Part 3

-- Mitä saisi olla?

Juho pani merkille, ettei neiti sanonut: 'mitä saisi luvan olla'. Hän oli luonnollinen, niinkuin hän oli ajatellutkin.

-- Yksi laatikko "El Paradisoa".

Neiti katseli hyllyjä ja pudisteli päätään.

-- Ne ovat loppuneet.

-- Ikkunassa näkyi olevan yksi.

-- Jaa...

Neiti riensi katsomaan. Olihan siellä. Juho oli iloinen, että hän sai juuri tuon laatikon.

-- Kahdeksantoista markkaa.

Hän maksoi ja lähti. Mennessään hän hymyili jälleen ja neiti hymyili takaisin. Oli kuin olisivat he ymmärtäneet toisensa. 'Niin... tuo laatikko on nähnyt hänet.' 'Niin, niin.'

Lähellä tupakkamyymälää oli Johanna Langin portti. Juho hiljensi askeleitaan. Hän lähestyi porttikäytävää juhlallisin mielin, sykkivin sydämin kuin muhamettilainen Kaaban pyhää kiveä.

Rakkaus on ihmeellinen. Se lumoaa uhrinsa ja saa hänet katsomaan asioita ja esineitä sadunhohteisessa valossa. Porttikäytävä, josta Johanna Lang joka päivä kulki, oli aivan tavallinen, sillä eroituksella vain, että arkkitehti oli sommitellut sen graniittisiin sivupylväisiin kaksi enkeliä miekat kädessä -- yhden kummallekin puolelle. Se oli Juhon mielestä kuin paratiisin portti. Enkelien miekat olivat alaslasketut, kärki maata kohti -- kuin merkiksi, että sisäänpääsy oli vapaa. Mutta samalla ne herättivät tuskallisen ajatuksen, että kivimuurista voisi kerran tulla 'kadotettu paratiisi'. Oi, ettei vain tulisi hänelle! --

Hän löysi porraskäytävän ja lähti kiipeämään. Toisessa kerroksessa asui leskirouva Hällström. Juho painoi ovikelloa ja jäi odottamaan.

Sydän sykki rajusti. Johannan koti! Hänen armas, siro peukalonsa oli painanut tuota nappia monen monta kertaa. Ja nyt sitä oli painanut hän, Juho Kostia.

Oven takaa kuului askeleita. Ovi avautui ja hämärästä eteisestä kuului pehmeä ääni, joka hiveli Juhon korvaa kuin musiikki.

-- Sinäkö, Janne?

-- Hyvää iltaa!

Tyttö ojensi kätensä ja Juho puristi sitä rajusti.

-- Ai, ai, sinulla on hirveä koura!

-- Puristinko liian lujaa?

-- Melkeinpä.

Juho kävi hiukan hämilleen. Oliko hän käyttäytynyt tuhmasti?

Johanna johdatti hänet sisään. Huone oli kodikkaasti, vaikka köyhästi kalustettu. Erikoisesti kiinnitti Juhon huomiota korkea lipaspiironki. Se oli melkein samanlainen kuin hänen kotonaan Lapissa.

Vanha, ystävällisen näköinen nainen nousi pöydän äärestä, jossa oli neulonut. Hän siirsi silmälasit otsalle ja katseli tutkivasti Juhoa.

-- Herra Kostia, ellen erehdy?

Johanna esitti heidät.

-- Tervetuloa! Johanna on jo ehtinyt odottaa teitä, vaikk'ei kello ole vielä kuin vähän yli neljän. Käykää istumaan, olkaa hyvä!

Johanna katseli häntä loistavin silmin. Juhosta tuntui, että hän oli astunut onnensa kynnykselle.

-- Mitä, oikein pitkässä takissa! Kylläpä sinä olet juhlallinen.

Johanna nauroi iloisesti.

-- Ensi visiitti, Johanna, ensi visiitti... katsopas.

-- Niin, niin. Minä toivon, ettei se ainakaan ole viimeinen.

Juho istui pöydän ääreen. Hän huomasi seinällä sitran.

-- Kuka täällä soittaa? Sinäkö...?

-- En... se on Leenin, serkkuni sitra. Hänelle sinun pitäisi puhua, Juho. Hän on niin jumalaton, ettei usko mitään... soittaa ja rallattaa kaiket pyhäpäivätkin.

Juho katsahti häneen hämillään. Oliko se todella tarkoitettu, vai hurskasteluako vain?

Johanna nauroi. Juho ei päässyt hänestä selville.

Rouva Hällström tuli kyökistä kahvitarjotinta kantaen.

-- Johanna on kertonut, että juotte paljon kahvia siellä Lapissa. Minulla oli tämä jo odottamassa.

-- Vai on Johanna sellaista kertonut, se veitikka!

-- Mutta sehän on totta, Juho. Sinä olet hirveä kahvinjuoja. Tädillä on tarkoitus saada sinut heti hyvälle tuulelle.

Nuoret siirtyivät sohvaan huoneen perälle. Otettiin esille Johannan ainevihko.

-- Et saa katsoa! Minä haluaisin vain näyttää, etten ole saanut vielä yhtään riviä kokoon. Ja kahden päivän päästä on perjantai.

Juho oli ehtinyt kuitenkin jo vilkaista. Viimeinen aine oli nimeltään: 'Mitä ymmärretään pintapuolisuudella?'

-- Vai sellaisia filosoofisia kysymyksiä sinä mietit, virkkoi hän laskien kahvikupin pöydälle.

-- Ei se ole mitään. Se on kaikkein huonoin aine, mitä olen kirjoittanut. -- Mitä sinulla on tuossa?

Johanna osoitti sikarilaatikkoa piirongin kulmalla. -- "El Paradisoja".

-- Mitä --?

-- Paratiisisikaareja. Johanna huusi kyökkiin:

-- Kuulepas, täti, kuinka hienoja sikareja tämä meidän herra polttaa. "El Paradiso".

-- Jaa, jaa...

-- Nyt sinun pitää panna yksi palamaan ja ruveta loihtimaan minulle Lappia esiin. Minä aion saada kymmenen, Juho!

Hän pyörähti ympäri notkeasti ja nosti paketin pöydälle.

Mikäs auttoi, Juhon täytyi totella. Hetken kuluttua höyrysi sikari hänen hampaissaan. Johanna valmistausi panemaan paperille hänen esitystään.

-- Mitä, aiotko panna muistiin?

-- Tietysti, enhän muuten muista.

-- Mutta -- minä ajattelin kertoa sadun.

-- Mitä? Jäkälämaistahan sinun piti kertoa.

-- Niin... sadun jäkälästä.

-- No, annahan tulla sitten.

Juho puhalsi muutaman savurenkaan ja siristi silmiään. Hänen huulillaan karehti onnellinen hymy. Hän muistutti pikku poikaa, joka puhaltelee saippuapalloja ilmaan.

-- -- -- -- --

-- Oli kerran aika, jolloin Lapissa asui vain lappalaisia, aloitti Juho katsoen katonrajaan. -- Ainoastaan joku yksinäinen uudisasukas oli uskaltanut raivata itselleen asumasijan keskelle kaukaista kiveliötä. Mutta uudisasukasta häiritsi lappalaisten läheisyys. Sen vuoksi hän välistä pisti jäkälämaat palamaan karkoittaakseen lähettyviltään vastenmielisen naapurin.

-- Tekipä sitten kerran muuan uudisasukas talonsa Sompion erämaihin, joita omisteli rikas pororuhtinas Ponku. Hänen laumansa kävivät laitumella uudistalon ympärillä. Porot söivät kesällä uudistalokkaan heinät, sotkivat niityt ja tekivät kaikenlaista vahinkoa. Uudistalokas kiivastui viimein ja uhkasi karkoittaa Pongun laumat kauemmas... etäisempiin tunturiseutuihin. Hän päätti sytyttää metsävalkean, joka tuhoisi kaikki lähiseudun jäkälämaat.

-- Uudistalokkaalla oli poika nimeltä Sippa. Tämä oli rakastunut Pongun tyttäreen, kauniiseen Maaretaan. Porometsässä ollessaan hän tapasi tyttöä muutaman jängän laidassa, jonka yli tyttö saapui sulhonsa luo...; hän oli sanonut menevänsä kenkäheinää leikkaamaan, mutta -- käyttikin tilaisuutta hyväkseen kulkeakseen yli jängän metsän reunassa odottelevan uudistalonpojan luo. Jo kaukaa tämä näki hänen kirjaillun mekkonsa, kun tyttö ujona lähestyi, alasluoduin katsein. Poika kertoi tytölle isänsä uhkauksen. Tämä oli kauvan aikaa vaiti, mutta virkkoi viimein: 'Jos isäsi toteuttaa päätöksensä, emme me koskaan tapaa.' Poika katseli häntä rakkautta uhkuvin kasvoin ja sanoi: 'Minä taivutan isäni luopumaan päätöksestään.' 'Jos sen teet, niin minä rukoilen isääni päästämään meidät yhteen.' He sopivat siitä ja tyttö poistui.

-- Sippa palasi kotiin ja ryhtyi suostuttelemaan isäänsä. 'Mitäs nyt lappalaista vainoamaan.' 'Tappoporonhan mekin tarvitsemme silloin tällöin.' Monta päivää hän sai puhua, kunnes isä lopuksi taipui. Iloissaan hän riensi sovitulle kohtauspaikalle kertomaan päätöksestä.

-- Mutta sillä aikaa oli Pongun kylään saapunut rikas lappalainen Guttorm. Hänellä oli poroja monia tuhansia ja hänen vyössänsä helisi silkka hopea. Hän oli saapunut kosimaan kaunista Maaretaa. Ponku oli antanut sanansa: -- Mikkelinä piti nuorten matkustaa kirkolle papin luo kuulutusta ottamaan. Tyttö kertoi tämän kaiken sulholleen ja itki. Poika koetti taivuttaa häntä, -- hän rukoili ja pyysi, hän ehdotti pakoa, mutta -- Maareta pudisti surullisena päätään: -- 'Minä tulin sanomaan sinulle hyvästiä. Minun täytyy mennä Guttormille.' Mutta minä olen saanut isäni taipumaan', väitti poika. 'Vaikka... ei auta', vastasi tyttö. 'Silloin on parempi, että nämä maat palavat!' huudahti poika. Nyt rupesi tyttö puolestaan rukoilemaan. Paikka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän tahtoi palata sinne joka vuosi -- naimisiin mentyäänkin. Mutta poika pysyi taipumattomana. 'Ei... ennemmin palakoot!'

-- Tyttö lähti murheellisena kodalleen. Kun hän oli päässyt jängän toiseen laitaan, huomasi hän savun nousevan metsästä. Siellä Sippa jo sytytti. Oli vallinnut moniviikkoinen pouta ja tyttö kyllä arvasi, miten tulisi käymään. Hän lähti takaisin jängän yli estääkseen poikaa. Hän tahtoi palata seudulle seuraavanakin vuonna -- vielä naimisiin mentyäänkin... Mutta päästyään keskelle jänkää hänen jalkansa horjahti ja hän putosi kaltioon. Hän koetti päästä ylös, mutta ei jaksanut ponnistaa. Sippa kuuli hänen huutonsa, mutta ei mennyt auttamaan; hän tiesi, että tyttö päästyään kaltiosta palaisi kodalleen. Hän sytytti sytyttämistään. Pian oli koko jängän ympäristö yhtenä tulimerenä. Liekit nuoleskelivat jo jänkääkin, joka oli kuivunut kauttaaltaan. Voimakas tuuli kaatoi tulimeren sen yli. Valitushuudot vaikenivat. Kaunis Maareta oli saanut surmansa liekeissä.

-- Sippa oli raivoavin silmin katsellut tihutyötään. Hän näki, miten tuuli painoi liekkejä jängän yli. Hän tiesi, että sen toiselta laidalta alkoivat penikulmaiset jäkälämaat. Niitä myöten leviäisi metsäpalo kauvas pohjoiseen ja karkoittaisi Pongun. Mutta -- nähdessään raivoavien liekkien räiskeen ja tietäessään Maaretan kuolleeksi hän hurjistui äärimmilleen. Hän lähti juoksemaan -- tietämättä, minne. Hän tunsi vain, että Maareta oli kuollut. Hänen nimeänsä huutaen hän syöksyi jängälle ja hävisi liekkien sekaan. Hän ei koskaan palannut. Hänen isänsä löysi jängältä myöhemmin kahden palaneen ihmisen ruumiit. -- Siitä alkaen on jänkää kutsuttu Maaretasipan jängäksi.

Johanna Lang oli alussa hymyillyt Juhon kertomukselle, mutta kuultuaan tarinan surullisen lopun hän kävi totiseksi. Hymy kuoli hänen huulillaan. Silmien alle ilmestyi tuskallinen piirre. Ja kun Juho lopetti, hän huokasi syvään ja näytti murheelliselta.

Juho karisti tuhkaa sikaristaan. Hänen katseensa lepäsi Johannan kasvoilla ja hän hymyili surullisesti.

-- Oletko kirjoittanut mitään? kysyi hän hiljaa.

-- Hyi, kuinka sinä olet julma! Kerrot tuollaisia tarinoita. Mitä minä niistä saan?

Juho katseli häntä vakavana.

-- On yksi asia, jonka kertomus opettaa.

-- Mikä se olisi?

-- Että on vaarallista panna tulta kuivaan jäkälikköön. Siitä syntyy palo, kauhea palo.

Johanna Lang kohautti hartioitaan.

-- Mutta, Janne, -- hän loi äkkiä silmänsä vastapäätä istuvaan ylioppilaaseen -- ei tästä tule mitään! Kerro minulle oikein, kerro niin, että saan jotakin kokoon.

Hänen äänensä hiveli Juho Kostian korvaa. Se oli niin suloinen ja lämmin, että Juho tunsi omituista hellyyttä povessaan.

-- Kyllä... minä vain usein muistelen vanhoja tarinoita. Niistä on paljon oppimista...

Ja Juho kertoi. Hän kuvasi Lapin luontoa, loihti Johannalle sen ihmeellisen, salaperäisen tenhovoiman. Hän maalasi rannattomat metsät ja penikulmaiset, puuttomat aavat. Hän todisti jäkälän taloudellisen merkityksen. Se oli Lapin elämä, Lapin leipä. Ilman sitä oli saamekansan mahdoton tulla toimeen.

Maaretasipan jänkä unohtui. Kamarissa oli jälleen kaksi onnellista ihmistä, joiden sydämet sykkivät toisilleen. He keskustelivat vilkkaasti, tuttavallisesti. Tunnit vierivät. Kun rouva Hällström tarjosi teetä, oli ilta jo pitkälle kulunut.

-- Mitä satua herra Kostia täällä kertoi? kysyi rouva Hällström.

-- Oi, sellaista kamalaa, täti... et usko.

Johannan ääni värähteli. Hän mainitsi lyhyesti Juhon kertomuksesta.

-- Lappi on salaperäinen maa. Minulla oli veli monta vuotta Lapissa. Me luulimme hänet jo kuolleeksi, kun hän muutamana talvi-iltana ilmestyi luoksemme lapinturkissa ja karvakintaissa. Hän oli toiminut poronostajana muutamalla Norjan kauppiaalla. Hän jäi tänne, sai paikan, -- mutta aina hän kaipasi takaisin. Varsinkin keväällä, jäidenlähdön aikana hän oli onneton. Hän istui tuntikausia huoneessaan synkkänä ja alakuloisena. Silloin hän nouti lapinturkkinsa vinniltä ja ripusti sen kamarinsa seinälle. Meillä oli koko talo täynnä poronkarvoja.

-- Setä Ivar. Hän muistutti sinua, Janne.

-- Todellakin... herra Kostia muistuttaa häntä paljon.

-- Onko hän kuollut?

-- On... viisi vuotta sitten.

Rouva Hällström siirtyi jälleen kyökin puolelle.

-- Minä pidin setä Ivarista. Hän oli niin hyvä... erilainen kuin kaikki muut. Hän kertoi minulle Lapin elämästä ja silloin loistivat hänen surulliset silmänsä niin herttaisesti.

-- Mutta miksi se Maareta ei suostunut pakenemaan? Olisivathan he voineet muuttaa kauvas oudoille seuduille ja asua siellä onnellisina.

-- Niin... miksi? Sitä on vaikea selittää. Naisen sydän on arvoitus.

-- Ja miksi piti Sipan sytyttää metsävalkea? jatkoi Johanna kiinnittämättä huomiota Juhon vastaukseen. -- Olisihan hän saanut nähdä Maaretan joka vuosi.

-- Olisi... toisen omana...

-- Niin, mutta nähdä kuitenkin.

-- Jaa...

Juho kohautti olkapäitään. Hänen katseensa oli synkkä. -- Mieskin on arvoitus.

-- Ehkä...

He istuivat hetkisen äänettöminä, kunnes Johanna katkaisi hiljaisuuden:

-- Ei, Janne! Nyt sinun pitää laulaa. Laula "Ristilukki". Minä pidän siitä laulusta tavattomasti.

Juho vastusteli. Hän moitti käheyttä.

-- Mitäs tyhjää! Kyllä se menee.

-- Ei ole säestystä.

Johanna katsoi häntä hellästi, pää kallellaan.

-- Minä en välitä säestyksestä. Minä haluan vain kuulla sinun lauluasi.

Juhon täytyi suostua. Hän kakisteli kurkkuaan, etsi ääntä, näytti kiusaantuneelta, mutta nojasi sitten sohvan kulmaan ja lauloi.

Samoinkuin ensi kerrallakin kuunteli Johanna nytkin hänen lauluaan omituisin, selittämättömin tuntein. Juho lauloi ilmehikkäästi, aivan kuin alleviivaten erityisiä kohtia. Mutta tällä kertaa ei laulusta soinut sääliä verkkoon joutuneita kohtaan. Päinvastoin: -- Juho tulkitsi nyt sen kohdan intohimoisesti, kuin nauttien tuskista, joita ristilukki uhreilleen valmisti.

... och pinar och plågar ihjäl!

Johanna oli haltioissaan. Niin vaikuttavasti hän ei ollut koskaan kuullut "Ristilukkia" esitettävän. Tosinhan se konserteissa laulettiin monta vertaa taiteellisemmin, mutta sitä tunnetta, jonka Juho lauluunsa sai, hän ei ollut tavannut missään.

Hänen äänensä värähteli, kun hän kiitti.

Kello oli kymmenen, kun Juho Kostia kulki katua alas, matkalla kotiaan. Ilta oli ollut ihana. Hän oli oppinut tuntemaan Johannaa enemmän. Hän oli saanut pilkistää hänen sydämeensä ja -- hän oli rauhoittunut. Antaa jäkälikön palaa vain. Sitä ei tarvinnut käydä sammuttamaan. Johanna ei ainakaan sitä tahtonut. Se oli hän, joka sytytti... sytytti loistavin silmin...!

4.

Taivaalla vyöryy mustia pilvenmöhkäleitä raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään. Ne vaihtavat muotoa alinomaa muistuttaen milloin raskasliikkeistä sotajoukkoa hevosineen ja vankkureineen, milloin Vanhan Testamentin profeetan päätä tuulessa liehuvine tukkineen. Kuunvalo, joka pääsee esille vain silloin, kun pilviröykkiössä sattuu ohuempi paikka, antaa niille yhä satumaisempia muotoja... Nyt nousee aurinko Austerlitzissa ja kummulla seisoo Napoleon kenraaleineen katsellen 'kolmen keisarin taistelua'... Savupilvet vyöryvät kumpua kohti, peittävät sen alleen, pyyhkivät pois Napoleonin kenraaleineen ja kas: -- siinä seisoo Mooses valtavan kookkaana katsellen Jumalan kirkkautta Siinain vuorella!... Kuu saa kokonaan kasvonsa esille, häikäisee Mooseksen, hävittää hänet tyyten -- ja taas vyöryvät pilvimassat raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään... Meri käy vaahtopäänä, tuuli vinkuu pitkän laiturin kaidepuissa heiluttaen laiturin päässä olevan lautakopperon seinällä riippuvaa pelastusrengasta kuin hätämerkkiä. Ihmisiä ei näy missään. Satamatalojen ikkunoista tuikkivat tulet pettämättömän vakavina, kuin kutsuen suojaan laiturin päässä seisovaa kahta ihmistä -- suojaan myrskyltä ja sydämen pettäviltä tunteilta.

Mutta nuo kaksi eivät sitä huomaa. Heillä on sydämellä paljon, paljon, mikä on sanottava juuri tänä iltana ja tässä paikassa.

Kuunvalo välähtää hetkisen tytön kasvoilla. Hänen silmänsä ovat kyynelissä. Johanna Lang itkee onneaan ja onnettomuuttaan. Hänen edessään seisoo Juho Kostia palttoonkaulus pystyssä, puhuen lämmöllä, vakuuttavana, katkerana -- toisin vuoroin uhmaten taivasta ja maata -- toisin vuoroin nöyränä kuin syntejään anteeksi aneleva.

-- Miksi, Johanna... miksi et voi luvata? Jos rakastat minua, niin... silloinhan pitäisi olla helppoa luvata.

-- Voi, Janne... minä pidän sinusta tavattomasti, mutta sittenkään en tiedä...

Johanna Lang luo kyyneleiset silmänsä Juho Kostiaan. Tällä hetkellä hän on liikuttavan kaunis.

Juho Kostian sydäntä kouristaa. Tässä on nyt tilinteon hetki... Häntä hullua, kun oli päästänyt sydämessään sellaisen palon valloilleen! Mutta minkä sille oli voinut? Ei mitään. Johanna Lang oli osoittanut niin pettämättömiä merkkejä, ettei hänellä enää ollut voimia perääntymiseen, kun suhde kerran oli alkanut. Eikä hän ollut sitä halunnutkaan. Päinvastoin: -- hän oli rientänyt eteenpäin kuin janoinen, joka luulee hetken päästä löytävänsä virvoittavan lähteen. Ah, Juho Kostia elää hengessään kaikki ne onnen hetket, jotka hän on Johanna Langin seurassa viettänyt. Iltoja Kaivopuiston teillä ja Katajanokan rannoilla -- ja aamuja, jolloin hän on rientänyt ystäväänsä vastaan tämän mennessä kouluun, -- niitä hän ei unhoittaisi koskaan!

-- Minä uneksin kaunista unta, mutta heräsin pettävään todellisuuteen, sanoo hän katkerasti.

-- Voi, Janne, jos näkisit sydämeeni! Se rakastaa sinua, niinkuin sydän voi rakastaa. Mutta sittenkin tunnen arkuutta ja pelkoa... tulevaisuuteen nähden. Minä en uskalla antaa ratkaisevaa lupausta. Sehän sitoisi minut täydellisesti.

Juho Kostia nauraa katkerasti. Naisen sydän oli arvoitus, ikuinen arvoitus. Se voi rakastaa, mutta ei sittenkään uskaltanut sitoa itseään -- täydellisesti.

-- Sinä et siis rakasta, lausuu hän ja äänessä soi tuomarin ankaruus.

-- Voi, Janne, miksi kiusaat minua! Emmekö voi olla edelleenkin niinkuin tähänkin asti... hyviä, sydämellisen hyviä ystäviä? Miksi pitää olla lupaukset ja lupaukset? Minä en voi ymmärtää...

-- Ei! Minun uskontunnustukseni on 'kaikki tai ei mitään'. Kun sinä et kerran voi antaa lupausta, on suhteemme särkynyt.

Juho Kostia lausuu sen synkällä vakavuudella, mutta tuntee siitä huolimatta, etteivät sanat oikein vastaa todellisuutta. Hänen on työläs, niin perin työläs unhoittaa onneaan.

Mutta -- seuraavassa hetkessä hänestä tuntuu, että hän on jo ratkaisevasti katkaissut rakkautensa siteen ja heittänyt Johannasta irti. Tämä on luisumassa pois hänen luotaan... väkisten... auttamattomasti. Ja sitä hän ei tahdo, sitä hän ei voi nähdä, sitä hän ei jaksa kestää! Hänen täytyy kuvitella päinvastaista. Onhan hän kuvittelijaksi syntynyt.

Hänen täytyy uskotella itselleen, että portti Eedeniin on juuri auennut -- ja että he parast'aikaa kulkevat siitä käsikädessä sisään. Hän on syntynyt kuvittelujen maassa, -- siellä, missä haaveillaan rikkaudesta, vaikka ei rikkautta ole, -- siellä, missä uskotaan näkyihin ja uniin sekä toimitaan niiden mukaan. Hänen täytyy kuvitella, että Johanna Lang on hänen yksin... ratkaisevasti... juuri lupautunut hänen omakseen...

Ja hän alkaa puhua suuresta rakkaudestaan, kauniisti, liikuttavasti, nöyrästi... sisäisellä ilolla, niinkuin unennäkijä, joka nauraa unissaan.

-- Johanna, tiedätkö, mitä sinä minulle olet? Voi, jos tietäisit, et voisi ehdottaa tuollaista löyhää suhdetta ilman lujaa, riemullista lupausta! Tiedätkö, mitä sinä minulle olet? -- Sinä et ole koskaan nähnyt tunturien kevättä -- tuota aikaa, jolloin Lapin jäinen luonto herää elämään. Se tapahtuu niin äkkiä, että ihan hämmästyy! Äsken vielä liikkumattomuus, kylmyys ja hiljaisuus -- ja yht'äkkiä sanoin selittämätön liike ja elämä: -- tunturipurojen solina, veden läiske kaikkialla... joka paikassa... pihamaalta pinttyneimmälle jängälle saakka. Ilmassa tuhatääninen lintujen kuoro! Ne tulivat yöllä, yhdessä joukossa kaikki -- kuin varkain. Ja aurinko -- aurinko niin polttava, niin lämmin, ettei täällä Etelä-Suomessa koskaan sellaista tunneta. Kaikkialla silmää häikäisevä kirkkaus! -- Katso, Johanna, minä olin kuin tunturi, joka en ollut koskaan oikeata kevättä kokenut; vain hiljaista auringon paistetta, joka sulattelee vain lunta pinnalta. Mutta olin aina toivonut, rukoillut, että saisin kerran omassa sydämessäni kokea, mitä kokee tunturi keväällä... sellaista valtavan suurta kaiken muuttumista. -- Ja sitten tulit sinä, Johanna, -- tulit merenvihreine silminesi, arvoituksellisine olemuksinesi... ja minä heräsin, -- heräsin kuin tunturi keväällä. Minä tunsin rinnassani sen, mitä olin monesti yksinäisinä iltoinani rukoillut: -- kaiken valtavan muuttumisen! Johanna, jos on koskaan maan päällä sydän lyönyt riemusta, -- lyönyt niin, että paljas ajatuskin siitä jo huikaisee mieltä, -- niin on lyönyt minun sydämeni!

Juho Kostia on puhunut äänellä, joka hivelee Johanna Langin sydäntä ja korvia sekä nostattaa kyyneleet uudelleen hänen kauniisiin silmiinsä, -- mutta sittenkin hän pudistelee surullisena päätään: -- häntä peloittaa lupauksen anto. Hän tuntee todellakin rakkautta tuota kömpelöä teoloogia kohtaan, mutta pelkää samalla sitä voimaa, jolla tämä tahtoisi hänet omakseen riistää. Hän on joskus toivonut kohtaavansa nuoren miehen, joka osaisi tuntea syvästi ja voimakkaasti, mutta nyt, kun hän on sellaisen kohdannut, hän perääntyy peloissaan.

Hän vaikenee eikä puhu hetkiseen mitään. Sitten hän kohottaa kyyneleiset kasvonsa ja hymyilee onnellisena.

-- On hauskaa kuulla sinun puhuvan, Janne. Minä voisin kuunnella sinun ääntäsi maailman loppuun asti.

Juho Kostia havahtuu mietteistään. Niin... niin... siinä oli jälleen tuo ikuinen arvoitus... maailman loppuun asti.

-- Johanna, sinulla on kylmä?

Hän tuntee, kuinka tuuli tunkeutuu läpi vaatteiden ja hän säikähtää, että on seisottanut tyttöä ulkona myrskyssä monta tuntia.

-- Ei... ei minulla ole -- jaa... ehkä vähän, mutta ei se tee mitään.

-- Kyllä. Me lähdemme kotiin.

-- Ei... ei vielä. Etkö puhuisi vielä, Janne? Minä haluaisin kuulla sinua.

Tyttö hymyilee pyytävästi.

-- Ei enää. Minä en voi puhua enää mitään. On tullut yö.

-- Voi, Janne, et saa sanoa niin. Minusta se kuulostaa hirveältä... hirveältä.

-- Yö, yö! Katsopas, kuinka pilvet syöksyvät eteenpäin. Ne eivät pysy hetkeäkään samannäköisinä. -- Johanna, sellaista on elämä... yhtä muuttelevaista.

Johanna Lang pyyhkii silmiään. Ilta on ollut sanomattoman ihana ja sanomattoman surullinen. Miksi on kaikki käynyt niin omituisesti?

Hänet herättää Juho Kostian ääni:

-- Nyt lähdemme, Johanna. Tämä oli tilinteon ilta ja tilinteon paikka. Me emme palaa tänne enää koskaan.

Hänen äänensä kuulostaa tavattoman masentuneelta.

He lähtevät -- Johanna Lang vastahakoisesti, kuin peljäten, että paikan lumous häviäisi heidän lähdettyään. Juho Kostia ei sitä ajattele. Mutta -- Johanna Lang on ruvennut pitämään tärkeänä, että hänellä olisi monta paikkaa, joista väkevinä tuoksahtaisivat vastaan kaikki elettyjen onnen hetkien muistot. Ja nyt on pitkä laituri astunut pyhimpien joukkoon niistä. Mutta häntä surettaa, ettei se mahdollisesti hänen ensi kerralla sinne tullessaan vaikuttaisi yhtä tenhoavasti. Hän tietää kokemuksesta, kuinka lyhytaikainen oleskelu jossakin ei riitä jättämään paikalle pyhitettyä leimaa. Hän muistaa muutaman aidan eräällä Katajanokan rantakadulla. He olivat istuneet sillä eräänä kuutamoisena iltana hetkisen -- Jannen kanssa. Se oli ollut hauska hetki. Mutta kun hän seuraavana aamuna kouluun mennessään oli kiertänyt saman rantakadun kautta, oli aita kalseassa aamuvalossa tehnyt perin alastoman vaikutuksen: -- se oli tuonut mieleen pyykkinuoran, joka on menettänyt valkeat ja värikkäät kuivattavansa ja nyt alastomana vapisee tuulessa autiolla pihalla. Se oli tuntunut masentavalta ja hän oli ollut surullinen koko aamupäivän.