Part 1

RISTILUKKI

Rakkauskertomus

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

I

1.

Jumaluusopin ylioppilas Juho Kostia oli koko päivän etsinyt asuntoa. Hänen toverinsa, luonnontieteitä lueskeleva Helge Hollander oli jo ruvennut kyllästymään. Mutta Juho oli itsepintaisesti väittänyt asunnon vielä löytyvän. He istuivat Esplanaadin penkille kaasulyhdyn alle tarkastelemaan "Hufvudstadsbladetin" takasivua; se oli jo moneen kertaan läpikäyty, mutta pari paikkaa lehden alareunassa oli vielä tarkastamatta. Ne oli jätetty hätävaraksi, sillä kaupunginosa ei miellyttänyt. He olisivat halunneet Kaivopuistoon taikka Katajanokalle, mutta sieltä oli turha hakea; kaikki asunnot oli viety eivätkä jäljellejääneet olleet miellyttäneet Juhoa. Hän oli saanut ratkaisuvallan, sillä Helge Hollander luotti hänen makuunsa. Juho Kostia oli nyt kerta kaikkiaan sellainen omituinen olio, jolla oli vain yksi mittapuu: -- asunnon piti olla vilkasliikkeisellä paikalla, mutta sellainen, jossa "unohti kaupungin", kuten hän sanoi. Ja sellaista oli vaikea löytää.

Toverukset lähtivät sanomalehden mainitsemalle kadulle. Hollanderilla ei ollut enää toivon hiventäkään; hän seurasi väsyneenä kumppaniaan. Juho oli hänen mielestään liian tarkka, liian omintakeinen. Hän olisi jo aikoja sitten valinnut.

Mutta hän oli jättänyt sen asian kerta kaikkiaan Juhon huoleksi eikä sitä sen enempää ajatellut.

Kostia pysähtyi likaisen paraadikäytävän eteen. Hän koetti eroittaa numeroa oven yläpuolelta ja saikin sen hetken aikaa tirkisteltyään selville.

-- Tässä se on.

He lähtivät kiipeämään, mutta yhdelläkään ovella ei ollut sanomalehdessä mainittua nimeä. Kostia kynsi korvallistaan. Hän soitti eräälle neljännen kerroksen ovelle.

-- Vahtimestari Fagerholm? kysäisi hän avaamaan tulleelta palvelustytöltä.

-- Asuu pihan puolella. Ovi paukahti kiinni. Toverukset laskeutuivat alas ja tulivat pihalle.

Se oli täynnä pakkilaatikoita ja kaikenlaista törkyä. Ryssännäköinen mies kiskoi lyhdyn valossa auki kookasta omenalaatikkoa.

-- Vahtimestari Fagerholm? kysyi Kostia.

-- Tredje våningen, vastasi mies osoittaen kolmannen kerroksen ikkunoita.

Käytävä oli likainen ja pimeä. Siellä tuoksuivat kaikki keittiön hajut. Juho Kostian sydäntä ahdisti. Hän muisti kotitalonsa Pyhätunturin alla. Tällainen tuoksu oli hänestä perin vastenmielinen.

Vaivaloisen kompuroimisen jälkeen he saapuivat perille. Hollander raapaisi tulta. Siinä asui vahtimestari Fagerholm.

Kostia soitti. Hetken kuluttua aukeni ovi ja lyhyt, vilkkaan näköinen rouvashenkilö seisoi kynnyksellä.

-- Täällä pitäisi olla huone vuokrattavana?

-- Juu. Härrat on hyve ja astu sisse.

-- Ruotsalaisia, mutisi Hollander, mutta seurasi toveriaan, sillä hän oli huomannut vastapäätä olevassa ovessa viehättävät tytön kasvot.

Rouva aukaisi vuokrattavana olevan huoneen oven ja sytytti lampun. Huone oli pienenpuoleinen, rauhallinen, vaaleine seinäpapereineen, huonekalut kuluneenpuoleiset, mutta kodikkaat, piirongilla yksinkertainen vanhanaikainen peili. Se miellytti Kostiaa, samoinkuin sekin, ettei huoneessa ollut sähkövaloja.

Hän tiedusteli vuokraa.

-- Kuskymmen... sexti' mark i må'n.

-- Mitä arvelet?

Helge Hollander ajatteli äsken näkemiään tytönkasvoja.

-- Otetaan pois.

-- Niin... me otamme tämän. Mutta me haluaisimme täysihoitoa.

-- Teysi...? Tala icke herrarna svenska? Kostia selitti ruotsiksi.

Rouvalla ei ollut mitään sitä vastaan. Entisetkin asukkaat olivat asuneet täysihoidossa.

-- No niin. Asia on sitten selvä. Kostia esitti itsensä ja toverinsa.

-- Teolog? Ack, de' ä' trefligt. Och herr Hollander?

-- Vyysismatemaatiker.

-- Ack ja... trefligt, mycket trefligt.

Rouva Fagerholmin kasvot loistivat. Hän ilmoitti illallisen olevan pian valmiina.

Juho Kostia heitti päällystakin yltään ja sytytti savukkeen. Hän istahti väsyneenä nojatuoliin.

-- Mitäs pidät? kysyi hän haukotellen.

-- Ojah! Porraskäytävä ja piha ovat hirveät, mutta meneehän tämä.

-- Tjah! Täällä unohtaa kuitenkin kaupungin. Katsohan tuota peiliä. Se on aivan samanlainen kuin Suvannon kievarissa -- siellä kotipuolessa. Ja se on pääasia.

-- Talossa on kaunis tyttö, huomautti Hollander veitikkamaisesti, hyräillen muuatta merimieslaulua.

-- Oh!

Juho Kostia oli jo saanut kyliänsä kauniista tytöistä. Hänen kaksi ensimmäistä lukukauttaan olivat kuluneet yhtämittaisessa rakastumisen humussa. Viimeinen hyvä asunto Kaivopuistossa oli täytynyt jättää kauniin tytön vuoksi: -- hän oli rakastunut korviaan myöten. Luvuista ei ollut tahtonut tulla mitään; aika oli kulunut haaveilussa ja viulunsoitossa. Lopuksi oli tyttö ruvennut osoittamaan vieraantumisen oireita; hän ei kai ollut ottanutkaan asiaa vakavalta kannalta. Ei ollut auttanut siis muu kuin muuttaa, -- sillä asunto oli ruvennut tuntumaan kolkolta sen jälkeen kuin pianonsoitto seinän takana oli lakannut. Oh! -- maailma kohteli kovin ankarasti sellaista luonnetta kuin Juho Kostia oli, joka oli pannut päämääräkseen vaimon valitsemisen. Hänestä oli rakkaus pyhä, jumalallinen. Sillä ei sopinut leikkiä, niinkuin entisen isäntäväen tytär oli tehnyt.

Hän oli päättänyt hillitä itsensä. Helsinki ei ollut papinvaimojen kasvatuspaikka, ei. Tutkinto oli otettava ja sitten -- pois vihatusta kaupungista... pois kauvas Perä-Pohjolaan, Lappiin... sinne, missä aurinko kesällä seisoi viikkokaudet alallaan kuin muinoin Giibeonissa Joosuan aikaan.

Juho Kostia oli päättänyt heittää haaveilut ja lukea hepreaa. Rakkauden kivuista oli päästävä. Perä-Pohjolassa oli hänen tuleva vaimonsa, ei täällä.

Hän hymyili surumielisesti. Hänen herkästi syttyvä sydämensä oli jo tuottanut hänelle paljon kiusaa. Hän ei saattanut "hakkailla" sanan tavallisessa merkityksessä. Tavattuaan jonkun miellyttävän tytön hän ajatteli kohta asiaa vakavammasti: -- voisiko tuosta tulla hänen, Juho Kostian, vaimo? Jo koulupoikana, yläluokilla, hän oli katsellut asiaa tältä kannalta. Hänellä oli sellainen tavattoman voimakas halu ajatella kotia. Jokaisen tuntemansa koulutytön hän oli sijoittanut kotiin, -- aivan kuin maalari, joka asettelee taulujaan näyttelyhallin seinälle. Mutta tähän saakka hän ei ollut löytänyt "oikeaa". Ja Juho Kostia tahtoi sen löytää.

-- Huomenna meidän on noudettava matkalaukut asemalta, huomautti Helge Hollander.

-- Niin...

Helge Hollander oli jo mieltynyt huoneeseen. Siihen olivat syynä hänen äsken näkemänsä tytön kasvot. Hän oli köyhän papinlesken poika, Juho Kostian luokkatoveri. Jo kouluaikana he olivat olleet paljon yhdessä. Juho oli asunut Helgen naapurina monet vuodet. Iltapäivät olivat kuluneet rouva Hollanderin yksinkertaisessa kodissa, jossa vierasta kestittiin väkevällä kahvilla. Juho Kostiaa oli houkutellut yhtä paljon luokkatoverin seura kuin rouva Hollanderin kahvikin. Hän oli intohimoinen kahvinjuoja aivan kuin Helgekin. Tämän isä oli ollut pappina Kainuun puolessa. Oltuaan kymmenkunta vuotta poikamiehenä hän oli mennyt naimisiin rotevatekoisen emännöitsijänsä kanssa. Pastori Hollander oli ollut omituinen mies, vähäpuheinen ja itseensä sulkeutunut. Hänen vaimonsa sitävastoin oli puheliaampi -- melkein liiankin puhelias. Jollei hänen miesmäinen olentonsa ja äänensä olisi jossakin määrin antanut hänen sanoilleen pontta, olisi hän tuntunut lörpöttelijältä. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki lämmin sydän. Sen oli Juho Kostia useamman kuin yhden kerran havainnut. Saattoipa hän, rouva Hollander, toisinaan olla aivan lapsellisen lempeä ja hyväntahtoinen, -- varsinkin silloin, kun pääsi tarjoamaan hyväksi kiitettyä kahviaan. "Otahan nyt, hyvä lapsi", kuului hänen tavallinen kehoituksensa -- huolimatta siitä, istuiko hänen edessään koulupoika vai joku kaupungin papeista. Kaikki he olivat 'hyviä lapsia', -- silloin kuin rouva Hollanderin kahvia joivat. Monet monituiset illat oli Juho Kostia istunut rouva Hollanderin kamarissa kuunnellen hänen esitystään 'Niiles-vainajasta', hänen miehestään. Se oli ollut sitten lukenut mies. Sellaistapa harvoin tapasi. Niin se tutki kaikki kirjat eikä juuri monta sanaa puhunut. Mutta Runtviikille se oli vihainen! Herra Jumala, kuinka se kerran suuttui rovastin apulaiselle, kun tämä puolusti Runtviikia! Sellainen iloluontoinen ristillisyys ei nyt kelvannut mihinkään! -- Se oli laiha, solakka mies... se Niiles Hollänteri, mutta -- se olikin saksalaista lähtöä. Helkestä oli tullut isäänsä. Jos vielä tulisi pappi ja se pukisi kauhtanan ylleen, niin se olisi kuin ilmetty Niiles Hollänteri...

Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmoitti illallispöydän katetuksi.

Toverukset lähtivät uteliaina ruokasaliin, jonne kuljettiin suuresta salista väliseinällä erotetun kapean, käytävän tapaisen huoneen kautta. Se oli nähtävästi talon tyttären kammio, päättäen kirjahyllystä ja kapean neitseellisestä sängystä, joka oli aivan ruokasalin oven suussa.

Ruokasalissa oli vahtimestarin perhe koolla. Vahtimestari itse, kookas, kolmikyynäräinen mies tuuheine viiksineen ja poikamaisen vilkkaine silmineen istui uunin luona pitkää piippua poltellen. Perheen muut jäsenet, kuuden- tai seitsemäntoista vuotias tytär sekä kolme poikaa seisoivat kukin tuolinsa takana ruokapöydän ympärillä. Pojista vanhin oli arviolta viidentoista, toiset nuorempia.

Vahtimestari nousi tervehtimään ojentaen suuren, karvaisen kouransa rouva Fagerholmin esitellessä.

-- Tervetuloa! lausui hän ruotsiksi.

-- Ja tässä ovat meidän lapsemme: Margareeta, Raimund, Georg ja Runar.

Margareeta-neiti kumarsi sirosti ojentaen hienon, valkoisen kätensä. Hänellä oli nauravat silmät ja hieno hipiä. Pojat tervehtivät jäykästi, hieman aristokraattisesti. Juho Kostia pani merkille, että Margareeta-neiti erityisellä mielihyvällä mittaili hänen toverinsa solakkaa vartta.

Istuttiin pöytään.

Juho Kostia tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi. Perhe teki kovin helsinkiläisen vaikutuksen, varsinkin vanhin tytär; hän käyttäytyi aivan kuin täysikasvuinen nainen, vapaasti, ujostelematta. Häntä ei tuntunut painostavan kahden ylioppilaan läsnäolo; hän oli tottunut heidänlaisiinsa.

Juho Kostia rauhoittui pian. Vahtimestari Fagerholm oli entinen merimies, jonka puhe oli hiomatonta, välistä melkein karkeaa. Hän muistutti Juhon mielestä hänen kotiseurakuntansa vanhaa suntiota, joka nuoruudessaan oli oleskellut Ruijassa kalanpyynnissä. Meri vaikutti nähtävästi kaikkiin samalla tavoin.

Toverukset saivat kuulla, että talossa oli viime lukukaudella asunut pari suomalaista kauppakoululaista. He olivat alussa olleet melkein ummikoita, mutta lukukauden lopulla jo puhuneet ruotsia yhtä sujuvasti kuin vahtimestari itse. Rouva Fagerholm toivoi, että herrat oppisivat yhtä nopeasti.

-- Tietysti ylioppilas osaa jo kouluajaltaan niin paljon ruotsia, ettei hänen tarvitse ottaa esikuvakseen -- kauppakoululaista, huomautti Margareeta nyrpistäen siroa nenäänsä. -- Ja sitäpaitsi -- ei pappa sovi miksikään mittapuuksi.

-- Miksi en?

-- Pappa puhuu bromarvia.

-- Ojah! Se kyllä kelpaa.

-- Ätsh! Miltähän kuuluisi, jos herra Kostia saarnaisi bromarvin murteella?

Juhoa nauratti. Perheen jäsenet tuntuivat suorasukaisilta.

Vanhin poika hymyili hiukan ivallisesti. Hänen mielestään sisar käyttäytyi kovin vihaisesti.

-- Får ja' pee prööt, pyysi Helge Hollander rohkeasti.

Pikku pojat tirskuivat, mutta pappa Fagerholmin ankara katse musersi heidät silmänräpäyksessä.

-- Så'na galjonbilder! murisi hän partaansa.

-- Eikö herra Hollander ole ruotsalainen? kysyi vahtimestari hetken kuluttua. -- Teillä on skandinaavilainen nimi.

Helge Hollander selitti, ettei hän osannut ruotsia enempää kuin kuultiin. Hänen isänsä oli kyllä puhunut sitä, mutta äiti sitävastoin selvää Sotkamon kieltä. He, lapset, olivat pitäneet äidin kieltä parempana ja oppineet sen.

-- Mistä maasta oli isänne?

-- Kyllä hän oli suomalainen, vaikka suku kai on alkuaan Saksasta.

-- Mikä mies hän oli?

-- Präst, vastasi Helge suu täynnä leipää.

-- Så fint! huudahti Margareeta.

Pikku pojat tirskahtivat uudelleen ja hyvä tuuli tarttui koko pöytäseurueeseen.

-- Nämä ovat semmoisia rakkareita, joille pitäisi antaa tervapamppua, huomautti vahtimestari.

Se vaikutti kuin öljy valkeaan. Pikkupojat hihkuivat ja hurrasivat. Kävi sellainen meteli, että palvelija tuli kurkistamaan kyökin ovelta.

Juho Kostiaa huvitti suuresti. Reipasta väkeä.

Hän sai nyt vuorostaan selittää sukunsa ja syntyperänsä.

Margareeta-neiti ihmetteli, että hän oli niin kaukaa; ja vielä enemmän sitä, että hänellä oli molemmat silmät terveet ja kulki ontumatta.

-- Kuinka niin? tiedusteli Juho Kostia hämillään.

-- Meille on maisteri koulussa selittänyt, että joka toinen lappalainen on ontuva ja silmäpuoli.

Juho Kostian kasvot olivat yhtenä kysymysmerkkinä.

-- No, katsokaas! Lappalaiset loukkaavat silmänsä poron sarviin ja katkaisevat jalkansa -- pulkalla ajaessaan.

Juho Kostia nauroi. Hän ei tuntenut kuin yhden lappalaisen, joka oli nilkku, ja hänkin oli taittanut jalkansa sileällä jäällä langetessaan kerran juovuspäissään.

-- Se minun pitää koulussa kertoa! Pikkupojat kyselivät sääskistä. Heille oli kerrottu, että ne olivat yhtä suuria kuin västäräkit ja aivan valkeita.

Juho Kostia sai oikaista senkin tiedon. Ne olivat tavallisia sääskiä, vaikka verenhimoisia kuin vampyyrit.

-- No mutta -- teiltä ne eivät ainakaan ole paljon saaneet, huomautti Margareeta nauraen. -- Tehän olette punainen kuin piooni.

-- Herra Kostia on todellakin terveen näköinen, yhtyi vahtimestarin rouva puheeseen.

-- Mitä te syötte siellä pohjoisessa?

Juho Kostia sai luetella kaikki Lapin herkut.

-- Ajattele, mamma, viiliä ja ohrarieskaa vastakirnutun voin kanssa! -- Minä kadehdin teitä.

Juho Kostia hymyili. Margareeta-neiti teki sen havainnon, että hänen poskiinsa muodostui kaksi somannäköistä hymykuoppaa hänen nauraessaan.

Keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti. Vahtimestari innostui kertomaan merimatkoistaan. Hän oli käynyt kerran Ruijassakin -- muutamalla englantilaisella höyryllä; hän oli silloin jungmannina. Siellä hän oli tavannut merilappalaisia ja ostanut muistoksi muun muassa omituisen näköisen tupakkakukkaron. Herrat voivat nähdä sen tuolla seinällä, kellon vieressä.

Juho katsoi osoitettuun suuntaan. Todellakin siellä riippui lappalaistekoinen tupakkakukkaro.

Mutta nyt nousi hirveä hälinä. Pikkupojat, Georg ja Runar kirkuivat kilpaa:

-- Pappa on sitten valehdellut! Pappa on kertonut ostaneensa sen Amerikan intiaaneilta!

Vahtimestari joutui hiukan hämilleen.

-- Niinkö olen kertonut?

-- Niin, niin! huusivat pojat yhteen ääneen.

-- Pappa on erehtynyt.

-- Erehtynyt... valehdellut! Pappa valehtelee aina.

Vahtimestari iski pöydän yli silmää Juho Kostialle.

-- Minä olen menettänyt auktoriteettini, kuten herrat huomaavat. Minä olen kuin vanha priki, joka on vedetty telakalle loppuiäkseen.

-- Niin pappa onkin, vaikka pappa uskottelee olevansa sotalaiva.

Georg pullisti poskiaan ja tyrkkäsi nuorinta veljeään kylkeen.

Seurasi yleinen nauru, jonka kestäessä noustiin pöydästä. Juho ja Helge toivottivat hyvää yötä. He olivat väsyneitä päivän juoksusta. Helge olisi halunnut jäädä hieromaan tuttavuutta Margareeta-neidin kanssa, mutta häneltä puuttui vielä rohkeutta. Hän seurasi toveriaan.

-- Somaa väkeä, tuumi Juho heidän päästyään huoneeseensa.

-- Tentit jäävät, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena.

-- Minulta eivät jää, lausui Juho vakavasti. -- Minä tutkin jo sen tytön: -- pintapuolinen...

-- Mutta miellyttävä, vai mitä?

-- No, miten ottaa...

-- Hyvä on, ettet iskenyt häneen silmääsi, sillä minä tunnen jo haavan rinnassani. Lasaretti tästä talosta tuli.

-- Työpaja, työpaja, puheli Juho ripustaen sukkiaan kuivamaan.

Hetken kuluttua vetelivät toverukset unia. Helsinki oli sulkenut heidät helmaansa.

2.

Lukukausi oli alkanut. Ylioppilasnuoriso oli palannut kesälomaltaan. Valkolakkeja vilisi kaupungilla. Helsinki uhkui iloa ja terveyttä. Oli kirkas päivä. Esplanaadi kuhisi kävelijöistä. Torvisoittokunta soitti Kappelissa.

Juho Kostia astelee luennoilta. Hänen ajatuksensa liitävät Lappiin. Siellä olivat vielä päivät pitkät. Eloja puitiin ja riihistä kuului varstojen kalke. Ihmiset häärivät perunamailla satoa korjaten. Sitten tuli jäkälän nostoaika. Kenttärova saisi taas syksyiset vieraansa. Kuinka monesti hänkin oli ollut siellä mukana -- naapurin poikien ja tyttöjen kanssa jäkälää nostamassa. Se oli ollut hauskaa aikaa. Tuore, pehmeä jäkälä painui niin somasti jalan alla ja antautui suopeasti poimijan käsiin. Lehtimetsä loisti väririkkauttaan. Se oli kuin satumaa. -- Ilma värisi kuulakkuuttaan. Järven toisella puolen kohosi Pyhätunturin mahtava selkä -- kuin suojamuurina rauhattoman maailman ja hiljaisen kiveliöseudun välillä. Se oli lumottu maa, hänen sydämensä, hänen kaipauksensa maa.

Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin vieraaksi tässä kuhisevassa ympäristössä. Mitä tiesivät nämä ihmiset rauhasta ja levosta? Eivät mitään... tuskin he sitä enää kaipasi vatkaan. Iltahetkinäkin tunkeusi heidän ahtaisiin asuntoihinsa suurkaupungin levoton pauhu. Täällä erämaan ihminen kuolisi, menehtyisi. Juho Kostia muisti kotiseurakuntansa vanhan kirkkoväärtin. Hän oli kahdeksankymmenen ikäinen, mutta ei ollut koskaan käynyt Rovanientä etelämpänä; sekin oli jo hänestä ollut kadotuksen esikartano. Entä sitten tämä -- tämä humajava kaupunki! Oh -- hän olisi kuollut jo matkalla tänne.

Kiveliön asukkaan sydän on herkkä. Hänen tunteensa ovat turmeltumattomat ja väkevät, hänen sydämensä neste on ehtymätön. Hän yksin osaa tuntea rajattoman ilon ja rajattoman kaipauksen. Näillä -- pääkaupungin ihmisillä oli kaikki kalvon peitossa. -- Hyvää päivää, herra Kostia! Juho Kostia heräsi mietteistään. Hän oli ollut niihin niin vaipunut, ettei ollut huomannut vastaantulevaa neitosta, joka jo pitkän matkan päästä oli tähystellyt häntä.

Hän nosti lakkiaan ja tervehti. Omituisen suloinen, lämmin aalto huuhteli hänen poveaan.

Se oli neiti Johanna Lang, ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, solakka, hymyilevä impi, jonka silmien väri johti mieleen Itämeren viheriän veden. Hän oli oppinut tuntemaan neiti Langin vahtimestari Fagerholmin perheessä; hän oli nimittäin Margareeta Fagerholmin koulutoveri. Heti toisena iltana heidän muuttonsa jälkeen hän oli tullut perheessä käymään ja aito helsinkiläisellä nopeudella tutustunut talon täysihoitolaisiin. Nuori tyttö oli säteilevän iloinen. Hänen silmiään verhosi väreilevä huntu. Silloin tällöin läikähti niiden loisto kirkkaana, -- mutta heti verhosi salaperäinen peite ne jälleen. Hän oli kuin unissaan itkenyt, joka on yht'äkkiä herännyt säteilevään auringon paisteeseen ja ruvennut hymyilemään -- lämpimän, kyyneleisen kiillon vielä jäädessä silmiin väikkymään. Hänestä uhkui keväinen sulo. Juho Kostian mielestä hän oli poikkeus Helsingin tytöistä. Oli kuin ei suurkaupungin räiskyvä elämä olisi yhtään vaahdon pärskettä hänen yllensä heittänyt.

-- Mitä te nyt taas niin syvään ajattelitte? kysyi tyttö luoden kauniit silmänsä Juho Kostian vakavaan muotoon.

-- Minä ajattelin Lappia -- kotiseutua, vastasi tämä hiukan lämmeten.

-- Ah, ääretön Lappi! (Hän lausui sen suomeksi; he keskustelivat muuten ruotsiksi.)-- Tiedättekö, herra Kostia, -- suomenkielessä on yksi sana, jota minä yli kaiken rakastan. Se on 'ääretön'. Se on niin valtava, niin suurenmoinen. Se ei peloita yhtään, -- vaikka tuokin mieleen laajaa, mittaamatonta. Siinä on samalla jotakin pehmeää... sitä teidän jäkäläänne. Se sana soveltuu teidän kotiseutuunne.

Hänen äänensä helisi. Siinä soi joulukulkusten riemuitseva sävel. Juho Kostia muisti yht'äkkiä joulun, Lapin suuren, hiljaisen juhlan, joka oli täynnä lapsuusajan onnea. Neiti Langin puhe toi sen vastustamattomasti mieleen.

-- Tiedättekö, mistä minä viime yönä uneksin?

Juho Kostiasta tuntui tuo kysymys somalta keskellä sanomalehtipoikain huutoa ja omenasaksain rähinää. Mutta nyt -- tuo meteli ei häirinnyt häntä yhtään. Hän eroitti vain omenain tuoksun.

-- No mistä?

-- Jäkälästä. Minä näin vain suuria jäkälämaita, äärettömiä... niin kauvas kuin silmä kantoi. Minä kävelin niitä pitkin ja ihmettelin, kun askelteni jäljet niin pian hävisivät. Pehmyt jäkälä painui vain hetkiseksi, mutta kohosi pian pystyyn taas. Ja minua rupesi peloittamaan.

-- Mitä te pelkäsitte?

-- Pelkäsin eksyväni, kun jäljet hävisivät. Kaikkialla hohti vain vaaleankeltainen jäkälä. Olisin halunnut palata, mutta -- en tiennyt enää suuntaa. Jäkäläaavikko oli kuin meri, rannaton, ääretön meri.

-- Ja sitten te heräsitte?

-- Niin.

Hän hymyili herttaisesti.

-- Tuntui hyvälle, kun en ollut siellä -- mutta sittenkin kaipasin sitä aavikkoa. Olisin halunnut nähdä sen uudestaan, mutta en nähnyt enää.

-- Se taisi johtua siitä, mitä kerroin teille?

-- Niin... kai se siitä johtui... aivan varmaan. Minusta se oli niin jännittävää, minä ihan vapisin. - Tiedättekö -- täällä Helsingissä ei olekaan mitään jännittävää.

-- Eikö? Minusta täällä on paljon.

-- Mitä? Teistä? Sitä minä en luullut. Olin ajatellut, että kaikki jännittävä oli vain siellä ylhäällä. Hän lausui sangen herttaisesti tuon 'där uppe'. Juho Kostian mielestä hän sai siihen salaperäisen soinnun.

-- Kyllä täälläkin on.

-- No... voi olla. Minustakin oli ennen, mutta nyt, kun te olette kertonut Lapista, ei minusta enää ole. Tai... ehkä sentään.

Hän naurahti hämillään. Sitten hän yht'äkkiä löi käsiään yhteen.

-- Tiedättekö, herra Kostia, mitä minä teen! Meillä on ensi perjantaina vapaa aine. Minä kirjoitan jäkälämaista! Teidän täytyy vain kertoa minulle lisää. Lupaattehan?

Hän oli säteilevän iloinen ja hänen kauniit silmänsä pyysivät hartaasti.

-- Miksipä en...

-- Siitä tulee erinomainen, suurenmoinen!

He olivat saapuneet Fagerholmin portille. Juho Kostia jätti hyvästit.

Johanna Lang ojensi kätensä hiukan pettyneenä. Hän olisi toivonut saattajaa.

Juho huomasi sen vasta, kun oli jo menossa hämärässä porttikäytävässä. Hän torui itseään. Olisihan hänen toki pitänyt mennä saattamaan.

-- No... nyt se oli liian myöhäistä. Ja sitäpaitsi -- hänellä oli heprean kertaus kahdeltatoista. Ja sitäpaitsi... se voisi olla hiukan vaarallista.

Hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta -- hänen täytyi myöntää se sittenkin. Johanna Lang oli sukeltanut kuin outo ilmestys hänen tielleen. Hän oli erilainen kuin kaikki muut -- niin kokonaan toisenlainen kuin esimerkiksi Margareeta Fagerholm. Niin, niin... älä houraa, poika! Kuka sinut on pannut vertailemaan ihmisiä toisiinsa tuossa hengessä? Lue sinä hepreaasi vain!-- Ihmisiä -- enkeleitä! No, no... Margareeta Fagerholm ei nyt ainakaan ollut enkeli. Mutta Johanna... niin -- hän kyllä... Vaikka olihan Margareetakin... Helgen mielestä... Äh!

Juho nousi vihellellen kolmanteen kerrokseen. Tänään eivät portaat tuntuneet yhtään vastenmielisiltä. Ja keittiöstä tuleva ruuan haju synnytti vain ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Fagerholmin nimilevy hymyili hänelle vastaan jo kolmannen kerroksen rappujen alapäästä. Hän pysähtyi ovelle tarkkaamaan kahta valkoista nimikorttia. 'Helge Hollander, fys. mat.' seisoi ylempänä ja sen alla jäykällä, vakavalla käsialalla: 'Juho Kostia, teol. yliopp.'

Hän avasi oven ja astui eteiseen. Margareeta ripusti parhaillaan päällystakkiaan naulaan. Hän hymyili veitikkamaisesti.

-- Kenenkä kanssa te kävelitte? Ai, ai!

Hän pudisti sormeaan.

-- Jaa... minäkö?

-- Kukas muu? Eikö se ollut Johanna Lang?

-- Kyllä... mutta mistä neiti...?

-- Ai, ai, kun te olette naivi! Minähän kävelin teidän ohitsenne.

-- Niin... tietysti.

Juho Kostia kiskoi kalossia jalastaan. Oli hyvä, että eteisessä vallitsi hämärä. Muuten olisi Margareeta nähnyt hänen vahvasti punastuvan.

-- Näyttäkääpäs, ettekö jo punastunut?

Sellainen viehättävä tytönlepakko!

-- Tuo teidän naivisuutenne se meitä niin huvittaa. Sitä ei juuri tavata Helsingissä. Hän taputti Juhoa poskelle.

Juho Kostia karahti punaiseksi kuin kukko. Hänet sai tuollainen tytönveitikka enemmän hämilleen kuin seminaariharjoitusten aramealaiset tekstit. Hän astui kamariinsa. Helge istui pöydän ääressä ja luki. Hän käännähti sukkelasti päin ja hypähti pystyyn. Käyden käsiksi Juhoon hän torui hyväntuulisena.

-- Vai sinä minun heiliäni puhutat siellä! Tiedä, poika, että annat siivon rauhan.