Part 9

Juho Kostia pysähtyy sillalle jääden katselemaan Pohjoissataman vilkasta liikettä. Moottoriveneitä puikkelehtii tiheässä kuin sorsia ruohikossa. Tuossa oli muuan huonekaluilla lastattu, joka nähtävästi aikoi saaristoon. Voimakkaan näköinen mies hoiti peräsintä ja keulassa, korituolissa, istui nuori nainen pieni sulkahattu päässä, kirjava shaali harteilla. Vene porhalsi kivilaiturin varjosta kirkkaaseen päivänvaloon. Värikäs shaali naisen hartioilla leimahti kuin tuleen. Sinistä, harmaata, punaista -- eniten kuitenkin punaista. Shaalin liepeet hulmusivat tuulessa; se oli kuin satojen eri väristen pikku lippujen liehuntaa. Hatun sulka viipotti; sen kärki vapisi kuin reimari väkevässä merivirrassa. Nainen kietoi shaalin tiukemmin ympärilleen ja hymyili perämiehelle. Siinä oli onnellinen pari, matkalla kesäiseen saareen nauttimaan nuoresta elämästä ja toistensa rakkaudesta. Siellä ulompana näkyi pitkä, valkoiseksi maalattu laituri. Se pisti kauas mereen. Pieni koppero sen päässä loisti auringon valossa. Lokit leijailivat sen ympärillä kirkuen kilpaa. Auringon valo välkehti niiden siivissä. Vähä väliä ne suikersivat alas vedenpintaa kohti -- kohotakseen seuraavassa hetkessä jälleen ylös ilmaan. Vedenpisarat pärskähtelivät niiden ympärillä kuin kimaltelevat helmet. Ne näyttivät Juho Kostiasta enkeleiltä, jotka poimivat muistojen sirpaleita.

'Kriik, kriik, minä löysin yhden!' 'Se on nuoren tytön kyynel -- tyttökoululaisen. Kas... kuinka se on kiteytynyt kauniiksi!'

'Se lennähti kerran tuuleen... muutamana myrskyisenä syysiltana. Mutta se ei hävinnyt; se kieteytyi helmeksi tarttuen kiinni lastiproomun laitaan. Se pitää korjata talteen!' Ja kuin yhteisestä sopimuksesta kohosi lokkiparvi ilmaan hajoten yksi yhtäälle, toinen toisaalle...

Pitkä laituri, muistojen paikka! 'Maailman lopuksi' oli Johanna sen ristinyt. -- Mutta tänä hetkenä tuntui maailma siitä alkavan...

-- Ack, men si, ä' de' icke Janne!

Juho Kostia pyörähti ympäri. Hän punastui ja vaaleni vuoron perää. Johanna Lang seisoi hänen edessään.

Tyttö oli säteilevän kaunis; hänen silmänsä loistivat. Kuin ujostellen hän hymyili muutamille koulutovereille, jotka kulkivat ohi hiukan kiusoittelevasti iskien silmää.

-- Milloin olet tullut?

-- Noin pari tuntia sitten.

He lähtivät astumaan Katajanokalle käsin. Huomasi selvään, että Johanna iloitsi tästä kohtauksesta; se oli tullut todellakin yllättämällä. Janne oli lähtenyt kaupungista kuin viimeistä kertaa -- hävinnyt salaa, eikä hän, Johanna, ollut saanut tietää edes osoitetta; -- vasta Helgeltä hän oli saanut Jannen osoitteen ja kirjoittanut. Hän oli monesti kaipauksella muistellut Jannen kanssa vietettyjä hetkiä. Helge Hollander oli saatellut häntä kotiin, mutta ihmeellistä kyllä -- ei Helgen seura ollut enää oikein tyydyttänyt. Hän oli kyllä hieno kavaljeeri ja hänellä oli merkillinen kiusoittelemisen taito, joka viehätti sanomattomasti sellaista läikkyvää tytönsydäntä kuin Johanna Langin; -- mutta siitä huolimatta hän toisinaan kaipasi syvempää. Helge Hollander oli yllätyksien mies. Hänelle saattoi yht'äkkiä pälkähtää päähän ostaa esim. hieno, silkkinen päivänvarjo ja lahjoittaa se mitä sulavimmin gentlemannin kumarruksin. Siten hän oli kerran yllättänyt Margareetan; koko koulu oli siitä puhunut kokonaisen viikon. Mutta Helgestä ei koskaan päässyt selvyyteen, tarkoittiko hän leikkiä vai totta. Siihen kai kätkeytyikin juuri hänen viehätystaitonsa salaisuus. Seurustelu Helgen kanssa muodostui jonkunlaiseksi vedellä pärskimiseksi, jommoisella lapset toisinaan kesällä huvittelevat; -- se on hauskaa, kunhan ei vain saa kovin suurta ryöppyä silmilleen. Sellaisen sattuessa saattaa aivoissa vilahtaa vakavampikin ajatus: -- 'Mitähän äiti sanoo?' -- Niin oli Johanna Langkin kesken ilonpitoa Helgen kanssa yht'äkkiä johtunut ajattelemaan Jannea... 'Mitähän Janne sanoo?' Nuoren teoloogin surumieliset silmät olivat suuntautuneet häneen tutkivina. Sellaisina hetkinä oli Johanna riemuinnut siitä, että hän kykeni saamaan nuo silmät loistamaan. -- Leikki oli jatkunut yhä intohimoisemmin, kunnes lopulta oli täytynyt lähteä "kuivaamaan".

Johanna Lang oli tehnyt useita tuollaisia "kuivausmatkoja". Välistä hän oli istunut Nikolainkirkossa kuunnellen urkujen pauhaavaa ääntä. Se oli Jannen ilmapiiri ja siitä oli huokunut häntä vastaan äänetön, lempeä moite. 'Kuinka sinä tuolla lailla?' 'Ihanhan sinä turmelet pukusi!' Jumala oli saanut äidin vakavan hahmon. Hän oli näyttänyt surulliselta ja niskaan valahtanut huivi oli puhellut: 'Minä putoan, mitä putoan!' -- Hän oli pannut merkille, että huivi oli vain yhdellä solmulla kiinni. -- Seuraavassa hetkessä se oli pudonnut, -- mutta se ei ollut ollutkaan Jumala, vaan vanha mummo, joka oli istunut häntä vastapäätä.

Taikka -- hän oli istunut Alppilassa tai Kaisaniemen ravintolassa. Nekin olivat olleet "kuivausmatkoja". Silloin hän oli lämmitellyt lieden ääressä. Se oli loimottanut leppoisasti, väliin räiskähdellen ja syytäen kipunoita ympärilleen; -- mutta... se oli lämmittänyt suloisesti ja "kuivannut". Jannen suuri rakkaus oli nostanut hänet jälleen kotoiseen ympäristöön. Hänellä oli ollut sama tunne kuin lapsella, joka on saanut kuivaa ylleen ja syö, syö valtavalla ruokahalulla.

Mutta nyt teki mieli pärskytellä taas. Johanna oli sillä päällä ja Janne tuntui olevan samoin. Hänen silmänsä loistivat ja hän puhui niin lystikkäitä, että täytyi nauraa.

Oliko Johanna huomannut, että muutamain ihmisten ilme muistutti eläintä? Tuokin vanha herra, joka seisoi keppiinsä nojaten ja kyräsi ympärilleen, oli aivan sen näköinen, kuin tahtoisi puskea kumoon ohitse kiitävän raitiotievaunun. Hän muistutti pappilan nautasonnia, joka seisoo kuistia vastapäätä pää riipuksissa ja kuopii maata. Menisikö tekemään kuulutuskirjan -- vai puhkaisisiko sarvillaan kuistin seinän? Hehhee, katsopas! -- herra livahti alakertapuotiin, jonka oven päällä seisoi: "Utminutering"!

Johannan täytyi hillitä Jannea. Oh, sitä vaille, ettei osoittanut sormellaan! -- Ei kaupungissa sopinut sellainen käyttäytyminen.

-- Sinustahan on tullut ihan villi! Villi, villi! -- Juho Kostia hyväksyi sen sanan: se oli paikallaan. Hän olisi tahtonut nostaa Johannan käsivarrelleen ja kantaa hänet kotiin -- keskellä katua, kaiken kansan nähden, huudellen kuten tavarakärryjen työntäjät rautatieasemilla: 'Väistykää, väistykää!' 'Täältä tulee Saaban kuningatar!'

He sopivat siitä, että viideltä lähtisivät saareen. Fagerholmin olivat jo muuttaneet. Johanna oli luvannut Margareetalle tulevansa. Hän jäisi yöksi, mutta Janne voisi palata illalla takaisin. Koulu oli loppunut eikä läksyistä ollut huolta.

-- Jaa-a, sinä olet nyt viimeisellä luokalla. Vuoden päästä sinä olet ylioppilas.

Juho Kostia lausui sen vakavasti kuin saarnatuoliin kohonnut pappi lausuu alkutervehdyksen. Hänen mielessään vilahti ajatus: "Miten ovat asiat silloin?"

Mutta -- nyt ei ollut aikaa sellaisiin mietiskelyihin. Nyt oli kesä ja aurinko paistoi. Helsingin yllä lepäsi kuulakas kirkkaus. Se hohti jokaisen laivan savupiipun kyljestäkin; ne olivat vasta maalatut. Mattoa puistava pitsipäähineinen palvelustyttö ylhäällä parvekkeella oli kesän kuuluttaja. Hän heilutti kädessään lippua ja huuteli: 'Tomut pois, tomut pois, talven tomut pois!'

-- Näkemiin, Johanna!'

-- Näkemiin, Janne!'

* * * * *

He seisovat sillalla, punakaiteisella sillalla jonkun matkan päässä huvilasta. Sieltä kuuluu vasaran pauke ja lautojen räminä. Siellä setä Fagerholm heiluu rakennustöissä. Hän rakentaa huvilaa.

Silta on matalan notkon pohjassa. Molemmin puolin kohoaa kärrytie. Se tulee huvilasta ja johtaa varjoisaan metsään. Vuokot kukkivat tien reunalla. Ne heiluttelevat hentoja varsiaan aivan kuin kuiskutellen: 'Katsokaa, siinä on taas kaksi... ja toinen on ylioppilas!'

Sillan kaidepuut ovat punaisiksi maalatut. Ne hehkuvat auringon valossa. Törmän alta alkaen ne ulottuvat notkon poikki -- toisen törmän alle. Siellä ne jälleen kohoavat aivan kuin ojentaen kättä jollekin näkymättömälle, joka seisoo hämyisen, tuomien reunustaman tien suulla kuin itsekseen puhellen: 'Kaupunki ja maakylä!' 'Vain yksi askel sillalle ja molemmat yhdistyvät.'

Se on suurenmoinen symbooli tämä hiljainen, notkelmassa lepäävä silta, johon kuuluu vasaran pauke ja metsän suhina. Se on vertauskuva kahta erilaista maailmaa yhdistävästä voimasta, suuresta ja salaperäisestä. Se voima on rakkaus.

Siinä seisoo kaksi nuorta ihmistä, toinen tyttö ja toinen poika. Tyttö on kaupunkilainen, aito kaupunkilainen, poika on maalta, kaukaa saloseuduilta. Kaupunkia hänessä ei ole muuta kuin kävelykeppi ja kova kaulus; ylioppilaslakki voi yhtä hyvin kuulua kumpaankin. Tyttö on kaupunkilainen, mutta hänessäkin on jotakin maakylästä: tuo vanhanaikainen, "tyköistuva" päällystakki, jossa on avonainen, leveä kaulus. Se ei tosin sovi oikein hyvin vaaleanharmaiden hansikkaiden kanssa; ne pistävät nimittäin hiukan avuttomina esiin hihoista, joissa on leveät käänteet ja suuret ruskeat napit. Mutta -- siitä huolimatta tekee puku soman yleisvaikutuksen. Johanna Lang on kuin vaistonnut, että tänä iltana tarvittaisiin kaikki -- hienot hansikkaat ja vanhanaikainen päällystakki, jonka kauluksen alta pilkistää esiin hieno harsokaulus viimeistä kuosia. Ja hame: -- se on lyhyt kuin alpeille nousijan.

Jossakin lähellä visertää peipponen. Se panee parastaan -- aivan kuin rohkaistakseen noita kahta lähentymään toisiaan tällä punakaiteisella sillalla, joka yhdistää kaksi eri maailmaa.

Eivätkö he uskalla? Kyllä. He ovat vain vaipuneet hetken tunnelmaan, sillä he ovat molemmat puhelleet sydämensä tunteista. Tyttö nojaa kaidepuuta vasten kuunnellen puron lirinää. Se kiemurtelee notkelman halki väliin sukeltaen sammalmättään alle, väliin muodostaen pienen-pienen putouksen. Se on vain korttelin korkuinen, mutta se on hurja laskettava tikun palasille ja puolukan lehdille. Ne sukeltavat syvään putouksen alapuolella poreilevaan suvantoon.

Juho Kostia hengittää metsän tuoksuja täysin siemauksin. Hän oikein hekumoi. Tämä paikka on idyllinen, se on kuin käytävä paratiisiin, Eedeniin. He eivät ole sieltä karkoitettuja; päinvastoin: he ovat kutsutut sinne. Ja kahden -- aivan kahden... Tämä silta johtaa sinne. He ovat vain pysähtyneet tähän hetkiseksi -- kuin todetakseen onnensa suuruuden, kuin mitatakseen sen syvyyden ja korkeuden.

Mitä ovat kaikki koetut pettymykset tämän hetken rinnalla! Tämä pieni, punakaiteinen silta antaa täyden korvauksen. Eikö tuossa seiso Johanna Lang saman selittämättömän tunnelman vallassa kuin hänkin, Juho Kostia!

Mitä tapahtuu tänä hetkenä kahden nuoren sydämessä? Siellä liikutaan, siellä kuiskitaan; -- mutta kaikki tapahtuu hiljaa, äänettömästi. Enkelit siellä sipsuttelevat. -- Jumala, tuo taivaan suuri muuttourakoitsija on lähettänyt uskottunsa hiukan "järjestelemään". Nythän on muuttoaika kaupungissakin. Mutta mitä se on tämän ihmeellisen muuton rinnalla, jonka kautta valmistetaan tietä Rakkaudelle, nuorten sydämien hymyilevälle kesävieraalle.

Juho Kostia piirtelee kepillä hiekkaan. Mitäpä piirtelee tämä miettivä teoloogi? Alfaa ja oomegaako? Ei -- vaan sydämen kuvia ja ristin merkkejä.

Miksikä juuri ristinmerkkejä?

Sitä hän ei itsekään tiedä; hän piirtelee vain; hänellä on sellainen omituinen taipumus. Hän ajattelee usein hautausmaita. Ne ovat hänestä kauniita -- varsinkin kesällä.

-- Janne, kuiskaa tyttö ja katsoo nuorukaista lempeästi silmiin. -- Ajatteletko todella niin, ettet voi elää ilman minua?

Kävelykeppi piirtää viimeisen ristinmerkin; se on kuin vertauskuva verisestä totuudesta.

-- Niin... kuinka voit epäillä sitä?

Tyttö katselee hetkisen muurahaisen vaellusta jaloissaan. Se yrittää nyrkin kokoisen kiven yli. Kivi on sileäpintainen ja muurahaisen jalka luiskahtaa joka kerta takaisin. Viimein se kiertää kiven ja jatkaa matkaansa.

-- Mutta minä ajattelen, että sinä tottuisit. Ihmiset tottuvat kaikkeen.

Juho Kostia hymyilee valoisasti... Hän kuuntelee kaunista säveltä, joka soi täysin harmoonisesti: Johannan äänessä on riemukas sointu. Se ei ole ristilukin laulua; se on heräävää varmuutta omasta, nuoresta onnesta, joka tutkii perustusta rakastetun sydämessä.

-- Minä en totu koskaan siihen ajatukseen, ettet sinä kuuluisi minulle. Yhtäkaikki... kävi miten tahansa: -- aina olet sinä minun!

Hän lausuu sen voitonvarmalla äänellä katsellen ylös puiden latvoihin. Hän vetoaa niihin -- vanhoihin mäntyihin ja kuusiin kuin todistajiin. Ja kuin ymmärtäen tämän vetoomuksen ne hiljaa heiluttelevat latvojaan.

-- Niin... Janne, minä uskon, mitä sinä sanot: Minä kuulun sinulle aina...

Juho Kostia katsahtaa häneen nopeasti.

-- Etkö itsekin ajattele niin?

Tyttö astuu askeleen lähemmäksi. Miksi ei Janne nyt ottanut ensimmäistä askelta? Oliko niin, että sen, joka kantoi niin suurta rakkautta sydämessään kuin Janne, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä askelta? Hän vain veti, veti puoleensa... rakkautensa voimalla.

-- Ajattelen, Janne, ajattelen minä. Se on selvinnyt minulle lopullisesti tätä iltana, tällä paikalla.

Juho Kostia avaa sylinsä. Silmänräpäys vain ja Johanna Lang lepää hänen povellaan. Hän ei enää katsele puiden latvoihin; hän katselee vain Johannan suloista muotoa, hänen joutsenkaulaansa ja mustia kiharoita. Korvan ympärillä ne kiertyvät vallattomasti. On kuin kutittaisivat ne tuota pientä, siroa ruumiinosaa, jonka nipukka on punertava kuin ruusun terälehti.

He seisovat kauan toisiinsa nojaten. Johanna on nyt kohottanut päänsä ylös; hän seuraa Fagerholmin huvilasta kuuluvia vasaran iskuja. Siellä rakennettiin; -- niin täälläkin... sillalla... mutta vasaraniskut kaikuivat toisenlaisina. Ne kumahtivat vain hiljaa: -- heidän sydämensä lyönnit.

Juho Kostia ei tahtonut uskoa tapahtunutta todeksi. Johanna oli vapaaehtoisesti liittynyt häneen... oman sydämensä vaatimuksesta hän oli antanut lupauksen. Hän oli sanonut: 'Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä iltana.' -- Juho Kostia oli tyytyväinen, hän ei kaivannut mitään. Mitä sanoisi äiti kuullessaan, että hän oli kihlannut ruotsalaisen tytön -- hän, supisuomalaisen talonpojan poika?

Kaipa hän sen ymmärtäisi. Olihan äidin sydän avara.

-- Kuule, Johanna, sinun täytyy ruveta opettelemaan suomea. Minun vanhempani eivät ymmärrä sanaakaan sinun puhettasi.

Johanna naurahti; Janne souteli jo kaukana. Hän otti kaikki asiat niin kiusallisen perusteellisesti.

-- Kyllä minä rupean. Minähän osaankin sitä jo melkoisesti.

Yht'äkkiä lensi Juhon päähän hauska ajatus.

-- Kuulepas, Johanna, sanopas nyt minulle suomeksi: 'Minä rakastan sinua.'

Johanna kätki kasvot käsiinsä. Juho tarttui niihin vetäen hennot sormet hajalleen ja kertasi:

-- Sanopas nyt suomeksi! Johanna tempasi kätensä irti.

-- En minä osaa!

-- Ja äsken sanoit osaavasi 'melkoisesti'. Sanopas minun perässäni: Minä...

-- ... Minä...

-- ... rakastan...

-- ... r-rakastan...

-- ... sinua...

-- En sano!

Johanna koetti riistäytyä irti, mutta Juho piteli häntä kiinni. Tyttö nauroi ja kiemurteli hänen otteessaan, mutta Juho ei hellittänyt.

-- ... sinua! Sano minun perässäni!

-- ... s-sinnua!

-- Kas niin! Juho laski tytön irti. -- Nyt olit kiltti ja ansaitsisit sokuripalasen.

-- Minä rakastan sinua! viserteli tyttö nauraen vallattomasti. Hän muistutti kottaraista, joka pesää rakentaessaan laulaa. Juhosta hän oli suloinen; hän yritti siepata tytön uudelleen syliinsä, -- mutta tämä pyrähti juoksuun ja hävisi metsään.

-- Johanna, kuule, älä mene sinne! Siellä on märkää.

Mutta tyttö vain nauroi:

-- Tule sinäkin tänne! Ei täällä ole märkää. Juho lähti ääntä kohti, mutta tyttö pakeni hänen edellään kuin keijukainen. Harmaa, lyhyt hame vain vilahteli puiden välistä.

Juho ryntäsi eteenpäin kuin noiduttu; hän oli ihan huumaantunut. Metsän varjoisa hämärä, kostean sammalen lämmin tuoksu, vanhojen puiden naavaiset rungot, -- kaikki huumasi häntä. Lintujen säikähtyneet äänet, pikku siipien suhahtelu pensaissa ja puiden välissä sai jokaisen hermon värähtelemään sanoin selittämättömällä tavalla. Siinä oli jotakin uimasta nousseen tunteesta -- lämpimän ja kylmän nykäyksiä, -- kunnes vaatekappaleen toisensa perästä solahtaessa ylle lämpö, väkevä, suloinen lämpö valtaa ruumiin. -- Mutta se ei ollut ainoa tunne; siinä oli muutakin: -- rajua kiihkoa, hillitsemätöntä kaipausta -- sellaista, joka sai sieraimet väräjämään ja silmät oudosti hehkumaan. Jumaluusopin oppisaleissa se olisi jäsennelty kuudennen käskyn piiriin kuuluvaksi; -- ja se olisi kuulunutkin, jos noihin vaistomaisiin tunteisiin olisi kohdistunut itsetietoinen ajatus. -- Mutta täällä... metsän varjoisassa hämärässä, sammalen suloisessa tuoksussa se oli onnea, rajatonta rakkautta... mittaamatonta kuin meren ulappa. Siihen hukkui kaikki... teologia, jäsentely ja järkeily. Se kumpusi esiin ihmisolennon uumenista omasta sisäisestä pakostaan. Juoksun kestäessä sitä ei juuri joutanut ajattelemaan: -- sen ehti vain tuntea... suloisesti, hivelevästi, kuin lämpimän tuulen leyhkän kasvoillaan. Se oli rakkautta, nuoren miehen rakkautta nuoreen, kukoistavaan naiseen.

Oksat katkeilivat hänen tieltään, lakki putosi päästä. Ainoa vakavaa opiskelua muistuttava kappale jäi riippumaan puun oksaan. Ja nyt -- Juho Kostian päästä irtautuessaan -- sekin yhtyi leikkiin: -- se viipotti oksalla hetkisen ja putosi sitten pehmeästi kosteaan sammalikkoon kultainen lyyra hentoa vuokon terää vasten. Se oli syleilyä se!

Juho Kostia katsahti taakseen. Niin -- lakki, se taisi pudota, -- mutta pudotkoon! Se kyllä löytyisi sieltä. Hän jatkoi juoksuaan. Nyt hän oli avopäin Hihjahei! Kuusen naavaa tarttui hänen tukkaansa, terävä oksa puhkaisi takin olkapäähän reiän.

"Absalom!" vilahti hänen mielessään... Näin hänkin ravasi tammien alla, -- kunnes hiukset tarttuivat oksiin. Mutta hänpä ei aikonut tarttua; -- hän halusi saada kiinni tytön, sulkeakseen hänet syleilyynsä... kiinnittääkseen hänet puuhun vahvojen, tukevien käsivarsiensa avulla. Tuo nauru, suloinen, kutkuttava nauru kiihoitti häntä. Hän oli intiaani, joka ajoi saalista; -- se pakeni tuolla -- hänen edellään -- valkoinen... tyttö, hento ja notkea. Se juoksi hänen edellään kuin hirvi, kuin metsäkauris, -- mutta intiaani aikoi sen saavuttaa.

-- Minä oon kuni metsien intiaani, sinä vaal-koi-neen...!

hoilasi Juho niin että metsä raikui.

-- Päivää, herra intiaani! Missä teillä on lakki?

Se veitikka! Seisoi suuren kuusen takana. Hän olisi ihan varmasti juossut ohi, jollei Johanna olisi ääntänyt.

Lakki... niin... se taisi jäädä.

-- Ja takin olkapäässä on reikä!

-- Mitä sinä sellaisista! Pääasia, että sain sinut kiinni! Nyt minä skalppeeraan sinut!

Juho seisoi hänen edessään hehkuvin silmin, läähättävin rinnoin, silmissä villi kiilto.

-- Hui, hui, sinä olet ihan raivo!

Juho kiersi kätensä puun ympärille sulkien Johannan syleilyynsä.

-- Nyt et enää karkaa!

Tyttö koetti riistäytyä irti; hän potki ja tempoili, -- mutta Juho painoi häntä puun runkoa vasten.

-- Palkka, palkka, löytäjäiset, Johanna! Ne on rehellisten ihmisten kesken aina tapana maksaa.

-- Mitkä löytäjäiset?

-- Löytäjäiset siitä, että löysin sinut. Kas niin... pää ylöspäin vain... koreasti, koreasti! Harhaileva ritari haluaa juoda siemauksen hunajaa!

Tyttö jännitti leukaansa kaikin voimin painaen sitä rintaansa vasten. Mutta se oli kuin pihdeissä Juhon peukalon ja etusormen välissä. Iho peukalon ympärillä kävi ihan valkoiseksi. Ei auttanut, leuka kohosi hitaasti ja tytön täytyi tarjota huulensa suudeltaviksi.

-- Juo sitten sinä hirmuinen, sinä tyrr...! Viimeinen sana hukkui tuliseen, pitkään suudelmaan.

-- Eipä uskoisi, että sinusta tulee pappi! huudahti tyttö hengittäen syvään. -- Niinhän sinä suutelet kuin -- joku Don Juan tai Romeo... teatterissa. Hyi, kuinka papitkin ovat himokkaita!

-- Ihmisiä, luuta, lihaa ja verta, Johanna!

-- Ovatko kaikki papit samanlaisia?

-- Luultavasti, luultavasti... -- Hyi minä inhoan pappeja!

Juho siveli tytön pehmyttä poskea katsellen häntä hymyillen, pää kallellaan.

-- Pappien pitäisi suudella niinkuin enkelien.

Juho Kostia nauroi. Hänen äänensä kajahti raikkaana tuoreessa metsässä. Se ei ollut enkelin naurua; siinä soi päinvastoin Paanin, metsänhaltijan ääni.

-- Miten ne enkelit suutelevat?

-- Kainosti... siveästi.

-- Pyh, sinä fariseus! Vai 'siveästi'! Näinkö? Juho venytti huulensa, pani kädet ristiin rinnalle, sulki silmänsä ja ottaen hurskaan ilmeen taivutti päätään Johannaa kohti.

Tyttö pisti peukalonsa pojan suun eteen. Tämä raivostui, oli purra sormeen, purskahti sitten nauruun ja pusersi tytön lujasti rintaansa vasten.

-- Vai konstailemaan sinä rupeat! Minä vakavasti näytän 'enkelisuudelmaa' ja sinä työnnät syntisen peukalosi eteen! Hyvitykseksi sinun pitää antaa minulle syntinen suudelma!

-- Minkälainen se on?

-- Minä näytän. Panepas kädet seljän taa! Juho komensi kuin kenraali rekryyttiä.

Tyttö totteli. Hän teeskenteli ujoa ja kainostelevaa. Häntä huvitti suuresti saada syntinen suudelma -- teoloogilta, joka syksyllä vihittäisiin papiksi.

-- Et saa liikuttaa käsiäsi, ennenkuin minä lupaan.

Tyttö nykäytti päätään.

-- Panepa nyt silmät kiinni.

-- Ja suuko auki?

Metsässä kajahti iloinen, hilpeä tytön nauru.

-- Ätsh! Älähän sotke meininkejä! Silmät kiinni, silmät kiinni!

Juho otti hänen päänsä käsiensä väliin, painoi ensin suudelman huulille, pitkän ja palavan, -- suuteli sitten silmät, otsan ja molemmat posket. Hän oli vielä aikeissa suudella leukaa, kun tyttö riistäytyi irti.

-- Miks'et suudellut nenänpäätä? Oh, sinä tuhma teoloogi, nenänpää jäi suutelematta!

Tyttö vaipui mättäälle nauraen katketakseen.

-- Jaa, jaa, niinpä taisi jäädä. Mutta kuitataan se toisella kertaa.

-- Toisella kertaa! Sinä villitty! Saat odottaa sitä toista kertaa!

-- So, soh, äläpäs uhkaile!

Juho katseli mättäällä istuvaa tyttöä imien muistoonsa jokaisen pienimmänkin piirteen. Siinä istui Johanna Lang ja hän oli suudellut hänen kasvonsa ylt'ympäri!

Päässä vilahti jotakin äsken juoksun aikana mielessä ailahtanutta, mutta Juho puistahutti päätään aivan kuin karkoittaakseen pahan ajatuksen ja katseli tyynesti ympärilleen. Vihreä sammal loisti rauhallisesti mättään kupeella. Yläpuolella puussa lauloi peipponen; sen ääni kohosi korkeuteen. Se ylisti Luojaa, joka oli luonut ihmisen sekä antanut hänelle onnen tuntea rakkauden -- omantunnon rauhan häiriintymättä.

-- Lähdetäänpäs hakemaan sinun lakkiasi.

Johanna nousi pudistellen hamettaan. Hän huomautti Juholle tämän vinoon kääntyneestä kaulaliinasta.

-- Sinä näytät hulluinhuoneesta karanneelta.

Hyvä! -- Juho Kostia myöntyi kaikkeen. Hänellä ei ollut mitään vastaansanomista Johannan käyttämään vertaukseen. Se oli totta; hän oli kuin hullu. Hän olisi voinut nauraa ja laulaa -- oikein hoilottaa isolla äänellä. Pikkupoikana hän oli toisinaan hoilottanut kotimetsissä jääden sitten kuuntelemaan oman äänensä vyöryä hiljaista saloa pitkin. Nyt hän olisi halunnut hoilata samalla tavoin -- kuunnellakseen, kuinka kauas rakkauden ääni kantoi. Sen olisi pitänyt kantaa kauas, kauas...

Juho astelee Johannan rinnalla paljain päin, huiskien kepillä puiden oksia. Hän muistuttaa hurjapäistä, joka on ollut tappelussa ja nyt sisarensa houkuttelemana palaa kotiin. Otsa on vieläkin hiessä ja tuuheassa tukassa riippuu havun neulasia ja naavankappaleita. Hän on kuin Paan, metsänhaltija, joka vaihteen vuoksi on kerran pukeutunut raitaiseen kesäpukuun.

Lakki löytyi. Johanna puhdisti huolellisesti Juhon tukan ja asetti lakin päähän.

-- Nyt sinä olet taas ihmisen näköinen, sanoi hän vakavuutta teeskennellen.

-- Niin kai, sillä äsken minä olin ihminen, huokasi Juho Kostia silmissä onnekas ilme.

Aurinko tekee laskua. Sillan kaidepuut ovat jääneet pimentoon; niiden väri on nyt tummunut. Notkosta nousevan usvan keskeltä ne näyttävät harsoon käärityiltä. Mutta Juho Kostian sydän sykähtää riemusta, kun hän astuu sillalle; -- se on muuttunut hänelle pyhäksi paikaksi. Sillä -- eikös tässä paikassa Johanna ollut sanonut: 'Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä iltana'?