Part 5

Tavallisimpina arkikeittoina oli kalakeitto, lihavelli, maitovelli, pottumaito, pottuvoi, lihapaisti, ohra-, pottu- tai naurispuuro. Lauvantai-iltoina talvella marjavelliä. Pyhäaamuna juustoa tai talkkunata. Puoliseksi viiliä. Viili syötiin puulusikoilla, vaan piimä tavallisesti kauhoilla. Samalla kauhalla vuoronperään pytystä ryypättiin, niin että kauha aina oli menossa. Toisinaan kaksikin henkeä tavoitteli kauhan vartta yhtä aikaa, vaan harvoin siitä riita tuli. Yksi ensin, sitten toinen ja kolmas. Kauhan pohjaa ei nuoleksittu, vaan lusikan kyllä.

Kahvinjuonti kuului ennen harvinaisuuksiin. Viinaa maisteltiin useammin. Vielä v. 1890 ei Ristijärven kirkonkylässä myöty kupittain kahvia, eikä kirkkovieraat sitä kaivanneetkaan. Kyllä kotona jo siihenkin aikaan oli pannut käytännössä. Mutta kymmentä vuotta aikaisemmin ei sitä vielä joka mökissä ollut.

Vaikka viinan saanti ennen olikin varsin helppoa, ei kaikki miehet olleet ehta juoppoja. Kohtuuden miehet silloinkin olivat enemmistönä. Muutamat vaan syystä tahi toisesta olivat rietautuneet.

Sunnuntaihartaus kuului vanhoihin hyviin tapoihin. Vähäpätöinen oli se talo, jossa ei ollut saarnakirjaa ja jossa ei saarnaa sunnuntaina luettu. Virsiäkin veisattiin paljon sekä virsikirjasta että Siionista. Kello 10:nestä päivällä puolisiin asti kulutettiin aikaa lukemalla ja veisaamalla. Tämä hyvä tapa on muutamissa taloissa edelleen jatkunut ja tulee luultavasti jatkumaan polvesta toiseen.

Pitkätukkaisuus oli vanhojen miesten erityinen muoti. Eivät millään hinnalla olisi he luopuneet pitkästä tukastaan. Pidettiinpä erittäin suurena häväistyksenä sitä, että Kajaanin linnassa vesileipärangaistusta kärsiviltä oli leikattu tukka ja tehty aivan kolipää. Niinpä arveltiinkin, kun luultiin jonkun joutuvan linnaan, että "pää se tulee kerittäväksi." — Myöhemmin on pään keritseminen tullut aivan tavalliseksi. Ei ole enää monta miestä, joka tahtoisi kantaa pitkää tukkaa.

NAIMISIIN MENO.

Naimisiin menijäin tapa oli ennen pitää aikeitaan näistä asioista ensin salassa. Sivulliset eivät saaneet tästä tietää ennenkuin se kirkon pöntöstä sanottiin. Toiset taas pitivät salassa siksi kunnes ratulat oli juotu.

Rakastavaisten ei ollut tapana seurustella päivällä. Kirkkopaikoissa yhdessä käveleminen muulloin paitsi Perttulin lauvantai-iltana pidettiin häpeänä. Sitävastoin yöseurustelun puolella oli yleinen mielipide. Se kuului asiaan. Kun sanaa ei saanut vaihtaa päivällä, niin se tehtiin yöllä. Sananlaskun: "Valkeus nauraa pimeyden töille" ei luultu sopivan tähän asian tilaan.

Sormus on kihlakapistuksiin aina kuulunut, mutta ennen vanhaan ei sen aina tarvinnut olla kultaa. Hopeasormus kulki myös muodissa, kun se oli kultasormusta halvempi. Köyhäin täytyi usein vihille lähtiessä emänniltä lainata kultasormus, kun puhuttiin, että hopeaisella ei pappi vihkisi. Samalla puhuttiin, että vaskisella ja hätätilassa vitsapantasormuksella kyllä vihkisi. Myöhemmin ostivat talonpojat morsiamelleen kaksikin kultasormusta ja silkkihuivin. Että kolme kultasormusta joku uskalsi ostaa ja sen lisäksi taskukellon, se oli ennen kuulumatonta tuhlausta. Mutta sulhasen sormi se aina on jäänyt tyhjäksi. Ei rikkaankaan morsiamen mieleen ole juolahtanut antaa vastakihloja sulhaselle. Se kun ei ole ollut tapana. Joku kyllä joskus on tiennyt puhua, että niin herrat tekevät, vaan se on heidän omaa hupsuuttaan. Moni köyhä on mennyt ennen naimisiin, että ei minkäänlaista sormusta ole ostettu. Vihkireissulla vaan ollut lainasormus sormessa, sen jälkeen ei mitään. Toiset köyhät taas ovat vihkisormuksensa tarpeentullen vaihtaneet ruokatavaroihin ja syöneet suuhunsa.

Ratuloita ja häitä pitivät ennen vanhaan niin rikkaat kuin köyhät. Rikkailla ne olivat suuremmat ja köyhillä pienemmät. Molemmilla oli päätarkoituksena, että tämä keino tuottaisi voittoa. Siksipä viinaa täytyi olla paljon, jotta päihtyneiden lahjoitukset olisivat suurempia ja voitto sitä paremmin taattu. Lahjoitukset, olipa ne rahaa tai tavaraa, kuuluutettiin julkisesti kaikkein kuullen, levennellen ja kehuen. Ilmoittajain piti nousta peräpenkille seisomaan ja sieltä puhua kauniisti kuinka se mies tai nainen antoi tai lupasi antaa niin ja niin paljon, vaikka ennenkin jo on antanut, eikä liioin ollut viimeinen kerta. Ja tämä keino ajoi toisia antamaan, jotta heidänkin nimensä mainittaisiin auliina lahjoittajana ja samalla kuulisi sivullisen suusta muutkin hyvät työnsä. Sittenkun alettiin puhua tällaisten häitten laittomuudesta, jäi kuulutuskeino pois ja rahaa annettiin noin salavihkaa miten kukin halusi. Useinkin vaan morsianta lattialla pyöritellen. Mutta kun tällaiset annokset olivat vaan viisipennisiä, niin kemut ovat tuottaneet vaan tappiota. Niinpä ne ovat vähenemistään vähenneet ja moni on viime aikoina uskaltanut käydä vihillä ilman mitään juominkia.

Tanssit oli ennen vanhaan pidoissa välttämättömät Pelimanni ja kaksikin piti soitosta huolen. Valitettavasti ei tanssitaito hetikään ollut yleistä, mutta kun muutamiakaan oli, niin ne pitivät siitä puolesta huolen. Toiset katsoivat, miten se menee. Vanhoista ihmisistäkään ei pidoissa soittaminen ja tanssi ollut vastenmielistä, syystä, että se on vanha hyvä tapa. Joskus nähtiin vanhustenkin joukossa köppelehtävän sikäli kuin se nuorempana on ollut mieluista.

Ratulain pidon jälkeen alkoi tavallisesti morsiamen keruu-aika. Sitä ennen oli morsiamen mentävä sulhasen kotiin tutustelemaan. Anoppimuorikin sai nyt nähdä, onko tuleva miniä työihminen, hyväluonteinen j.n.e. Tätä viikkoa aina nimitettiin morsiamen katsantoviikoksi. Toiset sitä pilaa puhuen ovat sanoneet housuviikoksi.

Morsiamen keruu oli ennen vanhaan välttämätön molemmille, sekä rikkaille että köyhille. Rikkaat sittenkin saivat enemmän kokoon, kun heillä oli sukulaispiiri varakasta väkeä. Keräävälle morsiamelle annettiin mitä mikin halusi. Italiana oli 50 penniä tavallisin taksa. Tavarana oli villat pääasiassa annettavia. Köyhemmät saivat sekä villoja että hamppuja. Näinpä morsimelle kyliä kierrellessä syntyi suuri lakanaan kääritty nyyty selkään. Nyytyn suuruus antoi kerääjälle kunniaa. Oma seurakunta kierrettiin tarkoin ja vähän ulkopuolellakin. — Morsiamelta oli mukana kaasomuori, useinkin köyhä leski, jolla oli nyyty myös mukana, johon hyvät emännät pisti villakorin ja muuta apua. Kaasomuorin oli talossa puhuttava kaikkea, selitettävä kenen on morsian, jos sitä kysyttiin, ja mentävä edellä syömään toiseen huoneeseen emännän kehoitettua. Morsian vaan äänettömänä neuloi sukkaa. Ahkerat morsiamet neuloivat tietä kävellessäänkin. Kaasomuori samoin. Ero vaan oli siinä, että morsian neuloi pumpuli- ja kaasomuori villakangasta.

Monta viikkoa tarvitsi morsian valmistuakseen miehelään. Oli kudottava ja neulottava paljon vaatteita. Sulhaselle oli tehtävä keruuvilloista uusi puku, anoppimuorille samoin. Uusia paitoja piti olla paljon, kun niistä piti antaa kappale kullekin anopin perheen jäsenelle, vieläpä puhemiehelle muorineen. Samoin vanttuut ja sukat meni niille kaikille, jotka tavalla tahi toisella olivat "solmua" olleet yhteen päin puristamassa.

Leskien naimisiin meno tapahtuu useinkin ilman varsinaisia valmistuksia.

Lienee ehkä paikallaan liittää tähän muutamia tositapauksia paikkakunnalta, joista näkyy miten yksinkertaisella tavalla vanhat miehet esi-isämme osasivat valita kumppaninsa.

Jokikylässä itsellinen Eeli Karppinen rupesi rakentamaan Junkkosenkosken rannalle omaa taloa, vaikka ei vielä ollut emäntää. Kun hänellä talo oli jo asuttavassa kunnossa, lähetti hän kylälle tietoja, että jos sattuisi olemaan joutilasta ihmistä, niin se saisi tulla emännäksi. Sattui sitten niin että Hyrynsalmen Kytöperältä oli kolme tyttöä Jokikylän kautta matkalla johonkin työpaikan etsiskelyyn. Tyttöjä neuvottiin silloin Junkkoselle että Eeli saisi niistä yhden valita itselleen. Tytöt menivät ja ilmoittivat asiansa. Silloin pyöristyivät Eelin silmät ja täytyi katsoa tyttöjä suoraan silmiin, päästäkseen selville, mikä noista paras olisi. Sitten hän viittaa yhtä kädellään sanoen: "Tämä saapi jäädä." Tyttö jäi ja siitä tuli sitten Eelille emäntä. Mutta ne toiset olivat pois mennessään jupisseet että: "Mies oli ottavinaan joukosta paraan, vain kaikkein huonoimman se sai."

Saukon Juho Karppista oli kerran luultu, että siitä on tullut vanha poika. Niin hän lienee ensin itsekin uskonut, mutta se usko oli horjuvainen. Se oli ollut syksyllä nuotanvetoaikana kun kalakontti selässä oli Putkoselta palattu kotiin. Nuotalla oli ollut paitsi vanhaa poikaa Juhoa myöskin talon piikatyttö Hyrynsalmen Kinnusten sukua. Kun tämä piikatyttö sitten päivän töistä väsyneenä kalakontin kanssa astuu Juhon jälessä, kääntyy Juho pellonveräjällä päin tyttöä ja sanoo: "Minä olen meinannut ottaa sinut eukokseni." Tyttö hämmästyneenä lysähtää säikähdyksestä maahan, mutta kun Juho vakuuttaa vilpittömyytensä asian suhteen, jatkavat he matkaa ja huomen aamulla ovat menossa kirkolle ottamaan kuulutuskirjaa. Juho oli papillekin ihmetellyt moista höperyyttään, mutta pappi oli Juholle vakuuttanut, että joskin tämä jo on vanhapoika, niin ei vielä ole liian myöhäistä. Kahden viikon perästä tämän jälkeen arvelee Juho sunnuntaiaamuna: "Minä sitä lähden kirkolle, lieneekö sinne kellään muulla asiaa." Tästä piti morsiamen hoksata että Juho aikoo nyt mennä vihille ja on lähdettävä mukaan. Siis sulhasella ei morsiamen kanssa ollut mitään kahdenkeskisiä neuvotteluja, olivat ennen vihkimistä toisilleen kylmiä ja vieraita, jotta vihkimisen jälkeen olisi sitä lämpöisempi.

Pihlajavaaran Kukkarovaaralla asui kerran kaksi Karppis-veljestä, joista Anttia sanottiin Puheliaaksi Antiksi. Antti kyllä ei liioin milloinkaan puhunut liikoja ja se mitä sanoi, oli pidettävä totena. Antista kerrotaan, että kun hän ensin oli miettinyt kenen ottaisi ikuiseksi, meni sormustuohisensa kanssa sille penkille istumaan, jossa mieleisensä kehräsi, ja pitkin penkkiä työnti kihlatuohisensa kehrääjän viereen. Sitten jäi äänettömänä istumaan. Kehrääjä ehkä arvasi mitä Antti tuohisineen meinaa, mutta työntipähän vain Anttiin päin takaisin. Antti mitään virkkamatta siirsi taas tuohisen kehrääjän viereen, ja sitten kehrääjä taas takaisin. Silloin Antti ei enää malta olla virkkamatta. Hän ikäänkuin kiivastuneena työntää tuohisensa vielä kerran kehrääjän viereen kysyen: "Eikö luota?" Ottanut kaiketi kehrääjä lopultakin oli tarjotun tuohisen, kun myöhemmin tavataan heidät pappilassa vihillä. — Heti kihlauksen jälkeen olivat veljekset yhdessä olleet metsässä kirvestöissä, jossa Antti oli entistä riuskeminin kirvestä heiluttanut ja sanonut veljelleenkin: "Lipsutetaanhan nyt velimies, sillä nyt ei ollakaan kamman teossa." Veli näet oli kamman tekijä.

Silloin kun Antti meni vihille, oli pappina joku väliajan saarnaaja. Kun pappi kysyi Antilta, otatko tämän aviovaimoksesi, ei Antti virkkanut mitään, naurusuin seisoi vaan ja kieli huulien välistä näkyä lipatti. Kun Antti ei papin toiseen eikä kolmanteenkaan kysymykseen vastannut, pisti pappi kirjansa kiini, arvellen että se hänestä nähden saapi olla semmoisenaan. Silloin puhemies ja morsian häpeästä punastuivat ja pelkäsivät että ei nyt tainnut tulla tolkkua. Vielä kerran kysyy pappi Antilta, jolloin kuuluu myöntävä "niin". Ja siitä pappi sitten taivutteli lauseita ja sovitteli vihkimäkaavaan, joten ikuinen solmu tuli.

Vanha seppä Esko Härkönen Sepän talon Härkösten sukua Hiisijärveltä kun leskimiehenä ollessaan kuuli että Katerman Immolassa olisi vihanta leski, komia ja muutoinkin tykättävä ihminen, lähti aivan asian aikain katsomaan. Vanha seppä toivoi kuitenkin että hän, ennenkuin leski tiesi hänestä mitään, saisi noin salaisesti päälle silmillään vilkaista, jotta miltä tuo ihminen arkieleessä ja aivan kesyttämättömänä näyttää. Hän meni Immolaan talonväen nukkuessa yöllä ja köllistyi pirtin penkille maata. Leski näet aamulla tuli toisista huoneista pirttiin, eikä tiennyt, että siellä on katsomamies. Tuskinpa vanha seppä uskalti tänä yönä ottaa sikiunta, kun odotti kohta näkevänsä sen komian lesken jota toivoi vaimoksensa. Aamulla avautuu ovi ja eräs nainen tulee sisään. Odottavan silmät pyöristyvät, mutta päätöskin on heti valmis: "Jos vaan tämä on se puhuttu leski, niin ei tule kauppoja." Ovi avautuu toisen kerran ja keski-iän nainen istuu sisään. Vieras katsoo tätäkin ja päättää mielessään näin: "Jos vaan tämä on nyt se puhuttu leski, niin se on otettava." Hän otti ja sai myös. Kuulutuksille panemiselle ja vihille menemiselle eivät lesket kuitenkaan pitäneet kiirettä. Kokonaista neljä vuotta asuivat yhdessä kuten aviopuolisot ainakin, ennenkuin tekivät sen lailliseksi pappilassa. Tämä monen mielestä meni jo liian joutavaksi ja sanoivat itselleenkin miten synnillistä on olla noin mustilaisten lailla. Immos-leski oli tähän vastannut: "Jumala ei meille tästä lue syntiä, sillä hän itse on jo liittomme taivaassa vahvistanut, joten pappilassa käynti on vaan tavan vuoksi."

Nämä lesket yhteen mentyään elivät monta vuosikymmentä, vanhuusvuosinaan köyhänä ja kerjäten.

VANHAN VIRSIKIRJAN KÄYTTÄMISTÄ.

Kauvan senjälkeen kun tuli pakolliseksi käyttää uutta virsikirjaa kirkkoveisuussa, oltiin sitä mieltä, että vanhaa virsikirjaa yksinkertainenkin olisi paremmin ymmärtänyt ja sen lisäksi pidettiin uutta ajatustavaltaan peräti kevyenä.

Senpä vuoksi juuri teen muutamia näytteitä miten ennen vanhat vanhaa virsikirjaa ymmärtivät.

Eräältä vanhalta eukolta kun mies kuoli, pesi tämän ensin, pani kelkkaan ja vetäessään riiheen mainitsi virsikirjan sanoja: "Tulet perässäni juuri pikemmin kuin luulet". Eli suorasanaisesti näin: Kun kerran olet kuollut, vedän minä sinut riiheen eikä sinun auta ensinkään vastustella.

Kerran ukkeli kantoi selässään saunaan lapsivuoteessa olevaa eukkoaan ja virsikirjasta mainitsi asiantilaan kuuluvan kappaleen: "Ristiäni minä myös kannan kyllä ylön mielisest." Ukkelin ajatus tietysti oli tämä: Paljon suina ja ristiä tuopi vaimo miehelle, mutta täytyy se tässä tilassa kuitenkin ottaa selkäänsä ja kantaa saunaan.

Useamman kuin yhden kerran veisasi eräs ukkeli virren värsyn erästä kohtaa väännellen: "Rekses luotti vaimonsa päälle, ei se hyväksi tullut hälle".

Silloin kuin joku naimiskauppa oli syntymässä ja se jollekin oli vastenmielinen, etsi hän lohdutusta virrestä: "Moni aviokäskyy laittaa kuin on juuri häjy tapa. Pahahenki heitä siihen taitaa". Tarkoitus oli antaa virren puhua naimiskauppaa vastaan näin: Moni se kyllä naimisiin hommaapi, joka on niin kelvoton ja paha tapa, senvuoksi että pahahenki heitä siihen yllyttää..

Jos taas joku oli sairastunut hyvin äkkiä, otettiin osaa suruun lukemalla virrestä: "Tänäpänä terve, huomenna kirves." Ja kun se siihen jäi, tuli siitä se ajatus, että se ihminen eilen oli vielä terve, mutta tänäpäivänä se on muuttunut kirveeksi.

Kerran kuulin miehen veisaavan aivan tosissaan näin: "Synnissäs olen siinnyt."

Oli taas eräs emäntä, joka luuli naapurien kantavan hänelle ikuista kaunaa. Silläpä hänen lempivirtensä olikin: "Älvös sinä pahakses sitä panko, Jos maailmas’ on pahoi paljon." Sitä emäntä usein mielihyvällä veisasi ja tunsi lohdutusta siitä että sai virren kirjoittajan kanssa osoittaa maailman suurta pahuutta.

ILMOJEN ENNUSTAJA.

Hyrynsalmen ja Ristijärven välisellä Karpinvaaran rinteellä asui saunassaan pieni mustaverinen mies. Paavo Kemppainen, yleisemmin nimitetty Ressa-Paavoksi. Kaiketi ennen nuorempana oli asunut Ressa-nimisessä talossa.

Tämä Ressa-Paavo oli erikoisalakseen ottanut ilmain ennustamisen eteenpäin, pitäen tätä jonkunlaisena ammattina. Selittipä vielä senkin mistä hän nuo tiedot aina saapi. Mikkelin aikaan seesöinä sanoi saavansa merkit tähdistä taivaalta, joista sitten osaa tarkalleen sanoa mihin aikaan keväällä tulee kesä, mihin aikaan sattuu vesisateita, onko hallaöitä ja mihin aikaan kesästä.

Kevättalvella kierteli Paavo tavallisesti kyliä ja oli valmis haluaville kahdenkesken kesänvaiheista ennustamaan. Palkkiokaan ei erittäisen suuri ollut. Kymmenen penniä ennustukselta oli tavallinen taksa, vaan jos ennustaja tinki viiteen penniin, niin ennusti Paavo silläkin. Kun Paavo oli köyhä mies, annettiin hänelle sitäpaitsi aina ruokaa ilmaiseksi.

Mitään suurempaa merkitystä ei Paavon ennustuksille yleensä annettu. Eipä liioin liene tullut muistiin merkityksi miten ne ylipäätään pitivät kutinan. Kuitenkin oltiin taipuvaisia uskomaan että Paavo saunansa katolla Mikkelin aikaisina seesöinä uskollisesti kököttää ja lukee tähdistä salaisia merkkejä.

Olipa Paavo jo merkille pannut senkin, että herrat ennustuksista ovat, aina auliimpia maksamaan. Niinpä usein suurella kunnioituksella puhui Hyrynsalmen lukkari Eeli Juntusesta, että se aina antoi runsaalla kädellä ja käski joka vuosi käydä ennustamassa.

Ristijärven rovasti Lönnrot sitävastoin oli Hyrynsalmen lukkarin vastakohta, kun ei ollut antanut ennustaa, vaikka sen olisi tehnyt hyvästä tahdostaan. Kieltänyt oli. Apua kyllä oli antanut ja oikein runsaalla mitalla.

Paavolle jäi lapsia tyttö ja poika, isän kaima. Näissä kumpaisessakaan oi ollut isän mahtia, ennustajan vikaa. Eikö liene isä opettanut tai eikö opetus liene pystynyt. Summa on vaan se, että Paavo ennustusmahtinsa vei maanrakohon.

TAIKUUTTA.

Ei Ristijärvi tästäkään halveksitusta piirteestä ole osattomaksi jäänyt, joskaan ennätystä tällä alalla ei ole korkeinta saavutettu.

Puhutaanhan vanhan Eskolaisen käyneen Lapissa vartavasten noidantemppuja oppimassa. Siellä Lapissa sitten oli Eskolainen hohoillut näin: "Huomenna olisi kekri kotona ja minä polonen olen täällä." Silloin oli Lapin tietäjä luvannut Eskolaisen toimittaa kotiinsa kekriksi, jos hipaisi mustan härän navettansa peräparresta palkaksi. Ja Eskolainen oli luvannut. Seuraus oli että Eskolan ukkeli seuraavana aamuna löysi itsensä oman pirttinsä penkiltä köllöttämästä. Kun sitten mentiin navettaan, oli härkäkin periparresta kadonnut. Pää oli vaan kytkyeen jäänyt. Näin kertoo tarina.

Sitten myöhemmin näytteli Eskolan ukkeli Lapista saamiaan noidan temppuja siten että venäläisvihollisten tultua taloon ryöstölle oli piiloutunut eri paikkaan kuin vihollisista oli näyttänyt.

Kerrotaanpa Eskolaisen kerran helluntain juhlana toisten kirkossa käyntiaikana tehneen suolle pitkän piustan kurjan siltaa näkymättömien voimien avulla. Kirveitä kyllä oli useampia pitänyt olla mukana.

Tämä Eskolainen oli samaa Kemppaissukua kuin toisessa kappaleessa mainittu Heikki "Norppanen".

Anni Mikkosta Pyhännältä, joka kuoli kunnan vaivashoitolaisena 1890-luvulla, pidettiin yleensä velhona. Hän kuollessaan täytti viimeistä kymmentä sadasta, oli kolme eri kertaa naimisissa, viimeisen kerran Pekka Väisäsen kanssa Multiniemellä ja oli vielä pitkät ajat ennen kuolemaansa leskenä. Viimeisen miehensä poika Joopi Väisänen oli äitipuolelleen Anni Mikkoselle antanut lisänimen "Kosero", joka häntä seurasi aina hautaan asti.

Anni Mikkonen oli vartaloltaan iso ihminen, luonteeltaan hyvänsuopa, muutoin tarmokas ja päättäväinen persoona. Muut tekivät mitä uskalsivat, Anni Mikkonen teki mitä tahtoi. Osasi loitsut ulkoa tulen ja veden lumoamiseksi. Hänen neuvoaan aikoinaan paljon kysyttiin, jos otaksuttiin oltavan naapurin kiroissa. Anni Mikkosen apu taisi olla etupäässä loitsuissa, siis sanan voimassa.

Niin ei ollut Lummenlammin Liisa Reetalla. Hän oli Perttu Romppaisen emäntä sieltä. Hänen neuvojaan ja ohjeitaan paljon kysyttiin. Monella oli asiaa siihen aikaan Lummenlammille. Silloin ei kukaan osannut ajatella että Liisa Reetan lääkitsemisestä laki voisi rangaista. Olihan tavallinen lääkäri vaan Kajaanissa ja silloisista lääkäreistä valiteltiin että milloin olivat sokeita, milloin taas kykenemättömiä mitään apua antamaan.

Liisa Reetan elämän päivät päättyivät hyvin surullisella tavalla. Jalkaan tuli sellainen mätätauti että monta päivää ennen kuolemaa katkosi jalka kokonaan erilleen ja vietiin tanhuan orrelle odottamaan jälkimäistä osaa.

Jo ennen Anni Vesasen Pihlajavaaralla oloa puhuttiin siellä koetetun n.s. "syöttämistä" lemmen nostamiseksi. Niinpä Levämäen Liisa Kinnunen kertoo: Olin kerran koti mökilläni nukkumassa kun sukulaiseni Matti Kinnunen tuli yöllä valittaen että eräs leski Juntunen juotti hänelle sellaista että hänessä heti heräsi vastustamaton himo tuohon leskeen. Liisa Kinnunen kertoo että hän unen töpperössä ei päässyt selville mistä on kysymys, vaan summapäätä neuvoi vaan ryyppäämään lihansuolavettä. Matti seurasi neuvoa ja se oli auttanut. Himo oli kadonnut. — Senkin jälkeen on Pihlajavaaralla koetettu lemmennostokonstia, ehkä useammankin kerran.

Edellä kerrottuna aikana, ennen ja jälkeen on ollut pieniä puoskareita useampiakin, joiden nimiä tulisi melkoinen liuta, mutta ovat yleiselle turvallisuudelle kuitenkin olleet aivan vaarattomat. Useammat heistä ovat voineet vaan kummitella parannuspuuhissa. Yhtenä sellaisena on pidetty m.m. tämän kirjoittajan äitiä. Mikäli niistä tiesin, eivät hänen konstinsa perustuneet juuri mihinkään. Oli vaan tietävinään jotakin siksi että niin teki myös moni muu aikalaisensa. Siinä kaikki.

Monta pientä konstia näin myös isän tekevän, konstia vaan itseään varten. Jos puukolla teki käteensä haavan, niin pureskeli heti puukkonsa terää ja syleskeli sitä rautavettä haavaan. Jos nyt lahtielukka oli navetasta ulostuotava, ei ryhtynyt siihen paljain käsin, vaan otti käsineet mukaan. Harvoinpa nousi saunan lauteille kylpemään ettei pistänyt ensin vastan lehteä suuhunsa. — Jos sattui saamaan jonkun metsän-otuksen, vei sen ensin suoraan aittaan. Myöhemmin vasta toi pirttiin.

Tällaisia pikkutekoja voisi luetella paljonkin, jotka olivat ominaisia, ei ainoastaan isälle, vaan monelle muulle.

KIVILINTAN HEITTÄJÄT.

Kivilintan heittäminen oli ennen vanhaan nuorten miesten mieluista urheilutyötä. Aivan harvat kuitenkin tällä alalla mainetta saavuttivat. Neljää miestä tällä alalla on erikoisesti mainittu.

Aato Tolonen, vanhan sotilaan Matti Tolosen poika, heitti Honkivaaralla asuessaan kivilintalla Honkivaaran ylimmän talon portilta alimmaiseen taloon päin, mikä lenti ja tarttui alimmaisen talon kartanoladon seinään. Otaksutaan että jos kivi esteettömästi olisi saanut lentää, olisi se vielä liitänyt vähintään 50 metriä. Kivellä Aaton heittämällä oli siis noin 300 metrin kantovoima. Aato Tolonen kuoli Pyhännän Sipilässä 1900-luvulla.

Juho Antinp. Heikkinen, nykyinen Rautakyläläisten Pyhännänkosken mylläri, oli nuorena miehenä samoin kova kivenheittäjä. Juhon suurimmat ennätykset ovat sattuneet kirkonkylässä. Kerran heitti Juho kivellä pappilan riihen edestä yli kellotapulin ristin. Riihen edestä tapulin juurelle on 130 metriä vastamaata ja itse kellotapuli 15 vanhaa syltä korkea. Samoin heitti Juho kellotapulin edustalta kahden markan rahalla vedonlyönnin jälkeen, minkä piti lentää pappilan kartanolle. Kaksimarkkanen Johon viskaamana lenti tämän matkan, ja voitti Juho vedon, joka oli kaksi markkaa.

Penna Keränen. Tuliniemestä, ja Taavetti Keränen, Putkolasta, olivat niinikään viidesti viisi talvisisina navakoita kiven heittäjiä. Nämä molemmat viskasivat kivilintalla yli Putkonsalmen, joka monelta muulta siihen aikaan jäi tekemättä. — Putkonsalmen leveys ei tämän kirjoittajalle ole metreissä tarkalleen tiedossa, mutta siinä 200—300 metrin seutuvilla se kai on. — Penna Keränen kuoli Tuliniemen tilalla v. 1911 ja Taavetti Keränen Mieslahdella aikaisemmin.

HEIKKI NORPPANEN.

Kemppainen hän kirkonkirjojen mukaan oli, vieläpä Pyhännän Eskolan ikivanhaa sukua. Oulumatkallaan kerran sitten oli itse itsensä nimittänyt Norppaseksi ja sai sitä nimeä sitten kantaa kuolemaansa asti.

Tähän Norppas-nimeen liittyy äärettömän paljon monenvärisiä juttuja, joiden päähenkilönä Norppanen on ollut. Oulumatkoilla teki Norppanen suurimmat kepposensa. Siellä kun oltiin tuntemattomien ihmisten parissa. Näitä Norppasen lystikkäitä tekoja on pitkä sarja, muisteltu ihmeenä monessa pitäjässä. Mainitsen tässä muutamia niistä.