Part 1

RISTIRIITOJA

Novelleja

Kirj.

SELMA ANTTILA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Virran mukana Hämähäkki. Pyörteessä. Kihlajaiset. Pintapukki. Kellarissa. Juhannuskoivu.

VIRRAN MUKANA

On kirkas sunnuntainen syyskuun päivä. Mäen laidasta katselen alas ihmisvilinään pitkällä sillalla. Voin erottaa ihmisten vaateparren, heidän kasvonsa ja korunsa, voin kuulla äänten soinnun ja päätellä ulkomuodosta, mille yhteiskunnan portaalle kukin heistä kuuluu. Vesi kimaltelee sillan alla nytteiden lomissa. Silta on tilapäinen, notkuva, puinen rakenne, palkeista ja parruista kyhätty väliaikaiseksi kulkuväyläksi, kunnes kaupungin uusi rautainen silta ojentaa vahvat käsivartensa lahdenpoukaman poikki. Se on kyllä kestävä horjumatta ja notkumatta kaikki odottamattomat kolaukset, raskaiden raitiovaunujen kiitämisen, sotajoukon marssimisen ja ihmisten paljouden.

Ylhäisö palaa sunnuntaiajelultaan puistosta. On siinä joskus kaksivaljakko, rivi välkkyviä kääsejä, pärryttäviä autoja, yksinkertaisia ajurinkärryjä, polkupyöriä ja suuren joukon itsevaltias raitiovaunu. Kulkijat ovat kaikki sunnuntaiasussa ja sunnuntairavissa, tasaisesti edeten kuin virta uomassaan. Se onkin virran valtavuo, laaja, voimakas ja varma. Siinä kuljetaan hohtavin rinnoin ja välkkyvin pinnoin. Siinä heiluu töyhdöt ja loistaa komeat keväiset puvut. Iloiset kasvot puhuvat toiveista, voimasta ja terveydestä. Se on elämän riemua, elämän kukkaa, houkuttelevaa, mukaansa vievää virranjuoksua.

Sillan sivukäytävillä kulkee suunnat vastakkain. Jos mielit minne mennä, älä käänny samalla puolella, vaihda latua, seuraa virran mukana. Sinä astut sivukäytävällä omilla jaloillasi, pysyt pystyssä omin voimin, et voi jäädä seisomaan joutumatta joukon tielle, et voi käydä vastavirtaa tulematta tölmityksi.

Saat hiljentää taikka kiirehtää askeleitasi voimiesi mukaan ja katsella valtavuota sillan keskiväylässä. Jos onni sinua auttaa ja ystäväsi kutsuu vaunuihinsa, voit rohkealla hyppäyksellä saavuttaa onnesi ja valtaväylässä ajaa huristaa sivutse jalankulkijajoukon.

Taikka jos rohkenet juosta kiitävien hevosten editse, jos hermosi kestävät autojen rämistävää pärrytystä, jos luusi ovat kyllin lujat niiden alle jäädäksesi ja jalkasi kyllin nopsat saavuttamaan raitiovaunun vauhdissaan ja hyppäämään sen portaalle, voit sen täyteen sullotulla penkillä jouduttaa matkaasi eteenpäin rientäessäsi.

Mutta jos väsymys ja epätoivo sinut valtaa keskellä ihmisvirtaa, voit luuhistua maahan, heittäytyä alentuvana armoa anomaan, voit tulla poljetuksi, voit syöksyä valtavuon vaunujen alle murskattavaksi, mutta sinä et saa vaatia liikettä itsesi vuoksi pysähtymään, et valtaväylässä etkä sivukäytävällä. Liike seuraa omia kovia lakejaan. Kulje arki-illoin pitkin pitkää siltaa. Vastaasi vaeltaa taaskin ihmisvirta. Siinä on oikein valtava tulva. Päätäsi pyörryttää ja silmissäsi vilisee. Olet joutunut vastavirtaan. Varusta siis voimasi, siristä itsesi, ponnahtele eteenpäin kuin lohi koskessa. Silloin näet vastaantulevat kasvoista kasvoihin, tunnet oman avuttomuutesi ja manaat onnettomuutta, joka heitti väärälle ladulle. Mutta jos tyydyt osaasi ja katselet elämääsi tyynesti, voit tutkia asemaasi ja vastaantulevia.

Siinä on miestä ja naista, lasta, neitoa ja nuorukaista, kullakin työnsä leima kasvoissa ja vaatteissansa. Nuoren sepän mustuneet kasvot ja säihkyvät silmät välähtävät edessäsi -- virtaan katoovat. Hän kulkee kiihkeänä kuin kapinoiva, rauhaton ajanhenki häntä vainoisi.

Hitaammin astuu vanha muurari katsoen kauas kuin yhä vieläkin silmäisi korkean muurin laidalta ihmisten kiehuvaan kiireeseen alhaalla kadulla. Silmien tyynessä kuvastuu tunne kuin arvostaisi hän turhiksi ihmisten tuliset touhut. Hän astuu hitaammin, varmemmin ja pitemmin askelin kuin nuori seppä. Ja hän on itselleen ostanut pienen talon laitakaupungilla, josta pian voi tulla keskikaupunginosa. Hän on kouluttanut lapsensa ja saattanut ne vaunuihin tuohon valtaväylälle ajamaan. Hän on itse päässyt rannan tyyneen veteen.

Roteva nainen polkee siltaa kuin polkisi vieläkin telineportaita nuokkuvan raskaassa tahdissa. Elämä on hänelle tiilitaakka ja sitä hän kantaa arvokkaasti.

Neitonen sipsuttaa vikkelästi muodikkaassa hameessaan. Hattu heilaa hiuslaitteella ja kasvoilla on ummehtuneen ompeluhuoneen painama harmaus.

Perheenisät kantavat pientä puutaakkaa lämpimiksi lapsilleen. Pikkutytöt kirjat kainalossaan kikattavat ja toimivat toisiaan, ja poikien tuima joukko työntää lujan kyynärpään oikeaan ja vasempaan.

On siinä virrassa käyriä varsia, sameita katseita ja hitaita, voimattomia askeleita. On siinä röyhkeitä silmäyksiä ja äreitä huudahduksia, on siinä ihmiskunnan mutavesiä. Mutta on siinä uljaita miehiä ja kauniita, kainoja naisia. On siinä hymyilyä, onnea ja iloa.

Kaikilla on sama leima. He ovat työn aateloimat. Heissä on voimaa rääsyjen alla. Heissä on pontta ja sitkeyttä.

Valtavuossa vaunut kiitävät nyt kiivaammin kuin sunnuntaiajossa. Johtomiehet ajavat tiukka ilme kasvoillaan ja kiireen tuli silmissään kuin olisi matka taisteloon. Heille on työ järjen työtä. Älä kysy, älä päättele muodosta taikka kasvojen ilmeestä. Pitäisi tuntea miestä myöten, tutkia laajat asiat, selailla kirjat, päästellä solmut, olla tuhat kättä ja sata päätä. Ja jos kerran selvän saisit, joutuisit ehkä virrasta kosken kuohuun, syöksyisit sinne nurin niskoin.

Ehkä saat heiltä päännyökkäyksen, ystävällisen tervehdyksen ja silloin he varmaan tuntevat kuuluvansa tähän virtaan ja katselevat sivukäytävillä kulkijoita ylemmällä ymmärryksellä taikka johtajan hallitsevalla vakavuudella.

Taikka he ovat niin kiinteissä ajatuksissa, että näkevät ulkomaailman vain oman työnsä yhteydessä. He katsovat suoraan eteenpäin, pitävät varmasti suuntansa, sivuuttavat juoksussa kaikki muut, vetävät vedet mukanaan lankasuorana keskivirtana, voimallansa tukien vellovia pyörteitä.

Näin on kulkenut ihmisvirta pitkin pitkää siltaa kesät, talvet, vuodet, vuosikymmenet: työstä tullen, kotiin mennen, kotoa tullen, työhön mennen. Tuolta he illoin kaikki tulevat komeamman kaupungin puolelta. Sitä he yksin voimin rakentavat. Sieltä työn armeijaa virtaa kaikkialta kuin puroja vuorimaalta.

Tuo heidän kuulu kaupunkinsa on heille rakas kuin kullekin on oma luoma.

Se on kasvanut taajaan ja varmaan, se on maksanut hien ja vaivan. Nyt se kohoaa kauniina, laajana, korkeana, sivistyksen viljamaana.

Tuo ihmisvirta sen tietää ja tuntee. Sen valtaväylä ja syrjävirrat tajuavat sydäntensä yhteisen sykinnän. He ovat kaikki herännyttä, noussutta kansaa.

Yhdessä kasvoi rakentajakansa rakennuksensa keralla.

Se yhtä on muuria, yhtä on verta. Sama on sillä elämäkerta. Jos kaatuu muuri, kaatuu sen kanssa uskollisena rakentajansa!

Kuulet kyllä vastavirtaa astuessasi näiden sanojen tahdin ja tunnustat samalla elämänlain, jonka tämä kulku, tämä virta itsellensä luo. Sen elämä on järjellistä täytymystä, jota eivät maan mahdit eikä aseelliset vahdit voi muuksi muuttaa. Rakentajakansa elää tässä työssään, vaikka tuhat kuolemaa sen kintereillä kulkisi ja ylitse ajaisi! Sitä ei sulut eikä vuoretkaan estä. Se poistaa sulut, se puhkoo vuoret. Se tahtoo työhön!

* * * * *

Virrassa on monta pyörrettä ja kullakin on oma voimamääränsä, joka imee vesiä vauhtiinsa ja niitä vellottuaan työntää yhä suurempaan ja suurempaan pyörteeseen -- taikka siirtää rantatyyneen.

Mikä pyörre lienee heittänyt kansanpaljouden tälle sillalle ja saanut sen alistamaan jättiläisvoimansa tämän kaupungin rakentamiselle?

Lieneekö se uusien elämänmuotojen etsiminen, se vapautta janoova tahto, joka kaikkialla kaihtaa orjuutta, pelkää raskasta raajoilla raatamista aina yhtä harmaassa tavanmukaisuudessa, pyrkii ruumistaan lepuuttamaan järjen suvannossa, etsii valoisempia asumasijoja, iloisempia ihmisiä, vilkkaampaa liikettä. Se heittäytyy vinhaan virtaan kysymättä osaako uida. Se ponnistelee, nousee, vaipuu, hukkuukin. Mutta vaikka uhrit ovat monet, paisuu virran voima valtavaksi. Ja vaikka he seuraisivat virran painoa suunnasta, päämäärästä tietämättä, alistuen valveutuneiden johtoon, tuottavat he niinkin hyötyä.

Kaikki mutaiset ja likaiset pohjavedetkin virta vetää syvennyksistä eteenpäin kiitäessään, syventäen ja laajentaen latuaan. Vasta kun uoma on puhdas ja pohja kova, virranjuoksu tasainen, selvenevät vedet ja muta painuu pohjaan kiteytyäkseen lujaksi maaperäksi.

Ihmisvirrassa vallitsee vesien laki. Se on saanut alkunsa kaukaa, laajasta maasta, niistä seuduista, joissa taistelu on ollut kiihkein ja elämänhalu voimakkain. Sen on sisällisen voiman pakko kuljettanut yhä kauemmaksi, kuumaan pyörteeseen, elämän otteluun, niinkuin maan uumenista vesi virtana pyrkii mereen.

HÄMÄHÄKKI

He saapuivat päiväjunalla kaupunkiin, tohtori Vaski ja hänen nuori rouvansa Silla Allenberg oltuaan kesän ulkomailla häämatkallaan. Tohtori oli keväällä nimitetty historian lehtoriksi kaupungin reaalilyseoon ja astui nyt syyskuun alusta virkaansa. He eivät huomanneet kiireellisessä touhussaan pikkukaupunkilaisten ihailevia silmäyksiä, joihin siellä täällä sekaantui kaihoista kateutta: miksi toisille ihmisille elämä on rakkautta ja kukitettuna kulkemista ulkomaan matkoilla ja toisille pelkkää tehtaan savussa elämistä taikka kauppapuodeissa seisomista?

Nuori pari ajoi kaupungin suuren puiston laidasta vuokraamaansa asuntoon.

-- Kummallista herrasväkeä he mahtavat olla, sanottiin keväällä, -- mennä nyt sellaiset hienot ihmiset asumaan yksinäiselle kulmalle. Juopot siellä pulloinensa pelmuaa, vaan ei oikeat ihmiset.

Tohtori Vaski ja Silla olivat ihastuneet somaan oman kodin kolkkaan, jonne ei ulottunut kaupungin tehdasten savu eikä melu. Se oli omaan rauhaansa ja kauneuteensa unohdettu Mäntypuiston kulmake, kaupunkilaisten mielestä kaukana, koska sinne oli neljän poikkikadun matka liikkeen keskuksesta.

Jokin ulkoseutulainen yrittelijä oli rakentanut tälle kulmalle kauniin talon ja myynyt sen tappiolla suuttuneena kaupunkilaisten piintyneeseen tapaan asua ahtaasti liikekadun varrella, jättäen tyhjäksi hänen kauniin talonsa. Ostaja oli ulkomaalainen, verkatehtaan palveluksessa oleva värjärimestari, jota sanottiin insinööriksi. Tohtori Vaski ja Silla rouva hämmästyivät suuresti nähdessään kukkalaatikot akkunain alla, aivan kuin Saksan huvilakaupungeissa, ja yhteisillä portailla komeilivat ruukkukasvit syyskesän ihanassa rehevyydessä.

-- Tällaista emme olisi voineet unissammekaan toivoa! huudahti pikku rouva jääden lumottuna katselemaan kukkien heleitä värejä.

Tavarat saatiin kärryiltä pian huoneisiin, jolloin heitä odotti uusi yllätys. Sillan äiti, konsulinna Allenberg, oli Helsingissä hyvästi jättäessään kuiskannut jotakin salaperäisistä kotitontuista Aimolle. Junassa Silla uteli, mitä äiti oli sanonut.

-- En minä oikein ymmärtänyt, myhähti Aimo.

-- Se on niin sinun tapaistasi, pikku mies! nauroi Silla. -- Et ole vähääkään utelias, otat asiat niinkuin ne sinulle annetaan.

-- Lieneekö tuo niin, oli Aimo sanonut. Hän ei koskaan väitellyt Sillan kanssa. Olisihan taistelu ollut liian epätasainen. Tohtorin puolella kymmenvuotinen vanhemmuus, laajojen opintojen kypsyys, teoreetikon tarkkuus, hermostuneen melkein naisellisesti herkän kirjamiehen arkatuntoisuus -- Sillan puolella kiehtova sulous ja liikuttava itsekkäisyys, lapsekas elämänhalu, joka ei välittänyt syistä eikä seurauksista ja kaikkein vähimmän teorioista. Vai lieneekö siihen vaikuttanut myöskin se, että Aimo oli ollut Sillan opettajana ja heidän välillään siis oli alun pitäen ollut jonkinlainen juopa, joka tarvitsi pitkät ajat mennäkseen täydelleen umpeen.

Konsulinna oli itse ollut heidän kotitonttunaan, luonut lumoavan pesän neljästä valoisasta ja komeasta huoneesta, sijottaen esineet, vanhat ja uudet huonekalut, verhot, matot ja muut koristeet, niin että ne tekivät keskenään sulan sovinnon. Koti oli täydellinen ja nuori rouva anasti sen heti juosten eteisestä saliin, ruokahuoneeseen, makuukamariin ja miehensä huoneeseen. Keittiö oli vain palvelijaa vailla, sillä hänen piti tulla vasta yöjunalla.

-- Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.

Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella. Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.

Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan äidille.

-- Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme! sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. -- Minä tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.

-- Ei tarvitse, sanoi Silla, -- katsohan tuonne, eteisen seinälle!

-- Telefoni! huudahti tohtori. -- Kas, kun en sitä ennen huomannut! Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta se oli kirjoitettu kanteen.

-- Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.

Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.

-- Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. -- Katsos, tässähän on pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras, aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.

-- Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen pois Sillasta.

-- Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.

-- Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.

-- Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun näköinen, että oikein sääliksi käy.

-- Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.

-- Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen, puolustan heikompaa.

Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei väitellä.

-- Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.

En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.

-- Leikattiinko se?

-- Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.

-- Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan näitä, niin puretaan.

Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä, vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa vastatanssijanaan.

Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa kuin rakastuneen miehen hurmiota.

-- Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja suuteli kevyesti.

-- Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.

-- Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas...

-- Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme täällä?

-- Minun työni on täällä.

-- Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.

-- Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka avoimeksi.

Sillan vartalo jäykistyi ja kevyellä nykäyksellä hän irroitti itsensä miehensä syleilystä.

-- Tiedäthän sinä, että tanssi on minun erikoisalani. Olen käynyt senkin seitsemät opit ja kurssit. Missä minä täällä tanssisin, mokomassa sopessa!

Aimo kääntyi akkunaan peittääkseen sitä tuskallista kiihtymystä, joka hänet aina valtasi, kun Silla puhui tanssistaan. Olihan se viatonta, mutta nyt hänen täytyi muuttua vakavaksi -- ei käynyt muuten päinsä, voisihan se houkutella, ties mihin.

-- Nyt sinä taas nökötät! sanoi Silla lapsellisesti. -- Otetaan auki mattokäärö. Se suuri persialainen tulee tähän peilin eteen keskilattialle ja ulottuu kummankin sängyn kohdalle. Saatpa nähdä, kuinka sen vaalea kirjavuus tekee huoneen iloiseksi.

Silla innostui tavarain purkamisesta, heitteli niitä pinottain lattialle, pöydille, sohville, sekaisin nuotteja, kirjoja, harsoja, pitsejä, liinoja, verhoja, porsliineja, maljakoita, joita hän oli suurella vaivalla keräillyt maailman kaupungeista, ihania veistokuvia pienoiskoossa, toalettiesineitä, hajuvesipulloja, hemmotellun ja hienon naisen tuhansiin tarpeisiin varattuja suloisia, pieniä, salaperäisiä ja kalliita esineitä.

Äkkiä hän heitti kaikki katsellen avuttomana ympärilleen.

-- Kuule, Aimo, minne nämä nyt saan kaikki mahtumaan? Mamman järjestys ei sittenkään sovi. Täytyy saada enemmän hyllyjä ja patsaita ja koloja ja laatikoita. Minne minä laitan kaikki pukuni ja helyni ja toalettikapineet?

Vastausta odottamatta hän juoksi saliin ja huusi:

-- Aimo, tulehan muuttamaan huonekaluja uuteen uskoon. Eihän mamma voinut tietää, mitä minä tuon mukanani.

Niin nosteltiin ja sommiteltiin moneen kertaan myöhään yöhön, kunnes palvelija tuli yöjunalta tuoden uutta soviteltavaa.

Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.

-- Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.

-- Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan! huusi Silla.

Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian suuruspöytään, joka heitä odotti.

-- Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.

-- Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun, ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.

Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa kohti, poistui ja hymyili: -- Soma, hyvin soma, liian soma täällä pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja lähti.

Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa, toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.

-- Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!

Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.

-- Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria, salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja, tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut väkisin kääntää hänen päätään.

-- En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita, sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen rintakuva.

Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa. Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän. He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin, niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa, merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen, vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella kädellä pidellen päivänvarjoa.

Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin -- ei mitään lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, -- mutta intressantti hän on! päätteli Silla.

Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.

-- Täällä on kaunista, sanoi vieras.

-- Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain halusi... -- Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.

-- Pitäisi olla, sanoi nainen, -- mutta me rakastamme täällä omia huoneitamme, emme tarvitse puistoa.

-- Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.

-- Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä katseella. -- On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.

-- Te tunnette minut! huudahti Silla.

-- Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras rauhallisesti.

-- Niin, tietysti, myönsi Silla.

-- Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä perhettä, -- jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan, niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.

-- Täältä näkee tosiaan paljon.

-- Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu. Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.