Part 6

Mutta nyt -- nyt oli tammikuun loppupuoli. Ensimmäiset hyasintit ilmestyivät kukkakauppojen ikkunoihin -- hyasintit, Johanna Langin lempikukat. Ja Helge tietysti veisi hänelle ensimmäisen...

Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Johanna ei nähtävästi ollut käynyt häntä katsomassa.

Hänen piti päästä varmuuteen. Hän painoi soittokellon nappia.

-- Onko minua kukaan käynyt katsomassa?

Ovelle ilmestynyt hoitajatar katseli häntä tarkkaavasta Sanoisiko hän totuuden vai eikö? Lääkäri oli maininnut jotakin 'onnettomasta rakkaudesta' ja arvellut, että olisi onni poikaraukan päästä irti niistä ajatuksista. Mielen rauha ja tyyneys olisi hänelle nyt kaikkein paras.

-- On... eräs herra ja rouvashenkilö.

-- Eikö muita?

-- Heillä taisi olla muassaan muuan nuori neiti.

Juho veti syvään henkeä. Hänen poskensa punehtuivat ja silmät rupesivat oudosti hehkumaan.

-- Neiti? Mikä hänen nimensä oli?

-- En muista... Fagerlund tahi jotakin sinnepäin. Margareeta.

Hehku sammui Juho Kostian katseesta ja alakuloisena hän silitteli peitteensä reunaa. Hän huokasi syvään.

-- Herra Kostia ei tottele minua. Minä olen kieltänyt teitä puhumasta.

-- Kyllä minä tottelen, lausui Juho nöyrästi ja hänen äänensä värähti avuttomasti.

Sairaanhoitajattaren kävi häntä sääli. Mutta mikäs auttoi. Poloinen poikariepu! Hänet piti saada terveeksi. Hänen parantumisensa nykyinenkin aste oli jo pikkuinen ihme. Sellainen ankara keuhkokuume, josta toipumiseen tarvittiin kaikki sielun ja ruumiin voimat. Pitikö hänen nyt totuus ilmaisemalla kiihoittaa potilasta ja siten estää häntä lepäämästä. Se tummatukkainen neiti, joka kerran oli käynyt sairasta kysymässä ja sitten -- kuultuaan tämän hourailevan -- poistunut punaisena kuin piooni, ei ansainnut yhtään myötätuntoa. Oli parasta, että sairasta autettiin irtaantumaan hänestä, maksoi mitä maksoi. Sen verran oli hoitajatar Juhon katkonaisista lauseista päässyt selvyyteen, että tämä kanta oli kaikkein paras.

-- Herra Kostia ei saa soittaa minua muulloin kuin silloin, kun jotakin todella tarvitsette.

Hoitajatar meni.

'Jotakin todella tarvitsette'. Tällä hetkellä olisi Juho Kostia 'todella' tarvinnut vain yhtä: -- Johanna Langin rakkautta. Se hänet olisi parantanut. Se hänet olisi jälleen auttanut saamaan elämästä kiinni. Mutta nyt, kun tämä ainoa häneltä kiellettiin, oli samantekevää, miten hänen kävi.

Miksi ei Jumala ollut korjannut häntä pois, kun hän jo oli seissyt niin lähellä iäisyyden portteja? Mitä järkeä siinä oli, että hänen annettiin 'parata', 'toipua' -- jatkamaan toivotonta, harmaata elämää? Tarvitsiko häntä kukaan? Kirkko, seurakunta? -- Mitä teki kirkko papilla, jonka lohdutuksen malja oli viimeistä pisaraa myöten tyhjä? Eikö ollut kohtalon ivaa, että hänen kaltaisensa piti ojentaa malja janoisen huulille ja sanoa: 'Juo!'

-- Ei, kuolla pois, se olisi kaikkein parasta, kuolla täällä sairaalassa, jossa oli totuttu kuolemaa näkemään. Siinä olisi ollut järkeä. Kuoleman talo oli kuolevia varten.

Ja -- kuka häntä sitten olisi surrut? Niin... isä ja äiti. Mutta heillä oli uskonsa ja he olisivat sen kyllä kestäneet. Johanna olisi itkenyt kaksi ja puoli kyyneltä ja hakenut lohdutusta Helge Hollanderin sylistä.

Elämä oli järjetöntä alusta loppuun asti. Se teki ihmiselle saman tempun kuin Jäämeren kalastaja tainarille: tämä viilsi kalan vatsan auki, riisti maksan, heitti kalan mereen ja pilkkasi: 'Ui matkoihisi!'

Sillä eroituksella vain, että elämä riisti sydämen.

Elämä oli tyly ja kova. Taivaallinen tuomari tuntui sangen vähän piittaavan maan lasten kohtalosta.

Taivaassa hänellä pikemminkin olisi ollut jotakin tehtävää: -- hän olisi rukoillut esirukouksia Johanna Langin puolesta tämän kauniiden silmien tähden. Sellaiset sopi kyllä pelastaa... Jumalankin, sillä ne olisivat kyllä kaunistuksena... taivaassakin. Nyt hän ei voinut rukoilla hänen eikä itsensä puolesta.

Mutta oliko hän niin varma taivaaseen pääsystä?

Eikö ollut mahdollisempaa, että hän olisi joutunut sinne toiselle puolelle? Sellainen viulunsoittaja ja tyttöjen narri! Ehkä paholainen olisi pannut hänen lausumaan Robert Burnsin runoa 'Hannalle' -- päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Siinä olisi ollut hänen iankaikkinen kadotuksensa.

Hänhän oli viime aikoina melkein tyyten jäänyt kirkosta pois. Soitteli kaiket sunnuntait ja rustasi lemmenlauluja; ajatteli sakramenttiopin luennoillakin vain Johannaa, kuvitellen alttarivaatteisiin hänen päätään pienet enkelin siivet niskassa ja käsi poskella. Sellainen teoloogi... oikea publikaani!

Juho Kostiasta tuntui tällä hetkellä, ettei hän nurkuisi, joutuipa hän kumpaan paikkaan hyvänsä. Hänelle, joka ei voinut uskoa iankaikkiseen kadotukseen ja joka sen vuoksi tuskin pääsisi taivaaseen, olisi ollut suurin onni päästä osalliseksi 'jumalattomien hävityksestä'. Se olisi ollut parasta hänelle, jonka sydämen rakkaus oli jo tuhkaksi polttanut.

Kuume tuntui palaavan. Eipä hän tainnut tästä nousta.

Nyt tuli lääkäri. Hän oli vanha mies, hiukan kumarainen, hiukset ihan lumivalkeat ja posket kuopallaan. Mutta silmät tekivät miellyttävän vaikutuksen; niistä loisti sydämellinen hyvyys.

-- No, nuori mies, kas nyt on vaikeus voitettu! Nyt ruvetaan paranemaan, vai kuinka?

Hän koetti valtasuonta ja hänen kasvoillaan häivähti huolestunut ilme.

-- Kuumetta hiukan, mutta (hän katsahti hymyillen Juhoa silmiin) sen me ajamme pois. Eikö niin?

-- Eipä minusta taida olla mihinkään enää.

Lääkäri nauroi.

-- Kuulkaapa, nuori mies, tuollaiset sanat ovat luvattomia teidän iällänne. Ne ovat luvattomia vielä minunkin iälläni ja minulla on sentään jo valkea pää. Hänen olemuksestaan huokui tyynnyttävää varmuutta, joka teki tavattoman hyvää. Oliko hän mahtanut elämässä kärsiä?

Aivan kuin arvaten potilaan ajatukset virkkoi lääkäri katsoen Juhoa kiinteästi silmiin:

-- Minä olen menettänyt vaimon ja kaksi täysikasvuista poikaa. Minä olen elämässä aivan yksin, mutta juuri senvuoksi ovat kaikki täällä olevat minun lapsiani.

Hän painosti sanaa 'juuri'; Juho pani sen merkille.

Hän määräsi lääkkeitä, keskusteli puoliääneen hoitajattaren kanssa, vilkaisi kuin sivumennen pöydällä kukkivaan hyasinttiin ja kääntyen Juhon puoleen virkkoi hymyillen:

-- Tuo kukan tuoksu ei ole teille terveellinen. Minä en ymmärrä, kuinka hoitajatar -- (hän katsahti ankarasti hoitajattareen).-- Me viemme sen pois!

Ja ottaen hyasintin käteensä hän poistui huoneesta kuin mies, joka suorittaa sankariteon.

Hoitajatar toi lääkettä. Juho nautti sen vastustelematta. Lääkärin käynti oli tehnyt häneen rauhoittavan vaikutuksen.

-- Kuka lääkäri se oli?

-- Tohtori Selán.

Aivan oikein. Kumma, kun hän ei ollut häntä ennemmin tuntenut. Hänhän oli tavallaan kuuluisuus. Juho oli kuullut hänen joulunviettotavastaan. Tohtori tilasi vaivaistalosta muutamia vanhuksia joka jouluaatto kotiinsa. Niiden kanssa hän sitten vietti iltaa, soitti ja lauloi. Ja lopuksi he kaikki istuivat illallispöytään syömään lipeäkalaa ja riisipuuroa. Kello 10 tulivat vaivaistalon hevoset hoidokkaita hakemaan ja tohtori jäi yksin.

Juho oli kerran -- käydessään erään pääkaupungin papin kanssa vaivaistalolla puhumassa -- kuullut pastorin kysäisevän muutamalta harmaapäiseltä vanhukselta:

--. No, toivooko se Vinkvist ensi joulunakin pääsevänsä tohtori Selánin kesteihin?

Johon vanhus oli kirkkain silmin vastannut:

-- Kyll' mar mä vieläkin polttaisin yhren sellaasen sikarin ko viime joulunakin. Mä luulen, ettei taivaassakaan ol' parempii.

Juho oli tiedustellut pastorilta, mitä miehiä tohtori Selán oli, ja saanut hiukan yliolkaisen vastauksen: hän oli jonkunlainen tolstoilainen, mutta perin hyvä ja rehti mies siitä huolimatta.

Hän jäi miettimään. Merkillistä, että tohtori Selán jaksoi niin toimellisesti hoitaa virkansa, ruokkia auliisti köyhiä ja kovaosaisia, vaikka olikin elämässään kärsinyt raskaita tappioita. Hänelle oli selvinnyt elämän tarkoitus: -- se ei ollut elämistä itseä, vaan muita varten. Siitä kai johtui hänen rauhallinen, tyyni katseensa ja ystävälliset sanansa...

... Kuinka toisella tavalla tohtori Selán suhtautui elämään kuin hän. Hänhän oli ollut surussaankin itsekäs, -- hautonut omia mielialojaan ja katkeroituneena halunnut kuolla. Olihan maailma onnettomia täynnä ja kutkapa niitä osasivat paremmin hoitaa kuin juuri ne, jotka itse olivat onnettomia.

Näin ollen -- saattoi vastoinkäymisestä, surusta, muodostua elämän parhaita liikkeellepanevia voimia, -- kunhan ihminen vain osasi sijoittaa surut oikealle paikalleen: -- sydämen rauhalliseen, hiljaiseen soppeen. Siellä ne vähitellen kirkastuisivat -- muodostuen aarteiksi, jalokiviksi, jotka tekivät ihmisen rikkaaksi...

Hänelläkin oli kutsumus, papin jalo, pyhä toimiala. Siinä työssä hänen tuli lohduttaa murheellisia.

Kuka osasi paremmin lohduttaa kuin se, joka itse tiesi, mitä lohduttomuus oli. Kuka osasi paremmin ruokkia nälkäistä kuin se, joka itse oli nälkää nähnyt.

Juho Kostia painoi silmänsä umpeen. Hän näki kauniin näyn: -- hän oli kulkemassa yli kukkivan kedon kirkkoa kohti, joka seisoi kummulla jonkun matkan päässä pappilasta. Kellot soivat papille. Hänellä oli kädessä evankeliumikirja ja päivän tekstin muodostivat Vapahtajan sanat: 'Minä annan teille levon.'

Hän oli pappi ja matkalla jumalanpalvelukseen. Hänen virkansa oli lohdutus.

Rauha hiipi hänen poveensa ja hän nukahti.

4.

Juho Kostia istuu Nikolainkirkossa. Hän on ruvennut käymään jumalanpalveluksissa, varsinkin iltajumalanpalveluksissa. Tuo viiden ja kuuden välinen aika oli tavallisesti se, jolloin Johanna Lang tuli Fagerholmille käymään. Juho Kostia pakeni siksi ajaksi pois, temppelin hiljaiseen rauhaan.

Hän oli ruvennut vakavasti valmistautumaan pyhään tehtäväänsä. Jokainen, joka oli aikaisemmin hänet tuntenut, ihmetteli hänessä tapahtunutta suurta muutosta. Hän ei nauranut juuri koskaan enää. Hän kulki totisena kuin lihansa kiduttaja haastellen harvakseen kuin vanha maalaispappi. 'Löytyisiköhän Tuomas Kempiläisen kirjaa "Kristuksen seuraamisesta"... latinaksi? -- "De imitatione Christi"?' Hän piti paussin kahden viimeisen sanan välillä ja 'Christi' lausuttiin juhlallisesti kuin alttarilta.

Häneen suhtauduttiin erikoisella kunnioituksella. Tuo vakava, kalpea teoloogi, jolla oli kaulaan saakka napitettu musta liivi, teki arvokkaan vaikutuksen. Kirjakauppa-apulainen juoksi portaissa kuin orava tuoden pyydetyn kirjan. 'Se on hiukan kallis... Saksan markan kirjakauppakurssi... nähkääs.' Juho kaivoi totisena lompakostaan setelin, sai kirjan ja lähti.

Nyt hän istui iltaisin kamarissaan niinkuin munkki kammiossaan, tutkien Tuomas Kempiläistä. Latina oli kouluaikana ollut hänen vahvoja puoliaan. Siksipä oli erikoinen nautinto tutkia Kempiläistä alkukielellä. Häntä huvitti kirjoittajan paikka paikoin käyttämä munkkilatina. Siinä oli jotakin erikoisuutta -- niinkuin hänen kotimaakuntansa Lapin murteessa.

Fagerholmilla suhtauduttiin häneen arasti. Kaikki olivat kuin varpaillaan hänen edessään. Häntä kiusasi toisinaan rouva Fagerholmin tutkiva katse. Vahtimestarikin oli muuttunut hiljaiseksi. Oli kuin olisi koko pöytäseuraa painanut tuon heikolta näyttävän teoloogin läsnäolo. Se laskettiin tosin sairauden syyksi, -- mutta siitä huolimatta se teki painostavan vaikutuksen. Juho ei enää koskaan jäänyt juttelemaan kahvipöytään: -- hän pelkäsi Johanna Langin ilmestymistä. Usein hän kuunteli ovikellon soittoa hermostuneena, levottomana; silloin vaihtelivat värit hänen kasvoillaan. Hän oli kyllä oppinut eroittamaan Johannan soiton kaikista muista. Siinä oli alkuaikoina ollut jotakin voitonvarmaa, kuin riemuitsevaa. Nyt oli siihenkin ilmaantunut jotakin arkaa, anteeksipyytävää. Margareetakin sen huomasi.

'Se on Johanna. Kaikki ovat niin muuttuneet. Hänkin painaa ovikellon nappia kuin kerjäläinen...'

Urkujen pauhu täytti kirkon holvit. Juho antautui sävelten vietäväksi; hän ei veisannut mukana, hän kuunteli.

Sävel toi mieleen kuvan pitkästä kulkueesta, joka vaelsi maasta taivaaseen. Se oli palmukulkue, jonka etunenässä ratsasti Vapahtaja.

_Dominica palmarum_ -- palmusunnuntai. Se oli kaunis sunnuntain nimi ja se sopi tähän kevätaikaan, jolloin maa virkosi talven vallan alta. Siinä nimessä kajahteli kellojen soittoa. Se toi mieleen iloisia kasvoja, ystävällisiä tervehdyksiä -- ja ennen kaikkia purojen ja pellon ojien solinaa. _Dominica palmarum_ oli sunnuntailapsi kaikkien muiden pyhäpäivien joukossa.

Pappi oli noussut saarnatuoliin. Hän ryhtyi lukemaan päivän epistolatekstiä. Se oli kirje Laodikean seurakunnalle ja siinä sanottiin muun muassa: 'Minä tiedän sinun tekosi, et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'

Juhon ajatukset saivat vauhtia, -- mutta -- ne eivät pysähtyneet Laodikeaan, ne kulkivat toista suuntaa: -- ne lähtivät Vantaankoskelle ja Vanhaankaupunkiin.

Fagerholmilaiset olivat päivällä tehneet "palmunhakuretken". He olivat menneet Vantaankoskelle. Häntäkin oli pyydetty mukaan, mutta hän ei ollut lähtenyt; hän oli arvannut, että Johanna Lang liittyisi seuraan. Helgen puheista se oli käynyt ilmi. Hän oli siis jäänyt kotiin pikku poikien kanssa.

Päivälliseksi he olivat palanneet punaposkisina ja reippaina. Rouva Fagerholm oli pujahtanut hänen kamariinsa ja ojentanut kimpun lampaan käpälällä olevia pajunoksia.

"Nämä käskettiin antaa Jannelle."

Kuka? Kuka oli käskenyt?

"No, Johanna Lang tietysti!"

Täti Fagerholm oli säteillyt sitä sanoessaan ja kuiskannut korvaan:

"Ei ole vielä kaikki toivo mennyt."

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Juho Kostia ymmärsi erinomaisesti laodikealaisten sieluntilan: -- ne olivat Johanna Langeja kaikki.

Kuinka tavattomasti häntä oli piinannut Johannan mielialojen vaihtelu. Hän rakasti, ilmeisesti rakasti -- ja toisin vuoroin ei rakastanut. Rakkauden esineet vain vaihtelivat: -- hän ja Helge Hollander vuoronperään. Paljon huokeampi olisi ollut sydämen tuskaa kantaa, jos Johanna olisi ollut aivan kylmä häntä kohtaan; silloin häntä olisi voinut ajatella kaukaisena, saavuttamattomana olentona. Sydämen tuska olisi vähitellen lientynyt suloiseksi kaipaukseksi, joka oikeastaan olisi ollut hiljaista iloa. -- Mutta tämä alituinen piinapenkissä istuminen, -- se väsytti, se kulutti; se teki elämän ihan sietämättömäksi...

Eikö Johanna Lang ollut hänen sairaalasta tulonsa jälkeen koettanut päästä yhteyteen hänen kanssaan. Oli, oli monta kertaa. Juho muisti useita eri tilaisuuksia. Kuka oli odottanut häntä yliopiston kulmassa heti ensimmäisen luennon jälkeen, jolle hän tervehdyttyään oli mennyt? Johanna Lang. Kuka oli kirjoittanut pari, kolme kertaa ja pyytänyt tulemaan luokseen? Johanna Lang. Aina ja yhä uudelleen Johanna Lang.

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Kuka oli kerran kiinnittänyt kukan hänen rintaansa ja sanonut: 'Vi ska' dekorera Janne'? Johanna Lang. Ja kuka oli tänään kiinnittänyt pajunoksan Helge Hollanderin rintaan ja sanonut luultavasti samalla tavalla: 'Vi ska' dekorera Helge'? Johanna Lang.

Ja siitä huolimatta hän, Juho, oli saanut kimpun "palmuja" terveisiksi!

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'

Juho pyyhkäisi polttavaa otsaansa. Aina vain Johanna Lang! Joka paikassa hän valtasi ajatukset -- yksin kirkossakin. Kaikki epistola- ja evankeliumitekstit käsittelivät häntä: ainakaan ei hän voinut niitä toisin tulkita. Tämäkin 'oi, jospa olisit kylmä tai kuuma' soveltui Johanna Langiin...

Juho tarkasteli kirkon seiniä. Ne olivat hyvinkin puolitoista metriä vahvat. Ne estivät kaupungin humun tänne kuulumasta. Mutta -- ne eivät voineet estää häntä tuomasta kaupunkia sydämessään tänne. Hän kuljetti sen tänne muassaan kuin kalliin tavaran -- tämän Helsingin Vantaineen ja Vanhoine kaupunkeineen...

'Te viette mukananne kalliin tavaran savisissa astioissa.' Eikö pappi lausunut tuota sanaa saarnatuolista juuri nyt -- ja eikö se tarkoittanut häntä?

Eikö hän koskaan pääsisi tästä kaupungista eroon? Vetäisikö se häntä puoleensa vielä vuosien takaakin -- niinkuin kuutamokaupunki vaeltajaa "Doppelgängerissä"? Olisiko hänen osansa aina Helsinkiin tullessaan muistaa noita surumielisiä sanoja:

"In diesem Hause wohnte mein Schatz"?

Hänen rinnastaan pusertautui syvä huokaus ja hän painoi päänsä penkkiin.

Kuvat vierivät hänen sielunsa silmien ohitse, kuvat toistansa kauniimmat.

Johanna Langin kamari Katajanokalla oli taivaan esikartano. Sen kalusto, sen seinäpaperit, ikkunaverhot -- kaikki olivat yliluonnollista tavaraa. "Välskärin kertomukset" ja Runebergin "Hanna" saivat arvonsa vasta sitten, kun kuuluivat Johanna Langin kirjojen joukkoon...

'Minun sieluni ikävöi ja halajaa Herran esikartanoihin. Milloin pääsen Herran kasvoja näkemään?'

Juho Kostian olisi tehnyt mieli ääneensä nauraa. Puhuiko papin suun kautta Jumala vai perkele? Juuri sinä hetkenä, jolloin hän muistoissaan vaelteli Johanna Langin kamarissa, sinetöi pappi raamatunlauseella hänen ajatustensa sisällön. Se oli kuin "amen" saarnan jälkeen.

Niin... niin... Katsokoon Herra taivaastaan armollisesti kurjan teoloogin puoleen, joka on painanut päänsä kirkonpenkkiin eräässä suuressa kaupungissa. Hän on tullut tänne Herran esikartanoita etsimään, mutta kiusaaja johdattaa hänet Johanna Langin kamariin Katajanokalla.

Kuumat kyyneleet täyttävät Juho Kostian silmät. Joku lähelläistujista vilkaisee säälien nuorta miestä, joka itkee pää penkkiin painuneena. 'Synnin tie, synnin tie!' ajattelee säälivä sivustakatsoja. Ei, taivaan tie, taivaan tie! -- mutta rakennettu niin kummallisesti, että se kulkee -- Johanna Langin kamarin kautta...

'Erhetykset kuka ymmärtää?' Niin... siinä oli saarnaaja kerrankin oikeassa! Erhetykset kuka ymmärtää --?

Hänen, Juho Kostian, täytyi itkeä kadonnutta onneaan. Ei hän syntejään itkenyt. Synti --?... se käsite oli hänelle tällä hetkellä tuiki vieras. Mitä oli synti? Mahdollisesti varkaus, huorinteko ja murha.

-- Mutta oliko rakkaus syntiä? Ei, ei, -- se oli vain tuskaa, polttavaa, pistävää tuskaa...

Ja tämä tuska, joka on kuin ruumiillistunut olento, kuin nainen kärsimyksen uurteet kasvoillaan, kuljettaa kirkon penkkiin kumartunutta ylioppilasta ja sanoo: 'Katso, siinä on Johanna Langin koulu!'

Niin... siinä oli Johannan koulu, "Backlådan", -- niinkuin sitä leikillä kutsuttiin. Vanha, hiukan ränsistynyt puutalo, mutta täynnä tyttölapsia, suuria ja pieniä. Toiset olivat jo kehitysikään puhjenneet, toiset leikkivät vielä lastenkamarissa. Mutta suloisia olentoja kaikki tyyni, -- sillä heidän joukossaan oli yksi, joka teki heistä kaikista enkeleitä: Johanna Lang.

Eikö Juho Kostia muistaisi aamuja, jolloin hän riensi ystäväänsä vastaan saattaakseen tätä kouluun? Voiko häntä estää sitä ajattelemasta urkujensoitto, joka nyt taas vyöryy kirkon holveissa? Pappi on sanonut amenensa ja laskeutunut saarnatuolista alas. Hyvä -- hän ei siis enää ollut Juho Kostiaa kiusaamassa. Tämä urkujensoitto teki sydämelle hyvää. Se säesti ymmärtämyksellä hänen kulkuaan Johanna Langin rinnalla Katajanokalta "Pakkilaatikon" portille.

... Ensin oli Johanna tullut yksin ja hän oli saanut seurata ihan koulun portille saakka. Johanna oli jutellut johtajattaresta: se oli ilkeä ihminen. Ja kun Johanna Lang sen sanoi, se piti uskoa. Hän nimitti häntä 'priorittareksi'. Niin vartioitsi tyttöjään kuin mustasukkainen nainen miehensä askeleita. Kutsui luokseen, jos kuuli jonkun "seurustelevan". -- Hän oli nauranut ja lyönyt leikiksi: häneen nähden ei Johannan tarvinnut peljätä. Tuskinpa johtajatar sentään teoloogeja vihasi; ehkä hän tarkoitti polyteikkareita, jotka olivat hiukan huonossa huudossa. 'Oh, vai polyteikkareita!' 'Niiden joukossa on monta fiksua poikaa!' 'Sekin Palmroos, jonka Helge kerran toi Fagerholmille, ja joka minulta otti sen tuumanpituisen tulitikunpätkän hampaiden välistä... sekin oli fiksu poika!' Niinpä niin... mutta ei johtajattaren mielestä. 'Sinä et ymmärrä! Johtajatar on kieltänyt _kaiken_ seurustelun!' 'Ja minä olen vapaa oppilas.' Hohhoh, vai sillä lailla! Vai uhkasi vapaapaikan menettämisellä! Se vanha humalasalko! No, ei hätää... uhatkoon vain...; muutaman ylioppilaan isä oli varakas. Voisihan tämä ylioppilas kirjoittaa isälleen... valehdella, että kaikki oli kallistunut kaksinkertaisesti. Johannan vuoksi hän saattaisi senkin synnin tehdä. Sitten käytäisiin koulua omilla varoilla... yhteisillä, eikä priorittarella olisi mitään sanomista. Johanna olisi tietysti -- perinyt! Hahhaa!

Tyttö oli muikistanut suutaan. 'Pohatta!' Vai niin yksinkertaisesti asiat järjestyivät!

Niinpä niin... Vanhassa Kostiassa oli rahaa. Tukkimetsästäkin oli saatu kaksisataatuhatta ja vielä oli kotipalsta koskematta. Ei kehuttu... älköön käsitettäkö väärin... mutta -- jos ei muuta keinoa, niin -- Vanhan Kostian rahoilla. Eikö sallittaisi, että neidille ostettaisiin uusi syyshattu? Erään muotikaupan ikkunassa oli erinomaisen sopiva. Siinä oli tällaiset reunat...

Hän oli ruvennut kepillään piirtämään katuojan hiekkaan, kunnes kello oli soinut ja Johanna hiukan nuhtelevasti huomauttanut:

"Näin minä myöhästyn taas sinun tähtesi!"

Oliko hän ennenkin myöhästynyt?

Oli monta kertaa -- silloinkin, kun ei ollut ketään saattajaa.

... Senkövuoksi vai minkätähden oli Johanna sitten ruvennut kulkemaan muutaman koulutoverinsa kanssa, muutaman alaluokkalaisen pikkutytön, joka katseli häntä kunnioittavasti kuin setää. Hän ei ollut aluksi siitä sen enempää välittänyt, mutta viimein oli Johanna huomauttanut:

"Minun täytyy pyytää, ettet minua saattelisi." Hän oli ollut pöllö, kun ei ollut tuota aikaisemmin huomannut. Tietysti! -- sen täytyi herättää huomiota, kun koulutyttöä -- vaikkapa kahdeksantoista vuotiastakin -- saatteli nuori ylioppilas, jonka nenänpäästä jo näki, että tämä oli rakastunut. Tietysti!...

Mutta minkä hän sille oli mahtanut. Hän oli kerta kaikkiaan sellainen naivi raukka, jonka kohtalo oli saada nenälleen.

Se oli ollut ensimmäinen kerta, jolloin säröä oli ilmaantunut heidän välilleen. Sinä päivänä hän oli ajatellut leivosta, jolta on kieli leikattu poikki. Naivi, lapsellinen vertaus, mutta sillä kertaa eletty katkera tosiasia.

Suhde ei ollut kuitenkaan siitä kärsinyt. Hän vain oli käynyt hiukan varovaisemmaksi, -- kunnes Johanna taas oli ruvennut merkkejä antamaan. Hän odotteli yliopiston kulmassa, piti vahtia kadulla, seisoskeli varsinkin muutaman kravattimyymälän näyteikkunan edustalla. Siitä hän oli hänet useimmin tavannut. Se oli vanha rakennus Aleksanterilla; hän ei ollut aikaisemmin siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt hän rupesi tutkimaan rakennusta tarkkaan. Se oli ainakin parin sadan vuoden vanha, yksikerroksinen, vaaleanpunaiseksi kalkittu, taiteelliset korkokuvat ikkunoiden päällä. Sen nurkassa oli kravattimyymälä, pieni, hiljainen liike, jossa ei näyttänyt käyvän kukaan.

Kuinka viehkeästi osasikaan Johanna tulla yllätetyksi! Pieni huudahdus, lievä hämmennys, pari punaista läikkää poskilla -- ja sitten: "Sinäkö se olet, Janne?" Se oli kuin leivosen liverrys. Johanna oli pysähtynyt ikkunan eteen "sattumalta".

"Sattumalta". Elämä olikin kokoonpantu sattumuksista. Eilen sattui niin ja tänään näin. Johanna Langiin tutustuminenkin oli ollut vain sattuma...

Vai -- oliko siinä korkeampaa johtoa?

Juho Kostia kohotti päänsä. Virsi oli loppunut hänen sitä huomaamatta. Viereisestä penkistä nouseva naishenkilö katsoi häntä moittivasti; luuli kai hänen nukkuneen.

Oliko siinä korkeampaa johtoa -- jotakin, joka oli tarkoitettu hänen hyväkseen, hänen kehittymisekseen... kasvatuksekseen --?

Juho katsoi kiinteästi alttaritauluun kuin vastausta pyytäen... Ihmiset tunkivat penkistä ulos työntäen häntä edellään. Siitä huolimatta hän katsoi alttaritauluun. Enkelinpäät sen yläosassa hymyilivät lempeästi.

-- No, olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!

Muuan vanhanpuoleinen herrasmies sen sanoi katsoen häntä tuikeasti.

Niin -- eipä Jumalallakaan tainnut olla muuta vastausta. "Olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!" Taivaassa hoidettiin kyllä asiat kenenkään tiedusteluista välittämättä.

Juho soljui joukon mukana. 'Olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!' Se oli Jumala, joka oli niin kohtelias. Vastaanotto oli päättynyt. Ei täällä siedetty turhia kysymyksiä.