Part 11

Tyttö kuunteli ihastuneena. 'Runollinen sielu', vilahti hänen nuoressa päässään. Hän oli lukenut romaaneja yövuoroilla valvoessaan ja parhaaseen paikkaan päässeenä usein säpsähtänyt telefoonin soittoa. Nytkin hän säpsähti veturin kimakkaa vihellystä.

Juho Kostia nauroi:

-- Tepäs säikähditte!

-- Minusta veturin vihellys on aina niin vihlovan proosallinen. Se tuo mieleen hevosen, joka vauhkona laukkoo ryytimaassa ja sotkee sekaisin kukkapenkit. Meillä oli ennen sellainen hevonen kotona. Se pääsi toisinaan irti ja vauhkoutui laukkomaan ympäri puutarhaa kuin hullu.

Vertaus ei ollut hullumpi. Tyttö oli kaikesta päättäen sangen järkevä.

-- Niin -- hevoset. Muutamat ihmiset muistuttavat myös hevosia. He, liikkuvat rajusti, suupielet hiukan väännyksissä, -- aivan kuin tahtoisivat he polkea alleen kaikki muut. He eivät huomaa mitään, ovat hillittömiä, häikäilemättömiä; -- voivat viedä vaikka kahvikupin toisen nenän alta.

-- Viljo, minun veljeni on juuri sellainen! Hän ei sitten välitä mistään!

Tyttö punastui vahvasti. Juho ei oikein päässyt selville, johtuiko se mielihyvästä vai paheksumisesta.

-- Onko teidän veljenne naimisissa? Tyttö nauroi niin että hampaat loistivat.

-- Viljoko naimisissa! Hän tuskin menee naimisiin koskaan, mutta siitä huolimatta hän riijaa kaikki tytöt.

Juhon mieli painahti apeaksi. Vaarallinen mies Johannan läheisyydessä. 'Reipas poika'... Kas, kun hän ei ennemmin ollut siihen huomiota kiinnittänyt...

* * * * *

-- Staffansböle...

Junailija kulki läpi vaunun matkalippuja korjaten. Juho Kostian mielestä hän oli epätavallinen olento -- lausui aseman nimen, niinkuin se olisi ollut maailman jokapäiväisin asia. Eikö hän tiennyt, että tällä asemalla seisoi Johanna Lang?

Johanna Lang! -- Nuo sanat soivat Juho Kostian mielestä kuin aamukellot jumalanpalvelukseen; ne kutsuivat viettämään juhlaa. Niissä oli jotakin pyhää... ylimaailmallista... jotakin vapisuttavaa ja salaperäistä. Oliko Johanna asemalla?

Oli, oli! Siellä hän seisoi nuorena ja solakkana. Auringonvalo tulvehti hänen ympärillään. Hänellä oli päässä punainen paperihattu, jonka reunat riippuivat velttoina alas. Hänen kasvojaan ympäröi purppura...

-- Janne! Siinäpä sinä olet! Tervetuloa! Juho Kostia ojensi vapisten kätensä. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin saamattomaksi, ujoksi ja kömpelöksi. Jalat tuntuivat liikkuvan viimeiskuosisten housujen sisässä kuin puupölkyt. Johanna vastasi hiukan vieraalta.

-- No, lemppari! Sieltähän se Helmikin heruu vähitellen.

Juho katsahti ympärilleen. Hän oli unohtanut matkatoverinsa. Sieltä tämä tuli kapsäkkiä kantaen. Häntä hiukan harmitti, ettei ollut tyttöä auttanut. -- Mutta näkyipä hänellä olevan vastaanottaja. Nuori, reippaan näköinen ylioppilas tarttui tytön matkalaukkuun ja nakkasi sen olalleen.

-- Keveätpä ne ovat tyttölapsen kamppeet. Johanna nauroi.

-- Se on Viljo! -- Viljo Kosunen. Ehkä minä saan esittää teidät tässä heti paikalla? Hän tulee kyllä myöhemmin meille.

Juho tunsi pettymystä. Siinäkö olikin hänen ilonsa? Hän oli toivonut saavansa kulkea Johannan kanssa kahden; ja nyt tässä liittyi seuraan ihan outo herrasmies -- ja vielä päällepäätteeksi sellainen rajukäytöksinen.

-- Kuule, onko se tarpeellista? Johanna katseli häntä pitkään.

-- Mutta -- hänhän tulee meille kuitenkin myöhemmin... jo tänään.

'Jo tänään'. Juhon sydämeen pisti. Johanna lausui sen huomattavalla ilolla.

-- Jaha! Tämä taitaa olla herra Kostia? Kosunen.

Vieras tervehti välinpitämättömästi. Juhoa piinasi hänen käytöksensä.

Kovat, ylimieliset kasvot, suu yhtenä viivana; otsa korkea ja kaunis, kulmakarvat tuuheat. Ne yhtyivät nenän juurella antaen kasvoille päättäväisen, miltei ankaran leiman. Mutta -- harmaat silmät elehtivät vilkkaasti tylystä puhetavasta huolimatta.

Herra Kosunen esitti sisarensa.

-- Aijaa! -- tehän taidattekin olla jo tuttuja, kun noin höröstelette toisianne.

-- Minä tutustuin herra Kostiaan junassa. Johanna tervehti neiti Kosusta sydämellisesti, melkein liian sydämellisesti.

Juhon mieli painui yhä apeammaksi; hän ei ollut oikein selvillä itsestään. Mikä häntä vaivasi? Eihän nyt saanut heittäytyä noin herkäksi ja avuttomaksi. Piti pitää puolensa; -- Johannahan kuului hänelle...

Lähdettiin astumaan. Tie kulki kapeaa kujaa pitkin mäkeä ylös kummulle, jolta näkyi talo tuuhean puistikon sisästä. Punakeltainen lippu liehui katolla.

-- Te olette tullut pirunmoiseen pitäjään, herra Kostia. Täällä ei kuule muuta kuin ruotsia. Tämäkin tässä -- (Kosunen nipisti Johannaa käsivarresta) on sellainen sveessi, että vie pois! -- Mutta minä olen paljon häntä taltuttanut -- saatte uskoa!

Kyllähän Juho sen uskoi. Hän huomasi, kuinka veikeästi Johanna kierteli käsivarttaan, -- aivan kuin olisi halunnut sitä uudelleen nipistettävän.

Hän ei vastannut mitään, kulki vain äänetönnä neiti Kosusen rinnalla.

Sekin vielä, ettei hän saanut kulkea Johannan rinnalla! Herra Kosunen oli anastanut hänen paikkansa tavallisella häikäilemättömyydellään. Hän oli todellakin kuin hevonen, joka polki toiset allensa.

-- Oletko viihtynyt hyvin siellä pappilassasi? kysyi Johanna pyörähtäen ympäri ja hypellen takaperin herra Kosusen pitäessä häntä silmällä.

Juho murahti jotakin vastaukseksi.

-- Oletko valmistanut saarnasi? Sinun on huomenna esiinnyttävä.

Siihenkin vastasi Juho mahdollisimman lyhyesti. Häntä piinasi kaikki -- vierellään sipsutteleva neiti Kosunen, tämän kulunut matkalaukku, jota veli kantaa retusti olkapäällään, -- edessä hyppelevä Johanna, joka veikisteli herra Kosuselle; -- kaikki kiusasi häntä tavattomasti.

Johanna huomasi sen ja rypisti kulmiaan. Siihen sisältyi hiljainen moite. Mutta -- Juho etsi hänen kasvoistaan ilmettä, joka olisi tulkinnut hänelle tytön sisimmän ajatuksen. Mitään sellaista ei näkynyt.

-- Jaha, me eroamme tässä, mutta tapaamme pian. Kuulkaahan -- pitäkää huomenna jyry saarna! Korventakaa näitä kirottuja juuttaita, jotka eivät tahtoisi hellittää niin Jeesuksen penniä suomalaisen kansakoulun hyväksi!

Herra Kosunen nauroi ylimielisesti ja viittasi vasemmalla toisen mäen päällä näkyvää taloa kohti, jonka harjalla liehui sinivalkoinen lippu.

-- Tuon me saimme tänään valmiiksi -- tuon lipun... nähkääs. Siinä on puolet minun lakanaani ja Johannan... neiti Langin vanha kesähame!

Jälleen sama ylimielinen, kiusoittava nauru, joka ihan repi.

He jäivät nyt kahden kesken. Juho huokasi helpoituksesta. Neiti Kosunen oli miellyttävä ihminen, mutta veli -- raakalainen, barbaari.

-- Huomasitko, että neiti Kosusella oli samanlainen hame kuin minullakin?

Ei Juho ollut sitä ennemmin ajatellut, mutta nyt hän sen huomasi. He kulkivat äänettöminä hetken aikaa, Johanna edellä ja Juho perässä suurenpuoleista kapsäkkiään hilaten. Hän, houkkio, kun oli ottanut kuukauden tavarat matkaan!

-- Painaako se paljon?

Johanna tarttui kapsäkkiin auttaakseen. Juhon mieli hiukan lämpeni. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta samassa he olivat perillä.

Portailla otti heidät vastaan vanha, hienonnäköinen nainen, musta myssy päässä; hopeanharmaat hiukset kiersivät kauniisti myssyn reunoja. Hän ei ollut kasvoista päättäen kovinkaan iäkäs, vaikka käyttikin tuollaista päähinettä. Hän tervehti ystävällisesti.

-- Tervetuloa! Me olemmekin kovin odottaneet teitä.

Keitä kaikkia tuohon 'me'-sanaan sisältyi? Mahtoiko Johanna kuulua niihin, jotka olivat odottaneet -- ja myöskin... herra Kosunen?

-- Menikö Viljo kotiinsa?

-- Meni, mutta hän lupasi heti tulla. Hänen sisarensa saapui samassa junassa kuin Janne.

-- No, sittenhän me saamme hauskaa.

Eipä Juho Kostiasta siltä tuntunut. Talo oli kyllä kaunis ja kauniilla paikalla; aurinko paistoi ja puutarhassa kukkivat pioonit. Linnut lauloivat; -- mutta sittenkin tuntui Juhosta, että taivas oli mennyt pilveen. Johanna oli muuttunut.

Vanha neiti johdatti heidät arkitupaan. Se oli kauniisti köynnöksillä koristettu -- ikäänkuin häitä varten. Pöydillä oli kukkia; -- yksin kahvipöytäkin oli reunustettu orvokeilla.

-- Kai sinä annat meille kahvia heti, täti? Janne on intohimoinen kahvinjuoja.

Hiukan samankaltainen tunnelma kuin Juhon ensi kertaa käydessä Katajanokalla. Mutta huone oli toisenlainen, täti myös toinen.

Se -- Katajanokan täti oli ollut arvokkaamman näköinen kuin tämä -- myssypäinen.

Huoneen perällä seisoi vanha flyygeli. Se oli auki. Nuotteja oli huiskin haiskin sen kannella. Näytti siltä, kuin olisi joku juuri äsken sitä soittanut. Kuka se oli -- tätikö vai herra Kosunen? Hän ei ajatellutkaan, että se olisi saattanut olla Johanna.

Juho tarkasteli huonetta lähemmin.

Ovensuussa seisoi kirjahylly. Sen päällä oli muutamia valokuvia, niiden joukossa hänenkin kuvansa.

Hän ihastui: -- oliko tämä Johannan kirjahylly?

Ei -- ei ollut. Valokuvien joukossa oli myös vanhan merikapteenin kuva. Kultareunaisen virsikirjan kannessa seisoi G. L. hopeisilla kirjaimilla. Rannerengas ja kello eivät kuuluneet Johannalle. Tämä oli vanhan neidin kirjahylly.

Juho katseli valokuvia. Merkillistä, että hän oli joutunut rinnakkain vanhan merikapteenin kanssa.

Hän pani nytkin merkille virkalakin avuttoman asennon. Se pyysi ja kerjäsi; ehkäpä hänenkin puolestaan...

-- Sinä olet niin surullinen, Janne.

-- Niin... niinpä taidan...

Juho kääntyi. Johanna seisoi hänen edessään tarkastellen häntä tutkivasti.

-- Et sinä saa näyttää tuollaiselta! Sinun pitää olla iloinen niinkuin me muutkin.

'Muutkin' -- niin tietysti. Johanna oli iloinen ja herra Kosunen myös. Mitäpä hän...

-- Kuule, Johanna, minusta sinä olet muuttunut... sitten viime tapaamisemme.

Johanna tekeytyi surkean näköiseksi.

-- Olenko minä rumentunut?

Hän kääntyi äkkiä keittiön ovea kohti ja huusi:

-- Kuule, täti, tämä meidän herra väittää, että minä olen rumentunut.

Täti ilmaantui kynnykselle. Hän hymyili leppoisasti. Juhoa kaiveli kiukku:... noin piti Johannan turmella tämä hetki... ehkä ainoa, jonka hän saisi olla hänen kanssaan kahden kesken. Johanna vältti ilmeisesti lähempää selvittelyä.

-- Ei suinkaan... Johanna on päinvastoin komistunut.

Täti hymyili leppoisaa hymyään katsahtaen hiukan tutkivasti Juhoon.

-- En minä sitä tarkoittanut, virkkoi Juho alakuloisesti, kun täti oli mennyt takaisin keittiöön, -- ... vaan ettet sinä ole sama kuin ennen.

Taas yritti Johanna tiedoittaa asian keittiöön, mutta Juho tarttui hänen käteensä ja esti sen.

-- Älä kiusaa minua, Johanna! Sano minulle, rakastatko minua vai et!

Johanna koetti vääntää kättänsä irti. Hän vilkuili keittiöön ja näytti kiusaantuneelta.

-- Älä viitsi nyt, supatti hän -- täti voi kuulla. Jätetään tämä siksi, kuin olemme kahden kesken.

-- Mutta -- emmehän saa olla kahden kesken koko iltana! Tännehän saapuu pian tuo -- barbaari.

Johanna tempasi kätensä irti. Hän näytti suuttuneelta.

-- Hyi sinua, miten sanot! Viljo Kosunen on maailman hauskin poika!

-- Saattaa olla... sinun mielestäsi. -- Minun ja kaikkien muidenkin!

Juho Kostia oikaisi vartensa. Hänen silmissään leimahti, kasvoille levisi kalpeus ja huulet vavahtelivat.

-- Kuule, Johanna, tätä vartenko sinä kutsuit minut -- saadaksesi kiusata ja piinata minua kuten ennenkin?

Vastaus jäi antamatta, sillä samassa purjehti täti sisään kahvitarjottimen kanssa.

Harvoin oli Juho Kostia juonut kahvia painostavamman tunnelman vallitessa. Orvokit tuoksuivat pöydän reunalla, mutta Juhon mieleen tuo tuoksu toi hautajaiset. -- Ja eivätkö nämä olleetkin hautajaiset? Hän oli saapunut hautaamaan rakkauttaan. Oli vain niin tavattoman murheellista, että Johanna istui tuossa häntä vastapäätä niin kauniina ja kukoistavana ja auttoi häntä tässä raskaassa toimituksessa. Hän oli kuin äiti, joka laskiessaan hautaan omaa lastaan sanoo iloisesti: 'No niin... sielläpä sen on hyvä nukkua -- pikku pojusen!' -- ja sitten katselee kenkiään, etteivät ne vain olleet tahraantuneet multaan. Sellaista äitiä oli tosin vaikea kuvitella, mutta Johanna teki tänä hetkenä sellaisen vaikutuksen.

-- Herra Kostia on hyvä ja ottaa leipää.

Niin, niin -- niinhän sanottiin hautajaisissakin. Lapsen isä käveli murheellisena edestakaisin huoneessa ja häntä kehoitettiin käyttämään hyväkseen pöydän antimia; -- niinkuin se olisi ollut isän mielestä tärkeintä! Eikö hänen poikansa ollut kuollut -- tuo pikku mies, joka puolestatoista ikävuodestaan huolimatta oli laulanut: 'Klocka, ringfred', -- laulanut sen ihan oikein, vain muutamissa paikoin hiukan sotkeutuen... Ja nyt häntä kehoitettiin ottamaan kaakkua ja leivoksia, -- aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Niin -- hautajaisvierasten mielestä se kai olikin...

-- Aikoiko Viljo tulla tänne pian?

-- Kyllä, aivan kohta. Minä ihmettelen, ettei hän jo ole täällä.

Juho vaipui yhä alakuloisempiin ajatuksiin.

Täti keskusteli Johannan kanssa. Jokin vaisto kai sanoi heille, että oli parasta jättää tuo surkean näköinen teoloogi hetkeksi rauhaan. Sehän raukka kasteli korppuakin niin kauan, että toinen puoli siitä jäi kellumaan kuppiin, -- eikä huomannut, että suuhun joutui kuiva pää. Nyt hänellä kohta oli lusikkaruokaa ihan tarpeekseen. Poika parka!

Täti kyllä ymmärsi, mikä Juhon mieltä painoi. Kaipa vanhat muistot johtuivat mieleen, koskapa hän hiljaa huokasi.

Mutta -- pitkän päälle tuntui tuo tuommoinen tuijotteleminen kiusalliselta. Teoloogi piti saada matkaan -- välttämättömästi. Täti kuiskasi jotakin Johannan korvaan.

-- Nyt sinun pitää laulaa meille, Janne!

Johanna hymyili entiseen tapaansa. Se teki Juholle hyvää. Noin hän oli hymyillyt aina pyytäessään häntä laulamaan. Mutta -- hän oli nyt menettänyt otteen; hän ajelehti. Häntä ei voinut enää nostaa Johannan ystävällinen hymykään, joka toi mieleen entiset onnen päivät.

-- Kuinka minä veisaisin Herran virttä vieraalla maalla?

Hän koetti hymyillä, mutta hymykin oli avutonta kuin pienen lapsen. Hän oli yrittänyt riistäytyä alakuloisuudestaan tuollaisella epätoivoisen rohkealla tempauksella, mutta se oli jo heti alussa tuomittu epäonnistumaan. Hän oli menettänyt sielunsa kaikupohjan. Jotakin oli hänessä rikki -- auttamattomasti;-- ja tuo rikkinäisyys kävi vielä ilmeisemmäksi hänen leikiksi tarkoittamansa raamatunlauseen lainaamisen kautta.

Tilanne oli sangen kiusallinen; se painosti selvästi Johannaa ja tätiäkin. Juho tunsi sen ihan ruumiissaan. Hän oli käynyt niin merkillisen herkäksi, että toistenkin kärsimys tuntui hänen omassa olemuksessaan.

Herra Kosunen ilmaantui kynnykselle. Juhon viimeinen vastaus oli siinä määrin saanut tunnelman epävireeseen, että Johanna kavahti tuoliltaan ja oli lentää vastatullutta kaulaan.

-- Oi, Viljo! Vihdoinkin sinä tulet!

Juhonkin täytyi myöntää, että Johannan huudahduksessa oli järkeä; Viljo Kosunen saapui kuin pelastava enkeli auttamaan heitä tasapainoon. Hänkin tunsi kiitollisuutta sen johdosta. Hän oli mielestään kuin elinkaudeksi tuomittu, jota tuttava on saapunut katsomaan ennen ikuiselle lähtöä. Hänen avuton hymynsä sanoi: 'Näin minua viedään... hauskaa, että tulitte katsomaan'.

-- Minä olen pyytänyt Jannea laulamaan, mutta hän on tehnyt vaikenemislupauksen. Ajattelepas, miten kiusallista! Ja hänellä kun olisi ääntä -- oh!

Johanna katseli ympärilleen kuin vallasnainen, jota on loukattu, -- mutta joka samalla antaa läsnäolevien ymmärtää, ettei loukkaaja ole tietoinen teostaan. Hän risti kätensä teatterimaisin elein; hän oli kuin ruumiillistunut kärsimys, joka odotti lohduttavaa sanaa.

-- Vai ei se meidän pastorimme tahdo laulaa! Ja huomenna hänen on kuitenkin messuttava: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' -- No hyvä! Kyllä minä laulan.

Viljo Kosunen harppasi flyygelin ääreen, löi muutamia akordeja ja alkoi sitten tunteellisesti, tunteellisemmin kuin Juho Kostia koskaan olisi aavistanut hänen moisensa miehen voivan laulaa:

-- Jag öfvergifva dig? Hvad kan du tro om mig? Jag, som af hjärtats grund har dig så kär!

Itsekään tietämättä kuinka, antautui Juho Kostia sävelen valtaan. Sehän tulkitsi hänen omaa, polttavaa kaipaustaan -- kaipausta, joka kohdistui Johannaan...

Hän katseli tätä suurin, kysyvin silmin. Katse kerjäsi ja rukoili; siinä oli jotakin samankaltaista kuin koiran katseessa, kun se odottaa tarjonaolevaa sokuripalaa. Eikö Johanna huomannut, kenen sydämestä nuo sanat pulppusivat? Tuo jäyheä, ylpeän näköinen ylioppilas, joka istui soittokoneen ääressä ja lauloi, teki sen vain kuin käskystä, -- kuin lukkari, joka kirkossa veisaa: 'Olkoon Herra sinunkin kanssasi' -- ajattelematta sanoja sen tarkemmin. Olihan laulaja tuossa kansakoulunopettaja -- ja eikö se ollut jokseenkin samaa kuin lukkari...

Mutta Johanna seisoi flyygeliin nojaten. Turhaan etsi Juho hänen kasvoiltaan elämän merkkiä; kasvot kyllä puhuivat, mutta ne eivät puhuneet hänelle. Hänen mieleensä muistuivat Vapahtajan sanat: 'Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!' Mutta -- tämä ei ollut mikään Jairuksen huone eikä hän ollut mikään Vapahtaja.

-- Bravo, bravo!

Johanna taputti innokkaasti käsiään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät kiilsivät kosteina. Mutta tuon Juholle niin tutun ja rakkaan ilmeen oli loihtinut esiin Viljo Kosunen eikä hän.

"Sinä olet laudalta lyöty", ajatteli hän katkerana tuntien samalla outoa välinpitämättömyyttä ympärillään olevia henkilöitä kohtaan.

Hän ei edes vastannut neiti Kosusen tervehdykseen, kun tämä ilmaantui kynnykselle. Täti riensi häntä miltei avosylin vastaan. Hän pani vain merkille, että neidillä oli samanlainen leninki kuin Johannallakin ja hänen mielessään vilahti ajatus: "Paljonkohan tuollaista vaatetta metri maksaa?"

Äkkiä hän kuuli oman äänensä. Hän kysyi huonettaan; hänen pitäisi hiukan valmistaa saarnaansa. Hän hymyili sisimmässään: -- kas, kuinka näppärästi hän osasikaan valehdella!

-- Johanna saa mennä näyttämään herra Kostian kamarin.

Se oli täti, joka sen lausui. Hän näytti tulevan hyvilleen kuullessaan, että synkkä teoloogi poistuisi heidän hilpeästä seurastaan.

Johanna lähti. Juho koetti tarkata, millä mielellä tämä käskyyn suhtautui. Mutta Johanna oli tyyni; minkäänlaista vaivautumisen merkkiä ei ollut huomattavissa hänen kasvoillaan. Hän kulki edellä ja Juho asteli väsyneenä perässä.

Pihalle päästyä Johanna odotti, kunnes Juho oli ehtinyt hänen rinnalleen. Sitten hän sanoi:

-- Rouva Lund on luovuttanut sinua varten kamarin toisessa rakennuksessa. Hän on pappien ystävä ja ihastui suuresti kuultuaan sinun saarnaavan huomenna.

Niin -- kaikki muut olivat ihastuneet hänen tulostaan -- tuntemattomat rouva Lunditkin. Yksi vain, jonka ihastumiselle hän olisi osannut antaa arvon, pysyi kylmänä.

He nousivat eteisen kiertoportaita ylös ja astuivat pienoiseen huoneeseen. Heti ovea vastapäätä oli suuri peili. Juho vilkaisi siihen vaistomaisesti. Kylläpä hän olikin näökäs! Kalpean ja surkean näköinen kuin sairaalasta päässyt.

Johanna järjesteli tukkaansa peilin edessä. Juho katseli häntä. Ketä varten Johanna noin järjesteli -- häntäkö vai herra Kosusta varten? Vastaus oli itsestään selvä.

Juho oli nyt valmistautunut kuulemaan pahinta. Hänen sydämensä oli turtunut; päässä tuntui tyhjältä. Mustasukkaisuuskin oli ikäänkuin tainnoksissa. Kaikki oli samantekevää.

Hän istahti väsyneenä nojatuoliin; hän ei puhunut mitään. Johanna puhukoon, -- jos hänellä ylimalkaan oli jotakin sanottavaa.

Ja olihan Johannalla. Hän istahti sohvaan ja kysyi:

-- Voi, Janne, miksi olet noin kummallinen?

'Kummallinen'. Se oli luvalla sanoen kummallinen sana ja sangen kummallinen kysymys. Kylläpä Johanna oli muuttunut kummalliseksi.

-- Minä voisin kysyä sinulta samaa.

-- Mutta, Janne rakas, ethän voi kieltää, että olet käyttäytynyt hyvin kummallisesti?

Nyt täytyi Juhon nauraa.

-- Taas minä voisin sanoa sinulle ihan samat sanat!

Johanna nousi kävelemään.

-- Nyt minä en ymmärrä sinua, Janne.

-- Etpä tietenkään! Et sinä ole koskaan ymmärtänyt... etkä tule koskaan ymmärtämään!

-- Sinä olet suutuksissa.

-- Niin olen. Se kai lienee sentään luvallista asiain näin ollen?

-- Minä en näe mitään syytä...

-- Etpä tietenkään! Minä sanon sinulle, Johanna, ettet sinä koskaan tule näkemään syitä. Se on sinun luonteesi heikkous.

-- Sinä olet ihan loukkaava!

-- Saatan olla, mutta minulla on täysi syy siihen. Logiikan mukaan luultavasti ei... mutta -- tässähän ei olekaan mitään logiikkaa.

Johanna Lang katseli häntä avuttomana. Hän risti kätensä rinnoilleen, mutta päästi ne seuraavassa hetkessä putoamaan velttoina alas.

Juho sytytti paperossin. Hän vetäisi muutamia savuja ja kysyi sitten kuin tutkinnon pitäjä:

-- Minä kysyn sinulta, Johanna, viimeisen kerran: -- tarkoitatko sinä totta vai et?

-- Mitä sinä tarkoitat?

Juho katseli häntä halveksien. Sellainen käärme! Ristilukki! Totisesti! -- hänen nimekseen sopi "Ristilukki"!

-- Minä tarkoitan: rakastatko sinä minua vai et? Nyt kohosivat kädet jälleen ristiin rinnoille, mutta -- tällä kertaa siinä ei ollut mitään teatteria.

-- Voi, Janne, emmekö voisi olla niinkuin ennenkin?

-- Sitä minäkin haluaisin.

-- Ei, Janne... minä tarkoitan... niinkuin ennenkin -- silloin alkuaikoina... ilman mitään lupauksia.

-- Ei! karjaisi Juho Kostia niin että huone kajahti.

Johanna lysähti istumaan sohvaan painaen kädet kasvoilleen.

3.

On aamu, varhainen aamu. Linnut laulavat puutarhan puissa; ne ylistävät Luojaa kauniista juhannuspäivästä. Niin -- se on todellakin kaunis, tämä päivä. Kaste kimaltelee ruohikossa; se välkkyy monissa eri värivivahduksissa... keltaista, viheriänkeltaista, punasinervää ja punaista, hehkuvan punaista. Enkelit ovat itkeneet ihmiselämän katoavaa onnea ja kyyneleet kimaltelevat kauniina kuin jalokivet...

Juho Kostiankin silmissä näkyy kyynelten jälkiä. Hän on itkenyt melkein koko yön -- ja nyt aamulla on kaipaus lientynyt; kyynelvirrat, kuumat ja polttavat, ovat hivuttaneet sen hiljaa pois. Se on vierinyt niiden mukana kuin lastu, jota virta kuljettaa. Missä on lastun pysähdyspaikka? Jossakin... kaukana joen alajuoksun varrella. Sinne se pysähtyy rantaan... leppoisan suvannon rantaan. Siitä löytävät sen uudistalon lapset leikkiäkseen sillä heloittavassa auringon paisteessa. Se on heidän mielestään laiva, joka kuljettaa heidät valtameren yli...

Juho Kostia on tyyntynyt, ihmeellisesti tyyntynyt. Merkillistä, ettei tuska tunnu enää, vaikka tuossa valkoisessa rakennuksessa pihan toisella puolen nukkuu Johanna Lang. He ovat leikkineet rannalla kahden kesken; -- he leikkivät lastunpalasella, jonka virta vei. Johanna oli vain heikosti huudahtanut ja noussut sitten taloon. Hän oli jäänyt rannalle seisomaan tuskan ja epätoivon valtaamana. Eikö hän muistanut, että se oli laiva, jonka piti kuljettaa heidät valtameren yli?

Eilisiltainen kiivastuminen oli avannut hänen silmänsä. Hän oli ollut kuin nukkuja, joka karjaisee itsensä hereille. Hän oli tosin pyytänyt anteeksi kiivastumistaan ja he olivat eronneet sovinnossa, mutta -- siitä huolimatta hänen silmänsä olivat auenneet.

Johanna oli vielä lapsi, kokematon lapsi. Hän ei jaksanut käsittää hänen tunteensa syvyyttä. Hän oli ottanut asian aivan liian verisesti. Sydän vuoti nyt verta, vuoti hiljaa, äänettömästi, mutta -- se täytyi kestää. Elämä oli aljettava alusta...

Hän ihmetteli, kuinka ahtaasta raosta elämä toisinaan tunkeusi läpi. Eilen illalla hän olisi saattanut lopettaa itsensä; mutta ei ollut ollut minkäänlaista asetta. Oli ollut vain tämä rauhallinen huone, hiljainen, tyyni yö -- ja sitten aamulla tämä lintujen laulu auringon noustessa. Tuo kaikki pisti ja haavoitti kyllä, mutta yhtäkaikki -- se lohdutti ja paransi samalla.