Part 6

Heikki Norppanen oli ahkera tervansoutaja Ouluun. Tältä tervansoutumatkalta on kerrottu yhtä ja toista merkillistä. Kerrankin kun vietettiin sunnuntaita Vakliini-nimisessä porvarissa, päätettiin keittää useamman venekunnan kosken yhteinen ryynipuuro. Norppanen mielihyvällä lupasi toimittaa tämän tehtävän sillä aikaa kun toiset käyvät kirkossa. Lieneekö se nyt puuro ennen toisten kirkosta tuloa joutunut syötäväksi vai ei, mutta Norppanen rohkeuttaan näyttääkseen menee kaikissa tapauksissa papin parhaaltaan saarnatessa kirkon sisäpuolelle, sanoen kuuluvalla äänellä: "Vakliinin nuijamiehet kaikki puurolle."

Sanottiinpa kerran kadulla kuvernööriä vastaan sattuessa Norppasen ottaneen käteensä kuvernöörin takin helman ja lonkkaansa kohauttaen siihen karauttaneen, sanoen: "Isä ennen pelotteli että et ikipäivinä saa verkaan päästää, vaan nyt minä sain." Tästä rumasta teosta joutui Norppanen kiini, mutta toisten tervamiesten todistuksella, että tämä mies ei ole täysiälyinen, päästettiin vapaaksi.

Eräästä toisesta pahanteosta kiini tavoteltaessa juoksi Norppanen muutaman tuntemansa keittiöpalvelijan luo ja piilotti itsensä vaatekaappiin. Takaa-ajaja tulee heti perässä ja kysyy palvelijalta, onko täällä näkynyt Norppasta. Palvelija omasta puolestaan olisi vastannut kieltävästi, mutta Norppasen seikkailijaluonne ei anna olla piilossa. Hän itse avaa kaapin oven ja etsijälle ilmoittaa: "Täällä minä olen."

Koko Oulu- ja Muhosjokivarsilla asuville taloille oli Norppanen siihen aikaan tunnettu. Kepposet useinkaan eivät jääneet pieneksi pilanteoksi, vaan päinvastoin ilmeiseksi pahanteoksi, joista Norppanen toisinaan pääsi livistämällä, mutta joita joskus sai sovittaa rahallakin.

Niinpä sanotaan kerran Norppasen repineen verkkoja uhmaten: "Hirii — riksi ja syli!" Tämä lysti oli tullut kalliiksi.

Kerran oli Norppanen vierittänyt joen rannalla muuripadan jokeen, nostanut sisään vasikan ja pannut solumaan virran mukana koskelle. Alaalta tulevilta tervamiehiltä oli sitten viisastellen kysynyt, ovatko he nähneet itselaskevata matkamiestä.

Kaiketi paljon pahaa Norppanen kerrankin oli paluumatkallaan tehnyt, kun kruunun palvelija oli takaa-ajanut ja Muhosperässä saavuttanut Norppasen matkueen. Norppanen tällöinkin pahaa aavistaen oli kätkeytynyt veneeseen purjeen alle, säkkien lomaan. Kruunun palvelija ei voinut esittää nimeä kuka pahantekijä on, vaan Norppasen ulkomuodon kyllä. Ja kun tällaista matkueessa ei näkynyt, alkoi epäillä oliko mies veneeseen piilottautunut. Silläpä juuri kysyy muutaman veneen sisällystä, jota epäili että mitä siinä on. Toiset vastasivat rohkeina että siinä on säkki siemenrukiita. Toinen vielä lisää: "Onkin hyviä siemenrukiita. Poskimäkeen näillä siemenillä on ennen jo kylvetty ja hyvästi ovat itäneet." — Tätä puhetta ei Norppanen jaksanut, kuulla, sillä Norppaselle oli Poskimäen tyttö tehnyt jalkalapsen. Norppanen nousee ylös veneen pohjalta ja sanoo että jos tämä matkue on tehnyt pahaa, niin kyllä miehet nimellään vastaavat tekonsa, joten kirjoitettakoon muistiin kaikki nämä miehet. Pahantekijän etsijä tähän suostui. "Mikä on sinun nimesi?" "Minä olen Heikki Norppanen." Toiset kyllä tiesivät että Heikki Kemppainen se on, vaan eivät oikaisseet. "Entäpä nämä toiset?" Moni toisista olisi nyt ilmoittanut oikean nimensä, vaan Norppanen ehätti väliin: "Näin tärkeässä asiassa ei saa valehdella, vaan on ilmoitettava oikea nimi." Ja jokaiselle toverilleen keksi Norppanen samassa väärän nimen, jotka kirjoitettiin muistiin. Tämän jälkeen saivat matkamiehet mennä. — Sanotaan Hyrynsalmen nimismiehelle sitten tulleen nimiluettelon näistä epäiltävistä henkilöistä, mutta Ristijärvellä ei nimiä tunnettu. Asia raukesi siihen.

Kerran keväällä oli Norppanen mennyt, tukkisavottaan uittotöihin. Nuoret miehet olivat siellä hippailleet uusissa kengissä ja Norppasella oli vaan vanhat talvikengän rehkoset. Sitten yöllä kaikkien nukkuessa leikkeli Norppanen puukolla ensin omistaan ja sitten toisten uusista pieksuista nokat poikki ja asetti pirtin pöydän laidalle nököttämään. Avonokkaiset taas asetti orren päälle paikalleen. Kun sitten aamulla tulee kenkien jalkaan-pano, rupeaa kuulumaan kipeitä kiroja kengän silpomisesta. Norppanenkin on heräävinhän ja ikäänkuin yhtyy meluun: "Eivätkö sitten ole minunkin kengistäni leikanneet!" Sitten kirous ja uhka että jos tietäisi kuka on leikannut niin —.

Sanotaanpa kerran isänsä kotona Eskolassa Norppasen kokeilleen paljonko tervaaminen jatkaa kengän ikää. Toista kenkäänsä oli tervannut ja toista ei ollenkaan. Yhden päivän enemmän oli tervattu kenkä kestänyt. Kerran taas oli päivän pitänyt uusia kenkiä, toisen päivän aamulla ne punontaisella paikannut ja illalla leikannut, terät varsista pois arvellen: "Toisen moin sitä näkyy kenkää paikaten pitävän."

Norppanen oli suutari, teki myöskin anturakenkiä.

Norppanen kuoli harmaapäisenä vanhuksena poikansa luona Väliahon torpassa Eskolan pellonpäässä Pyhännän kylässä 1890-luvulla.

Isä ja äiti kertoivat näkemiään Norppasen kuolinhetkistä. He juuri silloin olivat atimamatkalta paluussa Hiisijärveltä. Norppanen oli ollut tunnotonna ja valittanut: "Elkää sitoko niin lujalle, heittäkää toki helpommalle." Samalla vuorokaudella sitten kuoli. — Äiti arveli että Norppanen sielunsa silmillä näki huutaessaan ne pahat enkelit jotka tulivat häntä noutamaan. Siitä johtui tuo surkea valitus. Olipa sitä mieltä, että Norppasen olotila kuoleman jälkeen pahain tekoinsa tähden tulisi tavallista hirmuisemmaksi.

RIKOLLISUUTTA.

Kaikkina aikoina on Ristijärvi ollut suurista tapahtumista köyhä. Sellaiset kuin murhat ovat aivan tuntemattomat. Että joku on erehtynyt tekemään aina isättömän lapsen, on paikkakunnalla pidetty jo ihmeistä suurimpana. Nämä isättömien lapsien synnyttäjät ovat taas kärsivällisesti kuormansa kantaneet, ylenkatseen ja vaivat syykseen lukeneet.

Yhden ainoan kerran on sattunut tapaus, että synnyttämisen jälkeen kuollut lapsi oli salattu. Tällaisen teon tekijäksi huomattiin eräs leskeksi joutunut talonemäntä Jokikylästä. Linnalla teko kuitattiin.

Aivan harvinaisia, joskaan ei esiintymättömiä, ovat olleet itsemurhat. Onpa todennettu kuitenkin, että tällaiset teot ovat tehdyt aina mielenhäiriössä. Lopettihan päivänsä tuppivyöhönsä hirttäytymällä Kalle-Jaakko niminen mies Sepäntalon veljeksistä v. 1896. Muutamia vuosia aikaisemmin ampui itsensä Kalle Kemppainen Mustavaaran Kunnaalta. Hän oli yksi niistä monista Hyrynsalmen Kypärän veljeksistä, joita yksi oli Sotkamon Sipisillä ja neljä muuta Ristijärvellä. Tämäkin tapaus oli tiettävästi mielisairauden aiheuttama. Samoin muutamia vuosia myöhemmin hirtti itsensä neuloja Juho Kinnunen Kinnulan heinälatoon Pyhännänmäen rinteellä. Juho oli mökkisillä Paasoniemessä Pienenpyhännän rannalla. Eukon kuolema vaikutti häneen niin kovasti että harkitsi parhaaksi itsekin muuttaa tuonen tuville. — Kinnunen jätti jälkeensä vaan kaksi ala-ikäistä lasta. Kemppainen taas useampia. Kemppaisen mielisairauden syynä juoruttiin olleen erään eukon taikomisen päästä avioyhteyteen, molemmat kun olivat leskiä. Ei tepsinyt Tällaiset itsemurhan tehneet haudattiin n.s. hiljaisella hautauksella. Ne vietiin suoraan hautausmaalle ja kuopattiin multaan. Pappi sitten aikojaan myöten kävi haudalla lukemassa lyhyen kaavan mukaisen hautalukujakson. Yleinen mielipide taas oli, että itsemurhan tehneiden sieluilla ei ole osaa tulevan elämän iloista.

Että joku toiselta ottaisi pois hengen, on Ristijärvellä aina ollut tuntematon asia. Läheltä se kuitenkin piti Hietavaaralla lokakuussa v. 1896. Siinä vietettiin silloin talontytön ratuloita. Monista päihtyneistä Kalle Heikinpoika Kurkinen, ent. Tuohilehdon veljeksiä, osottautui silloin toisia julmemmaksi. Hän ilman erityistä syytä löi iltapäivällä Tuohilehdon Pertun rintakehän puhki terävällä tuppipuukollaan. Mutta vaikka haava oli hengenvaarallinen, Perttu monta viikkoa sairastettuaan tointui elämään. Kalle taas tuomittiin 1 1/2 vuodeksi kuritushuoneeseen ja kuoli sinne.

Tappelut ja muut selkään sutkimiset ne taas ovat perin harvinaisia. Eipä usein satu sitäkään, että toinen toista haukkuisi ja soimauksella loukkaisi. On kyllä todistettua, että kaikki rumat teot tehdään useinkin juovuspäissään. Kyllähän sentään Ristijärvelläkin kaikkina aikoina on hienosittain ryypätty, vaan tottapa se on tullut ja koitunut ylipäätään terveydeksi.

Mainitaan vielä että eräs Anni Tuohinen Kirkonkylässä olisi lapsipuolensa hukuttanut vesitynnyriin pirtissä. Sitten lähtenyt kylästä apua noutamaan, sanoen siellä: "Kuu minä lähin juosta rökentämään, niin turskutus kuului." Teko lienee jäänyt rankaisematta.

KÖYHÄIN HOITO.

Tämän kirjoittajan muistiin on jäänyt kuva vanhasta ruotilais- ja kerjäläisjärjestelmästä.

Sehän oli siten, että kunakin vuotena toimitettiin n.s. ruotitasaus. Tehtiin luettelo kaikista kunnan köyhistä, erotellen ne sitten kahteen sarjaan: ruotilaisiin ja kerjäläisiin. Kerjäläiset taas edelleen kahteen osaan: kylän ja ympäri koko kunnan kiertolaisiin. Ruotilaisiksi sijoitettavat olivat etupäässä vanhat ja vaivaiset, eivät enää kyenneet kylän kierrolle, sekä suuriperheisten köyhien lapset. Aikoja ennen oli jo määritelty kuinka monta kuukautta kunkin talon oli elätettävä ruotilaista ja kuinka monta ruokaveroa kerrallaan annettava kerjäläiselle. Kerjäläisille piti antaa vielä talvella hevoskyyti talosta toiseen. Kun kunakin vuotena tuli muutoksia ruotilaisjärjestykseen, niin että joka talo sai uuden j.n.e., luettiin kirkossa kunnallisten, ilmoitusten joukossa koko ruotilista, jotta asianomaiset saavat siitä kuulla miten "tasauksessa" on päätetty.

Kyliin kiertolaisiksi asetettiin ne köyhät lesket, jotka eivät ruotilaisiksi sopineet ja ympäri koko kunnan kiertolaisiksi sellaiset, joiden ei erityisesti yhden kylän kohdalle katsottu kuuluvan. Etupäässä äidit, jotka isättömän lapsen kanssa olivat sortuneet köyhäin kirjoihin, pantiin kiertämään koko kunnan ympäri. Koko kunnan ympäri sai myöskin mennä joku isällinen perhe, joka kylän varaan turvautui, sillä sen monilukuisuutensa vuoksi useinkin katsottiin liiaksi yhtä kylää rasittavan. Ja onhan sitäpaitsi Ristijärven kunta aina kuulunut yhteen vaivaishoitopiiriin.

Sattui sittenkin henkilöitä, joita ei voitu asettaa ruotilaisiksi enempää kuin kerjäläisiksikään. Ne olivat sellaisia raajarikkoja, jotka omin neuvoin eivät kyenneet liikkumaan. Näitä tällaisia jo ruotilaisjärjestelmiin aikana asetettiin n.s. huutolaisiksi. Vähimmän vaativille ne joutuivat rahallista korvausta vastaan.

Myöhemmin kuntakokouksen yhteisellä päätöksellä kumottiin koko ruotilais- ja kerjäläisjärjestelmä. Sijalle tuli rahallahoito-järjestelmä ja muu tilapäinen avustus. Muutamat hyvin paljon epäilivät tämän uuden järjestelmiin mahdollisuutta, siksi että se nielee rahallista rahaa liian paljon. Se on kyllä totta, vaan totta on sekin, että ruotilaisjärjestelmän aikansa eläneenä oli astuttava syrjään.

Tuskinpa milloinkaan vaivaishoitoa voitanee järjestää itseänsä kannattavaksi.

NÄLKÄVUODET.

Vuoden 1867 kato oli niin täydellinen, että talvella 1868 kurjuuden kuva kasvoi suureksi ja saattoi monen köyhän ennenaikojaiseen hautaan. Hätäaputoimet olivat silloin heikot, kunnanhallitus avuton ja valtion auttava käsi peräti lyhyt. Talosta taloon, kylästä kylään kulki nuoria, työhön pystyviä miehiä vailla työtä ja ruokaa. Työtä olisi ollut, vaan ruokaa ei. Joka talossa oli sekoitettu leipään olkijauhoja, toisissa niin paljon, että täytyi leipä leipoessa kyhätä puuvanteen sisään. Taikina oli niin haurasta kuin ruumen ape. Tällaistakaan leipää ei ollut varaa vieraalle tarjota, sillä oman perheen elatuksessa kaikilla oli tarpeeksi huolta.

Kun talvella oli kurjuus ja hätä suurimmillaan, saatiin valtion toimesta kaksi turvakotia nälkäisille, toinen Jokikylän Ritoniemelle ja toinen kirkonkylän Kariniemeen. Näitä turvakoteja silloiset ihmiset nimittivät hotelleiksi. Jälestäkin on puhuttu siitä nälkätalvesta hotellitalvena. Ja kyllä se tuntiin olleen moinen hotelli.

Tänne hotelliin menivät toiset vapaasta tahdostaan, toiset reki-kyydissä kulkevat vietiin, jos eivät olisi tahtoneetkaan.

Täällä hotellikomennossa oli kuollut köyhiä laumottain. Huono ravinto ja vaillinainen sairashoito vei hengen, vaikka paljon silloiset ihmiset olivat tottuneet kestämään. Lieneekö hotellissa edes lapsille selvää leipää annettu. Täysikasvuisille ainakin oli sielläkin sekaleipää.

Hotelliin kuolleille ei sanota olleen varaa tehdä laudoista arkkua ruumiin ympärille. Arkun asemesta käytettiin päreistä yhteen nidottuja liisteitä, jotka pyöreäksi tupeksi käärittiin ruumiin ympärille. Näitä ruumisliisteitä hotellissa rakenteli ne miespuoliset köyhät, jotka vielä kynnelle kykenivät.

Samana talvena oli muutamia nuoria miehiä, jotka nälkäänsä sammuttaakseen olivat varastaneet leipää. Nämä vietiin kunnan miehille rangaistavaksi. Kunnanherrat sitoivat rikoksentekijän käsistä ja jaloista pirtin rahiin ja löivät selkään niin paljon kuin halusivat. Että tällainen rikoksellinen olisi saatettu laillisen tuomioistuimen eteen, ei tullut kysymykseenkään. Olihan kotikuri tarpeeksi mutkaton ja suora ilman rahallisia kustannuksia.

Sanotaan tapaukseksi kuolleen jonkun tielle heinätukko suuhun.

V. 1891 katsoi Ristijärven kunta syytä olevan ryhtyä hankkimaan valtion lainaa syöntiviljan ostoa varten. Sellainen saatiin. Sen, joka tahtoi tällaisen lainan ottaa, piti käydä Oulusta omalla hevosellaan noutamassa. Sekaleipä tähän aikaan oli jo aivan harvinaista, mutta lienee sitä muutamissa taloissa vielä koetettu.

Vuodet 1892—1893 olivat edellistä pahemmat. Jo hyvissä ajoin suunniteltiin laina-anomuksia syöntiviljan ostoa varten, perustettiin paikallinen hätäaputoimikunta j.n.e. Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen sai tuon epäkiitollisen esimiehen toimen.

Turvakoti lapsille oli järjestetty Tenämänmäkeen, toinen poikia varten Pyhännän Eskolaan. Molempien turvakotien hoitajat oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt muualta.

Poikain turvakodissa Eskolassa opetettiin pojille käsityötaitoa, Mäntyhaloista syrjäsyylleen kiskottiin hienoja päreitä, punottiin ne säikeiksi ja kudottiin sellaisiksi ropposiksi. Käsilaukun nimeä nämä parhaiten lienevät kantaneet. Silloin ja vieläpä jälkeenpäin on tätä poikain oppipaikkaa nimitetty kopsakouluksi. Toiset nimittivät taas vellikouluksi. Siellä nimittäin oli keitetty jauhovelliä, joka voilla maustettiin. Sellaista ei ennen oltu nähty.

Muitakin toimenpiteitä nälänhädän poistumiseksi oli järjestetty. Miehet saivat tehdä käsitöitä, valmistella puukaluja ja eukot kehrätä hamppuja. Samoin oli monella eri suolla kanavan-kaivua. Likosuo ja Kariniemensuo kirkonkylässä, Seipisuo, Säkkilänsuo ja Leinolansuo Jokikylässä saivat tällöin viemäriojan. Yksinpä viemäriojaa kaivattamaan oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt miehiä, jotka kuitenkaan ojankaivuun nähden eivät olleet paikkakunnan miehiä viisaammat.

Ojankaivusta ja käsitöistä maksettiin palkka jauhoina. Jauhoja oli kolmea lajia, nim. ruis-, maisi- ja lisei-jauhoja. Nämä lisei- ja maisi-jauhot olivat tarkotetut leipään olen ja petäjänkuoren asemesta.

Tämän kirjoittaja oli itse ojaa jauhopalkalla kaivamassa Likosuolla, Säkkilän-suulla ja Leinolansuolla. Noin 2:50 p. arvosta annettiin työpäiviin osalle jauhoja. Huonommat kaivajat saivat vähemmän. He pyytelivät rotevampia hiljentämään vauhtia, sillä he tiesivät seurauksen, mutta omanvoiton pyyntö tästä huolimatta pääsi määrääjäksi.

Työhön kykenemättömät köyhät saivat lahjaksi vanhoja vaatteita ja jauhoja. Näiden jakaminen tuotti kuitenkin vaikeuksin ja harmia. Jokainen lahjansaaja luuli toisen saaneen enemmän ja parempia. Moitteet, viha ja kiukku kohdistuivat pääasiassa esimieheen Tuomas Härköseen. Moni eukko oli Härkösen edessä purkanut kiukkunsa pohjaa myöten, jolloin sanoja ei valittu. Tällaisissa tapauksissa nimittivät kiukuttelijat Härköstä mieluimmin Verkko-Tuomaaksi, tarkoituksella saada edes näin kostaa. Tuomas Härkönen näet oli nuorempana paljon verkonkudonta-töissä ja silloin kyllä sanottiin kaikella kunnialla Verkko-Tuomaaksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin, siis 1902—1903, uusiutuu sama näytelmä, sillä nytkin ovat tulleet katovuodet. Hätäaputoimikunnan puheenjohtajan ja jauhojen jakajan epäkiitollinen tehtävä annetaan tällöin kunnallislautakunnan esimies Antti Oikariselle Putkolasta.

Nyt ei kaiveta kanavia suolle, mutta miehet saavat kotonaan tehdä puuesineitä ja naiset kehräävät taaskin lankoja. Palkka maksettiin jauhoina. Hätääntyneemmät perheet saavat jauhoja sekä vaatteita ilmaiseksi. Näin saadut käsityöt myydään myöhemmin huutokaupalla ja tappio tilitetään keskushätäaputoimikunnalle eroituksena.

Talvella 1903 järjestetään keskushätäaputoimikunnan toimesta Ristijärven kirkonkylän Aholaan turvakoti köyhiä lapsia varten. Turvakodin hoitajaksi tuli Helsingistä kaksi neitiä, Hilma Juntunen ja Hilja Pekurinen. Edellinen piti huolen lasten vaatetuksesta ja ravinnosta ja jälkimäinen opetuksesta. Ylimäinen pirtti Aholassa oli ruokailupaikkana ja alempi asuntona. Kolmaskin neiti liittyi tähän laupeuden työhön. Hänen nimensä oli Vegelius ja piti hän huolen sairasten hoidosta. Sikäli kun neiti Vegeliusta tultiin tuntemaan, käytiin häneltä kysymässä neuvoa ja lääkkeitä sairaustapauksissa. Niinpä ei kuolevaisuus tänä vuonna ollut tavallista suurempi.

Monet köyhät, jotka näiden laupeuden-sisarten kanssa olivat tekemisissä, kunnioittivat vilpittömin mielin heitä. Mutta oli taas niitäkin, jotka avunsaantiinsa tyytymättöminä parjasivat ja vasten naamaakin olivat käyneet rähisemässä. Tämä piirre muuten johtuu yksinkertaisesti ihmisten tökeryydestä, juuri siitä, kun ei osaa ansioita arvostella ja vieläpä siksi, että ei tahdota pitää huolta naapurin menestyksestä.

Neiti Vegelius oli Ristijärvellä vaan yhden talven. Neidit Juntunen ja Pekuri taas kaksi talvea ja kesän. Kesän ja jälkimäisen talven työ heillä oli Martta-yhdistyksen toimesta. Kesällä he opettivat kyökkikasveja kasvattamaan, marjoista sekä sienistä ruokaa valmistamaan. Olipa syksyllä juurikasvinäyttely, jossa Kokkolan Jussin suuri turnes näytteli pääosaa ja palkittiin 10 markan palkinnolla. Pienin palkinto oli 3 mkaa. Tämä oli laatuaan ensimäinen toimenpide Ristijärvellä juurikasviviljelyksen harrastuksen hyväksi.

Keskushätäaputoimikunnan toimesta keväällä 1903 tuli Ristijärvelle agronoomi Aksel Hahl (Hanola) sekä kuokkia, lapioita, suokirveitä ja ruisjauhoja. Agronoomi Hahl ensin kierteli kunnan kaikki kylät ympäri, neuvotellen torpparien ja koturieläjien kanssa alkuunpantavasta suoviljelyksestä. Yhdelläkään näistä tähän asti ei vielä ollut yhtään metriä kaivettu suolle ojaa, eikä liene ollut aikomuskaan. Agronoomi Hanolan taikasana suoviljelyksen ojentamiseksi oli ruisjauhot. Niinpä Marttayhdistyksen neidit Juntunen ja Pekuri kutsuvatkin Hanolaa Jauho-sedäksi.

Viljelysyrittäjä sai ensin osoituksen, mihin kohtaan on paras ruveta viljelemään. Tämän jälkeen sai mennä Kariniemestä noutamaan jauhoja. Jauhojen hinta merkittiin velkakirjaan, jossa oli määräys, että toinen puoli lainasummasta kuolee, jos uutterasti tekee työtä suolla. Ja tästä puolesta kuolee vielä puoli, jos niskoittelematta suostuu sen muutamien vuosien kuluttua maksamaan. Siis varsin edullisia lainoja. Nimikin oli näillä palkkiolainat. Kuukauden perästä oli aina tehtyjen töiden tarkastus ja uusien lainaerien anto. Moni mökkiläinen olisi toivonut lainain annon kestävän useampia vuosia, mutta se loppui jo samana syksynä. Tämän kirjoittaja oli mukana tässäkin lainaushommassa ja kaivoi ensimäiset ojat suolle.

Kun näitä lainoja alettiin periä takaisin, oli monta sellaista, joilta ei voinut köyhyyden tähden ollenkaan periä. Toiset taas, joilla olisi ollut varoja, niskoittelivat sillä syyllä, että varat olivat lahjaksi saatuja hätäapuvaroja. Tunnustettuun velkakirjaan nähden tämä selitys ei lain edessä olisi ollut tyydyttävä. Silläpä kunnallislautakunta arvioi keneltä lainat, vaikeuksia saattamatta velalliselle, voisi periä. Nämä maksoivat sitten ja keskushätäaputoimikunta oli saanut pienen prosentin takaisin siitä, mitä oli Ristijärven kunnan osalle uhrannut.

Se suunta, mitä palkkiolainahommalla tarkoitettiin, oli kylläkin oikeaan osattu. Tämän toimenpiteen kautta päästiin suoviljelysmakuun. tultiin näkemään, että oikea niitty saadaan notkelmiin ja märille maille ojittamalla ja kuokkimalla ja myöskin se, että tänne tehty työ kannattaa ja on aivan elinehto.

Omavaraiset tilalliset ovat pienten esimerkeistä ottaneet oppia ja alkaneet kokeilla suoviljelystä. Tähänkin nähden palkkiolainoilla on ollut kauvas kantava merkitys.

KANSAKOULU.

Ristijärven kunta koko laajassa kihlakunnassa oli itsepäisesti aikonut olla perustamatta kansakoulua, huolimatta siitä, että läänin kuvernööri useilla kiertokirjeillä siihen kehoitti. Kiertokirjeen johdosta voitiin kyllä asiasta kuntakokouksessa keskustella, mutta aina hylkäävällä päätöksellä. Syyksi esitettiin aina kunnan köyhyys. Opin tarpeellisuudesta ei liioin mainittu ja tuskinpa sellaista tunnettiinkaan. Kuntakokouksissa puhuivat yksinomaan kokouksen puheenjohtaja ja rohkein kirkonkylän isäntä.

Tässäkin kansakouluasiassa uteliaana vainuttiin, mitä pastori Lönnrot asiasta ajatteli. Niin että jos pastori vastustaa, niin on kaikkien vastustettava. Ulkopuolella kunnan rajojen pidettiin aivan varmana, että pastori Lönnrot oli vastustamisen alkusyy. Mikäli kuitenkin jälkeenpäin koulun perustamisvuosilla on käynyt selville, ei Lönnrot nimenomaan koulua vastustanut, jos ei lie sen perustamiseenkaan yllyttänyt. Lönnrot on ensimäisenä miehenä rakennustoimikunnassa ratkaisemassa monin pulmallisia kysymyksiä.

Lokakuun 26 päivänä 1891 äänestetään kuntakokouksessa ensikerran kansakoulun perustamisesta ja kokouksen pöytäkirjaan kirjoitetaan vieretysten puoltajain ja vastustajain nimet. Kokous oli niin kansanvaltainen, että laskettiin mies ja ääni. Tämä kokous sitäpaitsi oli jotenkin mieslukuinen, kun 29 ääntä annettiin koulun puolesta ja 28 vastaan. Tämä yhden äänen voitto ei kuitenkaan aiheuttanut kunnan puolelta enempiä toimenpiteitä.

Mutta läänin kuvernööri ei Ristijärven kuntaa jättänyt rauhaan. Edelleen tuli kiertokirjeitä, joissa kehoitettiin ottamaan tämä koulukysymys tositolkulla käsille.

Asiasta pidetään taas kuntakokous, jossa eräs viisas keksi tempun, jonka kokous yksimielisesti hyväksyy. Päätetään kuvernööriä kouluintoineen vetää nenästä: jos valtio antaa kunnalle, olikohan 40,000 markkaa, niin koulu otetaan. Kokouksen päätöksestä annetaan pöytäkirjan-otteella tieto kuvernöörille, mutta kuvernööri otti tämän asiakirjan suoranaisena härsyttelynä kunnan puolelta ja vaati pitämään uuden kokouksen.

Tämä kuvernöörin halulla hartaalla kunnalle tarjoama karvas pala nielaistaan sitten toukokuun 14 päivä 1893. Ja tässä samassa kunnan kokouksessa on myöskin kysymys valtiolainan pyytämisestä syömäviljan ostoa varten. Hyrynsalmen piirin nimismiehen sanotaan olleen kokouksessa läsnä. Jälkeen kokouksen kierteli huhu, että jos kunta nytkään ei olisi taipunut kansakoulua perustamaan, olisi nimismies samalla antanut tietää että turhaa on pyytää valtiolta syöntilainaakaan, sillä valistuksen vastustajat joutavat kuolla nälkään. Tuskinpa huhussa oli perää, sillä se tuntuu perin lapselliselta.

Saman vuoden marraskuun 13 päivänä päätetään ostaa Alangon tilasta läheltä kirkkoa koulupalsta 350 markan hinnalla.

En tiedä minkä verran valtio sitten antoi kunnalle koulun rakennusapua rahassa, mutta rakennuspuita saatiin kuitenkin Hyrynsalmelta ottaa niin paljon kuin haluttiin ja mitä parasta metsää. Eikä Ristijärven kunta ollut ottaessa tyhmä, vaan tavaran tallentamisessa, sillä kun kunta ylijääneitä puita meinasi kuvernöörin luvalla myydä tukkiyhtiölle rahasta, ilmoittikin kuvernööri nimismiehelle, että ne ovatkin myytävät, valtion hyväksi.

Koulun päärakennuksen seinät pisteli kokoon Moilanen Kajaanista.

Ensimäisenä opettajana koulussa pari ensimäistä vuotta oli maisteri Antero Vuotila Oulusta. Kävi joskus, kirkon pöntössäkin seurakuntalaisille saarnaamassa. — Vuotila oli luonteeltaan reipas, tarinoi paikkakuntalaisten kanssa kaikista asioista mielellään.