksi.

Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.

Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään. -- Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. -- Sellainen juhlallisuus! "Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä." Ehkä hänessä on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja kiiruhti kotiin.

-- Minä tapasin tänään merkillisen naisen, kertoi hän miehelleen päivällispöydässä, -- ruskea kiireestä kantapäähän, komea, käskevä, sellainen, että jos sinä hänen valtaansa joutuisit, et uskaltaisi --

-- No, mitä minä en uskaltaisi?

-- Kieltää tanssimasta!

-- Onko hänkin siihen syntiin taipuvainen?

-- Annappas, minä vähän mietin, mitä silloin tapahtuisi, jos hän tanssisi.

-- Noo?

-- Hän pitelisi lujasti ja lämpimästi käsistä ja veisi tanssittajaltaan sielun, pistäisi sen taskuunsa...

-- Ja möisi ehkä paholaiselle, sanoi Aimo.

-- Taikka myrkyttäisi.

-- Oliko hän sen näköinen?

-- Ei, hän oli kaunis, mutta pelottava. Ruskeat silmät, ruskeat vaatteet...

-- Ruskea epeira, ja sinä soisit minun joutuvan sellaisen hämähäkin myrkkyleukoihin.

-- Kuka tietää, vaikka vielä joutuisitkin. Hän sanoi, ettei koko maailma ole kyllin suuri erottamaan kahta ihmistä toisistaan.

-- Älä pelkää, minä lienen liian laiha ja hiljainen sellaisten intressanttien naisten leukoihin joutuakseni.

-- Älä sano, minusta tuntuu kuin sinulla hyvinkin voisi olla oma tarinasi. Sinä olet salaperäinen ja jännittävä mies, toisinaan. Älä luule, että olisin sinusta muuten huolinutkaan.

Aimo katsahti äkkiä vaimoonsa ja kääntääkseen puheen toisaanne hän sanoi: -- Minullakin on sinulle uutisia.

-- Menehdyn uteliaisuudesta, mitähän tässä maailman kolkassa olisi minulle soveliasta?

-- Meitä on käsketty, oikein vaadittu tämänpäiväiseen juhlaan kaupungintalolle.

-- Hauskaa tutustua kaupunkilaisiin, riemuitsi Silla.

-- On vielä pyydetty muutakin.

-- Sinä olet niin onnettoman näköinen, ettei se mahda olla hauska pyyntö.

-- Sinun pitäisi siellä tanssia.

-- Sooloa! huusi Silla.

-- Niin kai, he tulevat itse vielä pyytämään.

-- Mistä he tiesivät, että minä tanssin?

-- Tohtori Allen, rehtorimme poika, joka nyt hoitaa isänsä virkaa koulussa, on nähnyt sinun esiintyvän jossakin Helsingin arpajaisissa.

-- Niin, Aimo, on vaarallista ottaa vaimokseen tällainen julkisten taiteitten tulkki.

Ovikello soi. Tohtori Allen oli pitänyt kiirettä. Tuttavuus solmittiin kevyesti. Olivathan he kaikki saman piirin ihmisiä, harrastivat samoja asioita, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen. Tohtorilla oli nuotit Anitran tanssiin mukanaan, ja kun Sillan suostumus oli saatu, avattiin flyygeli ja Allen soitti.

-- Te soitatte mainiosti, sanoi Silla. -- Soitatteko illalla juhlassa myös minulle?

-- Soitan, jos tahdotte. Teidän tanssinne oli hurmaava silloin seurahuoneella, puhui Allen sointuisalla matalalla äänellään. Silla sävähti, sillä ääni hurmasi ja siveli häntä omituisella lumollaan. Tohtori hymyili. Tuntien äänensä suuren voiman hän käytti sitä, milloin leikki huvitti, mutta hyvin harvat naiset olivat hänestä sen arvoisia.

-- Pitääkö sitä harjotellakin? kysyi Aimo.

-- Niin, kuinka te tahdotte, rouva Vaski?

-- Tietysti, sanoi Silla, -- minä haen vain huntuni.

Se ilta oli Sillasta hurmaava, yleisö oli haltioissaan. Olivathan he saaneet Helsingin hienon kaunottaren kaupunkiinsa, itse sulouden kukan, johon tohtori Allenkin oli ihastunut, piti hänelle seuraa koko illan. Tohtori Vaski sai tanssia kaupungin neitosten kera, sillä Silla tanssi aina muiden kanssa, ja illallispöydässä hän sai parikseen kaupunginlääkäri Kaislan rouvan, jonka mies ei koskaan näyttäytynyt huvitilaisuuksissa. Hänellä oli aina työtä -- tai seikkailuja! kuiskailtiin. Tätä juhlaa seurasi toiset perhekutsut toistensa perästä, aina tanssia, soittoa ja laulua. Huvitteluhalu oli tarttunut kuumeena hiljaisiin kaupunkilaisiin. Tahdottiin rientää, ennenkuin yliopistonuoriso lähtisi pääkaupunkiin, ja niin pelattiin tennistä kaiket aamupäivät, heitettiin keilaa, oltiin kävelyillä, souturetkillä, päivällisillä ja illallisilla, kunnes kaikki tunsivat olevansa kuin samaa perhettä.

Silla kukoisti ja iloitsi, sai näytellä kauniita pukujansa, olla koko kaupungin vaateparren määrääjänä, jonka jokaista liikettä ja sanaa tarkattiin ja yritettiin jäljitellä. Kukaan ei kuitenkaan päässyt hänen tasalleen -- tohtori Allen välitti vain Sillasta, ja hän oli erehtymätön kauneuden ja hienouden tuntija.

Aimoa tämä elämä rasitti. Hänellä oli omassa koulussa paljon työtä ja vielä lisäksi kauppakoulussa iltatunteja. Keskeneräiset tieteelliset työt vaativat myöskin aikaa ja voimia. Niinpä ei päivät riittäneetkään, piti käyttää öitäkin. Raha-asiat vaativat työtä, uusia tuloja, sillä matka oli ostoksineen tullut hyvin kalliiksi, vaikka koti olikin saatu myötäjäisiksi. Aimolla oli sitäpaitse opintovelkoja, ja viransijaisuusvuosinaan hänen oli täytynyt mennä vekseleihin. Saatuaan ensin toverien nimiä, piti sitten tehdä vastapalveluksia, kunnes tila oli käynyt jotenkin uhkaavaksi. Nyt hän kyllä olisi ollut säännöllisillä tuloillaan turvattu, kunhan vain voimat kestäisivät.

Hän vältteli huveja yhä enemmän ja istui myöhään työpöytänsä ääressä odotellen Sillaa kotiin, kävi yhä kalpeammaksi, meni kylmin jaloin ja pää polttavana unettomalle vuoteelleen, nousi lopen uupuneena mennäkseen päivän raskaaseen työhön.

Silla oli ensin tyytymätön, kun ei saanut häntä kyllin usein mukaansa, mutta pikkukaupungin intiimisyys ollen hänelle aivan uutta oli lumonnut nuoren rouvan, ja hän liiteli kuin päiväperhonen kukasta kukkaan.

Rehtori Allen täytti seitsemänkymmentä vuotta ja koko kaupunki otti osaa siihen juhlaan. Hän oli kaupungin johtomiehiä, kiinni monenlaisissa uudistusriennoissa ja yhtiöissä, laajalti tunnettu kansalainen. Kaupungintalolla oli suuret päivälliset monine puheineen ja ohjelmanumeroineen. Ilo nousi illalla kattoon saakka, sillä olivathan tohtori Allen ja Silla tehneet paraansa isäukon kunniaksi. Aimo piti mestarillisen puheen, jonka sujuva muoto ja lennokkaisuus hurmasi juhlavieraat nostaen mielialan yläpuolelle jokapäiväisyyttä. Puhuminen olikin Aimon vahvin puoli, ja oppilaat ihailivat hänen suurta kykyään luoda eloa historiaan, kuvata luonteita ja henkilöiden ulkomuotoa, antaa aikakaudellinen tausta, yhdistää monet langat yhdeksi säikeeksi ja tunti tunnilta punoa ehyt ja ymmärrettävä kokonaisuus arvoituksentapaisista historiallisista tapahtumista. Hän ei tosin uskonut johtaviin aatteisiin, pysyi tosiasioissa, joissa omalla terävällä älyllään löysi rengastumista, kohtaloiden ja tapahtumain yhteen liittymistä. Vertaillen niiden painoisuutta, hän kyllä oman minänsä subjektiivisuudella näki, kuinka suuret tunteet ja kansojen ja yksityisten ihmisten pyhä innostus määräsivät kohtaloita, mutta sittenkin myönsi objektiivinen tiedemies hänessä järjen voiman kaiken perustaksi. Hän valmisti aina ja puhui loisteliaasti, pukeutui hienosti eikä oppilaat keksineet mitään ivan taikka vehkeilyn aihetta. Silla oli ollut hänen oppilaansa yhteiskoulussa ja silmittömästi rakastunut häneen niinkuin useimmat naisoppilaat. Aimo tiesi sen varsin hyvin ja valitsi joukosta sen, joka häntä eniten miellytti.

Päivällinen venyi myöhään iltaan ja Aimo tunsi olevansa hyvin väsynyt, voi huonosti ja hiipi kenenkään huomaamatta pois juhlasta rientäen kotiin, riisuutui ja nukkui, mutta hyvin levottomasti, heräten keskellä yötä koviin tuskiin.

-- Silla, Silla! huusi hän pimeässä huoneessa, ja kamala tunne tärisytti häntä. Kummallinen uni taikka näky, mikä lienee ollut, oli niin elävänä hänen mielessään, että hän tuijotti lattialle, näkisikö siinä vieläkin paarit. Niillä hänet oli kannettu ulos pimeään yöhön, siellä paleli ja kammotti. Sitten hänet nostettiin outoon huoneeseen ja laskettiin leposohvalle pää hyvin alhaalla. Kaksi miestä ja nainen kumartuivat katsomaan häntä, ja märkä vaippa heitettiin hänen ylleen. Sitten kaikki hävisi.

-- Silla! huusi Aimo ja tuska vei häneltä voimat, ja hermostuneen pelko, ettei kukaan sattuisi tulemaan pitkiin aikoihin, kauhistutti. Samassa vanha palvelija Karoliina tuli kiireesti keittiöstä. Hän oli kuullut tuskaisen huudon.

-- Onko tohtori sairas?

-- Voi, Karoliina, juoskaa pian apteekkiin ja tuokaa sieltä jääpussi ja jäitä.

Karoliina meni ja pian sen jälkeen tuli Silla kotiin. Hän kyllä säikähti, vaan ei menettänyt malttiaan, meni heti soittamaan lääkärille, ja Kaisla tuli juuri kun jäät oli saatu kääreeseen.

Kuume oli korkea eikä ottanut aletakseen. Kaisla soitti sairashuoneelle pyytäen valmistamaan leikkausta varten ja jäi itse sairaan luo. Aimo kesti urhoollisesti aamuun asti ja kun ei tuska hellittänyt eikä kuume alentunut, pyysi hän itse leikkausta. Tohtori oli samaa mieltä ja sairashuoneelta tuotiin paarit, joilla Aimo kannettiin Alfaan. Se oli yksityisen sairaala, erään neiti Hallan, sanottiin Aimolle ja Sillalle. -- Muuta sairaalaa ei ollut, paitsi vaivaistalolla, ja Alfassa Kaisla oli tehnyt lukuisia leikkauksia ja saanut pienellä paikkakunnalla hyvän lääkärin maineen. Lääkäri vakuutti, ettei tämä ollut millään tavalla vaarallinen leikkaus eikä poikkeuksellinen, mutta kuitenkin ajoissa tehtävä. Sillaa hirvitti, niin että tuskin pysyi jaloillaan. Ja kun Kaisla kehotti häntä jäämään kotiin, vaipui Silla vuoteelleen ja antoi vanhan Karoliinan hoidella itseään.

Miehet astuivat tasaisesti kantaessaan paaria harjua kohti, jonka rinteellä sairaala oli. Aimoa hirvitti ja vilutti, mutta tuska tuntui helpottavan ja hän vaipui hetkeksi horroksiin. Sairaalan portaissa hän heräsi täyteen tajuntaan virkeämpänä entistään, tuntematta mitään kipua. Hän ilmotti siitä lääkärille ja kuume mitattiin. Se oli tuntuvasti laskenut, mutta sairaalaan hänen piti jäädä siksi, kunnes varmemmin nähtäisiin taudin kehitys.

Joku puuhaili hänen vuoteensa pään takana ja paksut lihavat kädet pitelivät Aimon tyynyjä. Nuo kynnettömät, tylpät sormet inhottivat häntä ja vaistomaisesti hän käänsi päätään nähdäkseen, kenelle ne kuuluivat, ja näki pullean poven, lihaiset kasvot ja pienet uniset silmät, vai lienevätkö valvomisesta turvonneet. Nainen liikkui ihan kuin kone olisi häntä kuljettanut eikä ihmisen jalat, ja Aimo ajatteli: -- Jos hän nyt tuohon lattialle sattuisi kaatumaan, niin siihen hän nukkuisi, siksi uniselta hän näyttää.

Mutta ihmiskone vieri koko päivän sairaalan eteisessä ja huoneesta huoneeseen, pysähtymättä kantaen ruokaa ja vaatteita ja toimittaen kaikenlaisia intiimiä tehtäviä. Hänellä näytti olevan koko sairaala lihavissa, kynnettömissä käsissään.

Illalla hän vatkasi jotakin nestettä juomalasissa lusikalla ja tuoden sen Aimolle sanoi:

-- Neiti käski teitä juomaan.

-- Mitä se on? kysyi Aimo hermostuneesti.

-- Ei se mitään myrkkyä ole, sopii juoda vaan.

-- Pitäähän minun toki tietää, mitä juon.

-- Ei täällä ketään tapeta, sanoi hoitaja äkäisenä, kohotti äkkiä Aimoa hartioista ja kaatoi puoliväkisin nesteen suuhun. Aimo vapisi harmista, mutta ei jaksanut vastustella ja kuume tuntui taas yltyvän. Unijuoma vaivutti hänet horroksiin ja vasta aamulla hän heräsi. Pää oli kauheasti raskas ja turtunut eikä hän olisi sietänyt hoitajaa, joka oli tullut huonetta siivoomaan.

Hän oli ollut rauhassa jonkun tunnin ja ennättänyt selvitä, kun joku avasi oven reippaasti ja sointuisa naisääni sanoi:

-- Noo, tohtori, kuinka jaksatte?

-- Kuka puhuu! huusi Aimo hurjistunein katsein ja nousi istumaan.

-- Hermia Vahlman, nykyään Halla. Aimo tuijotti naiseen kuin ilmestykseen.

-- Hämmästytte?

-- Hermia... sanoitko sinä Halla?

-- Sanoin.

-- Oletko sinä tämän sairaalan omistaja?

-- Olen.

-- Ooh! huudahti Aimo tuntien kipua ja vaipui voimattomana tyynylle. -- Se on taas uudistunut.

-- Hiljaa, hiljaa, vanha ystävä, meidän pitää taas olla kärsivällisiä. Kuolema on hirmuvaltias, jota pitää mairitella. Kas noin, mitataan kuume ja kohennetaan jääpussia.

-- Tämä on kuin jatkoa siihen...

-- Ihmiset välttelevät toisiaan ja elämä heittää heidät kuitenkin yhteen.

Suuret ruskeat silmät imeytyivät Aimon kasvoihin ja ivallinen hymy pehmeillä huulilla kidutti sairasta. Aimo ummisti silmänsä kuin ylivoimaisen vaaran lähestyessä.

-- Kohtalo on hyvin oikukas vallanpitäjä, ottaa meitä toisinaan niskasta kuin pahoja koulupoikia ja riepottaa arestiin.

Hermia soitti ja hoitaja tuli sisään.

-- Tuokaa tohtorin tee, minä hoidan häntä itse tänään. Hermia liikkui huoneessa kuulumattomin askelin. Sininen puku oli kuin valettu hänen jäntevälle ja täyteläiselle vartalolleen. Valkoinen kaulus kohotti ruskean ihon lämmintä väriä ja pieni röyhelöinen pitsimyssy melkein hukkui mustan, tuuhean tukan aaltoihin. Hänessä oli kauneuden ja uhkuvan voiman rikkautta, oli vaikea kääntää pois katsettaan hänestä ja Aimo tuijotti herkeämättä Hermiaan.

Hän kääntyi äkkiä ja näki Aimon kaihoisen katseen ja sanoi hymyillen:

-- Tohtori on ottanut kaikki vanhat, huonot ominaisuutensa mukaan, eikö olisi ollut parempi jättää ne kotiin rouvalle?

Aimo puri huultaan eikä vastannut, ja kun Hermia kehotti häntä laskemaan käsivarret kaulalleen, pujotti omat kätensä hänen hartiainsa alle, kohenteli tyynyjä korkeammalle selän taakse ja pesi hänen kasvojaan kuin lapsen, ei Aimo tahtonutkaan vastustaa. Kaikki oli hekumallista kuumehouretta, voimatonta autuutta.

-- Aimo, kuiskasi Hermia lähentäen kasvojaan. Se vihlaisi sairasta ja hän hervahti Hermian käsistä vuoteelle.

Hermia istui yhä vuoteen reunalla ja katsoi häneen. -- Sinä et ole tosiaankaan päässyt kuumeestasi, vaikka olet ottanutkin sen Helsingissä kapseloidun antipyriinipulverin ja nielaissut oikein samppanjan keralla, luulen ma. Eikö se tosiaankaan auttanut? ilkkui Hermia ja hänen pehmeät huulensa hymyilivät tohtorin kasvojen edessä ja silmät imeytyivät hehkuvina hänen silmiinsä.

Aimo menetti hetkeksi tajuntansa.

-- Tämähän näyttää oikein vaaralliselta, huudahti Hermia.

Tee tuotiin.

-- Laskekaa tuohon pöydälle, Ida! huusi Hermia, kun hoitaja meni ovelle, -- tuokaa minun oma kuumemittarini kamarini akkunanpieleisestä kaapista. Se on täysin luotettava ja sanokaa tohtorille, että hän tultuaan käy ensimäiseksi täällä.

Hoitaja toi mittarin ja Hermia otti sillä Aimon kuumeen. Tummat kasvot kävivät keltaisemmiksi ja silmien valkuaiset välähtivät, kun hän painui hellästi sairaan puoleen ja sanoi hiljaa:

-- Aimo, miltä tuntuu? Olinko kova? Luulin sinua vahvemmaksi.

Aimo hapuili vapisevilla käsillään viileitä, voimakkaita sormia ja hymyili:

-- Minun on hyvä niinkuin silloin ennen, älä jätä minua yksin.

Hermia piteli kättään sairaan otsalla, kunnes hän näytti nukkuvan ja poistui sitten kuulumattomasti. Aimo hytkähti lukon kilauksesta, mutta vaipui puolihorroksiin antautuen kokonaan sairauden tuoman muistojen ja nykyisyyden risteilyyn.

-- Hermia, Hermia, hän se oli maalaispappilan salinperäisessä kamarissa Aimon sohvan edessä, otti kädestä ja katsoi suurilla, ruskeilla silmillään pitkään ja tutunomaisesti silmiin, oli kunnioittavainen ja hellä, käskevä ja varma kuin sairasta lasta kohtaan. Hän poisti tuskat, mutta painoi kiitollisuuden kiduttamaan sairaan herkkää mieltä, niin että yhä uudestaan tuli halu nähdä hoitaja ja kietoa käsivartensa hänen kaulalleen ja itkeä ilosta päästyään kestämästä tuskaa pitkät vuorokaudet. Mutta hellä ja äidillinen Hermia vetääntyi aina pois eikä ollut hyvä sanoinkaan ilmaista mitään.

-- Hermia, Hermia, sopersi Aimo ja väänteli rauhattomana horroksissa. -- Sinä tulit kuitenkin ja nyt katson kahteen leimuavaan silmään. Aiot olla varovaisempi vasta... ei, ei, sinun täytyy olla minua lähellä. Silmäsi ovat täynnä leimuavaa lempeä, hymyilet, pysyt etäällä, hyräilet hiljaa ja liikut kuin ilmassa ja kudot hellien huolenpitojen verkon tiiviiksi ympärilleni. Tule lähemmäksi, anna minun vain katsoa, vain katsoa silmiisi!

-- Pitääkö minun rakastaa kapaloittua miestä?

-- Sinä rakastat minua kuitenkin! Aimo heitti peiton pois päältään ja yritti nousta ja heräsi -- vaipui melkein ääneen nauraen vuoteelleen. -- Se nainen on velho, en saa rauhaa. Katkerat sanat pitävät ainaisessa jännityksessä ja ärsyttävät minut sairaammaksi kuin olenkaan.

-- Jos minä saisin lakia laatia, en jättäisi eloon ainoatakaan raihnaista olentoa.

-- Olisinko minäkin kuolemaan tuomittavien joukossa?

-- En oikein vielä tiedä, mutta siltä näyttää. Niin hän sanoi silloin.

Hermia tuli sisään ja Aimo sanoi:

-- Se edellinen sairastamiseni palaa aina uudestaan kummittelemaan unessani, kun vaan vaivun horroksiin.

-- Sellaiset muistot ovat aina hyvin vastenmielisiä, sanoi Hermia terävästi ja katsoi Aimoon sivulta.

Aimon raukeat silmät avautuivat ja katsoivat suoraan ja pelottomina Hermiaan.

-- Riippuu siitä, mitä kuvia näkee ja missä suhteessa niihin nyt on.

-- Tohtori puhuu minulle kuin luokalla oppilailleen.

-- Parhaimmista tunteista ei ole meidän kesken koskaan puhuttu selvillä sanoilla.

-- Eikä hyvillä teoilla, lisäsi Hermia tylysti.

-- Eipä juuri, muistatko, kuinka minä kerran pyysin sinua suutelemaan itseäni?

-- Muistatko sinä, miten minä siihen vastasin?

-- Sinä sanoit: jos sinua suutelen, pitää sinun ratkaista eräs arvotus; ellet ratkaise, täytyy minun tuomita ja sitten rangaista sinua.

-- Kummallista, sinä muistat sen sanasta sanaan!

-- Muistanpa vielä muutakin. Sinä lähensit kasvojasi ja katsoit hymyillen minuun sallien suudella huuliasi ja sanoit ivallisesti: -- Lapset lakkaavat itkemästä, kun saavat tahtonsa täytetyksi. Eikä se ollut mikään suudelma, olit kylmä kuin kivi kinoksessa.

-- Se oli kaiketi uhri parantuvalle sairaalle. Eihän vaivaisten sovi vaatia kultakolikolta, pitää tyytyä vaskeen.

-- Niinkö se olikin? Aavistin sitä silloinkin, vaan en voinut ymmärrettävästi selittää arvotusta, olin liiaksi rakastunut ja kärsin kylmyydestäsi.

-- Ja luulit rakkaudeksi voimiesi ensimäistä huumaavaa heräämistä.

-- Hermia!

-- Niin, Aimo, voit olla ylpeä, sillä sinä olet ollut ainoa rakastuneista sairaistani, jolle olen ollut armollinen.

-- Rakastuneista sairaistasi! huusi Aimo.

-- Niitä on ollut ainakin yhtä paljon kuin sinulla ihastuneita tyttöoppilaita. Toiset heistä ovat olleet oikein tosissaan ja vielä terveinäkin suvainneet minua muistaa. En voi valittaa naimatarjoustenkaan puutetta, olisin voinut tehdä ehkä edullisempia kauppoja kuin sinä.

-- Luonnollisesti, sanoi Aimo ja oli hetken vaiti, tuijottaen Hermiaan. -- Minä tahtoisin vain tietää, oliko se meidän ensimmäinenkin suudelmamme vain almu sinun puoleltasi!

Hermia punastui ja astui äkkiä akkunan eteen. Syntyi kuuma äänettömyys ja kummankin sielu oli suojaton välittömässä ja sanattomassa tunteiden vaihtelussa rakkaiden muistojen katkerasti vihloessa.

Hermia poistui huoneesta katsomatta Aimoon.

Aimon päivä kului rauhattomassa horrostilassa, unien mutkallisissa käytävissä, joissa Hermia häntä vainosi. Vasta illemmalla unipulverin vaikutus hälveni ja pää oli aivan selvä, vaikka kuume olikin kiihtynyt. Hän kuuli Hermian äänen eteisestä.

-- Ei muuta kuin puolitoista korkeintaan; jos annatte liian paljon, ei hän nuku ollenkaan.

-- Tohtori kielsi antamasta joka ilta, sanoi hoitaja.

-- Hän tarvitsee unta, kuului Hermian suuttunut ääni.

Hoitaja tuli samassa sisään.

-- En minä huoli tuosta, sanoi Aimo.

-- Neiti käski ottamaan.

-- Minä en ota.

Hoitaja katseli ympärilleen ja kuiskasi: -- Kyllä se on otettava, tässä talossa ei ole hyvä vastustaa. Neiti suuttuu.

-- Viekää pois!

-- Tulee ihan mykäksi, ei puhu teille luotua sanaa, katsoo vain, niin että teidän täytyy mennä pois, vaikka siihen paikkaan kuolisitte.

-- Aijai, sanoi Aimo ja naurahti lihavan ihmisen kauhua.

-- Eikö tohtori nyt sentään...!

Aimo viittasi kädellään pois ja hoitaja meni jättäen lääkkeen yöpöydälle. Hän ojentihe pitkäksi kivusta vapaana ja tunsi sairauden kammon paenneen itsestään. Samassa Hermia astui sisään ja katsoi veitikkamaisesti häneen ollen entistä tuttavallisempi. Viehätystä lisäsi hänelle outo seurustelupuku, joka teki Hermian muiden naisten kaltaiseksi ja Aimolle ikäänkuin lähemmäksi. Sininen verka oli vedetty kireästi pehmeälle vartalolle ja esteettisesti puhdaspiirteinen kaula ja pää nousi tummasta kehyksestä hurmaavana ja terveydestä kukoistavana.

-- Me olemme hämmästynyt!

-- Alamaisenne kapinoitsee, sanoi Aimo samaan tapaan.

-- Näytät terveemmältä, entä kuume?

-- Ei hätää.

-- Suo minulle anteeksi se, mitä eilen sanoin helsinkiläisestä kiinakapselista. Muistatko?

-- Jonka minä nielaisin eheänä samppanjan kanssa.

-- Onko sinulla ikävä rouvaasi?

-- Ihmeellistähän se on, ettei Silla ole käynyt täällä.

-- Sinä tarvitset täydellistä lepoa, sanoi Hermia ja silitteli pehmeillä liikkeillä Aimon peittoa ja tyynyjä. Muutamat hänen poveensa pistetyt kielot hipaisivat Aimon poskea.

-- Olen menossa konserttiin, sanoi hän ja upotti katseensa Aimon silmiin. Autuas lamautuminen esti sairasta liikahtamasta. -- Ja tahtoisin olla varma, että sinun on hyvä olla, etkä ikävöi täältä pois, nukkuisit häiriintymättä aamuun asti eikä mikään sairashuoneen yöllinen liike sinua oudoksuttaisi. Minä pyydän sinua, ota tämä viaton lääke!

Hän painui yhä lähemmäksi ja suloinen naisellisuuden tuoksu hämmensi sairaan. Aimo tunsi Hermian käden hartiainsa alla ja nosti omat kätensä hänen kaulalleen. Lasi nostettiin huulille ja Aimo joi unijuoman.

-- Kas noin, nyt sinä nukut, hyvää yötä! Hermia hävisi ja Aimoa ellotti oma heikkous. Hän oli nyt aivan varma siitä, että Hermia tahtoi unijuomalla vaimentaa hänen voimiaan ja tahtoaan, siten varmimmin voidakseen viivyttää häntä sairashuoneessaan.

Seuraavana päivänä kahlehti raukeus häntä vielä enemmän kuin edellisenä, ei voinut syödä, ei sietänyt hoitajaa, ei tahtonut tietää mistään mitään, oli aivan turtunut. Hermia tuli vasta illalla ja antoi Aimolle unijuoman. Kaisla oli poissa monta päivää eikä Aimo saanut selvää vastausta kysyessään rouvaansa. Kun lääkäri tuli, oli hän yhtä mieltä Hermian kanssa: ei kotiin, ei millään muotoa.

-- Täytyy odottaa, sanoi Kaisla ja ravisteli päätään. -- Sinä laihdut, vanha veikko, etkö sinä syö mitään?

Aimo katsoi Hermiaan eikä vastannut. Jos hän olisi hetkisenkin ollut lääkärin kanssa yksin, olisi asia kyllä selvinnyt, mutta Hermia ei jättänyt koskaan heitä kahden. Sinä iltana ei Aimon tarvinnut niellä unipulveria ja seuraavana päivänä hän oli virkeämpi. Hermia oli kiehtovan kaunis valkoisessa liinapuvussaan, joka välkkyi pehmeänä kuin silkki, pysytteli Aimon huoneessa koko päivän liikkuen kevyesti ja jaaritellen iloisesti, toi kukkia ja hedelmiä, teki kaikkensa viihdyttääkseen sairasta.

-- Meidän keittiömme ei taida oikein kyetä kilpailemaan sinun rouvasi uuden uutukaisten herkkujen kanssa, sanoi hän piloillaan.

-- Eikö Silla ole käynyt täällä? kysyi Aimo hämillään vaimonsa välinpitämättömyydestä.

-- Kyllä hän kävi ensimäisinä päivinä usean kerran, mutta sinähän olet ollut perin heikko, enkä minä voinut päästää ketään luoksesi. Älä pahastu, koetin kyllä rauhottaa lapsi parkaa. Parempihan hänen on kotonaan Helsingissä, kun ei kuitenkaan voi sinua auttaa täällä olollaan.

-- Onko hän matkustanut? huudahti Aimo.

-- Lapsi parka olisi tullut sairaaksi levottomuudesta yksinäisyydessä. Helsingissä hänellä on koti ja äiti ja...

-- Niin, niin, parempi on näin, sanoi Aimo katkerasti.

-- Hän on niin nuori, sinua paljon nuorempi! Hermia laski kätensä Aimon kädelle ja ojensi hänelle muutamia rypäleitä. -- Sitä ei sinun pitäisi unohtaa.

Aimo huokasi ja antoi rypäleet takaisin.

-- Milloin Silla matkusti? kysyi hän kiihtyneenä.

-- Vasta eilen illalla. Tohtori Allen meni häntä saattamaan.