Part 10

'Lopullisesti, lopullisesti!' soi Juho Kostian sydämessä. Sanat kumahtelivat juhlallisina kuin lauantai-illan kellot, jotka soittavat pyhää. Juho Kostia kuuntelee niiden ääntä onnekas hymy huulillaan.

III

1.

Aurinko on korkealla kesäpäivän taivaalla, linnut laulavat, ruoho tuoksuu, tuulenleyhkä hienosti heiluttaa puiden lehtiä varistaen kukkia omenapuusta, jonka alla Juho Kostia mukavasti loikoo, kädessä paksu kirja. Se on dogmatiikka, ostettu muutaman Pohjois-Suomen kaupungin kirjakaupasta, missä se oli vuosikausia virunut toimettomana muiden kirjojen joukossa. Sen lehdet ovat kellastuneet ja vahvat, vanhanaikaiset kirjaimet muistuttavat kirkkopukuun puettuja vanhuksia, jotka vaeltavat jumalanpalvelukseen ankaran totisina. Nuo kirjaimet saarnaavat elämän vakavuutta ja kellastunut paperi tuo mieleen sakariston viileän, hiukan ummehtuneen ilman. 'Noin kuluu sinunkin elämäsi', puhelevat kirjaimet. 'Sinä istut sakaristossa kuunnellen virttä, jossa soi tuomiopäivän ääni, ja ulkona kukkivat tuomet ja pihlajat.'

Mutta nyt -- nyt sataa kukkia omenapuusta kirjan kellastuneille lehdille -- kukkia kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Niihin on kätketty kaikki nuoren sydämen toiveet, aavistukset ja onnen unelmat. Ne peittävät vähitellen avatun kirjan, sen molemmat sivut. Kumarat kirjaimet, kirkkopukuiset vanhukset, hautaan tuvat omenankukkien alle. Ja ne puhelevat: 'Onnea nuorelle parille!'

Juho Kostia vaipuu unelmiinsa. Hän on pappi ja istuu sakaristossa odottamassa morsiantaan. On hääpäivä, kirkas ja kesäinen. Sakariston ikkuna on auki; se on poikkeustapaus. Vanha kirkonpalvelija on kiskonut sen auki hänen määräyksestään. Sakaristoon tunkeutuu puiden tuoksu ja lintujen laulu kajahtaa kirkkaana sen kivisistä, kosteista seinistä. Urut rupeavat soittamaan juhlamarssia. Sieltä saapuu morsian morsiushuntu yllään vanhan tädin saattamana. Hän, sulhanen, on sen halunnut niin. Nyt ei täti enää ole ristilukki; -- hän tekee parannusta pahoista töistään -- tuomalla tämän yhden... tämän ainoan, kuolleen veljensä tyttären sille, joka on odottanut häntä kuin muinoin Jaakob Raakelia. Hän uhraa hänet Herran alttarille... nuoren papin vaimoksi, -- papin, joka keskikäytävällä ottaa hänet vastaan taluttaakseen alttarin ääreen, missä vihkijäpappi jo odottaa. Vanha merikapteeni haudassaan saa rauhan. Vihkiäisluvut ovat kuin viimeinen siunaus hänen levolleen...

'Ei pidä kiusata ihmisiä!' tirskuttaa kivitasku vanhan koivun latvassa. Juho Kostia hymyilee. Hän antaa hyväksymisensä kivitaskun ihmisystävälliselle laululle. Johanna Lang oli kiusannut häntä kauan. Nyt hän ei enää kiusannut.

Eipä olisi uskonut, että asiat näin päättyisivät. Silloin -- viime lukukauden alussa, kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli tulevaisuus näyttänyt synkältä. Johanna Lang oli siirtynyt kauas -- saavuttamattoman kauas. Hän, Juho Kostia, oli silloin tahtonut niin, -- vaikka tahto lukukauden kuluessa oli taittunutkin niin monen monta kertaa. Johanna oli näytellyt ristilukin osaa. Nyt hän ei enää näytellyt.

Heitä eroittivat nyt vain muutamat penikulmat -- kymmenisen, pari korkeintaan. Mutta -- mitäpä se merkitsi, kun kerran rakkaus yhdisti heidät. Johanna kirjoitti: -- 'Käre, gulle vän!' Ja hän, Juho Kostia: 'Oma armahin!'

Siellä vietti Johanna kesää maalla tätinsä luona. Hän istui keinussa ja vanha tuomi pudotteli kukkia hänen päälleen, -- niinkuin omenapuu täällä hänen, laiskottelevan teoloogin päälle, joka haaveili häistä.

Olipa elämä todella ihanaa!

Dogmatiikkakaan ei tuntunut vastenmieliseltä. Kaikki nuo monet asiat: 'läran om Anden', 'läran om Sonen' ja 'dogmatikens öfvergång till ethiken' olivat kuin valmistusväkeä hänen onnelleen. Ne lakaisivat kirkon käytävät, ne koristivat temppelin; -- ne rakensivat sillan hänen ja Johannan käsikädessä käydä yli yksinäiselämästä yhteiselämän onneen.

'Läran om Anden' -- niin, se merkitsi dogmatiikassa jotakin muuta. Mutta tänä hetkenä, hänen loikoessaan tämän kukkia pudottelevan omenapuun alla, ruohon väkevänä tuoksuessa ja lintujen laulaessa, se tulkitsi hänelle kahden rakastavan yhteishenkeä, yhteistä rakkautta. Se oli kuin harsopeite ihanan kuvan yllä, ohut ja hieno, joka antoi aavistaa allensa kätkeytyvän kuvan kauneuden...

'Läran om Sonen'... niin, niin -- Jumalan Pojasta, Jeesuksesta Kristuksesta... Mutta miksi ajatteli Juho Kostia tänä hetkenä äitejä, jotka toivat lapsia Vapahtajan luo? Niitä oli monta, nuoria ja kukoistavia kaikki -- ja heidän lapsensa: -- niitä oli kerrassaan ilo katsella! Ei ihme, että Vapahtaja sanoi: "Älkää heitä kieltäkö!"

Millainen oli Johanna Lang oleva äitinä?

Juho Kostia ummisti silmänsä. Omenapuu pudotteli kukkia hänen päälleen -- peittäen otsan ja silmät. Oli kuin olisi tuo myhkyräinen puu puhellut: 'Nyt on sinun hyvä miettiä sitä. Kukat, nuo viattomuuden vertauskuvat suojelevat kaikelta pahalta...'

Oh, oli somaa ajatella Johanna Langia äitinä, samaa Johanna Langia, joka aina sanoi: 'Ush!' kun joku hankaluus sattui. -- Sanoisiko hän silloinkin 'Ush!' --?

Juho Kostia muisti "viimeisen illan". He olivat palanneet metsästä ja kulkeneet punakaiteisen sillan yli. Siinä he olivat joku tunti aikaisemmin seisoneet, uskaltamatta juuri äännähtääkään, jotteivät rikkoisi rakkauden lumousta. Nyt oli kulku johtanut sillan yli ylös mäkeä. Aurinko oli tehnyt laskua; sen viimeiset säteet olivat kullanneet pienen mökin päädyn mäen toisella puolen. Mies ja vaimo olivat istuneet ruohopenkillä ikkunan alla ja kaksi pikku tyttöä oli leikkinyt tiellä. -- Paljasjalkaisia olentoja, jotka hyppäsivät "barbiidaa". Johanna Lang oli pysähtynyt katselemaan heidän leikkiään. 'Kas, ettekö mene jo nukkumaan?' 'Emme, ennenkuin Saga on käynyt "mummolassa" yhtä monta kertaa kuin minäkin.' Tyttö oli osoittanut sisartaan, joka jalat haarallaan oli seissyt kahden ruudun välissä -- kädessä kappale porsliinilautasen pohjaa. 'No, monestiko sinä olet käynyt?' 'Kuusi kertaa... mutta eilen minä kävin kaksikymmentäyksi kertaa.' Johanna oli siepannut tyttösen syliinsä ja tanssinut hänen kanssaan pitkin tietä. 'Voi, täti, Saga voi tehdä vääryyttä, jollen minä näe.' 'Vai vääryyttä, sinä pikkuinen mamsselli!' Johanna oli suudellut tyttöä poskelle ja laskenut sitten irti. Tämä oli rientänyt sisarensa luo ja katsahtanut sieltä voitonriemuisena -- aivan kuin huomauttaen: 'Kerkesinpähän ajoissa!' -- Sinä hetkenä oli hänen sydämensä paisunut onnesta: -- Johanna Langin kasvoja oli kaunistanut nuoren äidin hymy.

Omenankukkia putoilee Juho Kostian päälle. Hän hengittää niiden tuoksua. Hän ajattelee sunnuntaiaamua maalaispappilassa.

He heräävät Johannan kanssa yhteiseltä vuoteelta. Makuuhuoneen ikkuna on auki ja puutarhassa laulaa leppälintu. Huoneeseen tunkeutuu kukkien lemu. Hän lepää Johannan vieressä silitellen tämän mustaa, tuoksuvaa tukkaa. Meren vihreät silmät ovat aivan hänen lähellään... ja häntä huikaisee ajatus, että hän on niin lähellä naista, joka ennen oli Johanna Lang. Johanna kietoo käsivarret hänen kaulaansa ja sanoo: 'Oh, onko teoloogilla noin karvainen rinta!'

Juho Kostia kavahtaa istumaan ja katselee ympärilleen. Siinä on dogmatiikka hänen vieressään; se on lennähtänyt kiinni hänen noustessaan. Omenankukkia pistää näkyviin kirjan raosta. Niitä on paljon eikä kirja omalla painollaan jaksa puristaa niitä rikki. Juho Kostia istuu ja ajattelee:

'On onni, ettei jumaluusoppi jaksa pusertaa elämää kuoliaaksi.'

Hän huokaa syvään ja onnellisena. Hän on viime viikkoina taas kiduttanut itseään vanhoilla mietiskelyillä luvallisesta ja luvattomasta; hänen suhteensa Johanna Langiin oli nostanut tämän kysymyksen jälleen esille. Oliko luvallista suudella nuorta tyttöä olematta hänen kanssaan kihloissa? Hän oli rakkauden hurmiossa joutunut riistämään suudelmia punaisilta huulilta, jotka itsestään olivat tarjoutuneet hänelle. Hän ei silloin -- tunteiden korkeina kuohuessa -- ollut kysymystä ajatellut. Mutta jälkeenpäin kotona, yksinäisyydessä olivat nuo suudelmat polttaneet hänen sieluaan. Hän oli tuntenut joutuneensa valtamerellä ajelehtivan haaksirikkoisen asemaan -- haaksirikkoisen, jonka huulia poltti jano, mutta joka ei saanut juoda. Kaikki siveysopin kysymykset olivat liittoutuneet häntä vastaan aidaten hänet lopulta umpikujaan, josta ei löytynyt poispääsyä lainkaan. Vain lupaus, Johanna Langin antama, vapaaehtoinen lupaus olisi avannut tien vapauteen.

-- Lupaus, lupaus! kuiskasi Juho Kostia katsellen peipposta, joka aaltoilevin kurkuin lauloi koivun oksalla.

Kaipasiko rakkaus mitään lupauksia? Johannan mielestä ei, mutta hänen, Juho Kostian, mielestä kyllä.

Viime kerralla heidän seistessään punakaiteisella sillalla oli Johanna sanonut:

"Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä hetkenä, tällä paikalla."

Mutta sisältyikö siihen oikeastaan mitään lupausta? Se sisälsi kyllä valtakirjan suudelmiin; -- mutta oliko se oikeastaan lupaus siinä merkityksessä, kuin missä hän sen olisi halunnut ottaa?

Johanna kirjoitti: 'Käre, gulle vän!' Mutta tulkitsiko tuo 'käre'-sana sitä, mitä hän olisi halunnut sen tulkitsevan?

Eikö se ollut hetken sana, sekin -- hetken, jommoisista Johanna Langin elämä näytti kokoonpannun?

-- Ei! Juho Kostia ei saattanut sitä uskoa; siksi monta kertaa hän oli lukenut tuon sanan. Se oli seisonut ainakin viisikymmentä, jollei sata kertaa. Jos Johanna Lang oli hetken lapsi, oli hänen elämänsä kokoonpantu hetkistä, jotka kuuluivat yksin hänelle. Ja niin oli jatkuva -- kautta koko pitkän ihmiselämän.

Lupaus, lupaus! Eikö peipponen koivun oksalla laulanut lupauksesta? Eivätkö putoilevat omenankukat saarnanneet lupauksesta? -- Syksyllä oli puun hedelmänkantoaika. Tilapäiset suudelmat olivat vain omenankukkia, jotka putoilivat puusta. Mutta niiden pohjana oli lupaus, hiljainen ja äänetön -- niinkuin elämä puun suonissa. Se teki hiljaa työtään -- ja syksyllä oli sato valmis. Lopullisesti...

Juho Kostia hymyili onnellisena. Jumaluusoppi ei kyennyt pusertamaan elämää kuoliaaksi. Hänen oma ristiriitainen sydämensä, johon teologia ja etiikka olivat kyntäneet omat vakonsa syntymässä perityn aran, uskonnollisen omantunnon vartioidessa työtä, oli pudistanut päältään orjuuden kahleen: -- Se kasvoi, mutta ei liljoja eikä orvokeita, vaan rakkauden villiä viholaispensasta.

Hänestä oli tullut pakana, mutta onnellinen pakana. Hän ei enää välittänyt säännöistä eikä elämänohjeista. Dogmatiikkakin oli vain kurssikirja, välttämätön paha; se ei enää sisältänyt totuutta siinä mielessä kuin ennen. Omenankukat sisälsivät sitä monin verroin enemmän: -- ne toivat mieleen Johanna Langin.

Punaista ja valkoista! Mitä oli Johanna Langissa punaista ja valkoista?

Ajatus lähti taas retkilleen. Se kulki tuon kuperan otsan alla, jota reunustivat jykevät ajatuskulmat. Silmäluomien heikko värähtely oli merkkinä siitä, että ajatus löysi. Mutta se teki työtään itsetiedottomasti...

Edellistä ei ollut paljon, -- mutta se, mitä löytyi, oli lumoavaa; -- sitä peitti kevyt pusero, joka salasi sen uteliaan silmiltä. Mutta Juho Kostian, teoloogin, ajatus vaelteli teitään kenenkään estämättä. Se kiipeili ja laski -- kahden "tunturin" välillä kunnes se lopulta seisoi toisen huipulla, pienen nystyrän nenässä, joka oli punainen kuin kypsä vadelma. Oh, sinua, "Kumpu-Janne"!

Juho Kostia avasi silmänsä. Senniminen mies oli hänen kotikylässään -- oikea maakylän Don Juan. Lämmin puistatus värisytti hänen ruumistaan; hänen teoloogiset vaistonsa nostivat uhkaavina päätään. Eikö tämä ollut syntiä?

Mutta -- jokin selittämätön ääni jostakin olemuksen syvyydestä puhui toista kieltä. Syntiä? -- vai syntiä! Pannaan koko jumaluusoppi! Sehän oli nuoren miehen itsetiedotonta askartelua toisen sukupuolen salaisuuksissa. Vain itsetietoinen ajatus joko säikähti sitä ja säikähtäessään säikähdytti tuon toisenkin pakoon, tahi juopui näkemästään ja käyttäytyi juopuneen lailla -- säädyttömästi. -- Mutta Juho Kostian ajatus oli edellistä lajia, arka ja säikkyilevä. Se ei -- ainakaan tietensä -- uskaltanut antautua hurjisteluun.

Taas painuivat umpeen nuoren teoloogin silmät ja ajatus lähti retkilleen. Mutta tälläkin kertaa se kulki itsetiedottomana tietään. Ja nyt se näki valkoista, oh, niin ylenmäärin! Se oli häikäisevää! Juho Kostian silmissä väikkyi milolainen Venus. Sen lanne oli kainosti taipunut -- aivan kuin se olisi pyytänyt: 'Ei liian tarkkaa tutkistelua!' Herra varjele! -- ei Juho Kostian itsetiedoton ajatus suinkaan pyrkinyt liian lähelle. Se kaarsi kainosti, aivan kainosti vain; se liiteli kuin lokki, joka silloin tällöin koskettaa siiven kärjellä vedenpintaa. Se pysähtyi ihastuneena sen eteen, mitä se näki, -- aivan kuin kulkija, joka hämmästyksen valtaamana pysähtyy silmiä huikaisevan lumiaavan laitaan...

'Sinä olet luu minun luustani ja liha minun lihastani; kutsuttakoon sinua miehettäreksi, sillä miehestä sinä olet otettu.'

Juho Kostia mietiskelee luomiskertomusta. Nyt on ajatus taas tutulla maaperällä; se vaeltelee teologian yrttitarhoissa. Mutta nyt se on kriitillinen: se ei ihastu itsetiedottomasti; se arvostelee. Luomiskertomus -- sitä ei käynyt ottaminen kirjaimellisesti. Vaimo oli miehelleen yhtä läheistä sukua, aivan kuin olisi otettu tämän kylkiluusta...

Johanna Lang, sinä ihmeellinen Johanna Lang! Sinä selvität teologiankin. Ainakaan ei Juho Kostia muita kommentaareja kaipaa. Hän saa ne sinun kauniista kädestäsi tai löytää ne kainalosi kuopasta... Sinä olet todella ihmeellinen olento! Sinä sanot dogmatiikasta: 'Ush!' -- ja katso: -- siinä makaa kymmenen markkaa maksava kirja avutonna maassa; se muuttuu kasvipuristimeksi. Sinä sanot luomiskertomuksesta: 'Tarua!' -- ja katso: -- Juho Kostia, teoloogi, uskoo sen! Oi rakkauden kaikkivaltaa!

Juho Kostia istuu omenapuun alla ja hyräilee:

-- En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, kun ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi!

Niin -- sydän oli sittenkin pääasia; -- Juho Kostia myöntää sen. Se oli uskollinen, se oli kestävä, se oli luja rakkaudessa. Entiset häilähtelyt olivat vain ohimenevää laatua; ne kuuluivat kehitysikään. Sillä: -- eikö Johanna Lang nyt ollut nainen, nuori, kypsynyt nainen.

Vanha pastorska huutaa "herraa" syömään. Ystävälliset kasvot kurkistavat päärakennuksen ikkunasta. Juho Kostia muistaa pastorskan kerralliset sanat:

"Minä olisin seurannut Konradia vaikka kuuhun, jos siellä vain olisi ollut papinpaikka avoinna!"

Saattaisiko Johanna sanoa samalla tavalla?

Kahden viikon perästä se nähtäisiin. Silloin hän oli päättänyt asian lopullisesti järjestää. Ostettaisiin sormukset ja oltaisiin salakihloissa. Hän oli viitannut siihen kirjeessään -- tosin varovaisesti, mutta sittenkin kyllin selvään. Eikä Johanna ollut huomauttanut mitään. Hän oli vain kirjoittanut jälleennäkemisen ilosta.

'Kihloissa oleva mies, kihloissa oleva mies!' tirskutti kivitasku.

Juho Kostia pudisti omenankukat yltään ja lähti astumaan pappilan päärakennusta kohti.

2.

On juhannusaatto; juna on täynnä matkustajia. Ihmiset rientävät maalle kesän pisimmäksi päiväksi -- konttoristeja, sentraalineitejä, jotka ovat saaneet parin, kolmen päivän loman. Vaunuosaston täyttää vilkas puheensorina. Kuuluu huudahduksia ja lyhyttä, katkonaista naurua; lakkeja siirrellään eri asentoihin -- otsalle ja takaraivolle, aina sen mukaan, minkä vaihteen keskustelu kulloinkin sivuuttaa. Ilmoista puhuttaessa lentää lakki takaraivolle... On kuuma, todellakin kuuma! -- Mutta loma-aika on liian lyhyt! Lakit siirtyvät otsalle taas ja kaipaava, hiukan alakuloinen katse heitetään ikkunasta ohitsekiitäville pelloille ja vainioille.

Juho Kostia istuu vaunun nurkassa ylioppilaslakki takaraivolle työnnettynä. Hänelläkin on kuuma, jotenka lakki on aivan oikeassa asennossa; -- mutta hänellä onkin lomaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Hän saa määrätä siitä itse -- oman mielensä mukaan. Hänellä ei siis ole mitään syytä siirtää lakkia otsalle -- edes silloinkaan, kun joku rohkea, hymyilevä katse suuntautuu häneen. Katselkoot -- hän on jo sulhasmies, jotenka ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa.

Hän oli kirjoittanut Johannalle saapuvansa juhannukseksi. Johanna on järjestänyt niin, että hän saa saarnata pitäjän kirkossa juhannuspäivänä. Ja se on tapahtuva ruotsiksi.

Hän koettelee povitaskuaan. Oli kai saarna tallella? Hän oli kirjoittanut sitä öisin, avatun ikkunan ääressä. Ja monenmoista hän oli ehtinyt miettiä noina hetkinä. Milloin puuttui sana, milloin pari; ei sopinut mennä vanhalta pastoriltakaan kysymään. Hän nukkui rakennuksen toisessa päässä vaimonsa kanssa.

"Kärleken, kärleken!" Juho Kostia ei ollut laskenut, kuinka monta kertaa hän oli tuota sanaa käyttänyt -- varmaankin viisikymmentä, jollei sata. -- Mutta olihan saarnakin rakkaudesta. Hän oli yhdistänyt siihen vanhan pastorinkin rouvineen, -- vaikka hän puhuikin Sakariaasta ja Elisabetista.

Teksti oli hiukan mutkikas; siinä puhuttiin lapsettomasta parikunnasta. Se oli tuntunut jonkun verran nololta. Hän olisi suonut, että Sakariaalla ja Elisabetilla olisi ollut jo yksitoista ja tämä Johannes tusinan täyttäjä. Olisihan silloin ollut soma kuvata pitkää perhepöytää jäsen monia syömämiehiä. Siihen olisi sopinut virren värssykin:

"Mit' useampi pieni suu on pöydässämme läsnä, sit' innokkaammin raikahtuu myös rukouskin tässä..."

Eräs maisteri, Juhon entinen opettaja, oli sitä usein lausunut aamurukouksissa koulussa. Ja se oli joka kerta tehnyt erittäin soman vaikutuksen. Mutta tämä maisteri olikin ennen ollut näyttelijänä ja pannut virteenkin oman, erikoisen vauhtinsa.

Tekstiä ei siis ollut käynyt muuttaminen. Hänen oli täytynyt tyytyä siihen semmoisenaan. Mutta -- niinpä olikin vanha pastori astunut häntä auttamaan. Hän kuvasi siis sellaista rakkautta -- kahden vanhan, toisiinsa sydämellisesti kiintyneen vanhuksen. Siihen mahtuivat vielä juhannuskoivut ja lehtimaja. Näillä ulkonaisilla keinoilla olikin Juho sivuuttanut tekstin arkaluontoiset asiat. Hän oli siroittanut siihen kukkia mahdollisimman paljon -- omenankukkiakin. Hän ei puhunut "viinistä eikä väkevistä juomista", vaan korvasi ne kesän hengellä, joka leijaili mailla -- täyttäen nuoret rinnat aavistelevalla onnella.

Mutta -- kuin jonkunlaiseksi ankkuriksi yksinäisille kuulijoilleen hän oli omistanut saarnansa lopun 'kaikille pettyneille sieluille'. Hän ei silloin ollut niinkään paljon ajatellut lapsettomia parikuntia kuin kaikkia niitä, jotka elämältä toivoivat paljon, mutta jäivät osattomiksi sen lahjoista -- varjossa istumaan ja surkastumaan. Hän oli ajatellut etupäässä kaikkia yksinjääneitä -- Johannan tätiä ja muita, joilla ei ollut muita muistoesineitä kuin suurennettu valokuva seinällä tai virsikirjan välissä lakastunut kukka. Johannan tätikin, vanha "ristilukki" oli löytänyt armon hänen edessään. Olihan hän luultavasti saanut moninkertaisesti kärsiä nuoruutensa kevytmielisyydestä. Ja sitäpaitsi: -- Johanna Lang hyvittäisi hänenkin rikoksensa.

Niin -- Johanna Lang! Hän istui keinussa vanhan tuomen alla odottaen häntä. Vahinko vain, että tuomi oli jo pudottanut kukkansa. Vastakkaisessa tapauksessa hän olisi saanut nähdä "kesämorsiamen".

Tuo sana vihlaisi pahasti. Aivan vaistomaisesti Juho Kostia siirsi lakkinsa otsalle. Kultainen lyyra jäi totisena tuijottamaan häntä vastapäätä istuvan tytön syliin. Mitä -- omenaako tyttö pyöritteli kädessään? Hän aikoi nostaa sen huulilleen, mutta häntä nähtävästi ujostutti vastapäätä istuva, vakavan näköinen ylioppilas.

Juho Kostian mielessä vilahti paratiisikohtaus. Noin kai se Eevakin ennen nakersi omenaansa viattoman, häveliään näköisenä; häntä kai epäilytti ottamansa askeleen vakavuus. Mutta Aadam-pöhlö katseli vain naivisti päältä, -- kunnes Eeva veikeästi tarjosi omenaa hänelle ja kehoitti syömään.

-- Saanko luvan kysyä, onko herralla veistä?

Juho säpsähti. Uudistuisiko nyt tässä paratiisikohtaus?

Hän katsahti avuttomasti puhujaan. Tämä pyöritteli kädessään omenaa hämillään ja ujostellen. Ahaa! -- nyt Juho ymmärsi: -- omena oli madonsyömä.

Hän ojensi linkkuveitsen heikosti kumartaen. -- Tuollaista ei sentään viitsi syödä, jos suinkin voi välttää, sanoi tyttö.

Eipä ei, tyttö oli oikeassa: -- jos suinkin voi välttää. Ikävä vain, ettei elämässä aina voinut välttää mädäntyneen syömistä.

Tyttö leikkasi sirosti mätäpaikan pois heittäen sen ikkunasta ulos. Juho ihaili hänen kauniita sormiaan. Ne pitelivät veistä sangen somasti hänen tarjotessaan sitä takaisin.

-- Kiitos!

Tyttö loi häneen kiitollisen, myötätuntoisen katseen. Nyt vasta Juho tuli lähemmin tarkastaneeksi häntä. Hänellä oli yllään vaalea, ruudukas leninki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

Johanna oli kirjoittanut saaneensa vaalean, ruudukkaan kesäleningin lahjaksi tädiltään.

Se kai oli suunnilleen tuontapainen. Niitä näkyi vaunussa muuten pari muutakin; kangas oli nähtävästi muodissa.

-- Minne saakka neiti matkustaa?

Tyttö mainitsi saman aseman, jolle hänkin aikoi.

Hänen mielenkiintonsa heräsi.

-- Onko neiti kotoisin sieltä?

-- En... minulla on vain veli siellä kansakoulunopettajana. Menen hänen luokseen juhannukseksi.

Juho muisti nyt, että Johanna oli viimeisessä, viikko sitten saapuneessa kirjeessään maininnut jotakin eräästä kansakoulunopettajasta, joka oli 'reipas poika' ja 'taisteli pitäjän suomalaisten puolesta kuin nuori leijona'.

Sepä oli hauska sattuma. Hän ilmaisi tytölle aikovansa samaan paikkaan.

-- Onko herralla omaisia siellä?

'Omaisia' -- se sana soi somalta Juho Kostian korvissa.

-- Ei -- vastasi hän vältellen ja punastui hiukan -- muuten tuttuja vain.

Heidän kesken syntyi vilkas keskustelu. Neiti sai tietää, että herra oli teoloogi ja valmistuisi syksyllä papiksi -- lisäksi, että herra oli kotoisin Lapista.

-- Se on äärettömän laaja maa.

Juho Kostia hymyili valoisasti. Tyttö lausui sanan 'äärettömän' samanlaisella välittömyydellä kuin Johanna Langkin.

Kyllähän se oli... jotakuinkin; -- siellähän ne varsinaiset erämaat olivatkin. Nämä metsät täällä olivat vain vähäpätöisiä Lapin metsien rinnalla.

Nyt oli Juhon vuoro puolestaan kysellä. Hän sai tietää, että neiti palveli sentraalissa; oli ollut vasta vuoden. Rasittava toimi; kesälomaa vain hiukkasen. Neidilläkin oli vain kaksi päivää. Se olisi kyllä ollut jonkun verran pitempi, mutta hän oli lupautunut hoitamaan tointa muutaman toverinsa puolesta, joka matkustaisi veljensä häihin...

Häihin! -- niin -- niin, nythän vietettiin häitä kautta Suomen. 'Juhannushäät' -- nehän olivat hänenkin kotipuolessaan melko tavallisia.

Juho Kostia vaikeni hetkiseksi. Totisesti! juhannuksena hänenkin häänsä vietettäisiin; hän taivuttaisi Johannan tulemaan Lappiin -- Vanhaan Kostiaan; -- siellä pidettäisiin häät -- kesäyöauringon loputtomassa valossa...

Hänen rinnassaan läikähteli onnen tunne. Oliko neiti huomannut kuinka ihmeellisesti luonto vaikutti ihmisen ajatuksiin ja tunnelmiin -- varsinkin näin kesällä? Kun oli iloinen, löysi koivumetsästä tulkitsijan tunteilleen; tuoreenvihreät lehdet ja valkoinen runko herättivät toivomaan. Aurinko siivilöi valoaan lehvien lomitse -- ... siellä kulki kuin omien toiveidensa ja aavistustensa ympäröimänä, jotka muuttuivat todellisuudeksi, kun niitä vain ajatteli. Siellä pääsi irti jokapäiväisyydestä, mielikuvitus lehahti lentoon ja -- yks' kaks' vaelteli kulkija kuin toisessa maailmassa! Ruohomättäät koivujen tyvillä heloittivat ihanina kuin taivaalliset toppatuolit Jumalan suuressa vastaanottohuoneessa: -- ne tuntuivat vain odottelevan istujiaan... Kas: -- siinäpä olikin kuin käskystä valkopukuinen tyttö istumassa ruohomättäällä... avojaloin, kengät kädessä... ja poika, nuori ja notkea nojasi koivunrunkoon veistellen kirjokeppiä... Niin, niin... koivumetsä auringon valossa viritti vissiin tunnelmaan: -- ... se herätti toivomaan ja kaipaamaan... ei aina tiennyt, mitä -- mutta jotakin vastaavaa sille, mitä sydämessä läikähteli tuoreena... aavistelevana -- kuin vasta puhkeamaisillaan oleva kukka. Siitäkään ei tiennyt, minkälaiseksi se muodostui; -- sen saattoi vain aavistaa terälehtien päistä...