Part 8

Hän oli aikonut sanoa, "että me menemme naimisiin". Sitä oli tyttö odottanut; hän ei olisi hämmästynyt siitäkään. Hänhän oli loihtinut Juhon tuohon mielentilaan, jolloin tämä puhui kuin unissaan. Silloin ei tarvinnut peljätä suoria kysymyksiä.

Juhon vastaus tarjosi hänelle tilaisuuden yhden ylimääräisen solmun tekoon.

-- Se on helppo täyttää! huudahti hän ja kaasi lisää kahvia kuppeihin. Juhon mielestä hän palveli pöydässä kuin uskollinen aviovaimo. Hänen sydämensä vapisi.

-- Se on helppo täyttää, Janne! Minä voin seista sinun rinnallasi, jos -- morsian sallii.

"Ristilukki", ajatteli Juho Kostia ja pilvi peitti hänen otsansa. Eikö Johanna milloinkaan päässyt tuosta ominaisuudestaan? Tuottiko hänelle iloa toisen kiusaaminen loppumattomiin?

-- Minulla on vain yksi morsian, Johanna, eikä tule koskaan olemaan toista, lausui hän alakuloisesti. -- Jollen häntä saa, jään yksin.

Kuinka tuo tunnustus hivelikään Johanna Langin korvaa! Hän oli sentään nainen, vaikka ei ollutkaan kuin kahdeksantoista. Hän iloitsi sydämessään kuullessaan olevansa niin suuren rakkauden esine. Hän halusi vain kuulla lisää -- ohjatakseen sitten keskustelun muille aloille, jos "unissapuhuja" osoittaisi heräämisen oireita.

-- Ajattelepas, Janne, että minä tulisin vasta kymmenen vuoden kuluttua; tulisin sinun kirkkoosi jumalanpalveluksen kestäessä. Mitä silloin tekisit?

-- Minä messuaisin sillä kertaa kauneimmin elämässäni: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' Mutta minä tarkoittaisin vain sinua -- sinua yksin, Johanna.

Pitemmälle ei Johanna Lang halunnut mennä; eikä hänen tarvinnutkaan. Hän oli koskettanut oikeaan kieleen Juho Kostian sydämessä. Nyt hän sai loppuillaksi asettua kuuntelemaan tuon kielen sointia.

Juho Kostia tunsi hengen laskeutuvan ylleen. Jumala itse laski linnun lentoon käsistään ja se laskeutui Juho Kostian pään päälle. Se oli rakkauden kuhertava kyyhkynen.

Hän pääsi taas puhumaan, hän pääsi taas purkamaan sydäntään; hänestä tuli runoilija, lemmen laulaja -- lemmen, joka kestää kuoloon saakka.

Tiesikö Johanna, miten hänen päivänsä kuluisivat siinä tapauksessa, ettei hän saapuisi? Yhtämittaisessa kaipauksessa, yhtämittaisessa odotuksessa; -- hän kutsuisi häntä luokseen... alituiseen. Hänen sydämessään soisi vain yksi sävel: -- 'Tule!' Se soisi aamusta iltaan, päivästä toiseen, vuodesta vuoteen... -- hän kuulisi sen ympärillään, missä ikinä hän kulkisi. Sitä kuiskaisi metsäinen polku, sitä tien vieressä kasvava kanerva; sitä kahisisi kaislikko kalajärven rannassa, sitä kesäöisen metsän hiljainen suhina tuskin kuuluvasti kertaisi. Se soisi kurkien huudossa varhaisena kevätaamuna, se väräjäisi jänkälinnun yksitoikkoisessa piipityksessä syysaution suon reunalla. Pappila olisi täynnä sitä; -- sen huoneissa asuisi kaipauksen henki. Illoin istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä hän vaipuisi kuuntelemaan sen surumielistä soittoa. Kaipaus -- se olisi hänen sielunsa iäti humiseva lehtimaja, jossa jokainen lehti kuiskaisi: -- 'Tule!'

Missä tahansa hän tuon sanan lausuisi -- kenelle hyvänsä jokapäiväisessä elämässä -- joka kerta siihen sisältyisi hänen sielunsa hiljainen kutsu. Hän kirjoittaisi sen huoneensa seinälle; hän katselisi sitä ensimmäiseksi aamulla herätessään ja illalla viimeksi levolle laskeutuessaan. Sen saisivat seurakuntalaiset tulkita miten tahtoisivat, joko rukoukseksi Jumalalle tahi omituiseksi päähänpistoksi -- yhdentekevää. Hän yksin sen merkityksen ymmärtäisi. 'Tule!' 'Tule, Johanna Lang!'

Kerta vuodessa hän lähettäisi kutsun alas; hän ei kirjoittaisi muuta kuin tuon yhden ainoan sanan: 'Tule!' Se tulkitsisi parhaiten hänen sydämensä ikävän, hänen polttavan kaipauksensa.

Entäpä -- jos hän ei vastaisi?

Hyvä niinkin! -- hän ei lakkaisi häntä kutsumasta sittenkään. Elämänsä loppuun saakka hän kutsuisi häntä. Vielä hautaristiinsäkin hän määräisi tuon sanan hakattavaksi; hän kutsuisi häntä kuoleman virran toiselta puoleltakin.

Entäpä -- jos hän jo olisi naimisissa toisen kanssa?

Hyvä niinkin! -- silloin hän ei tietysti voisi kirjoittaa. Mutta kutsumasta sydämessään hän ei lakkaisi vielä silloinkaan; Johanna saisi sen tuntea päivin ja öin. Päivällä yksin ollessaan hän havahtuisi tuohon kutsuun ja yöllä hän heräisi siihen. Se soisi hänen ympärillään kuin hiljainen valitus. Auttamattomasti.

-- Sinä olet hirmuinen, Janne! Sinä häiritsisit kahden ihmisen rauhan.

Johanna oli aikonut sanoa: 'onnen', mutta naisen vaisto ohjasi häntä taas.

-- En voisi sille mitään, virkkoi Juho ja hänen äänensä värähteli surullisena.

Tyttö katseli häntä hellästi. Hän tutki hetken itseään. -- Oliko hän noin suuren rakkauden arvoinen?

Hän ei ratkaissut kysymystä, vaan imeytyi kiinni hetken tunnelmaan; hänestä oli vain suloista todeta, että toinen rakasti häntä noin palavasti.

-- Voi, Janne, nyt olen taas saattanut sinut murheelliseksi! Annathan minulle anteeksi?

Hän ojensi Juholle kätensä. Tämä puristi sitä ja hänen silmänsä kostuivat.

-- Minä kiusasin sinua taas, puheli tyttö leppeästi, -- Katso, minä olen sellainen... ilkeä ihminen.

Juhon sydän suli kuin vaha; Johanna ei saanut käyttää itsestään sellaista nimitystä.

-- Et sinä ole ilkeä. Sinä olet -- Johanna Lang.

-- Sano "Ristilukki", se sopii paremmin.

-- Minun Ristilukkini!

Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi tyttö Juho Kostian sylissä. Hän pusersi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.

-- Ristilukki! kuiskasi hän hellästi sivellen tytön poskea.

He istuivat kauan unelmoiden. Juho katseli Johannan hienoa profiilia ajatellen, ettei hän elämältä muuta pyytäisi kuin saada omistaa tämän suloisen olennon. Se oli nainen, joka istui hänen vieressään, nuori, kukoistava nainen; mutta se oli enempi kuin nainen ylimalkaan: -- se oli Johanna Lang.

Juho Kostia ajatteli heidän omituista suhdettaan. Johanna ei ollut antanut minkäänlaista lupausta. Hän ei estellyt hyväilyjä eikä säikkynyt suudelmaakaan, mutta -- siitä huolimatta Juho tunsi, että tyttö olisi ruvennut pudistelemaan päätään, jos hän olisi tehnyt ratkaisevan kysymyksen. Nyt lepäsi tuo pää hänen olkapäätään vasten, mutta se teki Juhon omituisen levottomaksi. Hän ajatteli huonetta, jossa he istuivat; hän katseli sähkövaloja ja huoneen perällä seisovaa mustaa pianiinoa. Tässä huoneessa oli pidetty paljon hauskaa... varmastikin. Tässä oli rakasteltu, kuiskailtu ja suudeltu -- samalla tavoin kuin he nyt...

Juho Kostian sydämeen hiipi arkuus. Hän tunsi olevansa rikollinen, kaikkein noiden tuntemattomien kaltainen, jotka olivat istuneet täällä ennen häntä. Ehkä heidän joukossaan oli ollut joku kihlautunut parikin, sormukset sormessa. Heitä ei ollut häirinnyt tämä huone; heidät oli sitonut toisiinsa sydämellinen, luja side: -- rakkaus ja vapaaehtoisesti annettu lupaus. Heidät, Juhon ja Johannan, yhdisti tänä hetkenä vain rakkaus. Mutta lupaus puuttui -- tuo 'amen', jonka rakastavat lausuvat toisilleen -- vapaasta tahdosta, Jumalan ja ihmisten edessä.

Tätä 'amenta' kaipasi Juho Kostia tänä hetkenä. Se olisi ollut helppo lausua. 'Minä kuulun sinulle ikuisesti.' 'Minä olen sinun morsiamesi.' Miksei Johanna saattanut sitä lausua? Mitä koululla ja kesken olevilla opinnoilla oli siinä tekemistä? Olisihan kihlaus voitu pitää salassa siksi kunnes Johanna olisi suorittanut ylioppilastutkintonsa. Kyllä hän, Juho, olisi odottanut. -- Mutta nyt puuttui lupaus; nyt oli kaikki vielä pettävällä pohjalla...

Hän tunsi mielensä käyvän alakuloiseksi. Mustana kiiltelevä pianiino huoneen perällä tuntui ilkkuvan: 'Sellaisia on täällä nähty monta. He ovat suudelleet ja he ovat hyväilleet -- ja lopuksi on soitettu "Iloista leskeä". -- Mutta kukaan heistä ei ole soittanut: "Jag övergifva dig?"'

-- Oletko huomannut, että täällä on pianiino? kysäisi Johanna äkkiä.

Juho säpsähti. Oliko Johanna ajatellut samaa kuin hänkin?

-- Olen.

-- Minkähänlainen siinä mahtaa olla ääni? Johanna nousi ja meni soittokoneen ääreen. Hän avasi kannen ja siveli koskettimia hetkisen; hänen sormensa hipuivat niitä pitkin kuin arastellen. Sydän tuntui käskevän, mutta sormet eivät ottaneet oikein totellakseen. Lopuksi helähti tuttu akordi; Johanna löi varovasti -- pari tahtia, mutta keskeytti yht'äkkiä.

-- Se on epävireessä, kuiskasi hän pannen kannen kiinni.

Hän oli yrittänyt laulua: "Jag övergifva dig?"

-- Janne, sinun pitää laulaa se, kun ensi kerran tulet meille. Minä pidän siitä äärettömästi.

'Äärettömästi' -- sitä sanaa Johanna Lang rakasti. Mutta Juho Kostiasta tuntui, ettei hän nyt lausunut sitä täysin vilpittömästi.

-- Johanna, me lähdemme nyt, sanoi hän nousten. Hän näytti alakuloiselta.

-- Mikä sinua vaivaa, Janne?

-- Ei mikään, me lähdemme nyt. Kello on jo yhdeksän.

-- Yhdeksän! Hyvänen aika ja minulla on läksyt vielä lukematta!

Koulu -- taas tuo iankaikkinen, kirottu "Pakkilaatikko". Läksyt! -- ne olivat Johannan mielestä paljon tärkeämmät kuin se, mitä hän, Juho Kostia, tällä hetkellä tunsi. 'Mikä sinua vaivaa, Janne?' Se oli kysytty noin vain -- sivumennen. Siihen ei olisi tarvinnut mitään vastata. Vasta lupauksen pohjalta olisi kysymyksen voinut vilpittömästi tehdä -- ja siihen yhtä vilpittömästi vastata... Nyt he molemmat teeskentelivät, valehtelivat toisilleen. Se johtui heidän suhteensa omituisuudesta. Se oli rakennettu ilmaan...

He lähtivät -- Johanna säteilevän iloisena, Juho synkkänä kuin ukkospilvi... Turhaan Johanna koetti häntä ilahduttaa. Hän puheli kukista ja kesän vietosta. Tiesikö Janne, että hän aikoi kesäksi maalle -- tänne lähistölle, erään vanhan tädin luo? Talo oli tyyten syreenien ja omenapuiden peitossa. Siellä oli parikeinu vanhan tuomen alla. Se pudotti kukkansa keinussa kiikkuvan niskaan. Niitä ihan satoi, satoi kuin lumihiutaleita. Hän, Johanna, oli toisinaan saanut niitä päälleen kokonaisen pilven -- tuomenkukkia päässä ja hartioilla! "Kesämorsian"! oli täti sanonut, kun hän oli hiipinyt huoneeseen tuomenkukkien peittämänä. Silloin hän oli pyristellyt kuin lintu; hän ei halunnut olla "kesämorsian". Se sana oli tuonut mieleen häät ja hän oli halunnut olla vapaa -- ainakin toistaiseksi.

"Kesämorsian", ajatteli Juho Kostia astuen vaieten Johannan rinnalla. Se sana särähti pahasti hänen korvissaan. Se toi mieleen syksyn, jolloin kaikki unelmat sammuivat. Kesän kukkeus on mennyt ja alkaa kolkko, kylmä talvi. -- Miksi piti Johannan kertoa juuri tämä? Miksi hän ei saattanut antaa tuomenkukkien levätä päällään? Miksi hän pudisti ne pois ja tallasi jalkoihinsa?

Juho Kostia näki tuomenkukissa omien unelmiensa vertauskuvan. Nekin satoivat Johannan ylle kuin valtava kukkaispaljous. -- Mutta tämä pudisti ne yltään nauraen ja ilkamoiden; hän halusi olla vapaa -- ainakin toistaiseksi.

Ainakin toistaiseksi -- niin. Miksi piti Johannan lisätä juuri nuo sanat kertomuksensa loppuun? Niin hän ei ollut sanonut tädilleen. Juho Kostia olisi uskaltanut vaikka vannoa: -- hän lisäsi nuo sanat vain tätä hetkeä silmälläpitäen. Hän oli ristilukki, joka taas oli kutonut uuden säikeen uhrinsa ympärille. Hän ei halunnut, että se menisi poikki. 'Ainakin toistaiseksi.' Juho Kostia tunsi vihaavansa noita sanoja. Mutta -- hän oli sidottu jo liian lujaan; hän tunsi sen. Nyt hän ei voinut enää vapautua. Hän sai tyytyä vain kiukuttelemaan mielessään. -- Mutta se oli kärpäsen kiukuttelua hämähäkin verkossa.

-- Ush sinua, kun kuljet synkkänä kuin hauta! Tytön poskilla läikehtivät punaiset täplät ja hän naurahti katkerasti.

-- Mitäpä minä tässä puhuisin. Onhan kerran minunkin vuoroni vaieta.

-- Sinä olet ilkeä tänä iltana! Mikä sinuun meni?

"Käärme", ajatteli Juho Kostia sanoa, mutta ei sanonut mitään.

He kulkivat vaieten loppumatkan. Johannan portilla he hyvästelivät.

-- Hyvää yötä ja kiitos hauskasta seurasta!

-- Johanna! äännähti Juho Kostia kuin torjuen iskua, joka oli suunnattu häntä kohti.

Mutta tyttö juoksi porttikäytävään ja nauroi.

7.

Juho Kostia astuu Katajanokalta käsin. On toukokuun loppupuoli ja hän on vasta tullut maalta kaupunkiin. Hän asuu muutamassa maalaispappilassa Turun lähellä. Hän on päättänyt viettää kesän Etelä-Suomessa lukeakseen; hän aikoi valmistua syksyksi.

Helge oli jo pari viikkoa sitten matkustanut Pohjanmaalle; hän oli aikonut metsiin muutaman maanmittarin kanssa. Heidän välinsä olivat viime aikoina taas jonkun verran kylmenneet; -- Helge oli näet seurustellut enimmäkseen Johanna Langin kanssa. Tämä oli Alppilassa vietetyn illan jälkeen suuresti muuttunut: -- hän ei ollut halunnut Juhoa tavata. Kun tämä sattui seuraan, istui Johanna joko äänettömänä tahi puhellen kaikenlaista kevyttä, jonninjoutavaa. Jotakin oli ilmeisesti tapahtunut. Hän, Juho, oli ripustanut viulunsa naulaan ja syventynyt kirjoihinsa. Hän oli jälleen koonnut voimansa lopettaakseen kiduttavan suhteen -- ja onnistunutkin siinä jotenkin.

Mutta -- muutamana päivänä Vapun jälkeen oli Johanna kirjoittanut pari, kolme riviä; hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan tätinsä asuntoon. Se oli sama täti, jonka luo Johanna aikoi kesäksi. Hänellä oli pari pientä huonetta Katajanokalla, aivan lähellä Johannan kotia. Juho ei ollut sitä ennen tiennyt.

Nyt oli täti matkustanut maalle pariksi päiväksi ja pyytänyt Johannaa kotimieheksi. Tämä oli jo viettänyt päivän tätinsä asunnossa, mutta se oli käynyt liian yksitoikkoiseksi; hän kaipasi seuraa ja senvuoksi hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan.

Hän oli mennyt. Kuin jonkun sisällisen äänen kehoituksesta hän oli pukeutunut mustiin. Kaulaan saakka napitettu liivi oli jälleen joutunut käytäntöön; hän ei itsekään oikein tiennyt, minkävuoksi. Saipahan olla -- jonkunlainen jäähyväiskäynti, koska hän pian aikoi jättää kaupungin. Ja silloin kai oli musta puku paras.

Johanna oli ollut vastassa portailla. Hän oli myös pukeutunut tavallista juhlallisemmin, mutta hänen pukunsa oli ollut vaalea. Avorintainen leninki oli sopinut hänelle ihmeen hyvin; -- kyllähän Johanna tiesi, missä arvossa Juho piti hänen kaulaansa. Se olikin päässyt sillä kertaa täysiin oikeuksiinsa. Kaarevana, kauniina se oli pistänyt esiin leningin avarasta kaulantiestä.

Soma, hiljainen huone, lattialla paksut matot, joihin jalka äänettömästi upposi; vanhanaikaiset, hauskat huonekalut, joista Juhon huomiota oli erikoisesti kiinnittänyt kuperaotsainen piironki taiteellisine puunleikkauksineen.

Kuka oli tämä täti?

Vanha neiti, puolittain varakas, joka omisti pienen maatilan; sitä hoiti vanha isäntärenki parin palvelijattaren kanssa. Se ei tosin tuottanut paljon, mutta oli kuitenkin lisänä pikku perinnössä, jonka täti oli vuosikymmen sitten saanut. Sen oli testamentannut hänelle muuan vanhapoika, merikapteeni, joka oli ollut tädin nuoruuden ystävä.

Seinällä oli riippunut isonnettu valokuva. Ystävälliset, hiukan surumieliset kasvot olivat siitä katselleet hiljaiseen huoneeseen. Varsinkin suun ympäristöä oli Juho Kostia tarkastanut kauan.

Sitä ympäröivät rypyt olivat kertoneet pettymyksistä ja suruista. Katse oli ollut hiukan alakuloinen, mutta otsa valoisa ja kirkas. Merikapteenin virkalakki oli levännyt polvella avuttoman näköisenä kuin rippikoulupojalla, joka on ensi kertaa valokuvassa. Naivi, lapsenomainen sielu -- jykevästä leuastaan huolimatta.

Kuka oli tämä mies?

Hän oli kuullut romanttisen tarinan. Se oli tädin "mielitietty", joka oli monta kertaa turhaan pyytänyt tämän kättä. Valokuva oli levännyt piirongin laatikossa paksun kirjepinkan välissä, niissä oli ollut enimmäkseen ulkomaiden postimerkkejä päällä. Täti oli antanut toiveita, mutta vihdoin ratkaisevan vastauksen: -- se oli ollut lopullisesti kieltävä. "Mielitietty" oli kuollut kymmenkunta vuotta sitten ja testamentannut tädille omaisuutensa. Sen jälkeen oli täti isonnuttanut kuvan -- ja tuossa se nyt riippui.

Juho Kostia oli tuntenut kurkkuaan kuristavan. "Ristilukki", oli vilahtanut hänen mielessään. Oliko täti samanlainen kuin Johannakin?

"Minä olen monta kertaa nuhdellut tätiä siitä, ettei hän kapteenia korjannut", oli Johanna lopettanut kertomuksensa.

Ihmeellinen oli naisen sielu! -- niin käsittämätön ja monimutkainen, ettei siitä koskaan päässyt täyteen selvyyteen. Tässä oli täti ja hänen veljentyttärensä. Edellinen oli leikitellyt ihailijansa -- kaikesta päättäen kelpo miehen tunteilla -- ja tässä seisoi veljentytär, joka kertoi nuhdelleensa häntä siitä.

Kenen velvollisuudeksi oli kerran jääpä nuhdella Johanna Langia samanlaisesta kevytmielisyydestä?

Hän oli nähnyt näyn: -- Muutaman vuoden perästä hänenkin kuvansa riippuisi erään nuoren naisen seinällä ja silloin tämä saisi tuttavilleen esittää vanhan ihailijansa. 'Hän on nyt pappi.' Se lausuttaisiin jonkunlaisella kerskailulla, -- aivan kuin tahdottaisiin sanoa: 'Minä tein hänestä sen.'

Hän oli tuntenut syvää osanottoa kuollutta merikapteenia kohtaan.

Naivi, lapsenomainen sielu niinkuin hänkin. Mutta oliko sellaisten kohtalona kulkea ummessa silmin joutuakseen lopuksi ansaan?

Kaipa -- koskapa hän, Juho Kostia, seisoi huoneessa ja hänen edessään pyörähteli "Ristilukki" n:o 2.

Mutta -- ihmeellistä! -- siitä huolimatta hän ei ollut katunut tuloaan; hän oli päinvastoin tuntenut itsensä onnelliseksi: -- saada olla kahden kesken Johannan, rakkaan Johannan kanssa, -- se oli täyttänyt hänen sydämensä vapisuttavalla ilolla.

Johanna oli istunut ikkunalle ja pyytänyt häntä istumaan sohvaan. Merikapteenin kuva oli riippunut häntä vastapäätä. Hän oli istunut odottaen, mitä Johannalla olisi sanomista.

-- Eikö sinulla ole mitään puhumista? Voi, Janne, kuinka olet tullut kylmäksi!

Tyttö oli peittänyt kasvot käsiinsä. Hän teeskenteli ilmeisesti. Mutta yhtäkaikki: -- se oli tuntunut sangen suloiselta.

"Sinulla ei ole enää mitään sanottavaa minulle."

Sanottavaa! -- oh, Herra! Hänellä olisi ollut kokonaisen saarnan aihe! Hän olisi voinut puhua tädistä ja merikapteenista. Eikö täti koskaan kärsinyt tuon virkalakin avuttomasta asennosta? Sehän ihan pyysi, kerjäsi kuin kulkurin kulunut reuhka, vaikka olikin kultanauhoin koristeltu. Eikö tädin sydäntä koskaan vihlaissut tuon katseen alakuloisuus? Eikö hän koskaan vaikeroinut tarkastellessaan suun ympärillä olevia, paljon puhuvia ryppyjä? Kuka oli tämä täti -- tämä kaikesta päättäen hienoaistinen ihminen, joka sisusti kotinsa mukavasti eläen ihailijansa perinnöstä huolettomana ja iloisena -- sillä aikaa kuin tuon kuolleen miehen sydän vielä haudassaankin huokaili? Ristilukki hän oli, hirveä, julma peto, joka oli hiljaa kiduttanut uhrinsa kuoliaaksi.

Mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan tästä; hän oli vain katsellut ikkunalla istuvaa tyttöä, joka yhä piteli käsiä silmäinsä edessä. Sormet raoittuivat hiukan ja niiden välistä katseli häntä kaksi merenvihreää silmää. Ne loistivat, ne hymyilivät, ne kutsuivat. 'Janne, nosta minut syliin!' 'Sinun sylissäsi on turvallista olla.' 'Janne, suutele minua!' 'Vaikka oletkin kömpelö, ovat sinun suudelmasi hehkuvinta taidetta!' -- 'Janne, suutele minua!'

Eikö hän ollut tuntenut kaikkea tätä istuessaan siinä kaulaan saakka napitetussa liivissään? Oh oli kyllä; -- mutta hän oli päättänyt olla varuillaan. Enempää hän ei antautuisi perhosleikittelyyn, näyttipä Johanna kuinka kiehtovalta tahansa.

Hän oli painanut päänsä pöydän reunaa vasten; hän oli ollut mielestään kuin kirkossa. Merikapteenin kuva oli alttaritaulu. Sen edessä kannatti painaa päänsä penkkiin ja vaipua surullisiin mietiskelyihin.

Huoneessa oli hetkisen vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Hänestä oli tuntunut suloiselta istua noin -- pää pöydänreunaa vasten painuneena. Johannan läheisyyden hän oli tuntenut ihan selvään. Häntä olivat keinuttaneet hänen omat surulliset mietteensä. Ne olivat laulaneet samalla tavoin kuin veneen laitaa vasten liplattavat laineet hiljaisena syysiltana -- alakuloisesti, surunvoittoisesti.

"Janne, älä istu noin. Minun on paha sinua katsoa."

Se oli vain lisännyt nautinnon suloisuutta; kyyneleet olivat kiertyneet silmiin. Hänet oli vallannut samanlainen tunne kuin vieraalle maalle muuttavan, joka viime kertaa katselee tuttua kotipihaa. Siinä oli ollut iloa ja tuskaa -- tuskaa kuitenkin monin verroin enemmän.

"Itketkö sinä, Janne? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."

Kyyneleet olivat vuotaneet vuolaina. Rintaa oli pusertanut sanoin selittämätön ikävä.

Äkkiä hän oli tuntenut pehmeän käden kaulallaan. Se laskettiin ensin varovaisesti, -- mutta pusertui sitten lujasti, lujasti. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että nuoren tytön käsivarressa oli niin paljon voimaa.

"Oi, Johanna, anna minun olla. Tämä on kaikki niin toivotonta."

Käsivarsi oli puristanut yhä lujemmin. Hän oli tuntenut kuuman henkäyksen poskellaan. Hieno nenä oli hiipinyt ihan hänen korvansa juureen ja suloinen ääni oli kuiskannut:

"Janne, rakas, oma Janne!"

Kuuliko hän todellakin tuon sävelen? Oma? Sanoiko Johanna todellakin niin?

Seuraavassa hetkessä oli merikapteenin kuva unohtunut. Johanna Lang oli levännyt hänen povellaan nyyhkyttäen.

"Itketkö sinä, Johanna? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."

Merikapteenin kuva oli hymyillyt. -- 'Kas niin! -- tuota minä olen odottanut ikäni kaiken.' 'Lapset, heittäkääpä pois se tyyny siitä sohvalta.' 'Se on vain tiellä.'

Hän oli siirtänyt sohvatyynyn tuolille pöydän viereen. Nyt oli helpompi nojata. Muutaman minuutin he olivat istuneet siten eikä ollut kuulunut muuta kuin heidän sydäntensä riemukas sykintä.

Huoneeseen oli kantautunut kirkonkellojen ääni. Venäläisen katedraalin kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen: 'Isakoffi, Jakopoffi, pom, pom, pom!' Ja sitten:... 'Kuka köyhän nai, kuka köyhän nai?' 'Toinen köyhä, toinen köyhä!'

"Johanna, avaapa ikkuna. Kuuntelemme kellojen ääntä."

Johanna oli noussut. Hänen solakka, nuortea vartalonsa oli piirtynyt kauniina ikkunan aukkoa vasten. Hän oli ollut kuin morsian, joka on sulkeutunut tyttökammioonsa häiden edelliseksi päiväksi, ja nyt notkealla liikkeellä avaa ikkunan kuunnellakseen lintujen laulua puutarhassa; ne laulavat hänen onnestaan, joka on päivän matkan päässä. Sellaista vapaaehtoiseen, suloiseen yksinäisyyteen vetäytynyttä oli Johannakin tuona hetkenä muistuttanut; hänen päänsä asenne ja heikosti eteenpäin taipunut vartalonsa olivat kertoneet hiljaisesta, sykähdyttävästä onnesta. Sinä hetkenä oli Johanna kuulunut hänelle ruumiineen, sieluineen.

Se oli ollut heidän viimeinen tapaamisensa. Parin päivän päästä hän oli matkustanut kaupungista kuin varas; hän oli halunnut viedä muassaan tuon päivän muiston ja maakylän hiljaisuudessa haudata sen. Hän ei enää jaksanut luottaa Johannaan.

Mutta -- päivien vieriessä hänestä oli ruvennut tuntumaan, että hän ehkä teki väärin tyttöä kohtaan. Hän oli taistellut, hän oli väittänyt vastaan, kunnes oli saapunut Johannan kirje.

'Sinä olet hävinnyt minulta', oli Johanna kirjoittanut.

Oh, Herra, hävinnyt, vai hävinnyt! Hän oli maannut puutarhassa ja katsellut koppakuoriaista, joka koetti kaivautua maahan. Mutta maanpinta oli siinä paikassa ollut liian kovaa. Ei siis ollut auttanut muu kuin antaa auringon lekottaa suoraan selkään.

Niin oli käynyt hänenkin, juuri samalla tavalla. Johannan kirje oli vaatinut vastauksen ja hän oli vastannut. Suhde oli korjautunut entiselleen, -- siirtynyt samalle asteelle kuin millä se oli ollut jo niin monta kertaa ennen. Se oli kuin kellon vetämistä seisahtumisen jälkeen. Toivo oli herännyt uudelleen, -- yhtä väkevänä, yhtä tuoreena kuin luonto talviunen jälkeen. Ja tällä kertaa tuntui toivo varmemmalta kuin koskaan ennen.