Part 4

Juho Kostia kulkee synkkänä. Hän ajattelee Lapissa olevaa kotiaan. Hänen sydämensä on turtunut tuskasta ja epätoivosta. Se ei kykene edes kyllin selvästi tuntemaan hänen tekemänsä kysymyksen kohtalokkuutta. Niin kauan kuin hän oli elänyt toivossa, että Johanna Lang vastaisi myöntävästi, olivat kaikki ajatukset ja tunteet kohdistuneet tähän ratkaisevaan hetkeen. Mutta nyt -- ratkaisun tapahduttua -- on isku ollut niin ankara, että ajatukset hajallelyötyinä tarttuvat kiinni ensimmäisiin muistoihin, jotka ne kohtaavat. Ja niin johtuu Juho Kostia ajattelemaan kotiaan -- itsekään oikein käsittämättä, minkävuoksi.

Hän muistelee kotinsa tupakamarin ikkunaverhoja. Ne huokuvat alakuloisuutta -- väriloistostaan huolimatta. Niissä on vieretysten keltaista ja valkoista, -- mutta keltainen vie voiton. Sitä väriä ymmärtää kesäyönaurinko kaikkein parhaiten: -- se saa keltaiset raidat loistamaan riuduttavaa kaipausta herättävällä tavalla. Istuessaan iltaisin Fagerholmin kamarissa Helge Hollanderin viipyessä kaupungilla on hän muistellut kotoista kammiotaan ja iloinnut sen ikkunaverhoista; hän oli päässyt niistä silloin aivan päinvastaiseen käsitykseen: -- keltainen oli tulkinnut heräävää toivoa, joka ilosta väräjöiden aavisteleikse tulevaa onnen päivää. Päästyään varmuuteen Johanna Langin rakkaudesta hän oli monesti väkevästi kuvitellut kesää -- kesäyötä, jolloin hän heräisi tupakamarissaan huoneen ollessa täynnä keltaista, väreilevää valoa. Se olisi tuonut mieleen kaipauksen, suloisesti hivelevän kaipauksen, joka olisi pannut venyttelemään paljaasta mielihyvästä. Oh, keltainen, keltainen, se väri olisi ilahduttanut hänen sydäntään! Nyt se oli kuoleman, toivottomuuden väri...

-- Janne, miksi olet niin synkkä ja äänetön?

Juho Kostia hymyilee väkinäisesti. Kuinka saattoi Johanna kysyä sellaista -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut?

-- Iloinenko minun pitäisi olla?

-- Oi, Janne, minä en saata nähdä sinua surullisena. Sinä et ole oma itsesi silloin.

Siinä oli Johanna Lang kerrankin oikeassa. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin itselleen vieraaksi kuin tänä iltana. Hänen valoisa maailmansa oli hävinnyt.

-- Johanna, kaikki on nyt lopussa... kaikki... kaikki!

Hän lausui viimeisen sanan tukahtuneella äänellä.

-- Ei, Janne, ei sentään.

-- Sinusta ei tullut minun unelmaini morsianta.

-- Voi, Janne, mutta minä olen sinun Johannasi sittenkin.

Tyttö lausui sen hellästi, melkein nyyhkien.

Juho Kostian valtaa voimakas halu pysähtyä ja sulkea tyttö syliinsä. Hän olisi sen ehkä tehnytkin, jos he olisivat olleet syrjäisemmässä paikassa. Mutta -- nyt he juuri saapuivat Päävahdin edustalle ja se oli valaistu. Ei käynyt siis päinsä... ja sitäpaitsi... hänellä ei ollut oikeutta siihen. Oikeutta? Ei sanan vasituisessa merkityksessä: -- Johanna Lang ei ollut hänen morsiamensa. Hän ei ollut antanut lupausta...

Juho Kostia pysähtyy ojentaen kätensä.

-- Nyt, Johanna, hyvästi! Tiemme eroavat tässä. Sinä menet kotiisi -- luonnollisesti.

Tyttö katsoo häntä hämmästyneenä, silmät kosteina.

-- Etkö tulekaan saattamaan?

-- En... kuinka voin enää? Sinä pyydät mahdottomia. Me emme saa tavata enää. Minulla on helpompi niin.

-- Enkö minä saa tavata sinua enää, Janne?

Juho Kostia ei voi käsittää sellaista.

-- Mitä hyötyä siitä olisi? Me kiduttaisimme vain toisiamme muistelemalla vanhaa... mennyttä. Ja se olisi liian raskasta... ainakin minulle. Sitäpaitsi -- minä matkustan pian...

Hänen äänensä värähtää ja silmänurkassa kimaltelee kyynel.

-- Hyvästi, Johanna!

Tyttö ei vastaa mitään, vaan lähtee nopein askelin astumaan Katajanokalle päin. Juho katselee hänen jälkeensä. Siellä hän meni... venäläisen katedraalin kohdalla... siro, kaunis pää alaspainuneena. Hän näytti hyljätyltä. Juho Kostian sydäntä kaihertaa sääli. Mutta -- oli liian myöhäistä lähteä jälkeenkin -- ja... mitäpä se olisi hyödyttänyt...

Syvä huokaus pusertuu hänen rinnastaan ja poskilihaksissa nykii omituisesti. Hänen tekee mieli heittäytyä kadulle pitkäkseen ja lyödä päätänsä jäiseen asfalttiin. Saisivat korjata siitä... hulluna taikka humalaisena -- samantekevä. Johanna oli mennyt, hänen onnensa oli lopussa. Se oli ollut lyhyt kuin päiväkorennon elämä. Ja nyt oli elämä aloitettava alusta. Miten, miten se tulisi luonnistumaan, -- sitä hän ei tänä iltana jaksanut ajatella.

Katu, jota pitkin hän laahustaa, tuntuu autiolta. Hän silmää kuin moittien vastaantulevaa, paksuun nahkapuuhkaan verhoutunutta naista, joka kiirehtii Katajanokalle päin. Mikä oikeus tuolla naisella oli kulkea noin suojattuna, sillä aikaa kuin hänen täytyi vaeltaa sydän alastonna -- jäisessä, suolaisessa tuulessa? Juho Kostia kiroaa hengessään kylmän kadun ja sen suojatut ihmiset, joilla ei ollut hituistakaan sääliä.

Kiiltävä, liukas, mustana pohottava asfalttikäytävä, jolle hotellilyhdyt luovat väsynyttä, velttoa valoaan, repii hänen sydäntään vielä pahemmin verille. Hotellilyhdyn valo tuo mieleen valvoneen viinurin pöhöttyneet kasvot. Niiltäkään ei nyt saattaisi lukea vähintäkään osanottoa niinkuin ennen... Kerran, istuessaan Johanna Langin kanssa ravintolassa kahvia juomassa, hän oli lukenut viinurin kasvoilta saman onnen tunteen, joka hänen oman rintansa täytti. Ja se viinuri oli vielä katsonut kieroon, -- mutta se ei ollut silti yhtään häirinnyt... pikemmin päinvastoin...

Juho Kostia kiipesi portaita ylös asuntoonsa. Ovea avatessaan hän kuuli Margareetan ja Helgen äänet. Jälkimäinen nauroi huolettomaan tapaansa. Tytön ääni tuntui kiusoittelevalta. Juho toivoi heidät hengessään mahdollisimman kauvas. Mutta -- ei auttanut... täytyi avata ovi.

Margareeta Fagerholm seisoi uunia vasten nojaten -- tukka hiukan epäjärjestyksessä, poskilla hehkuva puna. He inttivät jostakin Helgen kanssa. -- Kas, Janne, kuinka myöhään sinä tulet!-- Jaa, jaa... taitaa olla, vastasi Juho koettaen tekeytyä huolettoman näköiseksi.

-- Emme odottaneet sinua illalliselle. Mamma on kattanut sinulle huoneeseesi. -- Kiitos, kiitos... ja hyvää yötä.

-- Hyvää yötä.

Juho oli jo vuoteessa, kun Helge tuli huoneeseen. Hän vihelteli onnellisena ja rupesi riisuutumaan.

-- Margareeta on rakastunut Kalle Länsiöön... siihen kiharatukkaiseen teoloogiin, joka kävi sinun luonasi viime viikolla.

-- Vai niin... Tuo kaikki tuntui Juhosta perin joutavanpäiväiseltä.

-- Mutta minä lyön hänet laudalta, Janne, ihan varmaan!

Juho ei viitsinyt kuunnella, vaan kääntyi seinään päin ollen nukkuvinaan. Se auttoi. Pian kuorsasi huonetoveri täyttä päätä.

Juho Kostia valvoi turtuneena ja onnetonna. Uni ei tullut. Hän ei yrittänytkään hillitä ajatuksiaan. Ne kiersivät sekavina illan tapausten ympärillä. Kuu paistoi kamariin. Juho Kostiasta tuntui, että se valaisi autiota huonetta, jossa makasi -- kuollut.

II

1.

Pohjanmaan juna vyöryy kohisten pääkaupunkia kohti. Lumenpeittämät maisemat vilahtelevat ohitse, metsiä, taloja, kokonaisia kyläryhmiä. Ihmiset asemilla ovat turkkeihin kääriytyneet, punaposkisia, reippaita ja hymyileviä. Taotaan jalkaa, kopistellaan ja puhallellaan; henki huuruaa. Vilkas puheensorina täyttää asemasillan, hyvästellään, naureskellaan, lausutaan joku keskinkertainen sukkeluus, jolle sivullinenkin suvaitsee vetää suutansa hymyyn. "Hyvästi!" ja "älä unohda!" ja "muista kirjoittaa!" Pieniä sirusia elämästä ja sitten vihellys, nykäys -- ja juna ottaa vauhtia pysähtyäkseen taas seuraavalla asemalla kuuntelemaan katkonaisia lauseita, naurunpäitä ja jalkojen töminää.

Juho Kostia seisoo vaunusillalla seuraten aseman vilkasta liikettä. Mitään tuosta kaikesta ei kuulu hänelle, yksinäiselle, alakuloiselle, jolla ei ole muuta kiinnipidintä elämään kuin äidille annettu lupaus lukea tutkinto loppuun. Vain äiti oli sanonut hänelle "hyvästi" ja "älä unohda" ja "muista kirjoittaa". Ne olivat helpot täyttää, sillä tällä kertaa ei siihen tarvittu muuta kuin tottumus. Mutta siihen toiseen -- se oli vaikeampaa. Asua huoneessa, johon liittyi kuvitelmia, näkyjä, haaveilua -- kirkasta, hopeanheleää naurua ja palavaa, päämäärästään tietoista kaipausta, -- miten hän sen kaiken kestäisi?

Helge oli kirjoittanut matkustavansa kaupunkiin heti loppiaisen jälkeen. Hän aikoi lukea sitkeästi. Tietysti -- se oli hänelle helppoa -- hänelle, jolla ei ollut näitä sydämen murheita. Mutta hänen, Juho Kostian, asiat olivat hullusti, tuiki hullusti. Rakkauden helposti itävä siemen oli taas kylvetty hänen sydämeensä ja se kasvoi kuin polttiainen saunan kupeella, -- kasvoi niin että humisi vain.

Juho Kostia hymähti katkerasti ja siirtyi vaunuun. Kunpa voisikin ottaa asian humoristisesti. Silloin hän olisi jälleen vapaa mies. Mutta hän oli sitä maata, ettei hän tuntenut huumoria rakkausasioissa. Niihin hän aina tarttui vakavasti kuin lukkari aamuvirteen.

Minkäpäs ihmislapsi sydämelleen mahtoi. Se oli sellainen kuin miksi oli luotu. Hän, Juho Kostia, oli jo syntymässään saanut aimo annoksen naivisuutta -- ja se kai se hänestä tekikin elämän leikkikalun. Nämä muut -- tässä hänen ympärillään olivat totuttautuneet järjen hallintaan. Ainakin he näyttivät siltä -- niinkuin tuokin isovatsainen, tyytyväisen näköinen herrasmies, joka sikari suupielessä tutki sanomalehteä sangen tarkkaavasti. Hän oli -- kaikesta päättäen -- tasapainossa elävä mies, jota ei mikään horjuttanut. Hän tiesi junan saapuvan perille määrättyyn aikaan ja se ei tehnyt häntä yhtään levottomaksi. Päinvastoin: -- hän oli siihen sangen tyytyväinen.

Juho Kostia sytytti savukkeen ja tuijotteli tylsänä vaununikkunasta ulos. Ennen hän oli Helsinki-matkasta suuresti iloinnut. Vaihtelu, vilkas kaupunkielämä yksitoikkoisen maalaiselämän vastakohtana oli kiinnittänyt mieltä -- ainakin matkan kestäessä. Perillä hän oli tosin pian kyllästynyt kaikkeen, -- mutta silloin häntä taas oli ylläpitänyt toivo kotiinpääsemisestä. Nyt oli kaikki samantekevää.

Vai miten oli oikeastaan?

Jos hän täysin vilpittömästi tunnusti totuuden, hän tavallaan nytkin iloitsi Helsinkiin pääsystä. Mutta hänen ilonsa oli varkaan iloa -- varkaan, joka ennakolta nauttii mahdollisuudesta päästä huomaamatta naapurin omenatarhaan. Niin hänkin nautti mahdollisuuksista saada ehkä silloin tällöin kuulla sanan Johannasta, -- miten tämä eli, mitä puuhasi, ja kukaties joskus syrjästä nähdäkin häntä. Kohtaaminen oli armotta pyyhitty ohjelmasta pois ja sen pyyhkimisen oli toimittanut hän, Juho Kostia itse -- toisen vastalauseista huolimatta. Hän oli periaatteen mies, niitä enten-eller-luonteita niinkuin Kirkegaard,-- jonka hän muuten oli esikuvakseen valinnut. Mutta hän ei kirjoittaisi mitään "Viettelijän päiväkirjaa". Hän kirjoittaisi "Pettyneen päiväkirjan" -- ja siinä olisi hänen sydänrievulleen kylliksi askartelemista.

Omituinen oli naisen sydän. Juho Kostia oli miettinyt sitä koko joululoman. Rakastaa ja olla rakastamatta. Joulusaarnassaankin, jonka hän kotiseurakunnan kirkkoherran pyynnöstä oli pitänyt, olivat ajatukset pyörineet tämän ainoan kysymyksen ympärillä. Kuinka toisenlainen oli Neitsyt Maaria. "Katso, Herran piikanen. Tapahtukoon minulle sinun sanasi jälkeen."

Juho Kostian täytyi väkistenkin hymyillä. Olisiko hän toivonut Johanna Langin samankaltaiseksi?

Hän muisti, kuinka hän tähän kohtaan tulleena oli hengessään pannut voimakkaita vastalauseita evankelista Matteuksen liian suoraviivaista kuvausta vastaan. Nainen ei ollut sellainen kuin miksi Matteus Neitsyt Maarian esitti. Hän ei koskaan vastannut niin nöyrästi. Hän pani vastaan, -- jollei muusta, niin pelkästä vastustamishalusta. Jaa... en tiedä... Se olisi ollut paremmin paikallaan kuin tuo nöyrä 'katso Herran piikanen'. Jos Neitsyt Maaria olisi vastannut näin, silloin olisi hän päässyt joulusaarnassaan lämpenemään. Hän olisi saarnannut naisesta, joka sanoi: 'Miksi pitää olla lupaukset?' Hän olisi kuvannut kamppailun tuota epämääräisyyden kalliota vastaan, joka murskasi ja pelasti, pelasti ja murskasi: -- kamppailun, jonka voittamisesta olisi ollut itse enkeli Gabrielillekin kunniaa.

Eikö epämääräisyys Johanna Langin suhteessa häneen ollutkin juuri kaikkein mielenkiintoisinta? Eikö siihen juuri sisältynyt koko naisellisuuden arvoitus. Täältä -- pitkän matkan päästä katsottuna, -- junan vyöryessä näiden lumisten metsien halki, se oli vapauttavaa todeta. Traagillisuus johtui vain siitä, että mies purjehti liian selvin lipuin. 'Halloo, ken siellä?' 'Minä!' 'Ja täällä minä!' Ei mitään nimiä, vain pimeys ympärillä ja tuo kiehtova 'halloo!' -- Silloin se olisi menetellyt.

Mutta -- olisiko sellainen ollut elämää -- sitä verenpunaista, jota hänen sydämensä kaipasi?

Ei, tuhat kertaa ei! Se olisi ollut vain perhosleikittelyä -- ja sitä hän ei hyväksynyt.

Parempi siis niin, että toinen puoli, mies, purjehti selvin lipuin ja koetti saavuttaa, voittaa yhden pysyväisesti. Hän oli koettanut voittaa jo useamman kerran... viimeksi Johanna Langin. Siitä oli muodostunut kaikkein verisin ottelu, mutta siinäkin hän oli joutunut tappiolle -- auttamattomasti. Hänen kohtalonsa oli siis olla yksin.

Naimattomuus... apostoolinen selibaatti -- olihan siinäkin jotakin mieltä kiehtovaa. Yhden ihmisen tähden...

Juho Kostia katseli ohikiitäviä maisemia. Monissa paikoin olivat asukkaat luoneet korkean lumivallin rakennustensa ympärille suojatakseen itseään talven viimaa vastaan. Noin hänenkin pitäisi suojata itsensä -- sisäinen olemuksensa, lisäpettymyksiä vastaan. Paras keino siihen oli johdonmukainen Johanna Langin väitteleminen, vaikka sydän kuinka kapinoisi.

-- Helsingin liput, olkaa hyvä!

Junailija korjasi matkalippuja talteensa. Juho Kostian mielessä vilahti ajatus, että nyt oli jo liian myöhäistä. Pohjoisimmalla asemalla oli vielä saattanut ajatella, että sopihan tätä koettaa... tätä etelään päin menoa. Pahimmassa tapauksessa saattoi keskeyttää ja palata takaisin -- kotiin... levähtelemään. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänet valtasi epämääräinen turvattomuuden tunne -- samanlainen kuin luvattoman karusellilla ajajan, jonka laitoksen omistaja saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää niskasta ulos -- ja päällepäätteeksi pahinta vihamiestä pahki.

Juna kiljahteli vähä vähä. Se oli kuin pitkältä matkalta palaava markkinahevonen, joka kotitalon näkyvissä hirnaisee ja parantaa vauhtia. Tuntui, kuin olisi juna haistanut pääkaupungin läheisyyden ja siitä riemusta lasketellut pitkiä vihellyksiä.

Matkustajat virkosivat kuin horroksista. Tyytyväisinä he kokoilivat tavaroitaan. Äskeinen lihava herra vilkaisi syrjäsilmällä ohitselipuvia Kaisaniemen ravintolarakennuksia, -- aivan kuin todetakseen, että siinäpä ne olivat taas. Juho Kostia käänsi päänsä pois. Hän oli kerran istunut siellä Johanna Langin kanssa -- muutamalla pitemmällä kävelymatkalla.

Juna pysähtyi ja matkustajat rupesivat solumaan vaunusta ulos. Kantajain huudot kajahtelivat asemalaiturilta. Korviin kantautui suurkaupungin kohina. Se lauloi kuin meri.

Juho Kostia tunsi äkkiä itsensä perin turvattomaksi ja orvoksi tämän hyörivän, pauhaavan elämän keskellä. Hänen sydäntään viilteli.

Hän pysähtyi laiturille laskien matkalaukkunsa maahan ja vetäen syvään ilmaa keuhkoihinsa. Mieleen muistuivat Heinen sanat "Doppelgängerissä":

"In diesem Hause wohnte mein Schatz..."

Niin... Helsinki sai merkityksensä ja oli olemassa ainoastaan Johanna Langin vuoksi. Hän oli asunut täällä kerran -- silloin kuin hän, Juho Kostia, vielä toivoi. Nyt häntä ei enää täällä ollut -- ei ainakaan hänelle. Oli vain kaupunki, suuri, kohiseva kaupunki, joka huokui kuin tuhatpäinen peto.

-- Janne! kajahti äkkiä kirkas ääni hänen takanaan.

Juho Kostian sydän lakkasi miltei sykkimästä. Hän tunsi tuon äänen tuhansien joukosta.

Hän kääntyi hitaasti. Hänen edessään seisoi Johanna, kauniina, hymyilevänä, povi aaltoillen nopeasta kävelystä.

Hän muisti selvästi päätöksensä: -- hän ei saanut enää Johanna Langia tavata. Mutta nyt, kun tämä kukoistavana seisoi hänen edessään, hänen päätöksensä horjui. Sydän rupesi lyömään, poskille kohosi puna, silmiin syttyi niiden entinen valo.

Hän tarttui tyttöä kädestä puristaen sitä pitkään.

Tyttö kävi hiukan levottomaksi ja veti hiljaa kätensä pois. Hänen mielestään Juho piteli sitä liian kauvan. Hän vilkaisi ympärilleen -- kuin rauhoittaakseen, ettei kukaan ollut heihin huomiota kiinnittänyt.

Juho Kostia käsitti tytön tarkoituksen. Siinä oli jälleen tuo ikuinen ristiriita "ollako vai ei olla". Hänet valtasi syvä alakuloisuus.

-- Mitä varten tulit? Et kai minua vastaanottamaan?

Tyttö hymyili hiukan surumielisesti.

-- Ketäs muuta? Olen käynyt koko viikon asemalla jokaista Pohjanmaan junaa vastassa.

Juho Kostian alakuloisuus haihtui -- haihtui kuin usva raikkaan tuulen tieltä. Hän seisoi taas lujalla pohjalla: -- Johanna rakasti häntä, rakasti sittenkin.

-- Eikö sinulla olekaan viulua, Janne?

Juho Kostia tapaili sanoja. Hän oli syvästi liikutettu.

-- Jätin sen kotiin.

-- Se oli paha. Minä olin koko ajan toivonut, että toisit sen takaisin.

'Takaisin!' Siihen sanaan sisältyi lupaus.

Kaikki epävarmuus hälveni. Johanna rakasti häntä! Hänet valtasi jonkunlainen uhkapäinen hurjuus.

-- Otammeko ajurin ja ajamme Fagerholmille? Tyttö säikähti. Hän ihan kalpeni.

-- Ei, ei... sinä voit ottaa, mutta minä en uskalla. Joku voisi nähdä.

Siinä oltiin taas. Jälleen tuo iankaikkinen arvoitus.

-- No, me kävelemme sitten, virkahti hän hiukan väsyneesti. Luja pohja, jonka hän hetki sitten oli tuntenut jalkainsa alla, rupesi myötäämään.

Näinkö se alkoi? Kidutuspenkkiin heti ensi askeleelta. Eikö Johannalla ollut yhtään sääliä?

Tyttö jutteli jotakin hänen vierellään, jotakin teatterista ja Helge Hollanderista. Mutta Juho ei kuunnellut häntä. Hän ajatteli vain muuatta lausetta, jonka Johanna Lang oli kerran sanonut:

"Kutsu minua 'Ristilukiksi', Janne."

Hän oli sitä sanoessaan ollut kaunis kuin keijukainen ja hänen olemuksessaan oli ollut hyvä annos pikku tyttöä -- tuollaista viatonta viisivuotiasta, joka pyytää päästä katsomaan vasikan teurastusta.

"Näyttelijä!" ajatteli Juho Kostia, mutta katui samassa. Sehän oli Johanna, joka kulki hänen vierellään jutellen teatterista ja Helge Hollanderista.

-- Helgekö sinut sinne vei?

-- Niin, ja ajattele, meillä oli vasta hauskaa!

Juho ei vastannut mitään. Tietysti -- Helgen seurassa oli aina hauska. Olihan hän "stilig", niinkuin Margareeta Fagerholm oli tulkinnut.

Hän ei joutanut syventymään näihin ajatuksiin. Oli katsottava, että päästiin kunnialla katujen yli. Autoja kulki kuin kesällä, vaikka oli tammikuu. Lumenluojat häärivät katujen vierillä. Helsinki oli saanut taivaan lahjan -- lumivaipan mustille kaduilleen, mutta paatuneena kuten tavallisesti se ei ottanut lahjaa vastaan, vaan vedätti lumen kiireimmän kaupalla pois.

Kirottu kaupunki!

-- Saitko minun joululahjaani? kysäisi Johanna Lang äkkiä.

-- Sain... kiitos siitä.

-- Minä odotin sinulta joulukorttia, mutta ei tullut.

Tyttö huokasi teeskennellysti.

-- Niin armoton sinä voit olla!

"Armoton!" Kuka oli oikeastaan armoton? Hän, Juho Kostia, oli mennyt joulupostia hakemaan ja siellä oli ollut pieni paketti tutulla, rakkaalla käsialalla. Paketti oli sisältänyt kirjoituspöytämaton, kauniisti kirjaillun. Siinä oli ollut hopeaa ja kultalankaa. Johanna Langin hienot sormet olivat sen neuloneet. Mutta -- vaikka lahja oli kaunis, ei se ollut Juhon sydäntä ilahduttanut. Päinvastoin: -- se oli vienyt viimeisetkin rippeet hänen jouluilostaan. Hän oli haudannut kirjoituspöytämaton syvälle piirongin laatikkoon. Sinne se oli jäänyt. Äiti sen löytäisi sieltä... ja arvaisi jotakin. Mutta -- äidin sydän ymmärtäisi...

Hänestä oli tuntunut hyvälle, että Johannan joululahja lepäsi siellä äidin hajuheinältä tuoksuvien vieraslakanain välissä. Vähitellen sekin siellä koteutuisi -- toisten, vuosikymmeniä vanhojen vaatekappalten välissä. Ja joskus sen saattaisi sieltä ottaa esiin... käytäntöön, -- kun sydän olisi rauhoittunut. Silloin se olisi vain -- muisto.

-- Nyt sinä olet perillä.

He seisoivat Fagerholmin porttikäytävän suulla. Juho Kostia taisteli itsensä kanssa. Tuliko hänen pyytää Johannaa sisälle vai eikö? Se olisi samaa kuin antautuminen, kuin kahden kuukauden vanhan päätöksen rikkominen heti alussa. Minkäpä hän sille voi, jos Johanna Fagerholmilla kävisikin. Olivathan he Margareetan kanssa koulutovereita.

-- Ja kukaties ei Johanna halunnutkaan tulla...

Yht'äkkiä välähti hänen päässään ajatus, joka pisti kuin käärmeenpurema. Olisiko mahdollista? Hänpä panisi Johannan koetukselle ja heti tässä paikassa.

-- Etkö tule sisään? virkkoi hän koettaen saada äänensä niin luonnolliseksi kuin suinkin.

Tyttö epäröi. Hänkin taisteli itsensä kanssa. Mutta Juho Kostia halusi saada selville taistelun syyn: -- Tapahtuiko se hänen vuoksensa vai --?

-- Minä luulen, että siellä on Helgekin kotona. Kas niin, siinä se oli! Johanna Lang hätääntyi.

Hän katsoi rukoilevasti Juhoa. Sitten hän äkkiä punastui.

-- En... en minä nyt tule, sopersi hän kuin anteeksipyytäen. -- Minä tulen joskus toiste... siellä tätikin jo odottaa. -- Hyvästi, Janne! Muista käydä katsomassa.

Tuo olisi ollut palsamia Juho Kostian sydämelle, jos hän vielä olisi ollut samassa vireessä kuin asemalla. Mutta nyt oli hänessä herännyt epäilys, joka poltti kuin tulinen rauta.

Hän sanoi lyhyet hyvästit ja sukelsi porttikäytävään. Se oli päivälläkin hämärä ja tuoksui lialle ja mädäntyneille hedelmille. Piha oli hiukan valoisampi, pakkilaatikoita täynnä niinkuin hänen lähtiessäänkin. Sama omenaryssä, jonka he olivat Helgen kanssa asuntoa hakiessaan tavanneet, puuhaili siellä nytkin. Hän tunsi Juhon ja nosti kohteliaasti lakkiaan.

Porraskäytävässä tuoksui ruokien haju kuten ennenkin. Juho oli juuri astumaisillaan ensimmäiselle portaalle, kun kuuli askeleet ja tutun vihellyksen päänsä päältä.

Se oli Helge!

Kuin jonkun käsittämättömän vaiston ohjaamana hän pujahti portaiden taa. Hän ei halunnut tavata toveriaan.

Helge astui pihalle häntä huomaamatta. Palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä hän kulki pihan poikki reippain askelin vihellellen mennessään.

Yht'äkkiä valtasi Juho Kostian hurja ajatus. Hän ihmetteli itsekin itseään. Seuraavat sanat, jotka hän lausui Helgen juuri hävitessä porttikäytävään, kuulostivat kokonaan vieraan sanoilta:

-- Hoi, Stukaloff! Kaksi markkaa, jos viette kapsäkkini vahtimestari Fagerholmille. Minulta unohtui junaan tärkeä paketti.

Ryssä katsahti häneen kummissaan, mutta nosti kuitenkin lakkia kohteliaasti, tarttui kapsäkkiin ja lähti kiikuttamaan sitä portaita ylös.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadulla. Hän silmäsi Katajanokalle päin. Aivan oikein! Siellä asteli Helge reippaana, palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä. Hienoksipa oli poika tullut!

Juho lähti samaan suuntaan. Hän halusi nähdä, menikö toveri todellakin sinne, johon hän arveli.

Helge kulki kiireesti Päävahdin aukean yli poiketen Katajanokan sillalle. Aivan oikein! Sinnepä tietysti! Hänen teki mieli kääntyä takaisin, mutta mustasukkaisuuden raivottaret ajoivat häntä eteenpäin. Hyvä Jumala, näinkö olivat asiat!

Helge kulki pahaa aavistamatta -- kuin ainakin mies, jolla on puhdas omatunto. Juho seurasi häntä kiihkeästi. Yksi ja toinen vastaantulijoista loi häneen kummeksivan katseen. Mutta Juho Kostia oli nyt sillä päällä, ettei hän sellaisesta välittänyt. Nähköön vaikka koko Helsinki, mikä hänen askeleitaan johti! Hän oli mennyttä miestä, hän kulki alaspäin. Mutta siihen oli syynä rakkaus -- tuo siunattu, tuo kirottu tunne, joka teki ihmisestä joko jumalan tahi perkeleen. Hän ei välittänyt enää mistään -- ei siitäkään, vaikka olisi joutunut raitiotievaunun alle ja tullut yliajetuksi.

Helge pysähtyi Johanna Langin portille ja katsahti ympärilleen. Onneksi oli Juho niin kaukana, ettei toveri häntä huomannut. Eikä hän sitäpaitsi aavistanutkaan, että kiihkeä silmäpari piti silmällä jokaista hänen liikettään.

Seuraavassa hetkessä oli Helge hävinnyt porttikäytävään. Juho pysähtyi muutaman kivijalkapuodin eteen kuin katsellakseen näytteille pantuja tavaroita.

Hänen sisässään kiehui ja raivosi. Oh, olipa tämä kurjaa! Tähänkö oli tultu? Hän rupesi katumaan, että oli ollenkaan lähtenytkään matkaan. Näin alas oli mies jo vaipunut, -- vakoili toveriaankin kuin varas...