Part 7

Verkalleen, askel askeleelta läheni ovi. Ei ollut tuumankaan varaa syrjään. Väkijoukko painoi häntä eteenpäin. Kohtalo kuljetti ihmislasta ja työnsi häntä edellään. Se sanoi: 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Kyllä kohtalo piti muusta huolen.

Portailla Juho pysähtyi hetkiseksi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Ajurinrattaat täristivät yli torin, raitiotievaunu kolisi mennessään. Aleksanterin patsaan ympärillä paloivat lamput. Niiden alta vaelsi ihmisvirta katkeamattomana vuona. 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se kai oli elämän laki...

Hän asteli verkkaan kiviportaita alas. Siinä oli vasemmalla tuttu paviljonki, jossa he harjoittelivat saarnaamista. Hän oli koesaarnansa pitänyt. Keväällä hän ilmoittautuisi maturiteettiin.

Sitten kesän luvut vielä... ja syksyksi hän saisi tutkintonsa. Sitten pohjoiseen hiippakuntakaupunkiin vihittäväksi ja niin maalle... jonnekin... samantekevä, minne...

Siinä oli kravattimyymälän ikkuna. Kaasulamppu valaisi kulmaa heikosti. Se oli muistojen paikka... niinkuin koko katukin. Tässä... tämän portin vieressä oli Johanna kerran odottanut... Juho vilkaisi porttikäytävään. Se ammotti häntä vastaan mustana kuin hauta.

'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' ajatteli Juho Kostia ja viimeinen kynttilä hänen sielussaan sammui. Hän kääntyi Esplanaadille. Siinä, muutaman askeleen päässä oli hänen porttinsa, likainen, pimeä holvi, joka johti heikosti valaistulle pihalle.

Hän oli jo menossa porttikäytävässä, kun kuuli askeleita takanaan. Hän ei niihin huomiota kiinnittänyt; talossahan asui sadoittain ihmisiä. Kunnes hänet äkkiä pysähdytti lempeä, hiukan nuhteleva ääni, jossa soi tukahdutettu nyyhkytys:

-- Janne!

Hän pyörähti ympäri. Kuka häntä kutsui? Pimeästä astui häntä kohti tyttö, pitkä ja solakka. Hänellä oli virsikirja kädessä.

-- Johanna!

Se oli Johanna Lang. Juho huokui syvään kuin hukkuva. Hänen päässään meni hetkiseksi kaikki sekaisin. Vain yksi ääni tuntui muita selvempänä kuiskaavan:

'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se oli elämän sääntö. Hänen olisi pitänyt paeta.

-- Kuinka... olet täällä?

Johanna Lang pyyhkäisi silmänurkkaansa. Ilmeisesti hän itki.

-- Janne, minä en kestä tätä... en kestä, että sinä kuljet vieraana etkä ole minua näkevinäsi.

Hän itki. Totisesti, Johanna Lang itki!

Juhon valtasi omituinen tunne. Ensimmäinen ajatus, joka syttyi päässä, kehoitti häntä sulkemaan syliinsä tuon turvattoman olennon, joka itki kuin loppututkinnossa hyljätty rippikoulutyttö, ja sanomaan: 'Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke!' Mutta sitten hän muisti, ettei Johanna ollut suostunut antamaan lupausta. Ankarana moraalin miehenä ei Juho uskaltanut toteuttaa houkuttelevaa ajatusta, vaan tarttui tyttöä kädestä.

Tämä nähtävästi odotti hellempää kohtelua, koska kyyneleet vuotivat yhä vuolaammin.

-- Mistä sinä tulet?

-- Kirkosta. Minä olin siellä myös ja näin sinut koko ajan. Koetin kiiruhtaa perässä, mutta sinä astuit kuin vimmattu.

Viimeistä sanaa lausuessaan hän naurahti. Hän oli suloinen nähdä. Kyyneleet riippuivat pitkissä silmäripsissä kuin säteilevät helmet. Nuo ihmeelliset, merenväriset silmät olivat kaipausta täynnä. Povi aaltoili pidätettyjen tunteiden painosta. Käsi värähteli heikosti hänen omassaan.

Kauempaa ei Juho jaksanut itseään pidättää. Hän vilkaisi porttikäytävään -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna Lang hänen povellaan.

Juhon sydäntä puristi raju tuska ja kaipaus. Mielestään hän oli kuin varas, joka ottaa toisen omaa, -- mutta toisaalta taas hänestä tuntui, että hän piteli sittenkin omaansa. Kuin paetakseen näitä ristiriitaisia tunteita hän suuteli Johannaa tulisesti ja pitkään. Hämärä piha tuoksui omenilta; Johanna Langin tukka tuoksui -- miltä, sitä ei Juho ehtinyt ajatella, -- mutta se sai hänen ruumiinsa onnesta värähtelemään. Tähdet katselivat korkealta kivimuurien yläpuolelta. Portin ohi kulki joku hyräillen. Taivas ja maa yhtyivät hetkiseksi. Suurkaupunki pidätti henkeään...

-- Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke! Tyttö painoi päänsä hänen olkapäätänsä vasten ja nyyhkytti:

-- Janne, Janne!

Juho riistäytyi ensimmäisenä vapaaksi; huumaus rupesi menemään ohi. Hän piteli Johannaa käden ulottuman päässä.

-- Anna minun katsoa sinuun!

Samassa helähti hopeankirkas nauru hänen korvaansa.

-- Ethän sinä pimeässä näe!

Juho masentui. Niin todellakin: -- siinä, missä he seisoivat, oli melkein pilkkopimeä.

-- Minä näen sinut sieluni silmillä aina... joka hetki.

-- Oi, sinä suuri poika!

-- Niin... se on totta!

Missä oli entisyys, missä kasvojen kalpeus ja juhlallinen vakavuus? Missä sydämen tuskat ja raateleva epätoivo?

Missä oli kolkko kaupunki, missä Fagerholmin likainen piha? Missä ylioppilas Juho Kostian ankara munkkielämä?

Kaikki, kaikki oli kadonnut. Entisyyttä ei ollut -- ei ollut koskaan ollut. Kasvojen kalpeus oli väistynyt hehkuvan punan tieltä. Sydämen tuskat olivat loppuneet.

Kolkko kaupunki oli muuttunut paratiisiksi, Fagerholmin likainen piha taivaan esikartanoksi. Ja ylioppilas Juho Kostia hyräili:

-- En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, kun ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan...

Johanna ehdotti, että lähdettäisiin heille. Juhoa ei tarvinnut kahdesti pyytää. He lähtivät.

Sinä iltana, palmusunnuntai-iltana ei ollut taivasta eikä ollut maata; ei ollut hepreaa eikä ollut Helsinkiä; -- ei ollut yhtään mitään. Kaikki oli lakannut olemasta; kaikki oli rauennut tyhjiin.

Oli vain yksi ainoa: -- Johanna Lang.

Mutta hän oli kaikki...

5.

Pienessä kolmannen kerroksen kamarissa on kaikki muuttunut. Sen täyttää tulviva auringonvalo, joka saa vanhat seinäpaperit loistamaan. Niiden haalistuneet ruusukiehkurat, jotka muutama viikko sitten valittelivat vai vaisuuttaan, julistavat nyt elämää, sitä verenpunaista, jota ihmissydän ikävöi. Pieni, keltapuitteinen peili piirongilla ilkkuu viattomasti, puhellen edessään seisovalle nuorelle ylioppilaalle: 'Taiteilijarusetti ja vapaasti solmittava kaulaliina! -- ka se!' Joku viikko takaperin sekin haasteli vakavaa, juhlallista kieltä: 'Siltä pitää oikean papin näyttää.' Ruusukiehkurat seinillä karkeloivat kuin kevytjalkaiset tanssijattaret. Niillä on suuri pää, mutta kas -- sen tekee tukkalaite: -- kasvot kyllä ovat kapeat ja hienot -- ja jalat vippelehtivät ohuen harson sisässä. Sen helma käpertyy kaarelle kuin merenneidon pyrstö -- vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan. Peilin edessä seisova ylioppilas soittaa viulua intohimoisesti. Se on äsken tilattu Perä-Pohjolasta sähkösanomalla: 'Lähettäkää viulu heti!' Jousi juoksee sulavasti kuin itsestään; kalvonen taipuu taiteellisesti, leuka puristaa viulun syrjää tanakasti. Siellä -- kasvojen alaosassa on kuin ukkosta, mutta ylempänä -- silmissä ja otsalla asustaa taivas, selkeä ja siintävä. Tukka on valahtanut hiukan otsalle. Ylioppilas seuraa peilistä ruusukiehkurain karkeloa: -- ne pyörivät kuin keijukaiset.

Ylioppilas keskeyttää soittonsa, katselee ympärilleen ja myhäilee. Ovatko huonekalut paikoillaan? Hänen mielestään niiden olisi pitänyt saada henki; niiden olisi pitänyt hyppiä, tanssia, rikkinäisestä tuolista tukevaan sohvaan saakka. Eikö rakkauden voima ollut kaikkivaltias kuin itse Jumala?

Ylioppilas kurkistaa peiliin. Niin -- taiteilijarusetti sopi erinomaisesti. Se on toverin keksintöä, tuon hyväsydämisen fyysismatin, jolla on jo veressä taipumus hienoon käytökseen. Kaulaliinat on neulonut Margareeta; he itse olivat ostaneet kankaan. Ja markan hän oli saanut -- Margareeta, markan vain näppäröiden sormiensa työstä. Silloin oli oltu pöllöjä. Suudelman hän olisi ansainnut -- suudelman tai kaksi. Se olisi ollut ritarillista.

Niin -- nuo silmät. Kenelle kuuluivat nuo silmät? Ylioppilas Juho Kostialle, joka on hulluna rakkaudesta.

Ne ovat viidennen luokan kahvilan soittajan silmät, joissa kuvastuu hehkuva antaumus taiteelle -- taiteelle, joka on liian hyvää kahvilayleisön kuultavaksi. Mutta nuo silmät eivät välitä arvostelusta; ne pyytävät vain heijastaa, mitä sydämessä liikkuu. Silmät ovat sielun peili, -- mutta piirongilla seisova keltapuitteinen peili on nenäkkyys itse. Se sanoo: 'Liian kuumat, liian kuumat! Nuo eivät sovi Fagerholmin päivällispöytään.'

Mutta -- mitäpä siitä välittää nuori mies, joka on hulluna rakkaudesta. Hän nauraa, hän laulaa, hän houkuttelee viulustaan mitä ihmeellisimpiä säveleitä. Toisin vuoroin hän panee viulun itkemään; -- mutta se ei oikein soinnu; se on keinotekoista. Ei, leivosten laulu ja peipposten viserrys on päivän ohjelma! Ja aurinko: -- ole hyvä ja paista vain!

Hän kulkee huoneessaan kuin juopunut, viulu kädessä. Heprealainen raamattu pöydällä pyytää anteeksi olemassaoloaan. Ylioppilas viskaa sen sänkyyn. Levähdä, vanhus, ja nauti elämästä! Nyt on toivoon ja lempeen aikaa!

Ylioppilas asettuu hajasäärin seisomaan sohvan yläpuolella riippuvan taulun eteen. Se kuvaa kuutamomaisemaa. Jää kimaltelee kuin peilinlasi ja sitä pitkin kiitää nuori, onnellinen pari, naisella tiukasti istuva, vartalomyötäinen lyhyt päällystakki, jossa on turkisreunus. Hei, liidelkää, hei, kiidelkää! Juho Kostia soittaa onnellenne!

Soitto oli samentinpehmoista. Kummakos se, kun taulussa on tummanpunaisella sametilla päällystetty kehys. Se sopii tuohon idylliseen maisemaan.

Juho Kostia laskee viulun syrjään ja vaipuu nojatuoliin istumaan. Tunteet vellovat, ajatukset kiertyvät sykkyrään kuin liian ohut villalanka rukin puolassa. Mutta ajatusten kehrääjälle tuottaa nautintoa käpertyneitten langansäikeiden selvittely.

Voiko maailma uskoa, että tuolla olkapäällä, jolla nyt lepää pari katkennutta hiusta, on levännyt tytön pää? Maailma on epäuskoa täynnä; se ei sellaista usko, vaikka näkeekin joka päivä. Juho Kostia ei tahdo sitä itsekään uskoa.

Mutta -- se on totisinta totta! Tuolla olkapäällä on levännyt tytön pää. Juho Kostia voi sen nähdä siinä vielä nytkin. Hän vaipuu muistoihinsa.

... Ihme, että naisella saattoi olla niin pehmeä leuka! Se oli kuin pienoismaailma -- tuollainen leppoisa kumpu, jolla kasvoi ohuenohutta, silkinhienoa haituvaa: -- ne olivat ihokarvoja. Kumpu päättyi laaksoon, pyöreäpohjaiseen laaksoon, joka sijaitsi leuvan päässä. Se oli hikihelmen aurinkoinen kehto -- sen suloinen syntymäpaikka...

...Ihme, että naisen kulmakarvat kasvoivat niin ujostelematta! Valkea hipiä niiden alla kuulteli viattomuuttaan, silloin tällöin hiljaisesti värähtäen: -- oli kuin olisi se pyrkinyt piiloon katseelta, joka hehkuvana hiveli sen pintaa.

... Oliko ihmisellä ylimalkaan niin valkoinen päänahka kuin muutamalla tyttökoululaisella "Pakkilaatikossa"? Juho Kostia oli sitä sangen läheltä katsellut -- noin vajaan viiden sentin päästä. Tuon tytön päänahka oli vaikeimmista valkein. Mikään sivuajatus ei saattanut johtua mieleen sitä katsellessa; sellainen olisi ollut pyhyyden loukkausta...

... Entä uinuvat silmälaudat! Ne olivat kuin kuultava vaippa taivaan ihanuuden yllä. Niiden alla uinui itse autuus unelmoiden. Ne värähtelivät, rypistyivät hienosti ja sitten -- aukenivat. Se oli kuin auringon nousu merellä.

Omituinen puistatus käy nuoren ylioppilaan läpi. Hän on merellä, kaukana maasta, kylmät väreet puistattavat ruumista. Sitten -- yks' kaks' kaikki lämpenee ja poskille kohoaa hehkuva puna.

Suutelo!

Juho Kostia muistaa muutaman runosäkeen... Se on ennen tuntunut hänestä imelähköltä, mutta nyt se on totisinta totta, verisintä vakavuutta:

"Kai enkelit siis taivahan jo keksi suutelon!"

Totisesti, suutelo oli taivaallista alkuperää! Itse Isä Jumala huvitteli toisinaan puhaltelemalla saippuapalloja ilmaan. Enkelit ottivat niitä punaisten huultensa väliin, pitivät siinä hetken aikaa ja painoivat sitten huulet hiljaa kiinni. Kuului suloinen tupsahdus -- ja nauruun purskahtaen enkelit lensivät toistensa kaulaan antaen toisilleen suuta: -- he halusivat koetella, tuntuiko toisten huulilla vielä saippuan maku. Ei tuntunut -- se oli hävinnyt kuin taikaiskusta. Jumala katseli päältä ja hymyili. Se oli suutelon alkuperä.

Juho Kostia oli ottanut kaikkiaan kolme suudelmaa. "In nomen Patris, Filii, Spiritusque Sancti" olisi hän voinut sanoa. Mutta hän ei ollut sanonut mitään; hän oli vain ajatellut:

'Rakastan, rakastan, rakastan.'

Ja sehän oli ymmärrettävää. Sen ymmärsi kai Jumalakin, koskapa ei ollut lähettänyt Juho Kostialle omantunnonvaivoja. Eihän Johanna Lang ollut vieläkään antanut minkäänlaista lupausta.

Juho Kostia ei nyt ajatellut sellaisia pikkuseikkoja. Hän tunsi kerrankin olevansa vapaa, vapaa ennakkoluuloista. Omantunnonvaivat, ne kuuluivat menneisyyteen, -- siihen aikaan, jolloin hän vielä oli tankannut Tuomas Kempiläistä. Nyt hän luki "Paul ja Virginiaa".

Varmasti ei koko Helsingissä löytynyt onnellisempaa ihmistä kuin Juho Kostia, jumaluusopin ylioppilas. Hän tosin "skraapaili" luennoilta ja soitteli viulua. Kuka hänen asemassaan olisi voinut mennä katekiseeraamaan aineesta: "Johannes Kastajan kaulanleikkaus". Sehän olisi ollut samaa kuin pistää kätensä vereen, nuo kädet, jotka olivat silitelleet Johanna Langin pehmyttä poskea.

Hän oli lähettänyt professorille kirjelipun ja ilmoittanut olevansa sairas. "Kaulanleikkaus" sai siirtyä.

Tänä iltana hän lähtisi Johanna Langin kanssa Alppilaan. Se oli vappukunnossa, vaikka tuohon kevään juhlaan olikin vielä pari viikkoa. Siellä he saisivat jonkun rauhallisen nurkan istuakseen. Siellä ei tavallisesti, käynyt Johannan opettajia; he kulkivat Seurahuoneella. Juho oli ottanut asioista selvän; hän oli puhutellut Seurahuoneen portieria. Viisimarkkanen oli avannut ovenvartijan suun. Sellaista sai rakkaus aikaan.

Hän ottaa viulunsa ja rupeaa jälleen soittamaan. Hän soittaa mitä mieleen johtuu, polkkia, masurkkoja, marsseja ja vienoja lemmenlauluja. Niissä -- viimeksimainituissa on viulu omalla alallaan.

Hän kuvittelee mielessään lähestyvää iltaa. Viulun sävelet tulkitsevat hänen ajatustensa kulkua:... Kävely viertotiellä... Johannan keväthatun sulka heilahtaa ja hän sanoo: 'Ush, kun tulee lämmin.' He hiljentävät askeleitaan ja silloin Juho voi mukavasti tarkastella Johannan niskan kaunista kaarta: se muistuttaa joutsenen kaulaa. Autoja hurisee ohitse, täynnä nuoria herroja ja naisia. Heille heilutetaan nenäliinaa. Se on Juhon mielestä liikuttavaa. Mutta sitten sanoo Johanna: 'Ush, kun ihmiset ovat tulleet julkeiksi!' Juho yhtyy siihen hengessään ja lausuu: 'Kevytkenkiä... mitä lienevät, konttoristeja.'

Viulun sävelet huokuvat halveksumista:... kehtaavatkin häiritä heitä! Oikeastaan pitäisi Helsingin viertoteillä saada aikaan saksalainen järjestys: vissille välimatkalle kaksi tolppaa ja kummankin ääreen poliisi kello kädessä tarkastamaan, millä nopeudella autot ajoivat. Sitten sakkoa jokaiselle nopeuden ylittäjälle. Jäisi nenäliinan liehutus...

...Alppila on nimensä arvoinen. Mistä keksivätkin niin sopivan nimen? Juho muistaa ylioppilaaksi tulonsa. He olivat istuneet Alppilassa ja toverit olivat hiukan maistelleet. Hän oli juonut vain sitruunavettä, mutta yhtäkaikki -- sekin oli mennyt päähän.

Aamuyöstä hän oli samonnut kaupunkia kohti parin naisylioppilaan seurassa. Ne olivat pohjalaisia tyttöjä, toinen vasta illalla esitetty. Hän oli esitelmöinyt 'Jumalan suuruudesta luonnossa'; hän oli sanoilla tahtonut toistaa Beethovenin kuolemattoman sävellyksen. Mutta -- ylioppilasneitoset olivat olleet liiaksi lakeissaan kiinni. Silloin oli hän vaipunut muistelemaan "Vinsentti Aallonhalkaisijaa" ja tyttöä, joka kylpi kyynelissään, kun laulettiin "Riemun ruususia". Osasivatko neidit "Riemun ruususia"? Neitoset olivat katselleet häntä ihmeissään. Ehkä neidit tahtoivat itkeä, jos hän laulaisi sen heille? Yhä kummastuneempia katseita ja omituista hymyilyä. Oliko mies päissään? Tavallaan kyllä, -- mutta juopunut ainoastaan lämpimästä kesäyöstä, syreenien tuoksusta ja nuoren ylioppilaan onnesta, johon sekaantui hiukan leikillistä uhkamielisyyttä -- tuollaista runollista haljuilemista. Olisipa hänen vierellään silloin astellut Johanna Lang!

Juhoa nauratti ajatellessaan, että Johanna oli siihen aikaan ollut neljäntoista vuotias, lyhythameinen koulutyttö, joka luki vain läksyjään. Siellä hän oli kulkenut Alppilan viertotiellä ja haljuillut -- tietämättä, että muutamassa toisen kerroksen kamarissa Katajanokalla kasvoi impi, joka kerran tulisi hänen kohtalokseen.

Kohtalokseen? Mistä se sana sukelsi esiin?

Viulun soitto katkesi. Juho vaipui mietteisiinsä. Oliko hän vielä kerran pettyvä Johannaan nähden?

Ei, se oli mahdotonta! Silloin ei löytynyt oikeutta taivaassa eikä maan päällä. Murskata rakastava, tulinen sydän! Se ei voinut olla Jumalankaan tahto.

Hänen kuohuvat tunteensa viilentyivät hiukan. Järjen äänikin sai kuiskutuksensa esiin: 'Ole varovainen! Naisen sydän on petollinen.'

Petollinen? Hänenkö Johannansa, joka oli levännyt hänen sylissään ja tarjonnut huulensa suudeltaviksi? Kolme kertaa!

In nomen Patris, Filii, Spritusque Sancti.

Nyt ne sanat olivat paikallaan. Totisesti, hän oli kihlannut morsiamen Jumalan kasvojen edessä, hänen sinisen taivaansa alla! Ensimmäinen suudelma oli annettu Fagerholmin pihalla ja kaksi seuraavaa Johannan porttikäytävässä, -- mutta molempiin näkyi taivas, uskollisen lemmen iankaikkinen todistaja. Tosin ei sormuksista oltu vielä puhuttu mitään, mutta puhuttaisiin syksypuoleen... syksypuoleen...

Ovelle koputettiin. Runar pisti päänsä oven raosta ja ilmoitti päivällisen olevan katetun.

-- Eikö Helge ole tullut?

Helge? Juho oli vallan unohtanut hänet.

Samassa aukeni eteisen ovi ja Helge ja Margareeta astuivat sisään. Helge näytti tyytyväiseltä eikä Margareetankaan ilmeessä huomannut mitään erikoisempaa. Hän vilkutti silmää kamarin ovella seisovalle Juholle.

-- Ack så fin, så fin! Mihinkäs nyt aiotaan?-- Päivälliselle, vastasi Juho nauraen. Margareeta iski silmää Helgelle, joka suu hymyssä auttoi tältä päällystakkia yltä.

Tyttö teki oikein vallasnaisen kumarruksen ja nauraa hihitti:

-- Tehkää hyvin, herrat, ja tulkaa syömään!

6.

Alppilassa, pienessä sivuhuoneessa, josta päivällä on hauska näköala, istuvat Juho ja Johanna kahvin ääressä. Edeskäypä on kantanut kahvin sisään, saanut maksun ja hyvät juomarahat sekä Juholta viimeisen varauksen: 'Tämä huone on siis tilattu.' Edeskäypä on nyökäyttänyt päätään ymmärtämyksen merkiksi ja poistunut kuulumattomin askelin. Kahvikannu kimaltelee sähkölamppujen valossa. Tunnelma on kuin "Tuhannen ja yhden yön" saduissa.

Johanna katselee hiukan arastellen ympärilleen. Hän on koulutyttö ja hän pelkää; hän ei ole ennen istunut kenenkään kanssa tilatussa huoneessa. Sana soinnahtaa hänen korvassaan hiukan salaperäiseltä. Mutta Juho Kostia on kerta kaikkiaan siinä mielenvireessä, ettei hän sellaista huomaa. Hän on halunnut vain turvallisuutta, saadakseen olla kahden kesken Johannan kanssa ja puhua ylitsevuotavan sydämensä kyllyydestä.

Hän ei osaa asettua Johannan kannalle. Itse koulunpenkiltä päässeenä hän ei enää muista "peruukien" hirmuista valtaa. Hän on ylioppilas ja vapaa kansalainen; sitäpaitsi hän on teoloogi.

Juho nauraa Johannan arkuudelle. Jumalalla on erityinen syy varjella heitä juuri tänä iltana opettajain argussilmiltä.

Hän on tunteeton kaikelle muulle. Vain yksi sana tulkitsee hänelle elämää tänä iltana. Se sana on: rakkaus.

Juho kaataa kahvia kuppeihin. Hän on onnellinen. Jo siitä tavasta, millä hän kallistaa päätään ja pitää kahvikuppia silmällä, voi nähdä, että hän on onnellinen. Hän ei tahdo muistella menneitä päiviä. Nykyisyys riittää kyllin.

-- Katsotaanpas, tuleeko sinusta rikasta, lausuu hän kumartuen Johannan kahvikupin ylitse. Kupin pinnalla kelluu vaahtoympyröitä suurempia ja pienempiä. Yksi on markan kokoinen.

-- Rikas! huudahtaa Juho Kostia ja hänen silmänsä loistavat. Se on otollinen ennemerkki. Vanhassa Kostiassa on runsaasti rahaa ja Juho tulkitsee vaahtoympyröiden merkityksen omalla tavallaan.

Johanna naurahtaa. Hänenkin sydämensä lämpenee tulevaisuutta ajatellessa. Ei olisi hullumpi olla rikas. Hän on aina ollut köyhä. Hän silmää Juhoa hymy suupielessä ja kysyy:

-- Saatko sinä periä paljonkin?

Kas, kas, kuinka laskeva jo! Aito helsingitär... Juho käy hiukan alakuloiseksi. Mitä on rikkaus sydämen rinnalla? Kulta kuluu ja hopea homehtuu kerran, mutta sydän pysyy iankaikkisesti. Se ei häviä kuolemassakaan. Kuoleman jälkeen Jumala punnitsee sen ja asettaa talteen. Siellä se loistaa taivaan perähyllyllä kimaltelevan lasikuvun alla. -- Ja ylimmäisinä ovat ne, jotka ovat paljon kärsineet ja paljon rakastaneet...

Juho Kostian sydän on kokenut kumpaakin. Sekin on paljon kärsinyt ja paljon rakastanut. Sen on aiheuttanut Johanna Lang -- tämä ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, jolla on merenviheriät silmät ja joutsenen kaula.

-- Minä olen ainoa poika, lausuu hän hiukan väkinäisesti silmissä harhaileva katse.

Johanna katselee häntä hymyillen.

-- Satuprinssi! Sinä olet onnellinen!

Se lausuttiin sokuriäänellä, vienosti, lempeästi, mutta se vaikutti Juho Kostiaan kuin kylmä suihku. Hän heräsi todellisuuteen.

-- Niin -- minä olen onnellinen, mutta en Vanhan Kostian rahojen vuoksi.

He ryyppäävät kahvia ja hymyilevät toisilleen. Juhon hymy kyselee, ymmärsikö Johanna, minkävuoksi hän oli onnellinen.

Kaipa Johanna sen ymmärsi; ainakaan ei Juho voi lukea hänen kasvoiltaan mitään epäilystä herättävää. Hän on vain tullut varovaiseksi. Amorin koulussa hän on oppinut, ettei pitänyt "rukatella". Tuo kotimurteen sana sopi hyvin tällaisiin tilanteihin. Ei pitänyt kiirehtiä.

-- Miksi oikeastaan rupesit teoloogiksi? Etkö olisi voinut lukea kandidaattia niinkuin Helge?

Helge! Sana särähti pahasti tänä aurinkoisena hetkenä. Se vaikutti proosallisesti, toi mieleen huoneen vuokran -- tämän tilatun huoneen vuokran. Johanna Langilla oli ihmeellinen kyky usein puhua niin, että mieleen johtui raha. Ja kuitenkaan hän ei tuntunut rahasta välittävän.

Mutta -- Juho Kostia on tänä iltana sillä päällä, ettei mikään voi häntä syvemmin järkyttää.

-- Jos tahdot, Johanna, niin tänä iltana poltan kaikki kurssikirjani!

Juho Kostia ajattelee "Biblia hebraicaa". Se on korukansiin sidottu, kaunis kirja. Hän on kirjain ystävä ja ymmärtää niiden arvon. Mutta tänä hetkenä hän on valmis luopumaan niistäkin -- Johanna Langin tähden.

Johanna tekee kauhistuneen liikkeen. Kuinka somasti hän osasi nostaa hennon kätensä pystyyn!

-- Ei! -- se olisi viimeinen hulluus. Minun mielestäni sinä sovit papiksi erinomaisesti.

Hyvä! -- ei Juholla ollut mitään sitä vastaan; kuinka vain Johanna tahtoi. Hän oli vain tänä iltana valmis vaikka tähden nountiin taivaalta, jos se ylimalkaan olisi ollut mahdollista.

-- Minä näen sinut pappina jossakin kaukaisessa maaseurakunnassa ja kaikkien nuorten naisten sinuun syvästi rakastuneen.

Sillä päälläkö Johanna olikin? Halusiko hän taas ruveta kiduttamaan?

Naivisuudessaan ei Juho huomaa tuota maailman alusta asti käytännössä ollutta keinoa, johon naiset turvautuvat. He haluavat kuulla rakkauden tunnustuksia, kunhan vain itse saavat olla merkitsemättä kantaansa. Se on suloisinta soittoa heidän korvilleen.

-- Johanna, sinä ymmärrät väärin. Tietysti minä menen naimisiin.

Sitä oli tyttö odottanutkin. Hänen Eevan-luontonsa heräsi. -- Oli taas kovin suloista syödä kielletystä puusta: -- saada Juho haltioitumaan ja mahdollisesti suutelemaan kerran, pari, -- kunhan vain ei omasta puolestaan tarvinnut luvata mitään.

-- Tietystikin! -- sitä minä tarkoitin! -- hänen äänensä helisi kuin hopea -- ... tietysti! Sinä luonnollisesti valitset -- kauneimman, jonka kanssa menet naimisiin. -- Oi, Janne, minä haluaisin olla sinun häissäsi!

Juho vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli Johannaa suurin, kysyvin silmin.

-- Sinä et tarkoita totta, Johanna, sammalsi hän.

-- Totta! nauroi tyttö.

-- Sinä et voi olla minun häissäni kuin yhdellä ehdolla.

-- Oi, sano minulle se ehto!

Juho mietti. Uskalsiko hän antautua niin pitkälle? Hän riemuitsi ja pelkäsi. Hän oli kuin kuilun partaalla seisova. Hyppäisikö hän yli?

Hän oli kerran yrittänyt ja pudonnut.

Tyttö katseli häntä pyytävästi; hän ojensi kätensä pöydän yli. Juho tarttui siihen kiihkeästi puristaen sitä lämpimästi.

-- Oi, sano minulle se ehto, Janne, pyyteli hän silmissä kostea kiilto.

-- Sillä ehdolla, että me... seisomme rinnakkain.