Part 12

Juho Kostia on itkenyt sydämensä kuivaksi. Nyt hän astuu pesukaapin luo huuhdellakseen kalpeita kasvojaan. Oh, kuinka vesi tuntui virkistävältä! Hänellä oli niin ihmeellinen olo; hän ei tuntenut enää itseään:... huuhdella tässä kasvojaan... noin vain sellaisen romahduksen jälkeen! Oh, Herra! Hän ihmetteli, että hän vielä yleensä pystyi ajattelemaan. Mutta suurestipa hän oli sentään muuttunut! Peilin edessä kasvojaan kuivaava ei ollut Juho Kostia, entinen Juho Kostia, joka niin toivorikkaana oli lähtenyt tälle matkalle. Se oli murtunut raukka, joka koetti näyttää tyyneltä... ylioppilas, mikä lie ollut... mutta teoloogi, pappi, -- siitä päättäen, koska hän nyt kiinnitti valkoista papinkaulusta kaulaansa. Hän valmistausi saarnaamaan jäähyväissaarnansa. Hän oli paimen, joka jätti lampaansa korpeen kuolemaan. Mutta -- hän ei voinut sille mitään: -- lammas itse tahtoi niin... hän halusi vain lausua jotakin... jäähyväisiksi... karitsalleen, joka ei tahtonut seurata häntä elämän maahan, rakkauden iätiviheriöitseville vainioille...

Pihan toisella puolen liikkui joku. Juho vilkaisi ikkunasta ulos. Johanna seisoi omenapuiden välissä, häikäisevän valkoisena. Hän oli pukeutunut valkoiseen leninkiin. Juhon sydäntä vihlaisi pahasti.

Hän vetäisi pitkäntakin ylleen. Valkoinen ja musta, musta ja valkoinen. Johanna oli valkoinen kuin päivä, häntä... häntä taasen ympäröi yö...

Johanna vilkaisi arasti Juhon ikkunoihin. Tämä mietti, mennäkö ulos vai ei. Lopuksi hän rohkaisi itsensä ja astui portaita alas.

-- Hyvää huomenta, Janne! Oletko nukkunut hyvin?

Mikä kysymys, mikä lapsellinen kysymys! Nukkunut -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut! Johanna Lang oli lapsi, lapsi -- kahdeksastatoista ikävuodestaan huolimatta... Hän oli rakastanut lasta, mutta kaunista, häikäisevää lasta...

Hän tunsi itsensä äkkiä kymmentä vuotta vanhemmaksi. Nuo kymmenen vuotta leikkivät hänen rakkaudellaan kuin lapset jääpalasilla: -- ne sulivat heidän suussaan kuta useamman kerran he sujahuttivat niitä huultensa välitse; -- kunnes lopulta oli jäljellä vain pitkä, litteä neula, terävä kuin tikari...

-- Kyllä, hyvin, vastasi hän koettaen hymyillä.

Linnut lauloivat puissa. Niiden laulu soi taivaan täyttävänä. -- Mutta Juho Kostia kuunteli sitä kuin matkustavainen: -- hän oli päättänyt lähteä heti kirkon jälkeen.

-- Me lähdemme juomaan kahvia, sanoi Johanna.

He astuivat sisään. Kahvipöydän reunaa koristivat orvokit kuten eilenkin. Mutta ne olivat yön kuluessa kuolleet. Eriväriset, loistavat kukat nukkuivat valkoisella pöytäliinalla kuoleman unta.

Juho Kostian sydäntä ahdisti. Eilisillan ja tämän aamuhetken välillä tuntui olevan iäisyys. Huone oli sama kuin ennenkin. Flyygeli seisoi entisellä paikallaan; se oli auki eilisen jäljiltä. Nuottikirja lepäsi avonaisena kirjatelineellä. Siitä oli eilen illalla laulettu: 'Jag öfvergifva dig?' Juho Kostian mielestä tuo sävel kaikui kaukaa, kuin muinaisuudesta. Hän ei voisi sitä enää koskaan laulaa -- senjälkeenkuin sitä oli Johannalle laulanut toinen... Viljo Kosunen -- ja sellaisella antaumuksella...

Juho joi äänetönnä kahviaan. Hän ajatteli lähestyvää jumalanpalvelusta. Hänen mieleensä muistui eräs kohta muutamasta runosta, jonka hän kerran eräänä alakuloisuuden hetkenä oli sepittänyt:

Mun on kuin loppunut ois elo mailta, kuin vastaisi ei päivä sunnuntailta, kuin syöntä kylmäis pakkanen ja jää.

Mut, ah, on kappa, kaulus yllä mulla, mun täytyy nousta miellä murretulla ja käydä saarnaamahan -- elämää.

Juho Kostia seisoo saarnatuolissa. Hän on kirkkoon mennessään poikennut seurakunnan kirkkoherran luona. Vanhanpuoleinen, ystävällinen mies oli ottanut hänet sydämellisesti vastaan ja pusertanut lempeästi kättä. Myötätuntoinen katse oli puhellut: 'Kyllä ymmärrän... te olette jäänyt varjossa istumaan niinkuin minäkin.' 'Minäkin olen yksin.' 'Katsokaa näitä hiljaisia huoneita; näissä kaikuvat vain minun askeleeni.' 'Noita palmuja tuolla salissa ei hoitele naisen käsi.' 'Minä itse kastelen niitä.'

Tämä pappi, tämä hiljainen, yksinäinen mies oli toimittanut alttaripalveluksen. Hän oli liikkunut tehtävässään kuin äänetön tonttu. Hänen messunsa oli hukkunut urkujen säestykseen; se oli solissut vain kuin heikko pohjavirta, jonka äänen kosken kuohut tukahuttavat pauhullaan.

Mutta hän -- nuori, elämänhaluinen -- hän taisteli vielä vastaan. Häntä kauhistutti vanhan kirkkoherran kohtalo; hän ei tahtonut antaa äänensä hukkua noin. Vaikka vuorten painon alta hän tahtoi sisällyttää saarnaansa huudon: "Johanna! Etkö näe, että seison tässä viimeistä kertaa ja kysyn kaikkien näiden tuntemattomien kuullen: -- rakastatko minua?"

Hänen sydäntään pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän on mielestään kuin kuolemaan tuomittu, joka on pantu lukemaan julki omaa kuolemantuomiotaan. Eikö hänen saarnansa puhunut rakkaudesta -- kahden vanhan ihmisen rakkaudesta tosin, mutta -- eikö hän ollut sovittanut Johannaa ja itseään siihen? Eikö näillä tiheästi kirjoitetuilla lehdillä vilissyt kukkia -- omenan- ja kirsikankukkia -- ja eikö hän ollut aikonut täyttää kirkon niiden tuoksulla tänään? Mitä hän nyt puhuisi? Saarnaisiko hän kuolemasta, joka kaataa kaiken -- jättäen vain jäljelle hävitystä? Hänen sydämessään soivat hautajaiskellot. Ruumissaarnan hän olisi tahtonut pitää -- ruumissaarnan Rakkaudelle...

Hän taisteli kuin hukkuva. Tekstin lukeminen kävi vaivalloisesti. Oh, hänen sydämessään liikahti jotakin, joka oli tuomittu kuolemaan: -- hänen suuri, väkevä rakkautensa! Se ei saanut koskaan astua päivänvaloon: -- se oli tuomittu varjossa värjöttämään. Ja se kun oli juuri sitä lajia, joka olisi pystynyt elämään! Seppele päässä se olisi astunut esiin kuin nuori, kaunis kuninkaanpoika, ja sen katse olisi saanut metsät laulamaan. Täältä ylhäältä -- saarnatuolista se olisi voinut puhua kuin ylienkeli -- puhua niin, että sydämet olisivat sulaneet kuin vaha...

Tuolla -- kirkonpenkissä istui eräs, joka olisi voinut auttaa sen päivänvaloon. Hän olisi voinut sanoa: 'Janne, anna sen astua esiin.' 'Älä kiduta sitä pimeässä.' 'Etkö näe, että sen katse on kummastusta täynnä?' 'Sillehän on ihmettä kaikki, mitä se näkee.'

Mutta nyt -- nyt istui tuo tyttö hiljaa ja katseli syliinsä. Oliko hänellä kädessä kukka, -- vai millä hän leikki?

Niin... leiki sinä, Johanna... leiki sinä vain! Sinun leikkiäsi on kuitenkin nautinto katsella. Sinä leikit kerran muutamalla sydämellä niin, ettei se tahdo jaksaa enää elää. -- Mutta kuitenkin tämä sydän siunaa sinua... niin kauan kuin se lyö...

Hän vapautui hiukan, kuta pitemmälle saarnassaan hän ehti; hän rupesi lämpenemään. Hän puhui nuoruuden pettävistä toiveista. Ne olivat kuin kukkia, jotka kuihtuivat ja varisivat pois. Oh, hän sai niistä kuitenkin kiinni -- noista kukista, joita ihan vilisi hänen saarnassaan. -- Mitä oli elämä? Harhakuva vain -- ei mitään muuta. Ihminen pyydysti sitä kuin poikanen valtameren maneettia. Se hohti kauniina vedenpinnan alta; sen täplät ihan häikäisivät silmää! Mutta -- kun se nostettiin kauhaan, oli se paljasta hyytelöä vain: -- se soljui ja pyrki läikkymään pois, eivätkä värikkäät täplät hohtaneet yhtä kauniisti enää. Veden läpi katsottuna ne saivat hehkunsa takaisin. -- Päästä irti elämä... luovu rakkaudestasi! Vuosien takaa... pitemmän välimatkan päästä katsottuna se rupeaa kukkimaan, mutta -- harvoin silloin, kun se on sinulla kädessäsi. Toisin sanoen: älä napise, vaikka joudutkin varjossa istumaan. Auringon leikin vainion pientareilla näkee kauneimpana vain se, joka varjosta sitä katselee.

Juho Kostia oli lämmennyt; hän oli päässyt saarnansa viimeiseen osaan. Kaikille yksinäisille... niin. Oliko korkeampi voima ohjannut hänen kättään, kun hän oli nuo rivit kirjoittanut? Oliko taivaallinen viisaus auttanut häntä valmistamaan lääkkeen itselleen? Hän oli aikonut sen muille... muille, jotka istuivat hyljättyinä. Nyt hän sai itse ensimmäisenä maistaa tästä lohdutuksen maljasta. Se oli itsekommuunio -- omin käsin nautittu ehtoollinen.

Juho Kostia on lausunut lopputoivotuksensa seurakunnalle. Nyt painaa hän kirjan kiinni. Se oli yksi osa hänen elämäänsä, joka päättyi näin. Hän muistaa yht'äkkiä dogmatiikan. Sen välissä oli ollut omenankukkia, kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Nyt jäivät kukat kirjan väliin. Hän sulki ne sinne, sinetöiden syvällä huokauksella tämän raskaan työn. Hän ei painaisi niitä rikki -- ei. Ne olivat liian kauniita kuoliaaksi puserrettaviksi; ne saisivat itsekseen kuolla. Kerran -- vuosien perästä hän avaisi kirjan. Silloin ne olisivat kuihtuneet. Mutta -- väkevinä tuoksahtaisivat niistä häntä vastaan elettyjen onnen hetkien muistot...

Johanna oli istunut pää kumarruksissa koko saarnan ajan. Juho oli puhunut lämpimästi, liikuttavasti. Hän oli tuntenut jonkunlaista itsesoimausta, mutta se oli ollut sangen heikkoa vain. Seuraavassa hetkessä oli sen työntänyt tieltään toinen tunne, arka, mutta kuitenkin väkevä ja tuore. Se muistutti yöllä puhjennutta kukkaa, joka heloittaa nousevan auringon valossa. Hän tunsi taas rakastavansa Jannea, rakastavansa koko nuoren sydämensä lämmöllä. Mutta -- jos häneltä olisi vaadittu lupausta, hän luultavasti olisi jälleen pudistanut päätään; hän iloitsi vain siitä, että Janne oli tullut...

Juho Kostia seisoo sakaristossa. Vanha kirkkoherra oli puristanut lämpimästi hänen kättään. 'Te saarnasitte kuin vanha pappi.' 'Onnea ja Jumalan siunausta vain, nuori veli!'

Niin -- vanha hän olikin -- vanha ja väsynyt. Merkillistä, kuinka väsyneeksi hän itsensä tunsikin tällä hetkellä.

Hän kiitti äänettömästi. Samassa aukeni sakariston ovi ja Johanna ilmestyi kynnykselle, kauniina, viehättävänä, punaiset läikät poskillaan.

Hän näytti epäröivän; hän oli aikonut sanoa Juholle jotakin kaunista, rohkaisevaa; hän oli liikutettu. Mutta -- nähtyään kirkkoherran, joka pää kallellaan seisoi sakariston pöytään nojaten, hän joutui hämilleen.

Juho astui hänen luokseen. Hänen huulensa vavahtelivat. Hän tarttui Johannaa kädestä.

-- Olipa hyvä, että tulit. Minä aioin juuri lähteä sinua etsimään saadakseni sanoa sinulle hyvästit. Hyvästi, Johanna, ja Jumala siunatkoon tiesi! Minun täytyy mennä täältä suoraan asemalle.

Hän osoitti matkalaukkuaan oven suussa. Hän oli ottanut sen mukaansa kirkkoon lähtiessään. Se oli kyllä tuntunut omituiselta, mutta hänestä oli ollut perin vaikeata selitysten antaminen; Johannan täti olisi tietysti vaatinut sellaisia. Nyt hän sai jättää asian Johannan huoleksi. Hän kyllä sen jotenkin selittäisi.

-- Aiotko lähteä jo?

Johanna katsoi häntä kummissaan.

-- Aion. Sano terveiset tädillesi ja kiitä häntä puolestani.

-- Mutta -- milloin minä tapaan sinua?

Juho Kostian olisi tehnyt mieli ottaa tyttöä kädestä, astua hänen kanssaan vanhan papin eteen ja sanoa: 'Siunatkaa meitä! Me kuulumme yhteen.' Mutta -- jokin ääni hänen povessaan kuiskasi: 'Mahdotonta! Johannahan pelkää ratkaisevaa askelta.'

-- En tiedä, Johanna... en tiedä... Ääni hänen povessaan sanoi: 'Ei koskaan.'

Samassa rupesivat kellot tapulissa soimaan. Kirkkoherra ojensi hänelle kätensä.

-- Minun täytyy mennä hautaamaan. Hyvästi jääkää!

Niin -- hautaamaan; sitä vartenhan hänkin nyt lähti: -- hautaamaan rakkauttansa, jonka taistelu oli toivotonta -- lopullisesti...

Hän tarttui kapsäkkiinsä ja astui kirkkoherran perässä ovesta ulos. Ovella hän vielä pysähtyi katsoen Johannaa kauan ja pitkään. Hän tunsi, että se oli viimeinen kerta.

-- Hyvästi, Johanna, ja... kiitos kaikesta...!

Hän astuu kirkkomäkeä alas omituinen kalpeus kasvoillaan. Hän kulkee kuin ihminen, joka on hukkunut omalta itseltään... ymmälle joutuneena kuin vanhus, jolta tuuli vei hatun. Se kieputtaa sitä tietä pitkin eikä vanhus jaksa juosta niin kovasti, että saisi sen kiinni... Kirkonkellot soivat hänen takanaan. Hänen katseensa on suunnattu kauas, etäisyydessä siintävän metsän laitaan. Mutta -- Juho Kostia ei katsele sitä; hän kuuntelee omaa sieluaan: -- siellä ei soinut enää...

Hänen mieleensä muistuu muuan saksalainen laulu. Sen nimi oli "Kello". Siinä kerrottiin miehestä, joka oli saanut lahjaksi ihmeellisen kellon. Se oli hänellä myötä murheessa ja ilossa, myrskyssä ja tyynessä. Se löi hänen isänsä arkun ääressä, löi lemmen syttyessä ja vihkialttarilla. Kaikissa elämänkohtaloissa se löi, säestäen hänen mielialojaan. Mutta -- viimein kello seisahtui ja lakkasi lyömästä. Silloin mies kuvittelee tulevansa taivaaseen ja ojentavansa mestarille takaisin häneltä saamansa lahjan.

"Ah, silloin antaisin kiittäin mä hälle kelloni tään: 'En, Herra, turmellut lahjaas: se seisahti itsestään!'"

Niin -- niinkuin hänen sydämensä kello nyt -- ilman hänen syytään... suuresta surusta... Se oli ollut hänen matkakumppaninsa myötä- ja vastoinkäymisissä. Se oli lyönyt ilosta ja lyönyt surusta. Ennen kaikkea se oli lyönyt rakkaudesta Johanna Langiin. Nyt se oli seisahtunut... lakannut lyömästä. Hänen sydämensä oli väsynyt... niin perin pohjin väsynyt...

Hän on hengessään ojentavinaan sydäntään Jumalalle; hän puhelee:

"Katso, Herra, tuollaiseksi se on tullut... ilman minun syytäni. Se rakasti... enkä minä voinut sitä estää; se oli luotu sellaiseksi. Mutta nyt... nyt se ei soi enää... Herra, ota lahjasi takaisin..."

* * * * *

Kotiatulonsa jälkeisenä päivänä sai Juho Kostia kirjeen.

Se oli Helgeltä.

Tämä kirjoitti viettävänsä kesää muutamassa Kainuun pitäjässä, vanhoilla syntymäsijoillaan. Hän kulki viikot metsissä erään maanmittarin kanssa, mutta pyhiksi hän aina pyrki kirkonkylään, jos suinkin mahdollista. Siellä oli pappilassa tyttö, kaunis ja kiehtova kuin synti. Siihen tyttöön oli hän nyt syvästi rakastunut.

"... Tämä on nyt minun todellinen rakkauteni", kirjoitti Helge edelleen. "Se -- Margareetan ja Johanna Langin kanssa oli vain leikkiä -- varsinkin mitä viimemainittuun tulee. Minä jätän hänet nyt sinulle täydellisesti, kokonaan -- tahi molemmat, kuinka vain haluat..."

Juho Kostia on lukenut kirjeen ja istunut koko päivän murheellisissa mietteissä. Nyt on ilta ja hän avaa ikkunan. Helge osasi oikein ottaa elämän; hän kuittasi kaikki huumorilla. Olisipa hänkin osannut samoin, silloin ei tätäkään onnettomuutta olisi tapahtunut. Mutta -- hän suhtautui rakkauteen aina niin verisen vakavasti, niin koko sielullaan, ettei siinä jäänyt sijaa muille tekijöille...

Leppälintu visertelee puutarhassa. Sen laulu soi kuin vieno valitus... Siellä -- oikealla seisoo vanha omenapuu, jonka alla hän kerran oli loikonut autuaana... onnellisena... siitä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys. Kaikki kukat olivat jo aikoja sitten varisseet...

Illan kosteus kohoaa puutarhasta. Juhoa puistattaa. On kuin leijailisivat hänen ympärillään kuoleman henget. Talo on äänetön. Vanha pastori rouvineen oli hautajaisissa naapurikylässä. Vain palvelustyttö oli kotona.

Juho Kostia seisoo ikkunassa kauan, kauan. Kylmä ilman leyhkä tekee hänelle hyvää; se virvoittaa ja tyynnyttää. Vihdoin hän sulkee ikkunan ja rupeaa riisuutumaan.

Hän tuntee itsensä väsyneeksi, mutta kuitenkin onnelliseksi tavallaan. Pöydällä hänen edessään ovat hänen kurssikirjansa. Hän ei ole niihin ennemmin huomiota kiinnittänyt. Nyt ne tuntuvat läheisemmiltä kuin koskaan ennen. Liturgiikka on auki. Se on jäänyt häneltä siihen hänen lähtiessään eikä palvelustyttö ole sitä siitä liikuttanut.

Hän silmää kirjaan. _Dominica in albis_, seisoo siinä keskellä sivua harvennetuilla kirjaimilla. "Valkoinen sunnuntai". Se oli ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai, jolloin pääsiäisenä kastetut -- kirkon alkuaikoina -- viimeistä kertaa pitivät valkoista juhlapukua yllään.

Hänkin oli elänyt juhlahetken. Johanna Lang ja rakkaus häneen oli muodostanut sen pääsisällyksen. Hän oli saanut kasteensa: -- rakkauden taivaalliset pisarat olivat putoilleet hänen sieluunsa suurina ja loistavina. Nyt hänen oli täytynyt heittää Johannasta irti, mutta siitä huolimatta hän tuntee sielussaan aavistuksen, että tämä suloisen katkera elämys oli jääpä hänen sydämensä riistämättömäksi omaisuudeksi.

Dominica in albis -- niin, hän oli viettänyt tämän päivän rakkautensa muistoissa. Mutta huomenna oli ryhdyttävä työhön, tuntuipa kuinka raskaalta tahansa...

Juho Kostia lepää vuoteessaan. Viimeinen päivänkajo väreilee huoneessa. Linnut pyrähtelevät puutarhan pensaissa, yksitellen, harvakseen. Ne ovat kuin ajatuksia, jotka palaavat retkiltään...

Juho Kostia ristii kätensä rinnalleen. Syvä huokaus kohoaa hänen povestaan ja huulet kuiskaavat:

-- Hyvästi, Johanna, ja... kiitos kaikesta!

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muutamana kevätiltana istuu Juho Kostia yksinäisessä pappilassaan kaukana Lapissa kuunnellen vedenpisarain tippumista räystäiltä. Hänelle on tullut sellainen tapa eikä hän siitä pääse; se on jonkunlaista ajanviettoa.

Silloin tuodaan posti. Hän avaa sen. Sanomalehtien välistä putoaa pöydälle kirje. Sen käsiala on tuttu, mutta hän ei jaksa muistaa, missä ja milloin hän sen on nähnyt.

Hän avaa kirjeen. Siinä ovat vain nämä sanat:

"Se oli minun syyni.

J."

Sinä iltana istuu Juho Kostia myöhään kansliapöytänsä ääressä. Hänen perheensä nukkuu, mutta hän kuuntelee, kuinka vedenpisarat tippuvat räystäistä, ulkona, valoisassa kevätyössä. Ne helähtävät omituisen pehmeästi, -- aivan kuin naputtelisi näkymätön sormi pieniin hopeatiukuihin.

Ne ovat ääniä menneisyydestä.