Part 2

-- No, älähän nyt ole noin kade. Jos häntä minäkin vähäsen...

Juho heitti kirjansa pöydälle ja nauroi vallattomasti.

Ovelle naputettiin. Runar ilmestyi juhlallisena, tukka pystyyn kammattuna ja ilmoitti:

-- Var så go' o' kom o' äta.

Ruokasalissa olivat jo kaikki koolla. Vahtimestari poltteli piippuaan ja lapset seisoivat tuoleinsa takana. Raimund vain työskenteli vielä pöytänsä ääressä. Hänellä oli vaikea suomenkirjoitus. -- No, Raimund, me odotamme.

Poika nousi päätänsä raapien.

-- Kyllä tuo suomi on koko sekamelskaa!

Hän oli hermostunut ja tyytymätön. Perheen jäsenet eivät osanneet suomea juuri ollenkaan. Vahtimestari puhui jonkunlaista satamakieltä. Hän palveli tullissa ja joutui joka päivä tekemisiin satamatyömiesten kanssa.

-- Mikke vaikke se on. Anta mine korja.

-- Kylläpä sille nauraisi koko luokka, kun pappa pääsisi korjaamaan.

Rouva Fagerholm tarjoili ruokiaan loistavin kasvoin. Hän oli aina hyvällä tuulella. Pieni, ahkera ihminen, joka johti omaa silityslaitostaan. Jalat olivat jo käyneet huonoiksi, mutta silmät säteilivät.

-- Minulla olisi eräs ehdotus, hymyili hän katsellen vanhinta tytärtään kuin lupaa pyytäen. -- Me olemme sellaista kotiväkeä, joilla on vaikea käyttää arvonimiä. Minä ehdotan, että herrat kutsuisivat minua tädiksi.

-- Ja minua Adrianiksi.

Vahtimestari nauroi ja vilkutti silmää.

-- Vahtimestari on liian vanha meidän sinuteltavaksi, vaikka saman minulle tekee.

Helge Hollander vilkutti silmää takaisin.

-- No, minä olen sitten "setä", huokasi vahtimestari.

-- Ja minä olen Helge.

Hän kumarsi kohteliaasti neiti Margareetalle nauraen veitikkamaisesti.

-- Vai te otatte sen oikeuden!

Hän kääntyi Juhon puoleen hymyillen loistavinta hymyään.

-- Minä olen Margareeta.

-- Juho, lausahti Kostia hämillään.

-- Älkää punastuko. Minä olen Margareeta.

-- Ja minä Juho.

Juho Kostiankin täytyi nauraa. Tämä perhe oli erikoisen hauskaa väkeä.

-- "Juho" kuulostaa liian juhlalliselta. Sinä olet Janne. Se on näppärämpi lausua.

-- Mistä arvasit? Janneksi häntä koulussakin kutsuttiin.

-- Sanotteko _te_ minua sinuksi? Margareeta-neiti loi Helgeen murhaavan katseen. -- Tietysti! Mammahan tässä juuri esitti lähempää tuttavuutta.

-- "Mamma"? Mitä minä kuulen? Sanotteko te, herra Hollander, minun äitiäni mammaksi?

-- Tietysti, koska papalla ei ole mitään sitä vastaan.

Syntyi yleinen nauru. Sen kestäessä löysi Helge-parkakin armon. Neiti Margareetakin salli hänen sinutella itseään.

Sitten tuli poikien vuoro. Hekin sai van kunnian kutsua ylioppilaita ristimänimiltä. Pikku Runar vain sai tyytyä 'setiin'.

-- Eikö mitä... sano sinä Janneksi vain.

-- No se on liikaa, vastusti Margareeta.

-- Eikö mitä... sanohan pois vain.

Pöydässä vallitsi mitä iloisin mieliala. Juho Kostia oli tyytyväinen. Tällaista hänen kömpelö olemuksensa tarvitsikin.

Hän oli loistavalla päällä. Heprea sujui kuin leikki. Vähää ennen kahtatoista hänellä oli kertauspaikka selvänä. Hän lähti yliopistolle.

Margareeta saavutti hänet porttikäytävässä.

-- Janne, saanko viedä terveisiä?

-- Kenelle?

-- Ai, ai, sinä fariseus! Etkö tiedä?

-- No en totisesti!

Hänen harmaat silmänsä hymyilivät.

-- Johanna Langille tietysti.

-- Mitäpä hän minun terveisilläni...

-- Hänkö? Hän odottaa niitä aivan varmaan.

-- Älä joutavia!

Juho nosti lakkiaan ja lähti. Hänen takanaan kaikui Margareetan iloinen nauru.

Sydän löi kiivaasti. Margareeta oli ollut niin salaperäinen. Olivatko Helsingin tytöt niin joutuisia? Eivätkö he ymmärtäneet odottaa? -- hm! -- vai oliko hänellä aikomus valmistaa tyttö odottamaan? Hänhän oli päättänyt lukea ja säästyä sydänkivuilta. Nuo ihmiset eivät tienneet, minkälainen sydän hänellä oli...

Juho harppasi kuin jotakin vaaraa pakoon. Esplanaadin nurmikko välkkyi auringon paisteessa. Hänestä näytti Helsinki tänään kauniilta. Oli satanut hiukan. Vihreä, pehmoinen nurmikko kiilteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Se näytti sametilta.

Mikä häntä vaivasi? Oliko tuo väri nyt niin mielenkiintoista? Ihan varmaan. Se muistutti Johanna Langin silmiä, uinailevia samettisilmiä.

Oliko hän rakastunut taas? Herra varjele, silloin hänen kävisi hullusti jälleen! Heprea jäisi ja viulu otettaisiin esille taas. Ei -- hänen piti ponnistaa loppututkintoon. Helsingistä ei löytynyt papin elämäntoveria...

"... Koska Siionin tyttäret käyvät kenossa kauloin, nilkkarenkaitaan kiristellen ja iskien silmää vastaantulijoille?"... Sehän oli kertaustehtävänä tänään. Professori Hårdh oli aloittanut valituilla kappaleilla Jesajasta. Se oli erinomainen paikka... sopi Helsinkiin ja Helsingin elämään.

Juho kääntyi Unioonille. Hänen rintaansa ahdisti. Miksi oli Jumala antanut hänelle niin herkän sydämen? Jokainen suloinen tytönkatse sai sen tasapainostaan. Kuka oli Johanna Lang? Tilapäinen tuttavuus, -- jonka johdosta hän tietysti rupeaisi rakentamaan oikein esikuvaksi kelpaavaa Perä-Pohjolan pappilaa herttaisine papinemäntineen. Hän oli suuttunut itselleen. Tänään hän osaisi kääntää Jesajan kolmannen luvun kuudennentoista värssyn.

-- -- -- -- --

Kun Juho Kostia kolmelta palasi, sattui hän taas vastatuksin Margareetan kanssa. Tyttö hymyili jo kaukaa ja heilutti kättään.

-- Terveisiä! huudahti hän nauraen.

-- Kiitos! Kukas niitä lähetti?

-- Janne, sinä olet sydämetön. Johanna Lang ei ollut kuulemma osannut mitään yhdelläkään, tunnilla.

-- Mitä se minuun kuuluu?

-- Jaa, sellaisia te olette! Hän oli masentunut, kun ei saanut terveisiä.

-- Kyllä kai sinä ne sanoit kuitenkin?

-- Mistä arvasit? Tietysti sanoin! En olisi hennonut jättää sanomatta.

Mikä tässä nyt oli totta, mikä leikkiä? Juho ei kyennyt sitä ratkaisemaan. Hän kävi alakuloiseksi. Tällaisessa ristiaallokossa ei hänen taitonsa riittänyt. Nyt hän olisi todella tahtonut varmuuden, millä mielellä Johanna Lang oli ollut. Mutta hän ei uskaltanut kysyä.

-- Hän tulee illalla meille.

-- Vai niin...

-- 'Vai niin.' Juokse hongikkoon! Sinä olet mahdoton!

Margareeta juoksi hänen edellään ylös. Hän olisi tahtonut jättää Juhon oven taakse, mutta hänen avaimensa oli unohtunut. Hän sai siis luvan odottaa, kunnes Juho ehti avaamaan.

-- Pitikin jäädä avain kotiin! Olisin sulkenut sinut oven taakse.

-- Ohoh! Mistä sellainen sydämettömyys?

-- Sydämettömyys? Kumpi meistä on sydämetön? Hän nipisti Juhoa poskesta. -- Kas niin! Tulehan syömään nyt. Joko Hollander on kotona?

-- En tiedä.

Helge avasi kamarin oven. Hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.

-- Tsäära Margareeta, sinäkö puhuit Hollanderista?

-- Minä.

-- Tsäära Margareeta! Minähän olen Helge, din Helge.

-- Åsna!

Margareeta löi oven perässään kiinni ollen olevinaan vihoissaan.

-- Jokos te olette niin pitkällä? kysäisi Juho.

-- Jo vain. Minä aion illalla kosia.

-- Oho, kovinpa sinä rutosti.

-- Ei auta, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena. -- Nyt täytyy kiirehtiä, kun on vielä rahaa sormukseen.

He lähtivät päivälliselle, Helge reippaana edellä.

Illalla tuli Johanna Lang. Hän oli punaposkinen ja vastasi hiukan ujolta. Aluksi hän ei taipunut ottamaan päällystakkia eikä hattua yltään, mutta kun Helge Hollander vaatimalla vaati, hän suostui viimein.

Nuoret istuivat kahvipöydän ympärillä. Rouva Fagerholm puuhaili silittäjättäriensä parissa, pistäytyen vain silloin tällöin ruokasalissa. Raimund laski laskujaan pöytänsä ääressä. Georg ja Runar olivat menneet tätinsä luo. Vahtimestari oli tullikamarissa.

Juho katseli Johanna Langia, joka istui kumartuneena lukien Margareetan ainevihkoa. Hänen tukkansa oli musta, häikäisevän musta. Lampunvalo kimalteli sillä saaden sen välkehtimään melkein sinertävänä. Jos tukka olisi ollut tuuheampi, olisi Johanna Lang ollut täydellinen kaunotar. Nyt teki ohut palmikko hiukan avuttoman vaikutuksen.

Mutta -- Juho ei välittänyt tukasta, vaikka myönsikin, että musta hiusten väri sopi Johanna Langille. Hän ajatteli silmiä. Niissä oli jotakin selittämätöntä -- samalla kertaa lämmintä ja syvää, mutta kuitenkin jotakin kevyttä, -- varsinkin silloin kun ne kirkastuivat. Noita silmiä hän ajatteli. Luennoilla ne olivat välkkyneet hänen mielessään. 'Siionin tyttäret'... niin... Kuuluiko Johanna Langkin 'Siionin tyttäriin'? Hän ei tahtonut sitä uskoa.

Johanna Lang kohotti päätään ja katseli hymyillen Juhoa. Tuntui, kuin olisi hän aavistanut tämän ajatukset. 'En minä ole niin kevytmielinen kuin te luulette. Te hämmästytte, kun haluan tutustua niin nopeasti. Mitä pahaa siinä on?' 'Te itse pakoitatte minut siihen -- sulkeutuneisuudellanne.'

-- Herra Kostia, minä tulin muistuttamaan teitä lupauksestanne.

Juho katseli häntä hiukan hämillään. Hän ei muistanut.

-- Niin... se aine, äänsi hän.

-- Niin, jäkälämaat. Minä haluan kirjoittaa jäkälämaista. Teidän täytyy kertoa.

-- Emme me nyt rupea jäkälämaista haaveilemaan. Me rupeamme soittamaan ja laulamaan. -- Muuten -- Hollander voi sinulle kertoa soista, sillä hän on koko viime kesän ollut maanmittarin apulaisena.

Helge hymyili suloisinta hymyään.

-- Ack, kära Margareta... 'Hollander'. Juhoa nauratti. Helge oli niin kärsivän näköinen kuin kuoliniskun saanut. Hän ei ollut ennen havainnutkaan, että toveri oli niin erinomainen näyttelijä.

Johanna Lang nauroi ja painoi poskiaan. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Hän hermostui aina, kun tunsi poskensa liian hehkuviksi.

-- Älä välitä hänestä. Hän on hullu.

-- Ack, kära Margareta!

-- "Tsäära". Minä kiellän sinua käyttämästä sitä sanaa, kunnes opit sen oikein lausumaan.

-- Sittenkö minulla on toivoa?

-- Toivoa? Mitä toivoa sinä tarvitset? Että suoritat tutkintosi.

Margareetan ääni oli pureva, mutta siitä huolimatta hänen silmänsä loistivat.

-- Tiedätkö, Janne... herra Kostia laulaa ja soittaa viulua.

Juho kääntyi Margareetan puoleen.

-- Mistä... sinä tiedät?

-- Minä olen kuunnellut... 'Bak villande skog på en grönskande slätt'...

Johanna Lang taputti käsiään.

-- Osaatteko sen? Hänen äänensä soi kiihkeänä.

-- Olenhan minä sitä joskus laulanut.

-- Se on minun lempilauluni! Teidän pitää laulaa se.

Vastaväitteet eivät auttaneet, Juhon täytyi suostua. Nuoret siirtyivät saliin. Margareeta haki nuottikasasta laulun ja istui pianon ääreen.

Hetken kuluttua kaikui avarassa salissa Juho Kostian tummahko baritoni:

-- Bak villande skog på en grönskande slätt, där solskenet gassar så hett, där sitter en spindel så svart och så stor i gräset och stirrar och glor. Han solstrålar fångar och tvinnar och gnor och spinner till mörker och knyter ett flor, så stark och så tätt, så luftigt och lätt. I dess maskor han fångar var lefvande själ och pinar och plågar ihjäl...

Johanna Lang kuunteli henkeään pidättäen. Hän oli hämmästynyt. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Juho Kostia osaisi laulaa. Ja niin ilmehikkäästi. Hän oli kuullut "Ristilukin" monta kertaa, mutta Juho Kostia antoi sille omituisen sivuvärityksen: -- samalla kuin hän tulkitsi hämähäkin työtä, soi hänen laulustaan valitus, että hämähäkki saattoi menetellä niin julmasti. Siinä ilmeni tavallaan sääliä verkkoon joutuneita kohtaan.

"Ristilukin" esitys antoi Johanna Langille uuden näkökulman Juho Kostian olemuksen tarkkaamiseen. Hän huomasi ylioppilaan tunteelliseksi. Mutta samalla häntä hiukan tympäisi tämän tunteellisuuden naivi ilmaus. Hän oli etsinyt tunteellista miestä, mutta nyt kun hän oli sellaisen löytänyt, hän tunsi pettymystä. Juho Kostia ilmaisi tunteensa liian välittömästi.

Joka tapauksessa hän tunsi suurta mielenkiintoa häntä kohtaan.

Nuoren naisen vaistolla Johanna Lang tajusi, että Juho Kostian kaltainen luonne tulisi voimakkaasti tarttumaan kiinni häneen, jos hän vain antaisi tämän huomata jonkinkaanlaista vastakaikua itsessään. Yhtäältä tämä peloitti häntä, mutta toisaalta se taas kiihoitti hänen koulutyttömäistä haluaan tehdä hiukan kiusaa, piinata ja kiduttaa. Hän oli lukenut romaaneja, joissa kerrottiin sellaisista naisista. Ne olivat aina erikoisesti huvittaneet häntä.

-- Nyt sinä noudat viulusi, Janne. Me soitamme hiukan yhdessä.

Margareetalla oli ihmeellinen komentamisen taito. Juho taipui nöyränä hänen tahtoonsa. Hän puhui kyllä jotakin hepreasta, mutta Margareeta keskeytti hänet kiivaasti:

-- Äsh, joutavaa! Sinä ehdit sitä vielä yllin kyllin tutkia.

Juho toi viulunsa. He rupesivat soittamaan "Caro mio beniä". Johanna teki nytkin havaintoja, niinkuin laulunkin aikana. Tuo ei ollut viulu, joka lauloi. Se oli tunturi, tonttujen asunto, joka itsekseen iloitsi ympäristöstään Välittämättä. Tunturin haltijat hyppelivät edestakaisin, katosivat vuoreen ja tulivat uudelleen esiin. Niiden laulu soi salaperäisenä kuin porontiuku kuutamoisella tiellä.

"Senza di te languisce il cor..."

Johanna Lang taputti käsiään. Häntä ihastutti Juho Kostian soitto. Helge tömisti jalkojaan, huulilla tavallinen, poikamainen hymynsä.

-- Äsh, Helge turmelee taas kaiken! Tuollaista töminää niin hienon laulun jälkeen.

-- Minä aplodeeraan... sinun säestyksellesi.

-- Sinä! Sinä saat luvan olla aplodeeraamatta. Helge oli harpannut pianon ääreen.

-- Oi kiitos, kara Margareta! Sinä kutsuit minua 'Helgeksi'. Kiitos, kiitos!

-- Teinkö minä sen?

Margareeta iski punastuneena silmää Johanna Langille.

-- Kyllä, kyllä! Kiitos, kara Margareta... min egen...

-- Se oli erehdys, Hollander. Minä pyydän anteeksi.

-- Oi, sinä olet murhaava!

Helge hoippui paikoilleen teeskennellyn murheellisena, käsi sydämellä.

Juhonkin täytyi nauraa ääneensä. Helge veitikka osasi mainiosti näytellä ensimmäisen rakastajan osaa.

Johanna Langkin nauroi. Hänestä Margareeta olisi saanut olla hiukan suopeampi. Olihan herra Hollander moitteeton kavaljeeri. Hänen kujeilunsa vain lisäsi hänen miellyttäväisyyttään.

Juho laski viulun pianolle ja sytytti savukkeen. Hän oli hiukan hermostunut. Viulun esilleotto oli ennen merkinnyt lukujen levähtämistä. Saisi nähdä, kävisikö nyt samoin.

-- Te soitatte erinomaisesti.

Juho kumarsi. Häntä kiusasi tuollainen avomielinen tunnustus, samalla kuin se hivelikin hänen itserakkauttaan.

-- Oletteko ottanut tunteja?

-- Kyllä vähän.

-- Sen kuulee kyllä.

Margareeta oli haltioissaan. Viimevuotiset asukkaat eivät olleet mitään uusien rinnalla. Kuivia konttoristin alkuja, joille oli pääasia, että jakaus oli keskellä päätä ja nenäliina takin ylätaskussa hiukan näkyvissä.

-- Meille tulee hauska talvi, kun Janne soittaa ja laulaa, virkkoi hän katsoen Johanna Langia merkitsevä hymy huulilla.

-- Etkö usko, Johanna?

-- Kyllä.

Juhoa oudostutti hänen äänensä sävy. Oliko se luonnollinen? Ei tuntunut siltä.

-- Mutta, herra Kostia, te lupasitte kertoa minulle Lapista. Miten käy minun aineeni ilman teidän apuanne?

-- Voinhan minä kertoa.

-- Älkää viitsikö. Ennätättehän sittenkin, kun olette kahden kesken.

Johanna Lang punastui, Juho Kostia samoin. Edellisen silmät suurenivat hiukan. Meri... vihreä, aaltoileva meri hurmasi Juho Kostiaa. -- Johanna Langin silmät olivat kuin meri.

Oliko hän mustasukkainen? Molemmat ajattelivat samaa -- Johanna Lang Margareetaa, Juho Johanna Langia.

Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Molemmat painoivat päänsä alas.

Kahden kesken!... Olisipa Margareeta tiennyt, millaista oli olla kahden kesken Juho Kostian kanssa. Kahden kesken... niin... Margareetalla ei ollut aavistustakaan, millaista oli olla kahden kesken Johanna Langin kanssa.

Ilta kului, mutta Johanna Lang ei saanut kuulla jäkälämaistaan. Leikittiin, kätkettiin sormusta, lunastettiin pantteja. Ilo kohosi kattoon. Kun vahtimestari Fagerholm tuli kotiin, kuuli hän vallatonta naurua salista.

Kello oli jo puoli kaksitoista, kun Johanna Lang lähti. Juho katsoi velvollisuudekseen lähteä saattamaan. Häntä harmitti vain se, että Helge ennätti ennen häntä auttamaan tytölle päällystakkia ylle. Tämä näytti panevan tuolle pikku kohteliaisuudelle suuren arvon. Hän kiitti herttaisesti.

Ilta oli kaunis. Kuunvalo hopeoi merta. Laivat uinuivat satamassa. Suurkaupunkikin tuntui ottaneen pienen lepohetken. Vain yksinäinen auto hyrräsi poikki aution kauppatorin.

He kulkivat äänettöminä, Johanna Lang hehkuvin poskin. Ilta oli ollut hauska ja he olivat puhelleet paljon. Heidän äskeiset ajatuksensa kahden kesken olosta eivät tuntuneet pitävän paikkaansa. -- Eivätkö ne pitäneet? Kyllä: -- he nauttivat äänettömästi toistensa seurasta.

Saavuttuaan Katajanokalle Johanna Langin portille he pysähtyivät. Kummallakaan ei ollut halua sanoa hyvää yötä. He seisoivat jutellen jokapäiväisistä asioista. Johanna Lang ajatteli, että hänen sopisi esittää lähempää tuttavuutta.

Juho Kostia taas mietti kohtaloaan. Oliko hän jälleen antautumassa tuolle tuskaiselle etsimistielle: löytää itselleen elämäntoveri? Oliko Johanna Lang etsimisen arvoinen? Tänä iltana hänestä tuntui siltä. Mutta -- jos hän pettyisi jälleen, niinkuin niin monta kertaa ennen? Hänen sydäntään ahdisti.

-- Herra Kostia, minulla on pieni ehdotus. Me voisimme olla lähemmin tuttuja, vai mitä? Minusta se olisi hauskaa.

-- Minusta myöskin.

-- Johanna.

-- Juho.

-- Saanko minäkin sanoa Janneksi?

Johanna Lang ojensi kätensä. Se oli pehmyt ja lämmin ja värisi hiukan.

-- Sano vain. Sepä minun kotinimeni onkin.

-- Niin... Janne, miten käy minun aineeni?

-- Ai, ai, olen kokonaan unohtanut sen. Ehkä sinulle sopisi huomenna?

-- Kyllä. Ehkä sinä tulet minun luokseni. Minä olen kertonut sinusta tädilleni. Hän tulisi varmaan iloiseksi saadessaan tutustua sinuun.

-- Kyllä. Sehän sopii erinomaisesti.

-- No niin... hyvää yötä sitten, Janne!

-- Hyvää yötä, Johanna!

Tyttö hävisi pimeään porttikäytävään. Juho lähti astumaan asuntoaan kohti. Hänen sydämensä riemuitsi: -- Johanna oli kertonut hänestä tädilleen! Oliko tämä enempi kuin tavallinen helsinkiläistuttavuus? Hänen sydämensä vastasi myöntävästi. Siellä soi vain yksi ääni: Johanna, Johanna... rakas, rakas! Hän oli onnellinen -- pitkästä, pitkästä aikaa taas: -- hän oli löytänyt ystävän.

Esplanaadi oli hänestä kuin sadun puutarha. Kaasulamppujen pitkä rivi näytti tietä "Onnelaan". Häntä eivät häirinneet yö-Helsingin asukkaat. Hiekka narskui jalan alla. Sekin kuiski: Johanna, Johanna, rakas, rakas...

Kun Juho tuli kotiin, seisoi Helge sukkasillaan Margareetan oven takana ja kuiskaili jotakin avaimen reijästä. Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Juhoa nauratti. Kamarista kuului Margareetan äkäinen ääni, jonka nauruntirskahdukset tuontuostakin katkaisivat.

-- Säj nu go' natt åt mej.

-- Mene tiehesi!

-- Kära Margareta! Helgen ääni oli pyytävä.

-- Sano nyt hyvää yötä minulle.

-- Aasi!

Helge nauroi ja pudisti sormeaan. Mutta Margareeta oli kuullut Juhon tulon. Hän huusi iloisesti:

-- Hyvää yötä, Janne!

-- Hyvää yötä!

Helge koetti hoilata sekoittaakseen Juhon vastauksen, mutta itsepintainen tytön ääni jatkoi:

-- Janne, hyvää yötä!

-- Hyvää yötä!

Ei auttanut. Helgen täytyi nauraen lopettaa. Kamarista kuului vain kiusoitteleva tirskunta.

-- Kyllä se on itsepäinen, virkkoi Helge heidän päästyään kamariinsa.

-- Niin... kuka?

-- Tuo Margareeta. Olen ainakin puoli tuntia seisonut hänen ovensa takana ja kerjännyt hyvää yötä, mutta tyttö vastaa vain haukkumisilla. 'Et osaa sanoa "kära".' Minä koetan parastani. Ei kelpaa. Minä parannan ja parannan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. 'Mene tiehesi, aasi!' -- Minulla ei ole juuri toiveita.

Hän oli hyvällä tuulella. "Vastoinkäyminen" ei näyttänyt häntä painavan.

3.

Johanna Langin isä oli kuollut. Hän oli ollut raastuvanoikeuden notario. Tyttö oli kolmivuotiaana jäänyt isättömäksi. Äiti -- oltuaan muutaman vuoden leskenä -- oli mennyt uusiin naimisiin. Hän asui nyt maalla Helsingin lähistöllä. Äidin naimisiinmeno oli vieraannuttanut tyttären kodista. Hän ei voinut pitää isäpuolestaan yhtään. Viime vuodet hän olikin asunut kaupungissa tätinsä, leskirouva Hällströmin luona, joka oli häntä kasvattanut ja kouluuttanut.

-- -- -- -- --

Juho Kostia astelee Pohjois- Esplanaadia Katajanokalle. Hän on matkalla Johanna Langin luo.

Tämä päivä on kulunut kuin unessa, suloisessa unessa. Aamulla herättyään hän oli muistanut eilisillan ja hänet oli vallannut vapisuttava riemu. Oliko totta, että Johanna Lang oli esittänyt lähempää tuttavuutta? Hän ei voinut sitä epäillä. Hän muisti tytön lämpimän katseen, kun tämä hävisi pimeään porttikäytävään. Hän tunsi vieläkin hänen pehmeän kätensä kosketuksen omassaan. -- Hän oli loikonut vuoteessa autuaiden ajatusten vankina ja ollut myöhästyä luennoilta. Pitkin päivää hän oli ollut hajamielinen ja suljettu. Mutta se, joka olisi kyennyt pilkistämään hänen sydämeensä, olisi huomannut, että siellä oli syntynyt jotakin... jotakin, jota Juho Kostia ei ennen ollut kokenut. Entiset sydämen läikähtelyt olivat vain olleet leikkiä tämän uuden, väkevän tunteen rinnalla. Oli tullut kevät, tuntureiden kevät, jolloin sulava lumi vuolaina puroina syöksyy tunturin rinteitä alas. Sen oli aurinko saanut aikaan... aurinko -- Johanna Lang.

Fagerholmin sali ja ruokasali olivat saaneet aivan toisen sävyn kuin ennen. Niissä oli nyt jotakin hiljaista, pyhäaamua muistuttavaa, suvisen Lapin sunnuntain sanatonta riemua. Johanna Langin hopeanheleä nauru oli jäänyt niihin soimaan. Nuo keskinkertaisesti kalustetut huoneet olivat muuttuneet salaperäisiksi onnen ja hiljaisen kaipauksen kammioiksi, joissa nyt piti melkein varpaillaan kulkea. Hän oli ollut siellä... istunut salin haalistuneessa sohvassa... Ennen se oli näyttänyt hyljätyltä -- kuin jostakin huutokauppakamarista huudetulta. Tänään se oli ollut kuningattaren valtaistuin. Ja ruokasali yksinkertaisine huonekaluineen oli muuttunut itse kodikkuuden symbooliksi. Hän oli hengessään moittinut Raimundia, joka saattoi lyödä kirjat sellaisella paukahduksella pöytään. Hänestä oli tuntunut ikävältä, ettei Fagerholmilla ollut erityistä huonetta poikia varten. He turmelivat ruokasalin rauhan melullaan. Setä Fagerholm oli kuin vaistomaisesti ymmärtänyt, minkälainen muutos hänen ruokahuoneessaan oli tapahtunut: -- hän oli ollut tavallista hiljaisempi. Ei mitään merimiesjuttuja, vaan tyyntä, arvokasta aterioimista ja sitten -- rauhallinen piippuun pano ja -- ulos tullikamarille virkaa hoitamaan. Täti Fagerholmin herttainen olemus taas oli kuin kasvanut. Ei saattanut ajatellakaan, että hän olisi häirinnyt ruokasalin kodikkuutta; hän päinvastoin lisäsi sitä. Hän oli sen ruumiillistunut edustaja, jonka pehmeä, äidillinen ääni sopi erinomaisesti huoneen muuttuneeseen sävyyn.

Juho Kostia ei ajatellut enää perääntymistä. Hän oli antautunut tunteensa vietäväksi. Se seikka, että Johanna Lang oli kertonut hänestä tädilleen, oli takeena siitä, ettei nyt ollut kysymyksessä tavallinen koulutytön mieltymys. Se oli kuin vanha, hyväksitunnettu tehtaanmerkki, johon saattoi luottaa.

Kuinka toisenlaiseksi oli kaikki muuttunut sitten eilisen! Pohjois-Esplanaadi ei ollut enää tavallinen katu. Se oli pyhä polku, jonka Johanna Langin jalat olivat pyhittäneet. Paperossinpätkät ja katulika eivät pystyneet sitä turmelemaan. Tietoisuus siitä, että Johanna Lang oli kulkenut sitä, teki sen vastustuskykyiseksi...

Ainoa paikka, joka oli säilyttänyt entisen arkisen leimansa, oli aukea Päävahdin edustalla.

Siinä kulki ajurinrattaita ja kuorma-autoja. Ne olivat kuluttaneet Johanna Langin jalanjäljet. Mutta -- sillalla ne alkoivat taas jatkuen katua ylös, ohi venäläisen katedraalin. Juhosta tuntui hyvältä, että Johanna Lang kulki juuri tätä tietä. Tuo kultakupoolinen temppeli näki hänen joka aamu kiiruhtavan kouluun. Nuo sikarilaatikot tuon tupakkamyymälän ikkunassa sanoivat hänelle hyvää huomenta. Hän ei ollut ennen huomannutkaan, että siinä oli niin hienoja lajeja. "La Rosa", "La Regina", "El Paradiso". Oh, hänen teki mieli ostaa yksi laatikko "El Paradisoa". Hänhän olikin pääasiallisesti sikarinpolttaja.

Juho poikkesi myymälään. Nuori, avokatseinen neiti, jolla oli vaalea kiharatukka ja siniset silmät, vastasi kohteliaasti hänen tervehdykseensä. Juho hymyili hänelle ja neiti hymyili vastaan. Hänestä oli luonnollista, että juuri tuonnäköinen myyjätär palveli tässä myymälässä... puhtaamman ja luonnollisemman näköinen kuin Espiksen suurten tupakkakauppani neidit. Myyjätär ehkä tunsikin Johanna Langin. Asuihan hän tässä aivan lähellä -- kulkien joka aamu kouluun hänen ikkunainsa ohitse.