Part 5

Mutta -- oliko Helge Hollander enää mikään toveri? Eikö toveruus olisi häntä velvoittanut pysymään erillään Johanna Langista? Vai oliko Johanna --?

Kirous pyöri hänen huulillaan, kun hän samassa hätkähti. Ikkunaan oli asetettu näytteille sikarilaatikoita. Muutaman kannessa seisoi "El Paradiso".

Hänen silmänsä kostuivat ja hän lähti pää riipuksissa astumaan takaisin asuntoaan kohti. Hän muisti illan, jolloin hän oli käynyt tuossa kaupassa ostamassa sikareja ja sitten mennyt Johanna Langin luo. Sen illan muisto oli niin säteilevän kirkas, ettei hän saattanut kirota.

Hän kulki katua ylöspäin höpisten itsekseen:

-- Ristilukki, ristilukki...

2.

Aamu valkenee vitkaan ja sitä seuraa surullinen herääminen. Juho Kostia raoittaa silmiään. Huonekalut erottautuvat epäselvinä hämärässä huoneessa. Vastapäätä olevasta ikkunasta häämöittää kuurainen peltikatto. Sen takana ja yläpuolella valkenee vähitellen taivaan kansi ja auringon ensimmäiset säteet punaavat peltikaton harjan.

Pöydän päässä -- piirongin ja pöydän välissä on tuoli, jonka selkänojan ylälaidasta on puuleikkauskoriste murtunut poikki. Sillä tuolilla oli kerran -- kauvan aikaa sitten istunut Johanna Lang kuunnellen, kuinka hän lausui Robert Burnsin runoa:

"En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, vaikk' ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi."

Johanna Lang oli istunut kuunnellen, kuumat läikät poskillaan; hän oli tajunnut sakeisiin sisältyvän rakkaudentunnustuksen kohdistuvan itseensä. Eikä hän ollut liikuttanut sormeaankaan vastaansanoakseen; hän oli vain nauttinut siitä sydämen lämmöstä, joka huokui häntä vastaan. Hän oli kääriytynyt siihen kuten kalliiseen turkisvaippaan -- ja liidellyt ovesta ulos nyökäyttäen kynnyksellä päätään.

Mutta se katse, jonka hän oli Juhoon luonut, oli puhunut omaa kieltään: 'Minäkin rakastan!'

Juho Kostia väänteleikse vuoteellaan. Oliko tämä kaikki ollut totta kerran? Vai oliko hän vain uneksinut?

Totta se oli ollut. Hän muisti, kuinka rouva Fagerholm oli kerran puhunut Johannan kanssa kauvan ja pitkään; hän oli saanut kuulla sen vasta jälkeenpäin. Rouva Fagerholm oli laskenut Johannan sydämelle sen edesvastuuta herättävän tosiasian, että hän, Juho Kostia, oli rakastunut, -- rakastunut juuri Johanna Langiin, -- sekä ettei sellaisen sydämen kanssa pitänyt leikitellä. Tämä oli tavallaan rohkaissut häntä kosimaan. -- Mahtoiko rouva Fagerholm nyt aavistaa, millä kannalla asiat olivat? Eilen illalla hän oli tarkastellut Juhoa pitkään illallispöydässä, vaikka hän olikin koettanut tekeytyä mahdollisimman rauhalliseksi.

Ruumista värisytti, päätä pakotti, kuumat laineet soutelivat suonissa ja niitä seurasi kylmän puistatus. Hän oli nähtävästi sairas.

Helge Hollander heräsi. Jo pitkän aikaa oli Juho pitänyt häntä silmällä. Asuintoverilla oli omituinen tapa nukkua melkein istuallaan. Silmälaudat olivat värähdelleet, -- kuin olisi vielä unimaailmassa harhaileva katse tahtonut vangita jonkun ihastuttavan näyn. Sitten silmät aukenivat, suu vetäytyi hymyyn ja käsi ojentautui kuin käskystä tarttumaan yöpöydällä lepäävään piippuun ja tupakkakukkaroon.

Siinä oli onnellinen mies! Heräsi ilman sielun ristiriitoja ja pani paikalla tupakaksi.

Juho koetti olla nukkuvinaan. Hän sulki silmänsä, mutta korvat teroittautuivat kuulemaan toverin pienimmänkin liikkeen.

Äl' itke, Selma, pienoinen, kyll' sinä minut saat! Kun taasen tulen takaisin, vietämme hauskat häät!

hyräili Helge piippuaan ladaten.

Juho tunsi mustasukkaisuuden viheriän käärmeen matelevan povessaan. Se poika se lauleskeli heti noustuaan! Ihmekö tuo, kun rakasti kahta.

Juho puri hampaansa yhteen. Tällä hetkellä hän vihasi toveriaan. Veri kuohui kuumana suonissa ja pakottava tunne päässä vain kasvoi.

Hän kuunteli henkeään pidättäen. Jokainen toverin sängyn narahdus, patjan kahahdus tuntui hänen mielestään kuiskaukselta onnen maasta. Helgen ryinnässäkin oli riemukasta itsevarmuutta. Nyt tämä kohosi istualleen ja raapaisi tulta. Juhon sieraimiin tunkeutui miellyttävä tupakan tuoksu. Sekin kiusasi ja harmitti häntä tavattomasti. Oli kuin olisi savukin itsetietoisena kuiskinut: 'Haistele, poika, Eedenin paratiisin tuoksuja!'

Juho vetäisi peitteen päänsä yli; hän halusi välttyä toverin aamupakinoilta. Mutta Helge käsitti hänet väärin. Tuo peitteen vetäisy pään yli oli tavallisissa oloissa merkinnyt Juhon valmistautumista aamurukoukseen. Helge kiusasi toisinaan toveriaan vetämällä peitteen varovasti alas. Niin teki hän nytkin.

-- Joko se Janne poika sukelsi taas?

Helgen ääni soi Juhon mielestä paljon kiusoittelevammalta kuin tavallisesti. Ennen hän oli sille vain hymähtänyt, mutta nyt teki mieli sanoa jotakin oikein pistävää.

-- Anna minun olla! sai hän vain sanotuksi.

Helge katseli toveriaan hetkisen. Liekö hän mitään aavistanut -- mutta seuraava kysymys tehtiin vakavammin:

-- Oletko sairas?

-- Vähäsen... vilustumista, mitä lie...

-- Missä olit koko eilisen päivän?

Juhon olisi tehnyt mieli kysyä samaa, -- mutta tiesihän hän sen kysymättäkin. Hän puolestaan oli harhaillut koko iltapäivän satamassa, kuljeksien siellä laiturilta toiselle, -- kunnes lopulta oli joutunut pitkän laiturin päähän Pohjoissatamassa. Siellä hän oli seissyt tuntikausia kylmässä tuulessa, seuraten sairaan sielunsa liikkeitä. Se oli sama paikka, jossa hän kerran oli seissyt Johanna Langin kanssa -- muutamana myrskyisenä iltana. Silloin oli yritetty vaikeaa temppua: surmata erään nuoren ylioppilaan rakkautta kahden todistajan läsnäollessa, mutta onnistumatta. Eilen oli Juho yrittänyt sitä uudelleen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hänen oli lopuksi täytynyt palata, -- mutta mukana oli seurannut entinen tuska, suloinen ja omituisesti herpaiseva, -- mutta samalla niin kipeä ja pistävä, että silmät olivat väkistenkin tahtoneet kyyneltyä.

-- Kuljin vain... asioilla, vastasi hän soinnuttomasta

Helge tyytyi siihen; hän ei jatkanut keskustelua. Ehkäpä hän arvasi toverin tilan, koskapa lausui ystävällisesti, melkein lämmöllä:

-- No... kylläpä kaikki vielä korjaantuu.

Hän lähti luennoille Juhon jäädessä makaamaan.

"Korjaantuu". Ei koskaan! Siitä oli turha puhuakin -- Helgen kaikkein vähimmin, joka oli osaltaan syynä hänen onnettomuuteensa. Juho ei voinut enää ymmärtää toveriaan. Ennen oli tämä ollut mitä hienotunteisin ystävä, mutta nyt oli hänestäkin tullut kaappari -- rosvo, joka varasti toiselta tämän ainoan karitsan. Rakkauden tuska olisi ollut helpompi kantaa, jos Johanna vain olisi ollut täydellisesti vapaa -- kuulumatta kenellekään erikoisemmin. Mutta -- nyt hän kuului Helgelle ja se teki Juhon taistelun vielä epätoivoisemmaksi.

Palvelijatar kurkisti huoneeseen.

Siinä oli tuolilla vielä hänen tuomansa aamukahvi koskematta. Juho kohottautui ryntäilleen koettaen juoda. Kahvi oli aivan kylmää. Sydäntä vihloi, kun hän huomasi kahvikupin reunassa suuren kolon. Sekin oli todistus elämän säälimättömästä ankaruudesta.

Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmestyi kynnykselle hymyilevänä ja punaposkisena.

-- Hyvää huomenta! No sairaanako me olemmekin?

Rouva Fagerholmilla oli usein tapana puhua monikossa.

-- Niin... hiukan kuumetta... Ei se sen vaarallisempaa ole.

Juho yritti hymyillä, mutta se kai näytti rouva Fagerholmista kovin avuttomalta, koskapa hän vakavana pudisti päätään.

-- Onkohan tädillä mikstuuraa?

-- On, on, puheli ystävällinen rouva. -- Mutta paraneeko se mikstuuralla?

Hän tarkasteli tutkivasti potilasta. Juho vilkaisi häneen kulmainsa alta ja nähtyään rouva Fagerholmin silmänurkassa omituisen kimmellyksen, hän päätti olla varuillaan. Oli turhaa purkaa sydäntään ihmiselle, joka -- vaikka olikin äidillinen ja lempeä -- oli kuitenkin vieras -- tavallinen ruokarouva vain.

Rouva Fagerholm oli istahtanut sängyn viereen ja tarttunut Juhoa kädestä. Hän koetteli valtasuonta. Se löi kiivaasti. Hänen kasvoilleen levisi huolestunut ilme.

-- Kuumetta, totesi hän.

Niinpä niin. Senhän Juho kyllä hyvin itsekin tiesi.

-- Onko Jannella jokin asia hullusti? kysäisi rouva Fagerholm äkkiä.

Juhoa suututti moinen tunkeilevaisuus. Äskeinen hyvän mielen tunne siitä, että rouva Fagerholm häntä ymmärtäisi, oli kuin poispuhallettu. Tuollainen silityslaitoksen omistajatar kertoisi tietysti työntekijöilleen ensi tilaisuudessa hänen salaisuutensa. Se leviäisi pian asiakkaidenkin keskuuteen. Jokainen vanhapoika, jonka kauluksia rouva Fagerholmin "jäntat" silittivät, muistaisi kaulusta kiinnittäessään naivia ylioppilasta, joka riutui rakkaudesta. Se antaisi heille vain tarpeellisen hyvän tuulen heidän pyhäisille pyyntiretkilleen.

-- Kyllä kai täti tietää, että minä elän säännöllisesti, virkkoi Juho poskilla kuumeinen puna.

Ystävällinen rouva löi käsiään yhteen.

-- Herra siunatkoon! Enhän minä sellaista? Minä vain tarkoitin, että Juho on kenties -- saanut rukkaset.

Juhon povessa kiehui. Hänen teki mieli jo vastata äkäisesti, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Rukkaset --? Kuka minulle olisi sellaiset antanut? Ehkä Margareeta?

Rouva Fagerholm ei yhtään loukkaantunut. Hänellä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että Juho olisi seurustellut enemmän Margareetan kanssa. Hän oli sitä joskus salaa toivonutkin. Saada tyttärensä kunniallisesti naitetuksi -- oli hänen samoinkuin muidenkin äitien salainen toivomus. Mutta -- se täytyi Juho Kostiankin myöntää -- rouva Fagerholm ei ollut pienimmälläkään tavalla sitä asiaa auttanut -- paremmin häneen kuin Helgeenkään nähden.

-- Ei. Janne käsittää minut väärin. Minä tarkoitin, että Janne rakastaa Johanna Langia.

Juhon sydämeen koski. Pitikö hänen nyt kieltää rakkautensa? Eikö rakkaus ollut pyhä asia niinkuin uskokin, jonka oli velvollinen tunnustamaan, jos joku sitä kysyi?

-- En... enkä ole koskaan rakastanut, vastasi hän jyrkästi. -- Mistä täti Fagerholm on sellaisiin ajatuksiin tullut?

-- Minä olen vain ollut panevinani merkille ja sitäpaitsi... Hän keskeytti Juhon jäädessä jännityksellä odottamaan, mitä tuota viimeistä sanaa seuraisi.

-- ... sitäpaitsi ei Johanna Lang sitä kieltänyt, kun kerran puhelin hänen kanssaan.

Juho Kostiaa kadutti, että oli asettunut niin jyrkälle kannalle. Nyt olisi ollut soma kysyä, mitä Johanna Lang oli puhunut, -- mutta se ei nyt enää käynyt päinsä. Täti Fagerholm saattaisi arvata koko asian, -- jollei jo ollut arvannut.

-- Mitä neiti Lang on mahdollisesti puhunut, luettakoon kokonaan hänen omalle tililleen. Minä en ole koskaan vakavasti tarkoittanut.

Rouva Fagerholm huokasi pitkään. Niinkö se olikin. Hän oli päinvastoin pitkin syyslukukautta ollut panevinaan merkille... mutta Jannen puolelta saattoi asia hyvinkin olla niin, kuin hän sanoi.

-- Seurustellaanhan sitä muutenkin tässä maailmassa, jatkoi Juho hetkisen kuluttua ja nyt oli hänen äänensä jo varmempi.

Rouva Fagerholm nousi ja meni hakemaan mikstuuraa. Hän antoi Juholle aimo ryypyn. Se tuntui tekevän hyvää. Vilunväreet lakkasivat vähitellen. Rouva Fagerholm poistui luvaten lähettää aamiaisen kamariin. Juho jäi yksin.

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän kieltänyt rakkautensa?

Se oli totta. Hän oli tavallaan tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan kieltämällä sen, mikä oli tosinta, pyhintä hänen elämässään.

Se oli kurjaa!

Uusi tuska sai hänet saaliikseen. Mustasukkaisuuden ja rakkauden lisäksi hyökkäsi tämä kolmas hänen kimppuunsa: -- tunne, että hän oli kieltänyt totuuden. Sen hän oli aina leimannut suurimmaksi synniksi. Hänen omatuntonsa oli kehittynyt ihan sairaalloisen herkäksi tässä suhteessa. Hänen oli joskus täytynyt mennä toveriensa luo pyytämään anteeksi pahoja ajatuksiaankin. Niin herkkä hän oli. Se oli kai monessa polvessa perittyä uskonnollisuutta, joka Perä-Pohjolassa välistä pukeutui hyvinkin omituisiin muotoihin. Hän oli toisinaan taistellut sitä vastaan yrittäen vapautua siitä. Välistä se oli onnistunut, -- mutta usein hän sai viettää pitkän iltahetken sydämensä ristiriitoja selvitellessään. Kieltämättä hän oli jonkun verran hermostunut, -- mutta sehän ei asiaa auttanut -- pikemmin päinvastoin.

Nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kypsynyt tuomiolle. Kieltää paras osa itseään -- sehän oli kuolemansynti. Rakkaus Johanna Langiin oli herättänyt hänen sydämessään eloon kaiken sen hienon, sen herkästi soivan, joka oli perintöä isältä. Heidän, Kostioiden, sydän oli pieniä kelloja täynnä -- pieniä kuin vanamon kukat, -- mutta jokaisesta niistä lähti erinkaltainen, hillitty sävel, jonka vain hiljaa kuunnelIen erotti. Juho Kostia oli kuunnellut näitä säveliä lapsuudestaan asti, -- siitä saakka kuin muisti. Mitä erilaatuisimmat pikku tapahtumat saivat nuo kellot heläjämään: -- ensimmäisen juhannuskukan ilmestyminen kotivainion reunaan, ensimmäisen peipposen viserrys metsässä, jänkälinnun surunvoittoinen piipitys kesäyön hiljaisuudessa ja kellastuneen syyslehden putoaminen mättään koloon. Erilaisia säveliä, erilaisia tunnelmia -- vienoja, herkkiä kuin tuulen henkäys, jotka toisinaan yhtyivät sanoin selittämättömäksi, riuduttavaksi kaipaukseksi, mikä toi mieleen laskevan auringon viimeisen hohteen sammaloituneen saunan kylkeen. Tuo vanha sauna muuttui silloin maailman pienoiskuvaksi, joka puheli: 'Kaikki lahoo ja hajoaa kerran'. -- Sellaisina hetkinä oli vaikea ymmärtää, että saunan ympärillä oli päivällä juostu, oltu piilosilla, hiivitty sisälle saunaan, joka risahteli ja tuoksui kuivilta koivunlehviltä, -- pilkistetty ulos pukuhuoneen rikkinäisestä ikkunasta. Laskevan auringon valossa oli pukuhuoneen rikkinäinen ikkunakin näyttänyt vain ammottavalta aukolta, josta Jumala kurkisti ihmisen sieluun havaiten sen köyhäksi ja tyhjäksi.

Tällainen sydän tarvitsi vain joko ulkoa- tai sisästäpäin tulevan sysäyksen antaakseen kellojensa soida -- murheen sävelin, riemun sävelin -- miten kulloinkin. Juho Kostia oli sen sysäyksen saanut edellisellä lukukaudella: -- hän oli tavannut Johanna Langin. Rakkaus oli leimahtanut ilmituleen. Se oli pannut kaikki nuo pienet kellot heläjämään. Ne olivat soittaneet kukin eri säveltään -- toiset surumielisesti, toiset voitonvarmasti -- yhtyen lopuksi ilon ja ikävän sekaiseen yhteissointuun:

Oi, sydän, joka rakastat ja kuolla tahdo et! Ja kuitenkin jo kuolemaa samassa kaipailet! On onni suurin, korkehin, elää ja rakastaa. Mut tuskan loppu lauhkehin on kuolo, kirkkomaa...

Siinä oli noiden pienten kellojen yhteissoitto, se heläjävä kilkutus, joka sai sydämen joko onnesta paisumaan tahi hiljaisesti alistumaan kohtaloonsa.

Hän, Juho Kostia, oli kokenut pyhän tulen voiman. Hän oli elänyt siitä ja kärsinyt siitä, -- mutta se oli kuitenkin ollut hänen kallein sisäinen aarteensa. Nyt hän oli kieltänyt sen.

Juho Kostia heitteleikse vuoteellaan. Hänen rintaansa pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän loihtii sielunsa silmäin eteen Johanna Langin kauniit kasvot. Hän tuijottaa niihin apua etsien -- kuin roomalaiskatolilainen Neitsyt Maarian kuvaan.

"Anteeksi, Johanna! Olen kieltänyt rakkauteni, jonka sinä jalkoihisi tallaat. Mutta se on sinun asiasi, se ei kuulu minulle. Olen kieltänyt rakkauteni, joka riemuineen, kärsimyksineen on kuitenkin sydämeni omaisuus, sen pyhä tavara. Anteeksi, Johanna!"

Hän on vaipunut jonkunlaiseen horrostilaan. Kuume takoo ohimoissa, kuumat ja kylmät laineet soutavat suonissa, käsi pusertautuu nyrkkiin auetakseen jälleen, ja etsii haparoiden jotakin, johon tarttuisi,-- mutta ei löydä muuta kuin sängyn reunan. Siihen se pusertautuu tuskaisesti kiinni.

-- -- -- -- --

Illalla haettiin lääkäri. Hän totesi Juhon sairastuneen keuhkokuumeeseen.

Lääkäri kertoi useammasta samanlaisesta tapauksesta, joita viime viikolla oli sattunut pääkaupungissa. Hän oli nuori mies, vasta aloittanut praktiikkansa. Hän nosteli hermostuneesti olkapäitään ja levitteli avuttoman näköisenä käsiään.

Voi olla, voi olla. Ehkä hän on seissyt ulkona kylmässä tuulessa... Voi olla. Mutta keuhkokuumetta se joka tapauksessa on.

Hän määräsi potilaan vietäväksi sairaalaan.

-- -- -- -- --

Kun Johanna Lang illalla tuli Fagerholmille, sai hän kuulla tapauksesta. Hän kävi merkillisen vähäpuheiseksi ja lähti ennen pitkää pois. Sen panivat tietysti kaikki merkille, Helge Hollanderkin.

Mutta sitä, ettei Johanna Lang huolinut Helgeä saattajakseen, eivät tienneet muut kuin asianomainen itse. Helge istui alakuloisena kamarissaan.

Sinä iltana hän ei kerjännyt Margareetalta "hyvää yötä", vaikka tämä sitä odotti.

3.

Muutamassa "Kirurgin" yksityishuoneessa lepää Juho Kostia valkoiseksi maalatussa rautasängyssä. Hän on hourinut monta päivää ja valvomisesta väsyneelle hoitajattarelle on tuottanut suurta vaivaa hänen vartioimisensa. Sillä Juho Kostia on ollut tavattoman vaikeasti hoidettava potilas.

Onpa väsynyt sisar saanut kuulla katkelmia romanttisesta tarinasta, joka toisinaan on ajanut punan hänen poskilleen. Hän on tosin tottunut sellaiseen, mutta tässä "tapauksessa" on kertautunut muuan nimi alinomaa: -- Johanna. Se oli lausuttu mitä erilaisimmin äänenvärein ja vivahtein -- milloin hellästi, pehmeästi kuin lapsen kuiskaus, milloin vaikeroiden, tuskasta väräjävin äänin, joka on saanut valvovan sisaren silmät kostumaan. Oi, kuinka suuren rakkauden voi ihmissydän sisältää! -- Hoitajatar on ajatellut vuoroin kateudella vuoroin vihalla sitä tuntematonta, jolle nuo monet tuskaiset ja lempeät sanat olivat lausutut. Kerran on tuntematon yrittänyt sairasta katsomaan, -- mutta saatuaan kuulla tämän hourailevan -- punehtuvin poskin kiiruhtanut pois. Häpesikö hän nuoren ylioppilaan rakkautta? Tätä kysymystä on sairaanhoitajatar mietiskellyt.

Mutta onhan sisar sellaisessa ammatissa, jossa värisevin sydämin sai katsella elämän kulkua kuin syrjästä -- itse koskaan pääsemättä mukaan. Ja -- kukaties on hänelläkin oma "tarinansa", joka ehkä on ollut välillisenä syynä hänen nykyisen toimensa valintaan.

Nyt on sairas rauhallisempi. Hän on jättänyt taakseen ne ruskeahiekkaiset, aurinkoiset puistokäytävät ja pitkät laiturinpäät, joilla hän on kuumehoureissaan liikkunut. Heitä on ollut kaksi, tyttö ja poika -- ja toisinaan he ovat kieppuneet laiturin päässä kuin kaksi kärpästä päreen nokassa. Käsittämätön voima on nostanut heidät korkeuteen, taivaan pilvien reunustamalle partaalle, jolta Jumala on isällisesti ojentanut heille kätensä -- kuin auttaakseen heidät onnellisesti maihin. He ovat astuneet pilvien keskitse -- kuin merihädästä pelastuneet rantamaininkien pärskeestä -- enkelijoukkojen laulaessa: "Norra hamnen! Norra hamnen!" Juhon sydän on paisunut riemusta kuullessaan, että taivaassakin puhuttiin samaa helskyvää kieltä, joka kumpusi hänen rakkaan Johannansa huulilta kuin kirkas hopeavirta. -- He olivat astelleet taivaan kukoistavia käytäviä käsi kädessä, -- kunnes äkkiä olivat pysähtyneet taulun eteen, johon oli kirjoitettu: "Paperien heitteleminen teille kielletty!" Seuraavassa hetkessä oli seutu muuttunut ja he olivat käyskelleet Korkeasaaressa Johannan liverrellessä: "Vi ska' si på renen!" Ja kas: -- siinä oli seisonut heidän edessään surkean näköinen otus, joka juuri vaihtoi karvaa. Johanna oli lausunut: "Usch, va' den ä' ful!" Hänen sitä sanoessaan oli Juhon selkää karsinut kylmä viima. Seuraavassa hetkessä hän oli ollut yksin -- kaukana kotoisilla mailla -- poron viilettäessä lumista lakeutta pitkin ja hänen läimäytellessään sitä hihnalla kupeille. Jokainen hihnan läimäisy oli merkinnyt: Miksi hylkäsit minut? Katso, näin hurjapäiseksi minä olen muuttunut. Minä pieksän porosta hengen! -- Kunnes seuraavassa silmänräpäyksessä revontulet olivat leimahtaneet palamaan hulmuten monivärisinä kuin mustalaisen huivi tuulessa. Ja ääni oli puhunut korkeudesta: "Kirjoituspöytämatto! Ota vastaan taivainen lahja!" Revontulet olivat pudonneet alas ja hän oli istunut kamarissaan kotitalossa katsellen polvillaan lepäävää kirjoituspöytämattoa, jonka hopeiset kirjaukset himmeässä kynttilän valossa olivat sädehtineet kuin tähdet.

Tällaisia kuumekuvia oli hänen polttavassa päässään risteillyt lukemattomia. Mutta kaikilla niillä oli ollut sama kahtalainen ominaisuus: -- ne joko tuottivat ääretöntä iloa tahi tukahduttavinta tuskaa. Toisinaan, selvempinä hetkinään hän oli tuntenut hennon käden pitelevän omaansa. Silloin hän oli kuiskaten puhellut: "Johanna, näin me kuljemme yhdessä läpi elämän tuskan ja riemun!" Mutta Juho ei ollut tiennyt, ettei hento käsi kuulunut Johannalle, vaan hänen vuoteensa vieressä valvovalle sairaanhoitajattarelle.

Lääkäri oli sanonut:

"Hänellä on harvinaisen vahva sydän ja se pelastaa hänet."

Ja lääkäri on oikeassa. Sillä muutamana aamuna tammikuun lopulla on kuume poissa ja Juho avaa silmänsä täysin tajuisena.

Hän näkee valoisan huoneen, valkeaksi kalkitut seinät, siistin pöydän ikkunan edessä, jolla komeilee tuoksuva hyasintti.

Sen on edellisenä päivänä lähettänyt Johanna Lang, joka tähän saakka ei ollut uskaltanut käydä häntä katsomassa kuultuaan hänen hourailevan.

-- Missä minä olen?

Juho katselee kummastuneena valkopukuista sairaanhoitajatarta, joka istuu pöydän ääressä -- kädessä pieni, valkoinen nimikortti. Siihen on kirjoitettu: 'Sydämellinen tervehdys! Toivoen pikaista paranemista. Ristilukki.'

Lääkäri oli kieltänyt hoitajatarta ilmaisemasta sairaalle kukan alkuperää samoinkuin näyttämästä nimikorttia.

Hoitajatar pistää kortin taskuunsa ja kääntyy potilaan puoleen.

-- Te olette sairaalassa ja nyt te paranette pian.

Juhon katse ilmaisee hämmästystä.

-- Sairaalassa? Kuinka olen tänne joutunut?

-- Te olitte kuolemansairas ja lääkäri määräsi teidät tänne.

Nyt rupeaa Juhon tajunnassa selkenemään. Hän muistaa tulopäivänsä ja sitä seuranneen surkean illan. Hän muistaa sairastumisensa ja rouva Fagerholmin mikstuuran. Onko hän todellakin ollut niin sairas, että on joutunut tänne?

-- Olenko minä kauankin maannut täällä?

-- Kokonaisen viikon.

Kokonaisen viikon! Se oli käsittämätöntä.

-- Ja tajutonna koko ajan?

-- Niin... mutta teidän pitää nyt levätä. Lääkäri on kieltänyt teitä puhumasta. Te olette hyvin heikko vielä.

Kyllähän Juho sen itsekin tunsi. Hän katsahti käsiinsä. Ne olivat laihat ja kalpeat ja vatsa tuntui hävinneen olemattomiin.

Mutta yhtä seikkaa hän halusi vielä tiedustella. Hän epäröi, uskaltaisiko kysyä sitä.

-- Olenko minä... puhunut paljon?

Hoitajatar pudisti päätään. Juho ei päässyt selvyyteen, mitä hän tarkoitti.

-- Minä meinaan... hourannut.

-- Ette yhtään! Te olette maannut tajutonna koko ajan.

Sen Juho saattoikin uskoa. Hänen ruumiinsa oli puutunut kauttaaltaan. Häntä ei kai oltu saatettu liikuttaa ollenkaan.

Hän mieli vielä kysyä jotakin, mutta aivankuin arvaten potilaan ajatukset nousi hoitajatar ylös, astui hänen luokseen, otti kädestä ja sanoi vakavasti, mutta lempeästi:

-- Nyt, herra Kostia, teidän pitää totella. Te ette saa puhua. Muuten lääkäri kiukustuu.

Juho nyökäytti päätään. Hyvä oli. Hän saisi kuitenkin ajatella.

Hoitajatar poistui jättäen hänet yksikseen.

Juho kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan kukkaan. Hyasintti! Hän veti keuhkoihinsa kukan suloista tuoksua. Johanna Lang rakasti erikoisesti hyasintteja.

Hän muisti viimeisen syntymäpäivänsä. Se oli ollut lokakuun alussa. Hän oli saanut Johanna Langilta kauniin, punaisen ruusun.

'Janne, olisin tuonut sinulle hyasintin, mutta niitä ei saa nyt.'

Se oli tapahtunut heidän tutustumisensa alussa. Hän oli jo silloin ollut selvillä tunteestaan. Punainen ruusu kirjoituspöydällä oli heloittanut kuin paratiisin kukka. Hän oli lukenut hepreaa sen tuoksun ympäröimänä ja raamatun kertomus Saaronin ruususta oli kirkastunut hänelle. Siihen liittyi välttämättömästi tyttö, kukkea, uljasvartaloinen impi, joka koristi ruusuilla sodasta palaavan sulhonsa majan. Hän oli lukiessaan toisella kädellä hivutellut ruusun runkoa ja hänestä oli tuntunut suloiselta, kun piikkien terävät kärjet pistivät sormenpäätä.

Silloin hän ei ollut ajatellut muuta kuin että hän rakasti ja oli rakastettu -- sekä että hänellä edessään oli heprealainen teksti, joka piti osata kertauksessa. Sen jälkeen hän tapaisi Johanna Langin. Todennäköisesti tämä tulisi häntä jo yliopiston kulmassa vastaan. Niinkuin oli tullutkin...